Part 13

Vasta kun he olivat kadonneet tien mutkaan metsän suojaan, palasi Samuel tupaan ja ilmoitti siellä-oleville, että nyt vainoojat olivat ajaneet talon ohitse, tie siis oli vapaa, koska takaa-ajajat olivat edellä.

Samuel oli niin iloissaan tästä juonensa onnistumisesta, että aivan hyppi pitkin tuvan permantoa.

Pian olivat hevoset valjaissa ja pakolaiset saattoivat turvassa lähteä Viipuria kohden.

XXI.

Tulevaisuudentuumia.

Kohtaamatta enää mitään esteitä tiellään olivat matkamiehet saapuneet Vihtiin, jossa he poikkesivat lepäämään Mikko Heikinpojan luo. Pakkanen oli äkkiä lauhtunut; oli kirkas, kaunis, auringonpaisteinen päivä.

Paul ja Jokkim puhelivat Mikon ja hänen vaimonsa Marketan kanssa Henrikin, Jakobin ja de Clouxin kuunnellessa heitä.

Entistään hiljaisemmaksi oli Marketta tullut tänä aikana. Hänen kasvoillaan oli aivan kuin ihmeellinen kirkkaus. Mikon äänen sointu oli tullut pehmeämmäksi ja syvemmäksi, ja hänen katseessaan oli hellä sävy, kun se suuntautui huoneessa hiljaa askartelevaan vaimoon.

Siitä tärisyttävästä tapauksesta, jonka todistajina muutamat läsnäolijoista olivat olleet, ei puhuttu, mutta kaikkien mielessä se eli. Jokainen ajatteli suurella kunnioituksella ja ihailulla tuota naista, joka oli tehnyt suurimman uhrin, minkä kukaan voi maalleen antaa, luovuttanut oman poikansa, kun tämä oli maansa pettänyt. Siksi näiden ihmisten yhdessäolo oli juhlallinen, ja tuntui aivan siltä, kuin olisi huone ollut temppeli, jossa on korkealta kattoon ja laajalta seinään ja jossa ihminen tuntee itsensä pieneksi, ja arvottomaksi. Ja kun ikkunasta tuleva talvipäivä osui Marketan harmaaseen tukkaan ja kasvojen tyyniin piirteisiin, oli hän aivan kuin toisesta maasta kotoisin oleva olento, ihminen, joka eli elämän suuremmin, ehjemmin ja kokonaisemmin kuin muut.

Samuel ensimäisenä erosi heidän seurastaan, meni reen luokse, otti sieltä säkin ja puheli näin itsekseen:

-- Eväskaurat ovat loppuneet ja lisää olisi saatava. Jos Paul herra tahtoo ostaa niitä Mikolta, niin tämä ei millään ehdolla ota maksua, eikä Paul herra taas palkitsematta niitä tahdo ottaa vastaan. Miksi saattaisin herrani ja kunnon Mikon tähän ikävään asemaan? Onhan minun velvollisuuteni järjestää asiat niin, että tämä tuskallinen hetki syrjäytetään. Helpostihan minä sen voin tehdä. Parasta on, että menen itse aittaan ja täytän säkin kauroilla. Jos Mikko sen huomaa, ei hän siitä mitään sano. Mitä herraani tulee, pitää hän sitä varkautena, mutta onhan hän niin monen monta kertaa saanut sellaiseen minun suhteeni tottua.

Tämän vuoksi Samuel jonkun aikaa maleksi pihamaalla ja aivan kuin ohimennen siirtyi jyväaittaa kohden, seisoskeli hetkisen portailla aivan kuin ihaillen kaunista talvipäivää ja kimaltelevaa hankea.

Sitten hän kuin ajatuksissaan avasi aitan oven ja pujahti sisälle.

Mutta eivät Barbara eikä Jokkim viihtyneet toisten seurassa. Voimakas ikävä paloi heissä, heidän täytyi saada olla kahden, olla vaikkapa sanaakaan haastamatta toisilleen, tuntea ainoastaan, että toisen ajatukset suuntautuivat samaan kuin omatkin, ja saada siitä tieto joko pienen katseen tai kädenpuristuksen kautta.

Aivan kuin yhteisestä sopimuksesta he sanaakaan vaihtamatta siirtyivät tuvasta pois ja astelivat pihamaalle. He tulivat aivan aitan lähelle, pysähtyivät ja katselivat yhdessä talvisen luonnon ihmeellistä kauneutta.

Vaitiolo tuli viimein niin painostavaksi, että Jokkimin täytyi se katkaista. Hän tarttui Barbaran käteen ja sanoi hiljaa:

-- Meidän elämämme on nyt sidottu yhteen, eikä meitä enää voida millään irti repiä. Ethän kadu minua seuranneesi? Ethän?

-- Kuinka minä sitä katuisin?

Ja he seisoivat siinä kauan ja puhelivat nuoresta onnestaan, puhelivat noilla katkonaisilla sanoilla, jotka ovat aivan jokapäiväisiä; mutta tunteen ihmeellinen heleys kaikuu äänen painossa, ja jokainen ihan tavallinenkin sana saa silloin aivan kuin uuden merkityksen, uuden tarkoituksen.

Ja Samuel aitassa oven takana kuunteli, naurahteli itsekseen, hymyili sitten; lopulta hän lakkasi ahtamasta kauroja, nojautui laarin laitaa vastaan, kuunteli aivan vakavana silmiensä tuijottaessa eteenpäin ja puheli hiljaa itsekseen:

-- Kuinka monen kauniin seikan ohitse olenkaan elämässäni kulkenut, kun en ole nuorena mennyt naimisiin. Olen ollut aivan kuin sadun poika, joka ei huolinut varsasta, vaan tahtoi hevosen. Niin minäkin nuorena vaadin onnen täydellisenä enkä ymmärtänyt, että onni kehittyy ja kasvaa, että toinen hyvä seikka syntyy toisesta, toinen iloinen asia saa toisesta alkunsa. Onni on aivan kuin tammahevonen, joka usein saa varsan ja jonka hyvä suku siten lisääntyy. Minun elämänonneni on nykyään aivan kuin valakka, josta ei enää mitään lisää tule. Elämäni ei kelpaa enää miksikään, muuksi kuin vetojuhdaksi. Ja minun on pidettävä huolta sitä, että se edes sellaisena hyvästi tekee tehtävänsä. Jokkim herra on ollut viisas, hän on tarttunut onneensa. Hän on siinä suhteessa aivan toisenlainen kuin Paul herra, joka ei mihinkään takerru, vaan aina toisten onnesta tahtoo saada pienen murusen itselleen. Hän on minun mielestäni aivan kuin lyhdynsytyttäjä. Hän panee nuorten tyttöjen sydämet palamaan, ja toinen mies sitten niiden valosta nauttii. Ja käypä hän toisinaan naitujenkin naisten sydämiä korjailemassa, ja jos lyhdyssä oleva kynttilä sattuu käryämään siksi, ettei ole ollut sen niistäjää, ja valo on heikko, ja tali valuu pitkin pilaten kaiken, silloin tulee Paul, tarttuu sydämeen, nipistää siitä hiukan pois, ja liekki on jälleen kunnossa ja valaisee kirkkaasti. Näin hän tekee rouvien sydämille, ja aviomiehet siitä sitten saavat hyötyä.

Hän kuunteli jälleen nuorten keskustelua. Ujous oli heidän väliltään kadonnut, ja he alkoivat haastella lapsuudestaan. Nauraen kertoi Barbara:

-- Muistan erinomaisen hyvin sen ajan, jolloin kerran äitini kanssa kävellessäni -- olin silloin vasta yhdentoista vuoden vanha -- sanoin äidilleni: Katsohan, tuolla menee Jokkim Frese! Äitini silloin kummastuneena kääntyi minuun ja kysyi: No, mitä hänestä? Minä silloin ujosti lausuin näin: Minä en tiedä, mistä syystä, mutta joka kerta, kun hänet näen, tulen niin kovasti iloiseksi. Enhän minä, pieni lapsi, silloin vielä ymmärtänyt, mitä tämän tunteen takana oli. Ja kun sinä sitten läksit pois ja minä muutin Turkuun, niin ajattelin usein sinua ja olin aivan varma siitä, että kerran se päivä koittaa, jolloin joudumme yhteen. Jumala ei voi olla niin armoton, että meidät erottaisi. Ja nyt se päivä on tullut.

-- Etkö pelkää isäpuoltasi? kysyi Jokkim.

-- Miksi minä häntä pelkäisin? Setäni Bartold Ruuth ei koskaan ole pitänyt ylpeästä asessorista. Ja olen aivan varma siitä, että setäni on iloinen saadessaan tilaisuuden, jossa hän voi tälle miehelle tehdä kiusaa.

Senvuoksi hän kohtelee varmasti minua erinomaisen ystävällisesti, heti kun vain saavun Viipuriin. Ja kun sinä, Jokkim, olet tehnyt tyhmyyden ryöstämällä naisen, niin onhan setäni puoliso sinun äitisi ja panee kaiken voimansa liikkeelle suojatakseen omaa poikaansa. Vai mitä luulet, etkö ole siitä aivan varma? Meidän ei tarvitse tehdä yhtään mitään, rauhassa vain odotamme siksi, kunnes nuo vanhat ihmiset ovat tapelleet keskenään, ja voitto on silloin meidän.

Jokkim nauroi heleästi ja sanoi:

-- Olet varmaankin oikeassa, ja olen vakuutettu siitä, että tämä on oleva ensimäinen asia, jossa äitini ja isäpuoleni ovat yhtä mieltä ja vetävät samaa köyttä.

-- Tästä taas huomaa, että naiset käyttävät meitä miehiä siihen, että saavat elämänsä niin mukavaksi kuin mahdollista, tuumi Samuel tätä kuullessaan. Tuokin tyttö juveeli tässä panee kaikki keskenään tappelemaan saadakseen avioliittonsa oikealle tolalle.

-- Mitä taas äitiini tulee, sanoi Barbara, niin hänestä minä olen aivan varma, hän ei uskalla nousta tätä avioliittoa vastaan. Äiti parka, hän on hyvin ikävässä välikädessä. Toiselta puolen hän pelkää isäpuoltani, toiselta puolen hän pelkää viipurilaisia. Tehdäkseen isäpuolelleni mieliksi hän varmaankin haluaisi minun menevän Johanin kanssa naimisiin. Jos taas viipurilaiset suuttuvat häneen, niin he voivat nostaa aika kysymyksen noista äitini entisistä seikkailuista Didrik Königin kanssa. Olen sen vuoksi varma, että äitini, säilyttääkseen jonkinmoisen hyvän aseman, on valmis olemaan vaiti ja sekaantumatta mihinkään. Jokkim oli nauraen kuunnellut Barbaran puheita ja sanoi:

-- Enpä olisi luullut, että tuollainen pikkuinen tyttö olisi noin taitava asioita punnitsemaan.

-- Sainhan minä lapsena kuunnella vain kauppa-asioita, sanoi Barbara. Opin silloin tuntemaan kaikkien erikoiset ominaisuudet ja vartuttuani olen osannut niitä käyttää hyväkseni. Useiden ihmisten kanssa ei saakaan puhua tunteista, ei muusta kuin rahoista. Olen aivan varma siitä, että viipurilaiset ovat valmiit tekemään mitä tahansa, jotta sinne jäisivät perintörahani, sillä onhan Viipuri aina mustasukkainen Turulle, ja aivan yhtä halveksivaisesti kuin turkulaiset puhuvat viipurilaisista kamasaksoista, yhtä halveksivaisesti puhuvat viipurilaiset turkulaisista ylimyksistä.

-- Jos esteitä tuleekin, sanoi Jokkim, niin olemmehan nuoria ihmisiä ja jaksamme odottaa. Ja kerranhan se päivä kuitenkin koittaa, jolloin olemme toistemme omat, ja silloin on onnemme oleva täydellinen.

He läksivät hiljalleen astelemaan aitan luota pois, eikä Samuel siis enää kuullut heidän keskustelunsa jatkoa.

Odotettuaan hetkisen astui Samuel aitasta kantaen kaurasäkkiä, vei sen rekeen ja sitten palasi tupaan.

Viitattuaan Paulia saapumaan keskustelemaan kanssaan Samuel hänelle kertoi, mitä oli kuullut.

-- Taitaa Viipurissa syntyä ankara mellakka, ennenkuin nämä nuoret ovat saaneet toisensa, lausui Samuel lopuksi.

-- Minä olen päättänyt, että heidän täytyy saada toisensa, sanoi Paul. Jos kaikki muut keinot pettävät, niin onhan meillä jälellä vielä kuningas.

-- Kuningasko? kysyi Samuel hämmästyneenä.

-- Kaikista merkeistä päättäen olen tullut huomaamaan, että asessori kuuluu juuri siihen puolueeseen, jota koetimme kukistaa. Onhan hän aikoinaan ollut herttuan sihteerinä. Jos hän vastustelee liiaksi, niin silloinhan voimme häntä uhata. Pelastaakseen arvoasemansa täytyy hänen ehdottomasti taipua. Tunnen itseni oikein suureksi herraksi ajatellessani, millainen mahtivoima on hallussamme. Ellei kaksi nuorta ihmistä, jotka rakastavat toisiaan, pääse yhteen, niin silloin voimme vaikka hallitukseen turvautua.

Jotainhan tehtävää täytyy hallituksellakin olla!

Paul nauroi tälle leikinlaskulleen sydämestään.

Saman päivän iltana he kaikin läksivät Viipuria kohden.

Hiljalleen ajaen he jo olivat päässeet Kymijoen toiselle puolelle ja retken päämäärä oli enää vain parin päivän matkan päässä, kun he erääseen taloon yövyttyään heräsivät siihen, että talon pihaan ajoi ratsastajajoukko.

Matkustajat tunsivat itsensä aivan noloiksi, kun tupaan astui Konrad Gyllenstjerna ja Didrik König.

-- Täällähän pakolaiset saamme kiinni, sanoi maaherra. Tarjoan teille turvallisen saaton Viipuriin asti. Kun sinne pääsemme, niin alkaa uusi leikki siellä. Tapaatte muutaman päivän päästä rakkaita tuttavia, sillä asessori Vassenius on vaimonsa seurassa tulossa meidän jälestämme. He tahtovat nimittäin tulla kihlajaisiin, joihin jätitte heidät kutsumatta.

Maaherran ilkkuva puhe saattoi Paulin aivan kiukkuunsa. Epäilemättä hän olisi noussut vastakynteen, ellei Barbara olisi astunut maaherran luo ja sanonut rauhallisesti:

-- Sepä on hauskaa, että äiti ja isäpuoli tulevat, silloinhan saamme tästä asiasta oikein rauhassa keskustella.

XXII.

Sukulaiset ja sukulaisten sukulaiset.

Bartold Ruuth, Jokkimin isäpuoli ja Barbaran setä, oli kiivas ja kiukkuinen herrasmies. Nuoruudessaan hän oli kuulunut siihen puolueeseen, joka kaikin tavoin oli vastustanut saksalaisista kansanaineksista muodostunutta raatia ja saksalaismielisiä pormestareita. Tänä kuumeisena aikana oli koko kaupunki jakaantunut kahteen suureen puolueeseen, ja Bartold Ruuth oli toisen johtajana. Suomalainen väestö, joka pääasiassa asui n.s. Vallissa, oli hänen suuri ihailijansa.

Iän mukana tuleva tasaantuminen oli kyllä jotain hänen voimistaan riistänyt, mutta yhtäkaikki vielä nytkin, kun jotain tärkeää ja huomattavaa oli kaupungissa tapahtuva, tiedettiin, että Bartold Ruuth aina oli niitä henkilöitä, jotka olivat valmiit katsomaan vähempivaraisten parasta, ja että hän oli häikäilemättä ja pelkäämättä valmis astumaan eturintamaan.

Kun Viipurin kauppiassuvut olivat avioliittojen kautta tulleet läheiseen yhteyteen toistensa kanssa, tapahtui lopulta niin, että Bartold Ruuth oli sukua puolen kaupungin kanssa ja riidassa toisen puolen kanssa.

Hänen puolisonsa, joka oli hänet valinnut kolmanneksi aviomiehekseen, ei suinkaan tuittupäisyydessä ja kiivaudessa ollut miestään miedompi. Komeana ja pyylevänä hän liikkui kotona ja kaupungilla, kirkon penkissä hän vaati itselleen paraimman paikan, jopa hän kerran virsikirjalla oli lyönytkin toista naista, joka tuppautui siihen penkkiin, minkä Katarina piti itselleen kuuluvana.

Viipuriin saavuttua Konrad Gyllenstjerna olisi kovin mielellään tahtonut vangita pakolaiset ja viedä heidät linnaan turvaan, mutta ei uskaltanut tätä tehdä, vaan päästi heidät vapaaksi, ottaen heiltä kuitenkin kunniasanan, että he eivät poistu kaupungista, ennenkuin asessori Vassenius Turusta on ennättänyt sinne saapua. Ajettuaan kaupungin linnanpuoleisesta portista sisään läksi Paul Samuelin seurassa Antonius Borchardtin kartanoa kohden, jotavastoin Jokkim Barbaran, hänen veljiensä ja Alexandre de Clouxin kanssa ajoi Kuningattarenkadun ja torin kulmassa olevan Bartold Ruuthin talon pihalle.

Nuoret olivat reestä astuessaan hyvin vaiteliaita, sillä vaikka he tähän asti olivatkin olleet aivan varmoja siitä, että voitto lopulta kallistuu heidän puolelleen, niin he kuitenkin jonkinmoisella pelolla ajattelivat kiivasta Bartold Ruuthia ja hänen vielä kiivaampaa Katarinaansa.

-- Kun eivät vain molemmat sattuisi yhtaikaa olemaan kotosalla! sanoi Barbara Jokkimille.

Hänen toivomuksensa täyttyikin, sillä ainoastaan Bartold oli kotona, Katarina rouva sitävastoin oli lähtenyt vierailulle kadun toisella puolella asuvan Hannu Schmidtin rouvan Beatan luokse, joka hänkin oli syntyään Ruuth. Iloisena riensi Bartold sukulaisiaan vastaan ja huudahti:

-- Kas, kaukamatkaisia sukulaisia! Mikä odottamaton seikka teidät tuo tänne näin keskellä talvea? Oletteko nuoret yksinänne, vai ovatko asessorikin ja hänen vaimonsa tulleet?

Jokkim arveli viisaimmaksi heti puhua asioista suoraan ja lausui senvuoksi:

-- Isäpuoli, me olemme tulleet sinun luoksesi etsimään turvaa.

-- Turvaa, minkä vuoksi? kysyi Bartold hämmästyneenä.

-- Nämä nuoret ovat paenneet asessorin luota, ja minä olen ottanut heidät turvaani sekä luvannut, että he saavat kodin ja suojan täällä sinun luonasi siksi, kunnes asiat ovat järjestyneet.

-- Häh! oli ainoa, mitä Bartold hämmästyksissään saattoi sanoa.

Hetkisen kuluttua hän pystyi kysymään:

-- Mitä kummia melskeitä siellä Turussa nyt äkkiä on tapahtunut, koska te tällä tavoin lähdette karkumatkalle?

Barbara vastasi tähän:

-- Isäpuoleni tahtoi naittaa minut omalle pojalleen, Johanille. Kun tämä ei minua laisinkaan miellyttänyt, vaan paljoa mieluummin tahdoin ottaa miehekseni Jokkimin, niin lähdin silloin hänen seurastaan. Veljiäni isäpuoleni taas on pidellyt niin huonosti, että he katsoivat viisaammaksi lähteä yksin tein toiseen päähän maata.

-- Mitä asessori tähän kaikkeen on sanonut?

-- Sitä emme ole joutaneet kysymään, mutta varmasti hän on suuttunut, lausui Henrik. Hän onkin meitä takaa-ajamassa ja on ehkä parin päivän päästä täällä.

-- Hänen suuttumisensa minua suuresti ilahuttaa, sanoi Bartold. Tuolle ylpeälle asessorille tekee sellainen pikkuinen suuttumuksen puuska erinomaisen hyvää. Tässä suhteessa en suinkaan ole pakoretkeänne vastaan. Mutta on asiassa toinenkin puoli, se, että tästä voi koitua hyvinkin ikävät oikeudelliset rettelöt. Oletteko sitä ajatelleet?

-- Olemme kyllä, sanoi Barbara, mutta olemme ajatelleet myöskin, että setä, joka muutenkin on tottunut pitämään lain kanssa suukopua, tässäkin asettuu meidän puolellemme ja kääntää niinkuin muissakin asioissa kaikki hyvään päin.

Nuoret huomasivat, kuinka tämä mielistely vaikutti heille edullisesti Bartoldiin.

-- No, mikäli asiat minusta riippuvat, tahdon tehdä kaikki teidän toivomustenne mukaan, sanoi Bartold Ruuth, vaikkapa ei muun vuoksi kuin siksi, että tiedän sillä tuottavani tavattoman suuren harmin asessorille. Minun puolestani olette siis turvassa. Mutta täällä on muuan toinen henkilö, joka teidän on otettava varteen.

-- Kyllä ymmärrän, sanoi Jokkim, tarkoitat äitiäni.

-- Juuri häntä, sanoi Bartold. Tiedättehän, ettei Katarina suinkaan ole niitä maailman lempeimpiä naisia ja että hän kaikessa tahtoo pitää oman päänsä. Mutta olkaa nyt vaiti, tuolla kuulen hänen jykevät askeleensa, hän saapuu portaita ylös.

Vähän ajan päästä astui huoneeseen Katarina Lehusen. Nähdessään poikansa ei hän millään erikoisella hellyydellä ottanut häntä vastaan, sillä karkean luonteensa vuoksi ei hän millään tavoin ollut taipuvainen osoittamaan sydämellisyyttä.

Nähdessään Barbaran ja hänen molemmat veljensä hän heti kysyi syytä heidän Viipurissa-oloonsa. Bartold Ruuth ei antanut nuorten vastata, vaan kääntyi itse Katarinan puoleen ja sanoi:

-- Ajattelehan, muija, mitä Turussa on tapahtunut! Muistathan asessori Vasseniuksen?

-- Kuinka en minä häntä muistaisi, sanoi Katarina. Aina kun vain häntä ajattelen, olen kiukkuuni haljeta ja niin sapettaa, että aivan kyljistä kivistää. Sehän mies on niin suunnattoman ylpeä, että, mennessään veljesi lesken kanssa naimisiin ja tultuaan sen kautta sukulaisekseni, hävyttömyydessään kieltäytyi minua sinuttelemasta, vieläpä koko hääjoukon kuullen, aivan kuin minä en olisi yhtä hyvä kristitty kuin hänkin. Rahaa minulla on ainakin enemmän kuin hänellä, ja kauppiaan vaimo on aina yhtä hyvä kuin asessori.

-- Ellei hiukan parempikin, sanoi Bartold yllyttääkseen vaimoaan.

-- Niin, ellei parempikin, lisäsi siihen Katarina. En minä jumalaa tavallisesti ole turhilla rukouksilla vaivannut, sillä olen arvellut, että ihminen kaikki maalliset asiat itse voi parhain päin kääntää, mutta sitä minä usein olen rukouksissani maininnut, että jos minä jotain hyvää olen tehnyt, niin tahtoisin palkaksi sen, että sattuisi sellainen tapaus, jolloin saisin tuolle ylpeälle asessorille antaa pienen letkauksen, jotta hän kerran näkisi, että olen minä yhtä hyvä kuin hänkin.

-- No, sellainen tilaisuus on sinulle nyt oikein koko komeudessaan tullut, sanoi Bartold.

-- Kuinka niin? kysyi Katarina.

-- Ukko aikoi naittaa Barbaran pojallensa.

-- Sillekö laihalle ruipelolle. Kyllä minä ymmärrän, hän tahtoo siten saada ne rahat, joita hän tähän asti on hoitanut Barbaran perintönä, ikuisiksi ajoiksi. Kylläpä hän kiireimmän kautta naimisiin mennessään niitä sinulta kopisti. Mistä tuollainen köyhä kirkonrotta muuten rahoja saisi! Ja kun Barbara nyt jo on tullut siihen ikään, että hänen pitäisi ruveta katselemaan, mikä erotus on pojan ja tytön välillä, niin tietysti hän silloin ensi sijassa ajatteli omaa nulikkaansa ja tahtoi nämä rahat varata tälle. Mutta jos tuo kakara nyt olisi tässä, niin totisesti antaisin hänelle sellaisen läimäyksen, että hänestä ei olisi jälellä mitään muuta kuin märkä läiskä, mokomallekin, joka tulisi saamaan ne rahat, joita yhtä hyvin Viipurissakin hoidettaisiin. Niin minä antaisin, että soisi!

Ja todistaakseen sanansa löi Katarina, niin että jysähti, nyrkillään pöytään.

Bartold Ruuth kuunteli tyytyväisenä vaimonsa kiivasta puhetta. Hän huomasi asioiden kääntyvän sille tolalle, kuin hän tahtoikin.

-- Sinun pitäisi oikeastaan ottaa tämä asia omiin hoteisiisi, sanoi hän. Olethan sinä aina naima-asioissa ollut hyvin ponteva ja tarmokas, sillä eihän minustakaan muuten olisi aviomiestä tullut, ellet sinä sellaisella vimmalla olisi minuun hyökännyt.

-- No, no, älä nyt puhu sellaisia lasten kuullen, sanoi Katarina. Mitä ne meistä ajattelevat?

-- Sinun suureksi kunniaksesihan tämä kaikki vain on, sanoi Bartold. Sinutta minä vielä olisin riitelemässä puolen kaupungin kanssa. Mutta kun sinä otit minut hoteisiisi, niin on minusta tullut suhteellisen rauhallinen ihminen, joka en sekaannu mihinkään muuhun kuin sellaiseen, josta tiedän varmasti voiton tulevan minun puolelleni. Nyt minua yleisesti kunnioitetaan ja pelätään, sillä onhan sinulla ollut muuan etu, joka on tehnyt minut tärkeäksi henkilöksi tässä kaupungissa. Tarkoitan plootujasi, joita oikein nelikoittain meidän taloon kannettiin.

Bartold tiesi varsin hyvin, että vaimonsa oli pehmoinen kuin sula voi joka kerta, kun huomautettiin hänen rikkaudestaan ja kun miehensä alensi omaa arvoaan ja teki itsensä köyhäksi.

-- Niinkuin sanoin, tulisi sinun ottaa näiden nuorten onni aivan omiin hoteisiisi! lausui Bartold.

-- Kenenkä nuorten? kysyi Katarina. Tahtooko Barbara siis mennä jonkun muun kanssa naimisiin, koska hän ei asessorin vekarasta piittaa?

-- No, meidän sukuummehan tyttö aivan väkipakolla tahtoo tulla, sanoi Bartold nauraen.

-- Eihän vain Jokkimin kanssa, sanoi Katarina, koska he noin tuossa yhdessä rinnatusten seisovat!

-- Sinnepäinhän asiat ovat kallistuneet, sanoi hänen miehensä.

-- No voi kirkot ja tapulit, huudahti Katarina lyöden riemuissaan kätensä yhteen. Onpa hyvä, että Jokkimkin tässä on miehen töitä ruvennut tekemään.

Hän sulki molemmat nuoret syliinsä, ja vähän ajan päästä valui pari ilonkyyneltäkin hänen silmäkulmistaan. Hän pyyhkäisi ne pois ja niisti pärskyttäen sormillaan nenäänsä.

-- No, onpa tämä ilon päivä, totisesti onkin! lisäsi hän ja iloaan osoittaakseen hän vielä varmuuden vuoksi kättelikin molempia nuoria. En olisi luullut tuon hiljaisen poikani näin navakasti toimivan.

-- Tyttöhän tässä oikeastaan toiminut on, sanoi Bartold nauraen. Hän sieppasi pojan Turusta kiinni ja toi hänet tänne.

Nuoret purskahtivat nauruun kuullessaan, miten Bartold selitti heidän karkausmatkansa.

-- Tarmokas tyttö, sanoi Katarina katsellen jonkinmoisella ihastuksella Barbaraa. Mutta tarmokashan hänen isänsäkin oli, kovin tarmokas, eipä ole ihme, että sellainen ominaisuus on jäänyt perinnöksi.

-- Jokkim aikoi kai lähteä ulkomaille, sanoi Bartold, koska meille sanan lähetti matkastaan, mutta eipä taitanut poika Turkua pitemmälle päästä, koska siellä jo kopattiin kiinni ja tuotiin karkuri takaisin.

-- Kyllä minä arvaan, että asia ei ole juuri niin kuin sinä selität, sanoi Katarina, ja puheistasi päättäen olet käyttänyt sanojasi saadaksesi minut toimimaan tämän nuoren parin eduksi. Eiköhän tässä vain ole jonkinmoinen ryöväys tapahtunut, ja siis kaikenmoisia ikävyyksiä koituu taloon? Mutta vähät siitä, jos minä tuolle ylpeälle asessorille voin tuottaa harmia, niin olen valmis tekemään vaikka mitä, vaikka oma kunniani menisi niin, ettei siitä olisi muuta kuin siekaleet jälellä. Vähät minun kunniastani, se on kuin sukka, sen saan aina parsituksi, mutta toista on tuollaisen asessorin, jos hän kerran joutuu pahaan satimeen, silloin hänen revennyttä kunniaansa ei enää helposti korjatakaan. Mutta pitäisikö meidän tässä nyt kesken kaiken kiireen ja talvipakkasella lähteä Turkuun näitä asioita selvittelemään?

-- Sitä ei tarvita, sanoi Bartold, sillä asessori kuuluu vaimonsa seurassa olevan tulossa tänne.