Part 2

-- Luulin olevani yksinäni täällä kuninkaan soturina, sanoi Paul, ja nyt onkin minulla toveri ja liittolainen!

-- Viipuri on monessa suhteessa epäluotettava kaupunki, sanoi Jokkim. Tänne ei voi eksyä montakaan meidän kaltaistamme miestä. Siksi täytyykin meidän sitä voimakkaammin toimia yhdessä. Viipurissa on hyvin voimakas saksalainen kansanaines, ja se on melkein enemmän tekemisissä ulkomaiden kuin muun Suomen kanssa, täällä on siis voitu kylvää tuota turmiollista oppia, jonka tarkoituksena on Ruotsin jäsen ohella Suomenkin onnen paneminen vaaraan.

-- Tarkoitatte herttua Adolf Johanin vehkeilyjä, joilla hän tahtoo saada Ruotsin kruunun itselleen ja syrjäyttää nuoren kuninkaamme.

Molemmat nuoret miehet, jotka tähän asti olivat olleet aivan ventovieraita toisilleen, olivat tulleet äkkiä hyviksi ystäviksi sen kautta, että heidän molempien ajatukset olivat kohdistuneet niihin suuriin valtiollisiin vehkeilyihin, joita Tukholmassa harjoitettiin. Kun kuningas Kaarle X kuoli, niin hän määräsi seuraajakseen poikansa ja asetti valtakunnan asioita hoitamaan holhoojahallituksen, johon kuului monen ylhäisen ruotsalaisen herran ohella leskikuningatar ja kuninkaan veli. Kuningattaren sallivat ruotsalaiset istua tässä hallituksessa, mutta kaikilla oli suuri vastenmielisyys juonittelevaa herttua Adolf Johania vastaan. Säädyt kokoontuivat heti kuninkaan kuoltua ja päättivät syrjäyttää hänet. Tätä herttua ei koskaan antanut anteeksi ruotsalaisille. Ainoa mies, jota hän todella pelkäsi Tukholmassa, oli hänen vaimovainajansa isä, Pietari Brahe. Kun herttua meni uusiin naimisiin Pietari Brahen veljentyttären kanssa, niin hän sai tästä naisesta aviopuolison, joka alkoi yllyttää miestään vallan anastamiseen. Kaikki, mitä naisellinen viekkaus ja salakähmäisyys voi saada aikaan, ilmaantui silloin. Maassa vallitsi suuri tyytymättömyys holhoojahallitusta kohtaan, jonka aikana maa oli tavattoman suuressa määrässä köyhtynyt. Yleensä toivottiin holhoojahallituksen kukistumista, ja suuri liitto, johon kuului jäseniä kaikista kansankerroksista säätyjen mielipiteen valmistamiseksi, toimi siihen suuntaan, että nuori kuningas, joka läheni viidettätoista ikävuottaan, julistettaisiin täysi-ikäiseksi. Jos maassa vallitsi kaksi puoluetta, toinen kannattaen holhoojahallitusta, toinen sotien sitä vastaan, niin oli vielä kolmas ja vaarallisin, herttuan puolue, joka kaikkialta osasi värvätä itselleen puoluelaisia, luvaten heille suuria etuja siinä tapauksessa, että hän pääsee valtaan, ensin holhoojaksi ja sitten sitä tietä pitemmällekin.

-- Ja oletteko saanut tietää jotain erikoista tässä kaupungissa, kysyi Paul, koska olette minua etsinyt?

-- Sain Tukholmassa määräyksen pitää silmällä Viipurin maaherraa Konrad Gyllenstjernaa, vastasi nuori Frese.

-- Minä en koskaan ole luottanut tuohon tummaan herraan, sanoi Paul. Hänessä ei ole mitään muuta hyvää ja miellyttävää minun mielestäni kuin hänen kaunis nuori rouvansa. Mutta jättäkäämme naiset tällä kertaa. Tiedättekö siis jotain varmaa hänestä?

-- Sattuma, joka usein saa suurta aikaan, on leikkinyt maaherran turmioksi, sanoi Jokkim. Muuan ajomieheni, joka toi ulkokartanostani halkoja, kohtasi tiellä lähettisotilaan, jonka hevonen oli kompastunut ja siinä nyrjäyttänyt jalkansa, ja mies senvuoksi pyysi päästä Viipuriin ajomieheni kuorman päällä. Tämä tapahtui tänään iltapäivällä, ehkä noin kaksi tuntia sitten. Ajomieheni on jokseenkin paljon väkeviin menevä, hänellä oli taskussaan "miehenvirkistäjä", ja yhdessä he lämpimikseen alkoivat kallistella sitä. Seurauksena siitä oli, että lähetti tullessaan linnan luo oli niin pehmoinen, että unohti rekeen laukkunsa, jonka ajomies toi minulle. Avasin sen, koska minua oli käsketty pitämään maaherraa silmällä, ja silloin löysin muutamia kirjeitä, jotka aivan selvästi osoittavat hänen vehkeilynsä herttuan hyväksi. Nyt nämä kirjeet ovat heti saatavat Tukholmaan Pietari Brahelle, joka on kuninkaan puolella. Minun täytyy oitis lähteä täältä. Jotta matkani pysyisi salassa, en voi turvautua sukulaisiini, sillä en ole heidän mielipiteistään aivan selvillä. Teidän nimenne sain kuulla Tukholmassa, siksi turvaudun teihin. Mainitsitte luottavanne erääseen mieheen, joka voi seurata minua matkallani. Mikä on hänen nimensä?

-- Mikko Heikinpoika.

-- Talonpoikako?

-- Niin.

-- Mistä?

-- Vihdin pitäjästä, Kaukolan Ylitalosta.

-- Ja miksi tuo mies on täällä?

-- Hän on hyvin erikoinen vanhus, jäntevä kuin tervaskanto, harvapuheinen, mutta paljon ajatteleva. Hän on viime vuonna luovuttanut tilansa pojalleen ja tämän apelle ja on siis nyt vapaa kulkemaan missä mielii. Hän on tuonut kaupunkiin jotain lännestä päin tulleita matkustajia, sillä hänen talonsa on jo kauan ollut tunnettu siitä, että se on jonkinmoisena kestikievarina. Ukko ei pelkää pitkiä matkoja ja käy mielellään suurissa kaupungeissa.

-- Hän on juuri sellainen mies kuin tarvitsenkin, sanoi Jokkim. Hän voi viedä minut nopeasti ja varmasti Turkuun.

-- Hänen seurassaan olette aivan turvassa, sillä Mikko on varovainen ja viisas eikä tee mitään tarkoin punnitsematta. Sitäpaitsi on hän iästään huolimatta ja lyhyestä vartalostaan välittämättä niin väkevä, että voi vääntää hevosenkengän suoraksi.

-- Voiko hän siinä tapauksessa, että vastustajani jollain tavoin tekevät matkani jatkamisen mahdottomaksi, yksinään mennä Tukholmaan Pietari Brahen luo?

-- Mikko ei pelkää mitään, hän menee minne häntä käskee, jos hän nimittäin vain pitää ajamaansa asiaa oikeana, sanoi Paul. Mutta kun matkanne voi todellakin olla vaarallinen, niin enkö minä saa seurata teitä? Ilmoitan isännälleni jonkun tekosyyn, kauppa-asioissahan on nyt hiljainen aika, hän päästää minut varmasti.

-- Teidän lähtönne herättäisi heti huomiota, sanoi Jokkim. Minä olen niin vähän aikaa ollut kaupungissa, että minun poistumistani ei huomatakaan. Sitäpaitsi voi jokainen olettaa minun palanneen Tukholmaan, jossa viimeksi olen ollut. Kutsukaa tuo mies tänne!

Paul vilkaisi kapakassa-olijoihin ja viittasi eräälle lyhytkasvuiselle, sileäksi ajellulle, teräväsilmäiselle talonpoikaisvanhukselle, joka heti lähti liikkeelle, lähestyi nuoria miehiä ja jäi heidän viereensä seisomaan.

-- Tämä herra on Jokkim Frese ja tarvitsee sinun apuasi, Mikko, sanoi Paul.

Mikko nyökkäsi ja katsoi harmailla, terävillä silmillään tutkivasti Jokkimiin.

-- Asia koskee maata ja kansaa, sanoi Jokkim hiljaa ja vakavasti.

Mikko ojensi hänelle kätensä ja puristi sitä lujasti.

-- Panen teidät ehkä vaaraan, sanoi Jokkim.

-- Ei se tee mitään, kyllä mies kaikesta suoriutuu, sanoi Mikko hymähtäen.

-- Jos matkalla minun jotenkin käy huonosti, niin täytyy teidän voida jatkaa yksinänne Tukholmaan, sanoi Jokkim.

-- Kyllä mennään, vastasi Matti.

-- Voimme siis lähteä, sanoi Jokkim ja nousi.

Paul ojensi kätensä nuorelle Freselle ja sanoi, äänensä hiukan värähdellessä:

-- Olette tänä iltana saanut minusta ystävän, joka on puolestanne valmis panemaan kaikki alttiiksi.

-- Lähdetään sitten, mitä tässä suotta viivytellään, jos kiire on, sanoi Mikko.

-- Jotta mitään epäilyksiä ei syntyisi, sillä en luota hitustakaan tämän kapakan isäntään, sanoi Paul, saa Mikko lähteä edeltäpäin Siikaniemen puolelle ja odottaa uuden kirkon luona siksi, kunnes tämä herra saapuu.

-- Se on viisaasti ajateltu, sanoi Jokkim. Kun nähdään minun yksinäni ajavan kaupungin portista, niin ei kukaan epäile mitään. Onhan nyt kuutamo ja jäällä ajelijoita paljon, äskenkin vähää ennen tänne tuloani ajoi muuan joukkio asuntoni ohitse. Voidaan luulla minun menevän armastani tapaamaan.

Jokkim oli iloisella tuulella ja nauroi.

-- Minä siis menen, ja tunnin päästä tavataan Siikaniemen kirkon luona, sanoi Matti ja läksi astelemaan ovea kohden.

Jokkim istui jälleen pöydän ääreen, mutta juuri kun Mikko oli kadonnut ovesta, hän aivan kuin näytti muistavan jotain ja riensi hänen jälestään. Vähän ajan päästä hän palasi. Hän istui Paulin seuraan juttuamaan, ja jokainen sivullinen olisi voinut luulla heidän puhelevan kaikenlaisista hupaisista asioista, niinkuin nuorten miesten tapana on.

Jonkun ajan kuluttua Jokkim otti taskustaan nyrnbergiläisen, munanmuotoisen taskukellon ja sanoi:

-- Kaupungin portit suljetaan kello yhdeksältä, minun täytyy sitä ennen poiketa kotiani järjestämään hieman asioitani.

Molemmat kättelivät toisiaan ja Jokkim poistui. Lähtiessään hän silmillään etsi kapakan isäntää maksaakseen hänelle juomansa viinin. Nikeä ei näkynyt missään, mutta kun Jokkim tuli eteishuoneeseen, niin tuli krouvari eräästä sivuovesta, josta epäilemättä mentiin varastokellareihin, ja lähestyi syvään kumarrellen Jokkimia:

-- Joko armollinen herra nyt lähtee? kysyi hän.

-- Olen jo toimittanut asiani, sanoi Jokkim. Tässä on maksu viinistä.

Hän ojensi Nikelle hopearahan. Kapakan isäntä saattoi häntä kadulle asti ja seurasi katseillaan, miten Jokkim viittaansa kiedottuna kiirein askelin kulki pitkin Piispankatua Kuningattarenkadun poikki ja tuomiokirkon ohitse omaa taloaan kohden Haakonin portin luo.

Niken palatessa kapakkaan oli Paul jo keskellä permantoa kertomassa kaskuja suurella riemulla kuuntelevalle joukolle.

Paul huomasi kesken kaikkea, miten Nike viittasi Didrik Königille. Tämä kiirehti krouvarin luo, ja he puhuivat hiljaa kiihkeästi jonkun aikaa keskenään. Sitten upseeri nopeasti poistui kapakasta. Paul ihmetteli hänen äkkinäistä lähtöään, sillä aina oli tuo mies istunut kapakassa siihen asti, kunnes se raadin määräyksen mukaan oli suljettava.

Paul huomasi myös Napukan viittaavan jotain hänelle, mutta kun Paul tuli häntä kohden, niin Nike karjaisi jotain pojalleen, joka kiireimmän kautta riensi ovesta ulos.

Hieman levottomana palasi Paul entiselle paikalleen kaskuja kertomaan.

II.

Ansassa.

Iloista seuranpitoa oli kapakassa jo jatkunut pitkän aikaa. Paul oli aivan paraimmassa vireessään, ja toinen hauska kasku seurasi toistaan.

Noin tunti Jokkimin lähdön jälkeen palasi Didrik König kellariin ja tullessaan nyökkäsi Nikelle. Tämä nyökkääminen ei herättänyt kenessäkään mitään erikoista huomiota, ei Paulkaan olisi sille mitään painoa pannut, ellei hän olisi huomannut ilon leimahtavan krouvarin kasvoille. Pelko heräsi Paulissa. Oliko Königin poistuminen ja palaaminen jossain yhteydessä Jokkimin kanssa?

Vähän myöhemmin saapui Napukka ja tultuaan sisään tömisteli jaloistaan lunta ja puhalteli sormiinsa. Paul huomasi siitä kaikesta hänen käyneen ulkona, ja kun heidän katseensa yhtyivät, niin tiesi Paul Napukan päännyökkäyksestä, että tällä oli hänelle jotain tärkeää ilmoitettavana.

Kun Napukka pyrki Paulia kohden, niin tarttuikin Didrik hänen niskaansa ja talutti vastaan haraavan pojan isänsä luo kuiskaten muutaman sanan Niken korvaan. Tämä tarttui heti poikaansa käsiksi ja Napukan vastustelemista ja huudoista huolimatta talutti hänet kapakasta pois.

-- Eivät nuo poikaviikarit koskaan tahdo ajoissa mennä levolle, sanoi Didrik König nauraen.

Kaikki muut paitsi Paul yhtyivät nauruun.

-- Onko nuori Frese päässyt matkalle vai eikö? ajatteli hän. Piileekö tämän kaiken takana jotain, vai kuvitteleeko levottomuuteni turhia vaaroja? Millä kummalla pääsen täyteen varmuuteen siitä, onko hän matkustanut pois vai eikö?

Kapakassa-olijat pyysivät Paulia jälleen kertomaan kaskujaan. Hän tahtoi lähteä, mutta väkipakolla pidätettiin häntä. Ja minne hän olisikaan mennyt ottamaan selkoa siitä, oliko Frese lähtenyt kaupungista? Jos jotain on tapahtunut, niin varmaankin Mikko tulee siitä ilmoittamaan. Viisainta oli odottaa. Ja hän alkoi jälleen kertoa kaskujaan.

Hän oli paraillaan kertomassa eräästä hullunkurisesta kalastusmatkasta, kun hän joukon keskellä näki Mikon vakavat kasvot.

Paul ponnahti heti paikaltaan ja sanoi:

-- Vaikka nyt minut hirttäisitte, niin nyt minä taukoan. Enhän ole mikään jutturumpu, jota saa mielinmäärin pärryttää.

Hän meni Mikon luo ja veti hänet saman pöydän ääreen, missä oli aikaisemmin istunut Jokkimin seurassa.

-- Mitä on tapahtunut? kysyi hän heti.

-- Olen odotellut Siikaniemen kirkon luona siihen asti, kunnes kuulin tuomiokirkon kellon lyövän määrätunnin. Sitten odotin vielä tunnin ajan. Kun mitään ei kuulunut, niin ajattelin, että jotain on tapahtunut. Palasin kaupunkiin. Portti oli kiinni. Kiipesin muurin yli. Menin Fresen taloon. Vanha renki sanoi herransa jo kaksi tuntia sitten lähteneen ajelemaan ja erään sotilaan tuoneen reen ja hevosen kotia. Kun tämän kuulin, niin tulin Paul herraa etsimään.

-- Hän on joutunut satimeen! huudahti Paul.

-- Hiljaa! sanoi Mikko. Minä huomaan tuolla, jossa tuo mustaviiksinen upseeri istuu, pidettävän meitä silmällä. Ollaan aivan niinkuin puhuisimme kauppa-asioista.

Paul jatkoi puhettaan ja sen aikana aivan ajatuksissaan otti pöydälle jääneen leivänpalan ja alkoi sen pehmeästä sisällyksestä muodostaa palloja. Saatuaan ne valmiiksi hän sormiensa levottomana leikkiessä pisti pallon vieressään olevan seinän laudoituksessa olevaan reikään, joka oli syntynyt siten, että oksantappi oli pudonnut pois.

-- Mutta kuka on voinut saada tiedon siitä, millä asioilla hän liikkui? sanoi Paul.

-- Kyllähän urkkijoita aina on, vastasi Mikko. Niistä ei maailmassa koskaan ole ollut puutetta.

-- Ja tuo asia? kysyi Paul. Miten sen käy, jos hän on joutunut vihollistensa käsiin?

-- Kyllä siitä asiasta aina selvä tulee, sanoi Mikko.

-- Mitenkä?

Mikko aikoi juuri vastata, kun samassa Paulin oksan reikään pistämä leipäpallo putosi pöydälle.

Huomatessaan tämän Paul viittasi Mikkoa vaikenemaan ja katsoi terävästi seinään. Sitten hän katseillaan etsi kapakan isäntää. Kun tätä ei missään näkynyt, alkoi hän puhua Mikolle:

-- Isäntäni suolavarat ovat tänä vuonna niin suuret, että kestävät varmaankin paljon yli avojäiden. Kysyit tervakaupasta. Isäntäni on kruunulta saanut oikeuden ostaa hiukan enemmän tervaa kuin tähän asti, vaikka Hannu Schmidt onkin suurimman määrän varannut itselleen; voit siis aivan turvassa tuoda tervan Lappeen markkinoille syksyllä. Onhan sinun tervasi aina ollut hyvästi ransittua, jotenka sitä mielellään ostaa. Hinta on tietysti se, minkä kruunu tervan hinnaksi on määrännyt.

Mikko katsoi silmät pystyssä Pauliin ymmärtämättä sanaakaan tämän omituisesta puheesta. Paul ei antanut hänelle aikaa vastata, vaan jatkoi:

-- On jo myöhäistä, on aika mennä levolle. Sinä, Mikko, voit tulla yöksi meidän talon renkitupaan, siellä on kyllä sinulle tilaa niinkuin aina ennenkin.

Yhdessä he lähtivät ja eteistuvassa kohtasivat Niken, joka tuli varastokellariin vievästä ovesta.

-- No, minne sellainen kiire on? sanoi krouvari. Eihän Paul herran vielä tarvitse levolle mennä. Jaksaahan nuori mies valvoa vaikka monta yötä yhteen kyytiin.

-- Onhan tuota jo tullut valvotuksi oikein runsaasti, sanoi Paul nauraen. Täytyy mennä levolle, jotta näkee hellunsa edes unissaan.

Mikko ja Paul menivät kadulle. Tarkastettuaan, ettei Nike heitä seurannut, sanoi Paul nopeasti ja hiljaa Mikolle:

-- Tuon pöydän vieressä olevassa seinälaudoituksessa on reikä, josta Nike on kuullut nuoren Fresen puheet. Hän ilmoitti kuulemansa Didrik Königille, joka taas vuorostaan on toiminut. Meidän täytyy saada tietää, miten ystävämme on käynyt.

-- Mutta millä keinoin? kysyi Mikko.

-- Huomasin Napukan viittoilevan minulle, sanoi Paul. Tuo poika on minulle uskollinen ja tuli varmaankin ilmoittamaan minulle yhtä ja toista. Mieleni tekee saada tavata tuo poika. Mutta missä hän on, se on minulle epätietoista. Näin Niken tarttuvan pojan niskaan ja vievän hänet jonnekin. Minne, sitä en tiedä.

-- Etsitään.

-- Se on vaikeata, sanoi Paul. Yksi keino on vielä olemassa. Kaunis mies saa aina tietää mitä tahtoo, naisten kautta nimittäin. Menkäämme tapaamaan piika-ihmisiä.

He pujahtivat talon portin alitse ja hiipien seinän viertä tulivat eräälle pienelle ovelle, josta päästiin väentupaan. Kun Paul avasi oven, niin olivat kaikki jo levolla, paitsi muuan pullea piika, jonka silmät olivat tihruiset, tukka kuin valkoisen lehmän hännänpää ja suu aina raollaan.

-- Iltaa, Maikku! sanoi Paul.

-- Paul herrako se on! huudahti tyttö iloissaan. Mitä kummaa herra täältä hakee?

-- Sinua, ei muuta kuin sinua tällä hetkellä.

-- Että sekin ilo minulle kerran taivaasta annettiin! sanoi piika pannen kätensä ristiin.

-- Missä on Napukka?

-- Napukkako? sanoi Maikku. Tuonnehan kellariin isäntä näkyi häntä raahaavan.

-- Anna tänne pian kellarin avain! sanoi Paul.

-- Se on isännällä.

-- Mene hakemaan se häneltä. Sano, että sinulla on kellariin asiaa.

-- Ei hän anna. Hän ei koskaan anna meille palkollisille kellarin avainta käsiin. Sanoo meidän varastavan.

-- Vie minut sitten edes kellarin ovelle.

-- Ulko-ovelle kyllä voin viedä, sanoi Maikku, mutta poika on varmasti sisimmässä kellarissa, eikä sinne kuulu sanaakaan siitä, mitä ulko-oven takana puhuu.

-- Mitä me nyt teemme? sanoi Paul Mikolle.

-- Mitä tärkeää asiaa Paul herralla pojalle olisi? Joko taas olisi rakkauskirjeitä kuljetettava?

-- Niissähän asioissa minä liikun, vastasi Paul. Tai oikeammin sanoen, haluan tietoa siitä, miten hän on asiansa toimittanut.

Maikku näytti hetkisen tuumivan.

-- Jos menemme kellarin luukulle, niin siitä kuuluu puhe kyllä keskikellariin ja siitä sisimpään, sanoi hän.

-- Pian siis sinne.

Maikku läksi edeltä tuvasta, ja Paul ja Mikko seurasivat häntä. Tultuaan pihalle näytti Maikku muuatta luukkua ja sanoi:

-- Tuossa se läpi on. Mutta nyt minä menen pois, sillä jos isäntä näkee, että olen lähtenyt väentuvasta juuri siihen aikaan, kun kapakka suljetaan ja siis astioita on korjattava, niin antaa hän minulle huikeasti selkään. Ja sitä ruumiini osaa varjelen visusti.

-- Mene, mene! sanoi Paul. Ja tuossa on sinulle ulkomaanherkkua pureskeltavaksi.

Hän pisti kouransa taskuunsa, otti sieltä manteleita ja ojensi ne Maikulle. Tämä kiitteli ja juoksi tupaan.

-- Napukka tuntee minun ääneni, sanoi Paul. Epäluulojen välttämiseksi on parasta turvautua lauluun. Sehän on kaikkien tunteiden kaunis esilletuoja.

Sointuvalla äänellä hän alkoi laulaa:

Missä on mun ystävän, jos sen tiedät, niin ilmoita!

Hän odotti. Ei kuulunut mitään. Hän lauloi saman säkeen uudestaan ja odotti.

Silloin kaikui jostain kaukaa lapsen ääni:

Ne karkasi kimppuhun ystävän ja panivat hänet kiinni. Ja linnassa saa nyt istua hän ja olla kuin herra fiini.

-- Napukka on nähnyt, että nuori Frese on vangittu ja viety linnaan, sanoi Paul hiljaa Mikolle.

Sitten hän jälleen alkoi laulaa:

Nyt lähteä mun täytyy taas tietä kulkemaan, kai kohta aika joutuu, kun sinut nähdä saan.

-- Nyt nopeasti toimeen! jatkoi Paul ja läksi yhdessä Mikon kanssa kadulle.

-- Tuo herra olisi siis otettava linnasta pois, sanoi Mikko. Emme kai me häntä sinne jätä.

-- Tuumikaamme, niin kyllä keinon siihen keksimme, sanoi Paul. Vapauttaa hänet tahdon, vaikka oma henkeni menisi. Hän luotti minuun, kertoi minulle kaiken, ja nyt hän saattaa epäillä, että minä olen hänet ilmaissut maaherralle. Jos hän on menettänyt kirjeet, jos ne ovat joutuneet vihollisen käsiin, niin onhan hänellä ainakin sanat suussaan, joilla voi väittää täällä petosta harjoitettavan.

-- Kirjeet ovat tallella, jos niitä kaivataan! sanoi Mikko.

-- Missä?

-- Täällähän ne ovat minun povessani.

-- Miten ne sinulle ovat joutuneet?

-- Ollessani menossa pois riensi hän jälestäni ja pisti ne käteeni sanoen: Pistä nämä poveesi, sinua ei kukaan epäile, jos vaara sattuu uhkaamaan!

-- Mikä viisaus, mikä varovaisuus, huudahti Paul, oikein sitä ilokseen kuuntelee! Asia on siis pelastettu, mutta mieskin on pelastettava.

-- Se on helpommin sanottu kuin tehty, lausui Mikko.

-- Kaikille muille on sellainen asia vaikeaa, mutta ei minulle, sanoi Paul. Minulla on kaksi suurta auttajaa. Toinen on lipeä kieleni, jolla miehet johdatan, toinen kaunis muotoni, jolla naisia kuljetan. Huomenna ryhdymme toimeen. Päässäni on syntynyt pieni tuuman alku, mutta sitä on unella vahvistettava. Huomenna siis saamme nähdä, mitä minä voin. Vielä ei tässä kaupungissa ole ollut sellaista ovea, jota ei olisi avattu, kun minä otan oikein sunnuntaihymyni huulilleni, välkytän silmiäni ja supostelen. Maaherra Konrad Gyllenstjerna on ruma mies, ja hänellä on kaunis vaimo. Siitä minun tuumani alkunsa saa.

Näin puhellen olivat he saapuneet rantatorin laitaan Antonius Borchardtin upean talon edustalle.

-- Tuo herra luotti minuun, sanoi Mikko, ja hän saa kyllä nähdä, että Mikko Heikinpoikaan voi todellakin luottaa. Ellette te onnistu, niin sitten koetan minä voimiani. Minulla ei ole kaunista muotoa eikä lipeätä kieltä, mutta minulla on kourat, jotka murskaavat sen, mihin tarttuvat.

Ja aivan kuin koettaakseen voimiaan, mihin ne pystyvät, tarttui Mikko talon nurkalla olevaan kulmanväistökiveen ja nosti sen maasta.

III.

Kukko ja kana.

Seuraavana aamuna Paul meni Jokkim Fresen asunnolle saamaan tarkempia tietoja. Kartanolla hän tapasi talon vanhan rengin.

-- Onko nuori herra Frese kotona? kysyi Paul.

-- Ei ole, hän on lähtenyt matkoille, vastasi renki.

-- Minne?

-- Tukholmaan.

-- Yksinkö?

-- Ei yksinään, vaan osa linnanväen sotilaita läksi, kuulin minä, viime yönä Turkua kohden, ja hän liittyi niiden seuraan.

-- Mistä sen tiedät?

-- Täällä kävi tänä aamuna muuan linnan sotilaista tuoden kirjeen, jossa Jokkim herra ilmoitti lähteneensä Tukholmaan.

-- Ja tuo kirje puhui totta?

-- Tietysti se totta puhui. Jokkim herra läksi eilisiltana ajelemaan, mutta vähän ajan päästä tuotiin hevonen ja reki kotia, ja tänä aamuna vahvistettiin kirjeellisesti se, mitä hevosen tuoja eilisiltana oli sanonut.

-- Miksi et illalla kysellyt, minne hän aikoi, kun hän läksi talosta?

-- Kuinka minä sellaista tohtisin mennä isännältäni tiedustelemaan? Arvelin, että ainahan lopulta tulee tietoon, missä suuret herrat liikkuvat.

Paul läksi Kuningattarenkadun ja torin kulmassa olevaan suureen Ruuthin taloon ja pyysi tavata Katarina rouvaa, Jokkim Fresen äitiä. Pyylevänä, mahtavana ja karkeaäänisenä tuli tämä Paulin luo.

-- Mitä tämä västäräkki hakee? kysyi Katarina.

-- Tahtoisin tietää, missä nuori Frese, poikanne, on tällä hetkellä?

-- En minä ole mikään täysikasvuisen pojan vartioitsija, vastasi Katarina. Hänellä on lupa mennä minne itse tahtoo.

-- Eikö hän itse ole ilmoittanut, minne hän on mennyt?

-- Ei ole.

-- Ette siis tiedä, missä hän on?

-- Tiedän kyllä. Ja jos nuori naskalikin sen tietää tahtoo, niin sanonkin. Hän on matkalla Tukholmaan. Hän päätti eilisiltana myöhään matkastaan eikä sen vuoksi tullut enää siitä meille ilmoittamaan.

-- Mistä sen tiedätte?

-- Maaherran sotilas kävi tänä aamuna ilmoittamassa, että Jokkim oli liittynyt seurueeseen, joka saattoi maaherran vierasta Turkuun.

-- Hän on siis turvassa?

-- Täydellisesti turvassa. Mitä asiaa sinulla olisi hänelle ollut? Tunnen sinut varsin hyvin. Sinähän olet Borchardtin sydämensä palavuudesta ja kielensä lipeydestä tunnettu kirjuri.

-- Sama kauhistus!

-- Mitä tekemistä sinulla on poikani kanssa? kysyi Katarina rouva tiukasti.

-- Ainahan nuorilla miehillä yhteisiä hommia on, vastasi Paul.

-- Ne hommat ovat nyt menneet poikki, sanoi Katarina. Ja hyvä olikin, sillä minä en tahdo sukuuni mitään luhdin ovien tarkastajaa.

-- Rouva kai tietää, että sellaisia miehet pyrkivät avaamaan. Ehkä on lähellä sellaista väkeä.

Paul viittasi tällä hurjasta elämästään tunnettuun Barthold Ruuthiin.

Samassa läiskähti tillikka Paulin korvalle, ja hän sai tavallista kovempaa kyytiä kadota portaita alas.

Kadulle tultuaan tuumi Paul:

-- Ne ovat menetelleet viisaasti, sen huomaan. Ovat lähettäneet tiedon nuoren herran matkasta Tukholmaan, jolloin kukaan ei osaa häntä kaivatakaan. Linnasta tietysti en mitään saa tietää. Napukka on jotain nähnyt, mutta millä saan hänet käsiini? Isä näyttää varjelevan poikaansa visusti. Mutta laulullahan ne Jerikonkin muurit sortuivat. Niin teen minäkin sille kellarin seinälle, jonka takana tuo poika viikari on.

Hän meni Borchardtin kapakkaan. Se oli aamulla aivan autio. Nike vain siellä yksinään hääri.