Part 3

-- Huomenta, sanoi Paul, ja kiitoksia eilisestä illasta, sillä se oli tavallista hauskempi. Täällähän oli oikea ilon mylly, minä olin sen jauhattaja, ja te saitte rasvaa kaataa rattaisiin, jotta ne eivät päässeet natisemaan. Missä Napukka on? Minulla olisi hänelle asiaa.

-- Poika on eilen ollut luvattomilla teillä, ja minä olen pannut hänet salpojen taakse katumaan tekojaan, vastasi Nike katsoen vakoilevasti Pauliin.

-- Millä luvattomilla teillä? sanoi Paul aivan viattomasti. Ette kai sillä tarkoita sitä, että hän oli viemässä muuatta rakkauskirjettäni?

-- Niin te sanotte, mutta minulla on omat ajatukseni siitä, missä hän on ollut, lausui Nike.

-- Enkö saisi kuitenkin kysäistä häneltä, miten hän on asiansa toimittanut? sanoi Paul.

-- Jos teillä todellakin on ollut asioita hänen kanssaan, joita en häntä suinkaan tahdo kieltää toimittamasta, sillä maksattehan siitä pojalle runsaasti, niin pääsemme siitä piankin selville. Tulkaa, niin saatte minun läsnäollessani kysellä häneltä.

-- Kyllä Napukka ja minä sinua vielä nenästä vedämme! ajatteli Paul astuessaan Niken seurassa portaita alas kellariin.

Tultuaan sisimmän kellarin ovelle sanoi Nike hiljaa:

-- Nyt kysykää, jos tahdotte. Minä seison tässä vieressä. Poika ei tiedä minun täällä olevankaan ja puhuu siis aivan niin kuin asiat ovat. Saammepahan nähdä, missä hän eilisiltana myöhään oli. Jos epäilykseni ovat oikeat, niin paha hänet perii, sillä minä en kärsi talossani vakoilijoita, minä, joka olen kunniallinen mies.

Nike sanoi tämän aivan hiljaa, jotta poika ei kuulisi oven toiselle puolelle mitään.

-- Kysykää nyt, lisäsi hän.

-- Oletko siellä, Napukka? kysyi Paul.

-- Olen. Tekö se olette, Paul herra? Oletteko yksin?

-- Olen.

-- Sanokaa: olen aivan yksin, lausui Nike hiljaa Paulin korvaan.

-- Olen, olen aivan yksin, sanoi Paul.

-- Millä pääsitte tänne asti, isällähän on avaimet? kysyi Napukka.

-- Vastatkaa: varastin ne hänen taskustaan, kuiskasi Nike taas.

-- Varastin ne hänen taskustaan, sanoi Paul.

-- Hyvä on, kuului Napukan ääni. Nyt minä ymmärrän kaikki.

-- Mehän ymmärrämme aina toisemme puolestakin sanasta, lausui Paul. Niin tietysti nytkin.

-- Tietysti, vastasi Napukka. Minä olen yhtä teidän kanssanne, niinkuin suutarin piki ja lanka.

-- Toimititko asiani eilisiltana?

-- Minkä asian?

-- Sen rakkausasian, jonka otit ajaaksesi. Mitä sanoi ystäväni?

-- Hän käski sanomaan, ettei hän pitkään aikaan voi teitä tavata ja että kaikki on hullusti menossa. Niin hän sanoi.

-- Sepä on ikävää!

-- Sitä minäkin olen täällä surrut, sanoi Napukka.

-- Kysykää nyt häneltä, missä hän oli eilisiltana myöhään? kuiskasi Nike Paulin korvaan.

-- Missä olit eilisiltana myöhään? sanoi Paul.

-- Sitä en voi kertoa.

-- Miksi et?

-- Se on oma asiani.

-- Etkö voi edes viitata mitään sinnepäin?

-- Minä voin vain laulaa:

Kukko se käveli kannallansa, kana se kulki varpaillansa.

Niinkuin laulussa sanotaan. Ettekö siitä arvaa?

-- En.

-- Koettakaa kuitenkin.

-- Siitä huomaatte, että hänellä on jotain salattavana, sanoi Nike. Tulkaa pois, Paul herra. Poika saa olla siellä siksi, kunnes tunnustaa, missä oli eilen.

Kellarista tullessaan koetti Paul miettiä, mitä kummaa Napukka mahtoi tarkoittaa tuolla laulullaan, sillä hän ymmärsi, että poika ei mitenkään syyttä suotta olisi alkanut tuollaista järjetöntä renkutusta laulaa.

-- Ymmärsittekö, mitä hän tarkoitti tuolla kukolla ja kanalla? kysyi Nike.

-- En, vastasi Paul.

-- Mutta minä sen ymmärsin.

-- Mitä se oli?

-- Kas, juuri siinä onkin salaisuus, jota en voi teille ilmoittaa. Napukka tietää asioita, joita hänen ei ole hyvä tietää. Ja siksi hän saakin olla tuolla siksi, kunnes asiat kehittyvät hiukan pitemmälle.

-- Mutta hänhän kuolee siellä nälkään.

-- Minunko kellarissani? Joutavia. Siellä on niin paljon ruokaa, että hän voisi elää siellä aivan huoleti vaikka viisi vuotta.

Nike kumarsi Paulille ja sanoi ivallisesti:

-- Nythän olette siis saanut tietää, että rakkausjuttunne on huonolla tolalla, siksi kai naamanne on noin murheellisen näköinen. Koettakaa miettiä, mitä Napukka tuolla kukolla ja kanalla tarkoitti, ehkä ne ovat jossain yhteydessä teidän asioittenne kanssa.

Nike kumarsi kerta vielä ja jätti Paulin kartanolle seisomaan.

-- Onpa ihme ja kumma, ellen saa sinua puijatuksi, sinä vanha konna ja vakooja! sanoi Paul kiukuissaan itsekseen.

Astellessaan asuntoaan kohden hän matkalla tuumi, mitä merkillistä Napukka mahtoikaan tarkoittaa tuolla kukolla ja kanalla. Äkkiä hänen kasvonsa kirkastuivat. Hän oli arvannut Napukan tarkoituksen.

Juoksujalkaa hän saapui Antonius Borchardtin päätaloon torin varrelle ja päästyään pihaan juoksi suoraa päätä talliin. Siellä istui talon siipikarja orrella talvimajoillaan. Varovaisesti lähestyen sieppasi Paul komean kukon kiinni. Mutta mikä meteli syntyikään silloin muussa siipikarjassa, kun heidän herransa ja komentajansa sillä tavoin oli joutunut vangiksi! Paul ei siitä välittänyt, vaan kietoi nuoranpätkän kukon jalkojen ympärille, laski sen maahan ja pani vielä varmuuden vuoksi vasun nurinpäin sen päälle. Sitten hän läksi tavoittamaan kanaa. Monen yrityksen jälkeen, jolloin talon hevoset jo olivat ennättäneet käydä levottomiksi, kanojen lennellessä hätääntyneinä orrelta orrelle ja pilttuusta pilttuuseen, sai Paul kanankin kiinni ja pian hän senkin oli pistänyt sidottuna vasun alle.

Tämä tapahtui viime tingassa, sillä talon hevosrenki tuli juoksujalkaa katsomaan, mikä melu tallissa oli. Nähdessään Paulin kysyi hän:

-- Mikä kaakotus täällä on vallan päällä? Ovatko kanat kapinassa herraansa vastaan, ja ovatko hevoset sitä säikähtyneet?

-- En tiedä, vastasi Paul nauraen koettaen piilotella vasua. Minä tulin sisään, ja heti täällä syntyi jumalaton melske.

Epäillen rengin viipyessään viimein huomaavan, mitä aikeita hänellä oli, tahtoi hän jollain tavoin saada tämän lähtemään pois ja lausui senvuoksi:

-- Menehän ilmoittamaan kanamummolle!

Renki läksi tallista, ja sinä aikana Paul kiireimmän kautta sieppasi vanhan matonkappaleen ja peitti sillä koriin kukon ja kanan, kiipesi kartanon aidan yli seuraavan talon pihalle ja siitä samassa kaupungin korttelissa olevan Borchardtin kapakkatalon pihalle. Nokkelasti hän pujahti krouvarin talliin ja pisti korin lintuineen sinne.

Palatessaan oman talon talliin oli kanamummo siellä paraillaan siunailemassa ja voivottelemassa, kuinka talon kukko ja muuan kana oli varastettu.

Paul oli tyytyväinen. Tällainen tapaus, sen hän tiesi, pian tiedetään viereisissä taloissa. Hän ei ollutkaan pettynyt, sillä muutaman tunnin päästä ilmestyi Napukka hänen luokseen.

-- Arvasittepa oikein, mitä minä laulullani tarkoitin, sanoi Napukka Paulille. Isäukko päästi minut kellarista maalle ja kiittelikin vielä, kun sillä tavoin olin talon varallisuutta kartuttanut.

-- Meillä ei nyt ole aikaa keskustella isästäsi, sanoi Paul, vaan ilmoita heti, mitä tiedät Jokkimista ja hänen katoamisestaan?

-- Kun näin Didrik Königin katoavan meidän kapakasta ennen sen sulkemista, niin arvasin heti, että hän oli menossa jotain tärkeää toimittamaan. Hän meni sellaista kyytiä linnaa kohden, ettei kurkistanut kertaakaan taakseen eikä huomannut, että minä häntä seurasin. Pian hän palasi linnasta muutaman sotilaan keralla ja asettui jäälle linnan viereen piiloon odottamaan. Nuori Frese herra ajoi jäälle Haakonin portista ja aikoi sivuuttaa linnan, mutta samassa sotilaat ryntäsivät hänen luokseen ja vangitsivat hänet. Tämä kaikki tapahtui pikemmin kuin olen kertonutkaan. He sitoivat nuoren herran ja veivät hänet linnaan. Minä tulin heti Didrikin jälestä tänne ja aioin antaa teille joitain tietoja, mutta silloinpa nuo kirotut ottivat minut kiinni ja sadatellen vei isä minut kellariin. Kun kuulin teidän tulevan sinne, niin arvasin heti, että isä oli seurassanne ja tahtoi tietää, missä olin edellisenä iltana ollut. Mutta sitäkös minä hänelle olisin sanonut! Kun tiesin, että varkaus on ainoa seikka, jota hän pitää kunniallisena, niin koetin saada teidät ymmärtämään, mitä halusin. Ja kun kukko ja kana sitten ilmestyivät meidän talliin, niin hän heti päästi minut vapaaksi.

-- Sinä olet viisas ja sukkela poika, sanoi Paul taputtaen Napukkaa päähän. Nyt meidän täytyy ajatella, millä tavoin vapautamme nuoren Fresen.

-- Kai siitä jotain tulee, kun me kaksi panemme viisaat päämme yhteen, sanoi Napukka itse tietoisesti.

-- Mitä keinoa sinä ehdotat? sanoi Paul hymyillen Napukan suurelle varmuudelle.

-- Olen tätä asiaa miettinyt kellarissa istuessani, sanoi Napukka, ja olen tullut siihen ajatukseen, että se tapahtuu joko väkirynnäköllä tai viekkaudella.

Kauan he keskustelivat, ja lopputuloksena oli se, että vielä samana päivänä Napukka meni linnaan ja pyrki maaherra Konrad Gyllenstjernan puolison Martan puheille. Hänellä oli mukanaan kirje, jossa Paul siroin sanoin tunnusti rakkautensa. Kirjeen alla ei ollut nimeä.

Kun Napukka oli päässyt Martta rouvan luo ja tämä oli lukenut kirjeen, katsoi tämä vuoroin kädessään olevaan kirjeeseen ja kirjeen tuojaan.

Napukka seisoi hänen edessään hajasäärin, pää hiukan kallellaan, suu hymyssä ja katsoi kirkkailla silmillään häneen.

Hieno puna levisi Martta rouvan poskille. Hän aikoi sanoa jotain, mutta ei saanutkaan suustaan muuta kuin yskähdyksen. Hän hypisteli kädessään kirjettä ja mietti, mitä hänen tuli tehdä ja sanoa. Viimein hän näytti tehneen päätöksensä. Hän viittasi Napukkaa seuraamaan häntä pieneen kammioon, jossa he menivät istumaan ikkunakomeron penkille, talvipäivän valon tullessa sisään huoneeseen lasimaalauksilla varustettujen ruutujen läpi.

IV.

Paul Moijin valloitusretki.

Konrad Gyllenstjernan puoliso Martta Ulfsparre oli vilkas, tummatukkainen ja tummasilmäinen nainen, hento ja aivan tyttömäinen, sillä hän oli vasta seitsemäntoistavuotias. Suku oli naittanut hänet, kysymättä laisinkaan hänen mielipidettään, Konrad Gyllenstjernalle, joka oli nuorta vaimoaan kahdeksan vuotta vanhempi. Heti häiden jälkeen oli hän saapunut Viipuriin, jonne Gyllenstjerna oli neljä vuotta sitten päässyt mahtavan sukulaisensa Pietari Brahen suosituksen nojalla, sillä valtakunnan drotsin äiti oli syntyjään Gyllenstjerna. Martta rouva oli vasta häiden jälkeen tullut huomaamaan, että hän paljoa mieluummin olisikin mennyt naimisiin miehensä vuotta nuoremman veljen Gustafin kanssa, joka juuri nyt nuoruudestaan huolimatta oli päässyt Tukholmassa oikeusrevisionin presidentiksi.

Linnan yksinäisyydessä istuessaan vailla nuorta virkeätä seuraa oli Martta kaivannut jotain seikkailua, kaivannut sitä aivan niin kuin kaipaa nuori nainen, joka ei vielä tunteestaan ole päässyt täydelliseen selvyyteen ja toivoo elämäänsä saapuvan olennon, joka kaiken muuttaisi aivan toiseksi, paljoa rikkaammaksi ja suuremmaksi kuin se oli, mitä hän tähän asti oli elänyt ja kokenut.

Ja nyt oli äkkiä tällainen seikka tullut. Hän oli saanut rakkauskirjeen. Ensi alussa hän olisi mielellään tahtonut heittää sen pois, olla loukkaantunut ja ylpeä, mutta uteliaisuus oli niin suuri, että hän ei voinut sitä tehdä. Istuttuaan ikkunakomeroon ja viitattuaan Napukkaa tulemaan lähelleen hän kysyi:

-- Kuka tämän kirjeen on lähettänyt?

-- Eikö armollinen rouva arvaa? sanoi Napukka, joka muisti, mitä Paul oli neuvonut häntä sanomaan.

-- En vähääkään. Kirjeen laadusta ja sävystä päättäen on hän sivistynyt ja hieno mies.

-- Hän onkin tämän kaupungin hienoin herra.

-- Ja hän on minuun rakastunut? Niinkö sanot?

-- Te olette katseillanne haavoittanut hänen sydäntään, sanoi Napukka lapsellisen juhlallisesti.

-- Hänkö sillä tavoin on käskenyt sinua sanomaan minulle?

-- Niin.

-- Se on kauniisti sanottu!

Martta rouva oli hetkisen vaiti ja katseli ikkunan kautta häämöttävää talviauringon valaisemaa maisemaa, Turun siltaa ja sen takana olevaa niemeä. Hän tahtoi tietää kaikki, mutta häntä hävetti udella tuolta pojalta. Viimein uteliaisuus kuitenkin sai voiton.

-- Mikä on hänen nimensä? Kautta kunniani, en arvaa, ketä olen katseillani haavoittanut.

-- Hänen nimensä on Paul Moij, vastasi Napukka.

-- Paul Moij? Onko hän sama mies, joka viime sunnuntaina oli tuomiokirkossa puettuna leveihin punaisiin samettihousuihin ja siniseen takkiin? Hänen jalassaan oli hienot ruskeat saappaat. Hänen tukkansa on hyvin vaalea, ja vasemman korvan kohdalla on nauharuusu, jolla kiharat pidetään koossa. Onko se hän?

-- Kyllä hän noista tuntomerkeistä päättäen on sama mies.

-- Hän on hirveän kaunis mies!

-- Niin onkin. Ja urhoollinen hän on ja viisas, viisaampi kuin kaikki muut. Kun tulen hiukan vanhemmaksi, niin menen hänen palvelukseensa.

-- Hänestä saat varmaankin hyvän isännän.

-- Minä olen valmis vaikka hengelläni auttamaan häntä.

-- Sinä sanoit, että hän on urhoollinen, miksi hän ei silloin tohtinut panna nimeään kirjeen alle.

-- Hän pelkäsi kirjeen joutuvan vieraisiin käsiin ja siitä silloin tulevan armolliselle rouvalle ikävyyksiä.

-- Nyt minä ymmärrän, sanoi Martta. Odottiko hän minun jotain vastaavan hänelle?

-- Hän käski sanomaan tällä lailla: Jos armollinen rouva on suopea, niin tahtoisi hänen kuolemaan asti haavoitettu uhrinsa tulla häntä tapaamaan.

-- Sehän on aivan mahdotonta! huudahti Martta. Unohdin aivan olevani naimisissa. Jos mieheni saa tietää minun saaneen rakkauskirjeen tuntemattomalta mieheltä, niin hän nostaa suuren mellakan. Ei, sinun täytyy mennä hänen luokseen sanomaan, että tästälähin ei hän saa minulle kirjoittaa enää sanaakaan.

Hän oli hetkisen vaiti ja lisäsi sitten:

-- Paitsi jos hänellä on jotain oikein tärkeää asiaa ilmoitettavana, niin voit sinä tulla tänne siitä tuomaan sanaa.

-- Paul herra käski sanomaan, että hän kyllä voi tulla tänne sillä tavoin, ettei kukaan aavistakaan hänen käyneen täällä, sanoi Napukka.

-- Olisipa hauskaa häntä tavata. Mutta hän ei saa millään tavoin panna minua vaaraan.

-- Hän ei pane ketään vaaraan, sanoi Napukka. Saan kai mennä sanomaan, että hän saa kyllä tulla, jos mielensä tekee, kyllä armollinen rouva ottaa vastaan.

-- En tiedä mitä sanoisin, lausui Martta hätääntyneenä. En minä mieheni tietämättä voi ottaa vierasta miestä vastaan. Jos mieheni olisi poissa, niin se kävisi jollain tavoin päinsä, mutta eihän hän nyt keskellä talvea minnekään lähde.

Napukka nousi paikaltaan, löi käsiään yhteen ja sanoi tiukasti:

-- Tuleeko tästä mitään vai eikö? Minä en jouda näin kauaa jauhamaan samaa asiaa.

Hän oli käynyt kärsimättömäksi ja katsoi vihaisesti Marttaa. Tämä ensiksi ällistyi pojan äkkinäistä muutosta, sitten hän painoi hänet istumaan ja sanoi:

-- Älähän hätäile, vaan anna minun miettiä. Kun asiaa oikein tutkin ja punnitsen, niin mitä pahaa siinä on, että tapaan vieraan miehen. Mutta en minä kuitenkaan muiden ihmisten puheitten tähden voi häntä tänne päästää. Mutta jos hän voi tulla sellaisella tavalla, ettei kukaan siitä tiedä mitään, niin ei minulla siinä tapauksessa ole mitään hänen käyntiään vastaan.

Napukka nousi jälleen ja sanoi:

-- Tämä ainakin on selvää puhetta. Minä menen antamaan hänelle tiedon.

-- Mene vain, mutta sano, että hänen tulee toimia sillä tapaa, ettei mieheni mitään huomaa.

-- Kyllä hän sen osaa tehdä, vakuutti Napukka. Häneltähän minäkin olen oppinut menettelemään sillä tapaa, ettei toinen huomaa mitään, ei niin paljoa, että kynnellä raapaisisi.

Asiansa onnellisesti toimitettuaan läksi Napukka livistämään Paulin luo.

Päästyään Paulin huoneen ovelle ja avattuaan sen hän huusi:

-- No, nyt on teeri ansassa, ei muuta kuin menee ja ottaa kiinni!

Samassa hän vaikeni, sillä huoneessa ei hän nähnytkään Paulia, vaan hienon naisen, joka venetsialaista lasia olevan peilin edessä laitteli hienoa päähinettä koristuksensa kukkaseksi.

-- Arvasinhan, että hän suostuisi, sillä nainen on aina nainen, ja kun mies häntä kauniisti lähestyy, niin taipuu hän aina!

-- Häh! sai Napukka vain sanotuksi, niin hän hämmästyi huomatessaan, että tuo naisen pukuun verhottu olento olikin Paul itse.

-- Älä siinä seiso silmät päästä putoamassa, sanoi Paul vilkaisten Napukkaan. Minähän se olen. Minä olin niin varma hänen suostumuksestaan, että olen pannut sotajuoneni alulle.

-- Yksilahkeisenako te sinne menettekin? sanoi Napukka.

-- Luuletko sinä, poika, että miehen muodossa pääsisin nuoren rouva luo. Kyllä minut siitä estettäisiin, ja Didrik König olisi kyllä kaikella tavoin minua aikeissani häiritsemässä. Mutta naisena avataan minulle kaikki ovet, siitä olen varma.

Hän nousi ja käveli huoneessa edes ja takaisin jalallaan aina kauniisti heittäen hameen laahoa kääntyessään.

-- Miten hame minun ylleni sopii? sanoi hän.

-- Aivan niin kuin aina olisitte sellaisissa vehkeissä ollut.

-- Sitä minäkin arvelen.

-- Mistä te tuon puvun olette siepannut?

-- Mistäkö? Raatimies Hannu Schmidtin puoliso, Beata, on minulle ollut aina suopea, ja kun selitin hänelle asiani, niin hän toimitti tämän minulle.

Napukka katseli Paulia hetkisen suurella ihailulla ja sanoi sitten äkkiä:

-- Mutta viikset!

-- Ai, perhana! sanoi Paul. Nehän ovat leikattavat pois. No, samapa tuo, uhrataan sitten karvatkin ystävyydelle.

Hän meni peilin eteen ja leikkasi kauniit, hyvästi hoidetut, vaaleat viiksensä pois.

-- Kas niin, nyt olen aivan kuin nainen, sanoi hän mielihyvillään katsellen kuvaansa. Ja nyt lähdemme heti valloitusretkelle. Sinä saat tulla minua saattamaan.

Hän otti oman, sulilla koristetun hattunsa ja pani sen Napukan päähän, sekä puki hänen ylleen komean, nahalla vuoratun takin.

-- Kas niin, nyt sinä olet niinkuin ainakin hienon naisen palvelija. Ja nyt lähtekäämme.

Yhdessä he astelivat toria kohden, Paul edellä ja Napukka nenä pystyssä jälessä. Muutamat päävahdissa olevat sotilaat kumarsivat jo kaukaa heille kohteliaasti, ja Paul vastasi kumarrukseen armollisen alentuvasti. Portista he menivät sillalle ja hitaasti astelivat linnaa kohden.

Sen portilla oleva vartijasotilas päästi heidät heti sisään, ja he astelivat pääportin yläpuolelle rakennettuun maaherran asuntoon vieviä portaita kohden.

-- Mene edeltä ilmoittamaan Martta rouvalle, että hänelle tulee vieraita! sanoi Paul hiljaa Napukalle.

Tämä kiisi heti linnan portaita ylös ja palasi vähän ajan päästä parin palvelijan seurassa, jotka kunnioittavina odottivat portaitten juurella siksi, kunnes Paul oli astunut heidän ohitseen.

-- Odota minua täällä portailla, sanoi Paul niin suloisella äänellä kuin suinkin osasi Napukalle.

Tämä jäi portaille, ja Paul astui sisään.

Hänen tullessaan huoneeseen odotti Martta rouva siellä häntä. Huoneessa oli paitsi häntä Didrik König ja pari upseeria sekä palvelijoita, jotka juuri olivat kattamassa pöytää.

Rohkeasti Paul meni Martan luo ja sanoi:

-- Etkö sinä Martta, enää minua tunnekaan?

-- En kuolemaksenikaan voi muistaa, kuka te olette, sanoi tämä pitkään katsoen Pauliin.

Mutta Paul ei häikäillyt, hän meni Martan luo, sulki hänet syliinsä ja sanoi hiljaa:

-- Minä olen Paul Moij! Älkää huutako tai tehkö mitään hämmästystä osoittavaa liikettä.

Viimeinen varoitus oli turha, sillä heti Paulin nimen kuullessaan Martta kiljaisi ja lykkäsi hänet luotaan. Mutta Paul oli odottanut tätä ja piti häntä lujasti sylissään sekä suuteli häntä keskelle suuta, jolloin hänen huudahduksensa saattoi kuulua ilohuudolta.

Tämä kaikki oli niin odottamatonta, että Martta ei osannut tehdä mitään, ei sanoa mitään, hän vain seisoi paikallaan ja antoi Paulin syleillä itseään. Mutta Paul kääntyi huoneessa olevien puoleen ja sanoi suloisesti:

-- Minä pyydän herroja ystävällisesti lähtemään, sillä meillä sukulaisilla olisi hiukan puheltavaa toistemme kanssa.

Herrat kumarsivat ja läksivät. Kun palvelijat olivat huoneesta menneet, sanoi Paul Martalle, joka yhä vielä seisoi paikallaan katsoen ällistyneenä Pauliin:

-- Näette, etten pelkää mitään vaaroja ja että olen valmistanut kaiken niin, ettei teille tule mitään ikävyyksiä. Tässä puvussa ei kukaan minua tunne.

Jo tointui Martta ensimäisestä hämmästyksestään ja hänen luontainen iloisuutensa pääsi valloilleen. Hän alkoi nauraa kirkkaasti ja hillittömästi.

-- Mikä seikkailu, sanoi hän, mikä seikkailu!

Kun ensimäinen jää tällä tavoin heidän väliltään oli murrettu, käytti Paul heti asemaa hyväkseen ja alkoi tunnustaa rakkauttaan Martalle. Tämä kuunteli hartaasti ja silmät ummessa häntä.

-- Te puhutte niin kauniisti, sanoi hän viimein, että en laisinkaan ihmettele, miksi kaikki kaupungin naiset ovat aivan hullaantuneita teihin.

-- Hullaantuneita, sitä ei voi sentään sanoa, väitti Paul.

-- Aivan varmaan. Minun luonani kävi eräänä päivänä kaupungin torvensoittajan Pirsdorffin vaimo. Hän on nilkku, kierosilmä ja laiha kuin humalasalko, mutta oli hänkin teidät huomannut. Ja tiedättekö, mitä hän sanoi kaupungin nuorten naisten opettelevan?

-- En tiedä.

-- Lausumaan teidän nimenne Moij niin, että samalla kuuluu muiskahdus. Se oli minun mielestäni niin hullunkurista, että koetin sitä vuorostani. Ja minä osasin heti!

-- Te olette suloinen, suorastaan suloinen! sanoi Paul.

-- Niin te sanotte, lausui Martta huokaisten, jospa miehenikin sanoisi samaa. Hän ei ajattele minua laisinkaan, aina vain valtiollisia asioitaan. Ja niistä minä en ymmärrä yhtään mitään. Eilen hän oli aivan raivoissaan. Koko illan hän oli levoton ja rauhaton ja puhui minulle, että hänen täytyy saada haltuunsa muuan vaarallinen vihollinen.

-- Hänellä on siis vihollisia? kysyi Paul viattomasti.

-- On, paljonkin, ainakin hän itse niin väittää. Hän sanoi eilen minulle, että ellei hän saa käsiinsä tuota miestä, niin hänen oma henkensä on vaarassa.

-- Ja kuinka kävi?

-- Tuo mies ajoi eilen linnan ohitse, ja silloin Konrad otatti hänet kiinni. Nyt hän on turvassa linnan vankilassa, ja mieheni on siis pelastettu.

-- Mutta jos hän karkaa?

-- Hän ei pääse karkaamaan. Vankilaan on vain yksi avain ja se on aina tuolla seinällä riippumassa samassa naulassa, johon illalla kaupungin porttien avaimet tuodaan. Vartija tulee hakemaan sen silloin, kun hän menee viemään vangille ruokaa.

-- Vai niin. Kuka tuo vihollinen on?

-- Mieheni ei sanonut hänen nimeään. Mutta mitä me hänestä puhumme, puhukaamme toisistamme. Sanokaa ihan suoraan, että liioittelette, kun sanotte rakastavanne minua. Ettehän tunne minua laisinkaan.

-- Minä vakuutan, lausui Paul, että sen jälkeen kuin teidät ensi kertaa näin, en ole saanut unta silmiini, en ole ajatellut mitään muuta kuin teitä.

Samassa kuului askeleita portailta.

-- Hyvä Jumala, mieheni! huudahti Martta. Jos hän näkee teidät täällä, niin hän surmaa teidät ja minut. Menkää piiloon, paetkaa!

-- Se on myöhäistä! sanoi Paul nopeasti. Antakaa minun toimia, kyllä minä tästä suoriudun.

Konrad Gyllenstjerna astui sisään. Hän oli tuiman näköinen, karkeapuheinen, viidenkolmattavuotias mies.

-- König sanoi tänne tulleen vieraita. Keitä täällä on? kysyi hän.

-- Minä täällä vain olen, serkku, sanoi Paul makealla äänellä.

-- Tervetuloa, serkku, sanoi maaherra, mutta minä en mitenkään voi muistaa, kuka te olette.

-- Rouvanne täti ja minun äitini olivat pikkuserkut, sanoi Paul. Olen Sigrid Sparre.

-- Vai niin, vai niin. Rouvani suku on hyvin kirjava ja laajalle levinnyt. En tunne lähimainkaan kaikkia hänen heimolaisiaan vielä, sanoi maaherra ojentaen kätensä Paulille. Tervetuloa! Hauskaa, että nuoria naisia tulee Martan seuraksi, sillä hän valittaa täällä kovasti yksinäisyyttä.

-- Ja yksinäisyys on aina vaarallinen nuorelle, kauniille naiselle, sanoi Paul veikeästi.

-- Kuinka niin? kysyi maaherra.

-- Saattaa niin helposti ruveta leikkimään toisten kuin oman miehensä kanssa.

-- Martta on vielä niin nuori, ettei hän sellaista tee, sanoi maaherra.

Martta rouva oli miehensä tultua kalpeana seisonut paikallaan ja tuijottanut vuoroin häneen, vuoroin Pauliin.

-- Onko rouvani edes tarjonnut teille viiniä tervetuliaisiksi? kysyi maaherra.

-- Ei vielä, sanoi Paul. Ymmärrän sen varsin hyvin, sillä ensi ilossa tuskin muistimme, että sellaista onkaan maailmassa kuin ruoka ja juoma.

-- Sellainen on korjattava heti, sanoi maaherra ja meni huoneessa olevan astiakaapin luo, otti siitä hopeisen maljan ja kaasi kannusta siihen viiniä.

Tänä aikana Paul kuiskasi Martalle:

-- Olkaa iloisempi ja huolettomampi, muuten kaikki menee hullusti!