Part 12

-- Miehellä on suuri halu päästä aateliseksi. Hän ei suinkaan ole vailla ansioita ja tulee hän tuon haluamansa arvon vielä saavuttamaan. Sanokaa se hänelle.

Samalla kuin Jokkim valmistautui lähtemään, jätteli de la Gardiekin hyvästit kreiville. Kadulle tultuaan sanoi kansleri:

-- Seuratkaa minua!

De la Gardie nousi hevosen selkään, jota hänen palvelijansa piteli oven edustalla. Jokkim läksi astumaan hänen rinnallaan.

Päästyään kanslerin asunnolle seurasi Jokkim Frese häntä huoneeseen, jonne tultuaan kansleri lausui:

-- Jo eilen tiesin, että olitte lapsikuninkaan sotureita, sillä Niilo Gyldenstolpe oli aikaisemmin teistä minulle maininnut. Ellei kuninkaamme olisi teitä pelastanut, niin olisin toiminut. Eilisiltana oli minulla keskustelu kreivin kanssa; silloin kutsuttiin maaherrakin saapuville, ja lopputulos oli se, minkä tänään näitte. Pelastaakseen sukulaisensa kutsutti Pietari Brahe teidät luokseen. Tänä aamuna ollessani kuningattaren luona kysyi Kaarle kuningas teistä. Hän pyysi minua toimittamaan niin, että hän ennen lähtöänne vielä voisi teidät tavata. Hän voi siis minä hetkenä tahansa olla täällä.

-- Hän voitti eilen kokonaan sydämeni, sanoi Jokkim. Ellen jo ennestään olisi vannonut tekeväni kaiken hänen tähtensä, niin olisin nyt ollut valmis siihen valaan.

-- Hän on huonosti ja huolimattomasti kasvatettu, mutta sydän hänellä on paikallaan, sanoi kansleri. Äitinsä häntä hemmottelee ja Horn, jonka huostaan pojan varsinainen kasvatus on jätetty, on sekä liian vanha että liian paljon soturi. Hän ei puhu pojalle mistään muusta kuin taisteluista ja sotaväestä. Valtion tärkeimpiä asioita kyllä käsitellään nuoren kuninkaan läsnäollessa, mutta niihin hän tähän asti ei ole ottanut paljoakaan osaa. Jos hän saa vallan, niin varmasti hänessä silloin herää isänsä voimakas luonne ja valtion surkea tila silloin parantuu. Me tarvitsemme ehdottomasti herran, joka lopettaa tämän turhan arvotaistelun, mikä ylhäisön keskuudessa nykyään vallitsee. Tänä aikana, jona maa kaipaa kaikkia voimia sisäisen tilan parantamiseksi ja valtakunnan turvaamiseksi ulkovaltoja vastaan, emme saisi riidellä siitä, kuka arvossa on korkein, kenen on oikeus ensiksi ovessa käydä ja kuka kirkon penkissä saa istua lähinnä alttaria. Ellei tämä kaikki olisi niin perin surkeaa, niin nauraisin tuolle naistenkin vimmalle saada kaikessa etusija miehensä kustannuksella. Olette Viipurissa, aivan maan rajalla, teidän tehtävänne on siellä valmistaa maa-alaa ja mielipidettä siihen suuntaan, että sieltä valtiopäiville ensi vuodeksi kutsuttava henkilö on sellainen, että hän puolustaa kuninkaan julistamista täysi-ikäiseksi. Säädyt nimittäin yksinään voivat tämän saada aikaan. Kun kuningas on saanut täyden vallan, silloin herttuankin pyrkimykset itsestään kaatuvat. Niin kauan kuin on holhoojahallitus, on maassa eri puolueita, jotka riitelevät siitä, minkä valtion kanssa Ruotsin on edullisinta joutua liittoon. Toiset kannattavat Saksaa, toiset Tanskaa, ja meitä on joukko, jotka pidämme Ranskan etevää hallitsijaa Ludvig XIV:ä edullisimpana liittolaisena.

Keskustelun katkaisi nuori kuningas, joka juosten saapui huoneeseen.

-- Nyt minä taas olen karannut niiden käsistä! huusi Kaarle kuningas. Minä kiipesin ikkunasta silloin, kun he luulivat minun olevan lukemassa läksyjäni.

Nuori kuningas oli niin huvitettu tästä omasta mielestään onnistuneesta kepposesta, että kanslerinkin täytyi ehdottomasti nauraa.

-- Mutta Krister Horn, mitä hän sanoo! huudahti Magnus de la Gardie.

-- Hän on käynyt monta sotaa ja ollut monessa taistelussa, mutta tässä hänen sotaherrataitonsa joutuu niin kireälle, että hän itsekin ällistyy.

Äkkiä kävi lapsikuningas vakavaksi. Mielialat vaihtelivat hänessä tavattoman nopeasti, niin äkkiä, että niihin tottumattoman oli hyvin vaikea käsittää, että sama henkilö muutaman silmänräpäyksen aikana aivan täydellisesti saattoi tulla toiseksi.

Kaarle kääntyi kanslerin puoleen ja kysyi:

-- Joko hän tietää?

-- Jo.

-- Hän on osoittanut eilen olleensa minulle uskollinen, sitä en tule unohtamaan, kun valtaan pääsen.

Jokkim huomasi keskustelun kääntyneen häneen ja aikoi väistyä, mutta kuningas pidätti häntä.

-- Jääkää, sanoi hän. Ennenkuin meitä jälleen häiritään, tahdon puhua muutaman sanan teille. Minä tahdon saada vallan käsiini, sillä Jumala on sen minulle määrännyt. Minä tahdon saada aikaan hyvää ja tahdon itse valita sitä varten neuvonantajani. He luulevat, etten minä mitään ymmärrä, kun neuvoston kokouksissa leikin piiskallani tai silittelen koiraani. Mutta minä kuulen kaiken ja odotan vain sopivaa hetkeä, jolloin saan ottaa ohjakset käsiini. Minä tahdon sen, ja mitä minä tahdon, sen minä säänkin!

Hän lausui nämä viimeiset sanat täydellisen itsetietoisesti; hän ei ollut enää poika, vaan kuningas, jolla on hallitsemisen tarve ja hallitsemisen voima.

-- Ensi kuussa ovat herrat luvanneet, että saan olla jokaisessa neuvoston kokouksessa läsnä, jatkoi kuningas. Kuinka he silloin taas riitelevät keskenään, sen tiedän, vallasta, arvosta ja asemasta! Mutta heti, kun viisitoista olen täyttänyt, tahdon tehdä lopun tästä.

Magnus de la Gardie oli kuninkaan puhuessa myöntävästi koko ajan nyökännyt.

-- Tunnettehan Viipurissa erään Lifmanin? kysyi kuningas.

-- Tunnen, vastasi Jokkim.

-- Hän on asialle uskollinen. Hänet on valittava ensi vuonna säätykokoukseen. Tunnetteko Turussa Sveno Rydeniuksen, pormestarin?

-- Olen kuullut hänestäkin.

-- Hänkin on luotettava ja on valittava. Tunnetteko...

Kuningas aikoi jatkaa, kun samassa ovi aukeni ja vanha Krister Horn, kuninkaan kasvattaja, hengästyneenä astui huoneeseen.

-- Teidän majesteettinne, teidän majesteettinne! sopersi hän.

-- Mikä nyt on hätänä? kysyi Kaarle nauraen.

-- Teidän majesteettinne on taas jättänyt läksynsä kesken. Mitä teidän kuninkaallinen äitinne taas sanoo kuullessaan, miten on käynyt!

-- Äiti ei sano mitään, hän rakastaa minua! lausui kuningas.

-- Mutta kun Ruotsin historia jää aivan kesken!

-- Mitä se tekee. Minä luon uuden, jota toiset saavat lukea!

Horn oli hetkisen aivan ymmällä. Sitten hän jatkoi:

-- Mutta täytyyhän kuninkaan tietää edeltäjistään!

-- Miksi? Ettehän tekään itse tiedä maan historiaa. Alanko kysellä? Muistatteko, kuinka väärin osasitte viime kerralla? Ja teistä on tullut kuitenkin hyvä soturi. Miksi ei minustakin voisi tulla hyvää soturia ja kuningasta, vaikka en olekaan kirjatoukka.

-- Mutta säädyt?

-- Mitä heistä?

-- Kaksi vuotta sitten jo sain säädyiltä varoituksen, kun teidän majesteettinne ei ole oppinut mitään.

-- Sen jälkeen olen oppinut paljon, sen voi kansleri todistaa, sanoi Kaarle iskien silmää de la Gardielle.

Krister Horn oli niin avuttoman ja onnettoman näköinen, että Kaarle ei voinut olla häntä armahtamatta, vaan sanoi:

-- Lähtekäämme siis linnaan takaisin. Hornin katse aivan loisti.

-- Ja minä lupaan oppia tämän päivän läksyn, jos tekin sen opitte. Niin, niin, minä tarkoitan, että te saatte painaa päähänne kaiken sen, minkä minäkin.

-- Ja että ihmisellä voi olla näin paljon vaivaa toisen ihmisen lapsista! oli ainoa, mitä Horn sai sanotuksi kuullessaan, mitä hänen sinä päivänä oli tehtävä.

Kuningas ojensi kätensä Jokkimille ja sanoi:

-- Minä en teitä unohda. Jos kerran muistutatte minulle aikaa Tukholmassa helmikuussa 1671, niin täytän mitä silloin pyydätte.

Ystävällisesti nyökäten kuningas läksi opettajansa seurassa.

-- Hänessä on vallan jano, ja kun hän sen saa, niin osaa hän sitä käyttääkin kyllä, sanoi kansleri. Hän on Kaarle X Kustaan oikea poika.

XIX.

Jälleen Turussa.

Muutamia päiviä Tukholmassa viivyttyään läksivät ystävykset jälleen Suomea kohden ja saapuvat onnellisesti Turkuun.

Jokkim riensi heti Vasseniuksen perheeseen, nähdäkseen Barbaran ja viedäkseen perille Pietari Brahen terveiset. Hän odotti Sigrid rouvan ottavan hänet yhtä ystävällisesti vastaan kuin edelliselläkin kerralla. Hänen hämmästyksensä oli suuri, kun vastaanotto olikin kylmä.

Pian hän kuitenkin sai tähän käytökseen selityksen. Henrik Ruuth, Barbaran veli, ilmaisi nimittäin, että joku aika sitten oli Viipurin maaherra Konrad Gyllenstjerna palatessaan Tukholmasta poikennut asessorin luo. Henrik oli sattunut kuulemaan keskustelusta osan. Asessori oli nuoruudessaan ollut herttua Adolf Johanin kirjurina ja oli siitä ajasta asti säilyttänyt mieltymyksen tätä juonittelijaa kohtaan. Viipurin maaherra oli kertonut matkastaan Tukholmaan ja kirjeistä, jotka hän viekkaudella oli saanut anastetuksi Jokkim Freseltä. Hän mainitsi myöskin Pietari Brahen menettelystä ja kuinka tämä oli nuorelta mieheltä ottanut valan, jotta tämä ei mitenkään koettaisi syöstä Konrad Gyllenstjernaa turmioon. Näin ollen oli maaherra vapaa toimimaan oman mielensä mukaan. Hän oli neuvotellut, millä tavoin Jokkim Frese paraiten voitaisiin tehdä vaarattomaksi.

Henrik jatkoi kertomustaan:

-- Talossa on ollut tietysti hirveä melske tämän johdosta. Herttuan asia on jälleen ollut esillä, ja mekin pojat olemme uskaltaneet avata suumme. Me sisarukset olemme tietysti kuninkaan väkeä, mutta velipuolemme noudattaa kaikessa isänsä mielipiteitä. Kun huomattiin, että sinä, Jokkim, katselit mielelläsi Barbaraa, niin tahtoo isäpuolemme nyt kaikin mokomin naittaa hänet omalle pojalleen. Barbara on itkenyt, niinkuin tytöt aina tekevät silloin, kun paha eteen tulee, mutta minä ja veljeni päätimme, että ellei tästä muuten selvää tule, niin me karkaamme Viipuriin ja vaadimme isäpuolta antamaan meille osuutemme isän perinnöstä. Hän on niin jumalattoman saita, että raha venyy hänen käsissään, ja olen varma siitä, että hän itkee katkeria kyyneleitä, ennenkun luovuttaa omamme meille.

Kaikesta tästä puheesta selvisi Jokkimille, että hän oli kadottamaisillaan Barbaran, ellei toimi nopeasti ja varmasti. Pako olisi todellakin hyvä keino. Viipuriin saattoi Barbara veljineen erinomaisen hyvin lähteä ja asettua asumaan setänsä Barthold Ruuthin luo, joka oli Jokkimin äidin kanssa naimisissa. Tällä tavoin he olisivat turvattuja, sillä Barthold oli kiivas mies, eikä koskaan ollut suosinut ylpeätä turkulaista asessoria, jonka mielestä viipurilaiset kauppiaat olivat aivan ala-arvoisia olentoja. Jos lapset siis hänen turviinsa pakenisivat, niin ei mikään mahti voisi heitä riistää Barthold Ruuthin ja Katarina Lehusenin huostasta.

Mutta pako ja tällainen ryövääminen oli Jokkimin hienotunteiselle luonteelle tavattoman vastenmielistä. Kuultuaan, millä kannalla asiat olivat, hän meni neuvottelemaan Paul Moijin kanssa.

Tämä kuunteli kertomuksen loppuun asti, välillä sanomatta sanaakaan. Kun Jokkim oli lopettanut, lausui hän:

-- Tämä pulma on paljoa vaikeampi kuin se, mikä meidät saattoi Tukholmaan. Naisenryöstö voi tulla meille hyvin kalliiksi, varsinkin kun Viipurin maaherra ja Turun hovioikeuden asessori voivat ottaa sen tekosyyksi, jonka avulla he pääsevät haitallisista henkilöistä. Jos olisin heidän sijassaan, niin oikein ilahtuisin kuullessani, että vastustajani tekee sellaisia tyhmiä tekoja, kuin nyt aikomamme ovat.

-- Mutta enhän voi sallia, että se nainen, -- jonka aion puolisokseni ottaa, oman arkuuteni tähden joutuu toisen omaksi, sanoi Jokkim.

-- Ihminen joutuu aina lopulta jonkun kanssa naimisiin, se on minun mielipiteeni, sanoi Paul. Miksi tahdot juuri tämän?

-- Sinä olet leikkinyt niin paljon tunteella, ettet käsitäkään sitä, että hän on koko elämäni.

Jokkim lausui nämä sanat aivan yksinkertaisesti, ilman mitään suurellisuutta. Paul katsoi häneen pitkään, ojensi hänelle kätensä ja lausui:

-- Ei puhuta sitten tästä sen enempää, vaan toimitaan sitä kiinteämmin.

Hän meni etsimään Samuelia ja kertoi tälle asian. Samuel löi kätensä ihmetellen yhteen ja lausui:

-- Kylläpä tämä maailma on kovasti merkillinen! Muutamia saa varjella yhteen menemästä, ja toiset silloin vahtaavat henki kurkussa, ettei vaan mitään tapahtuisi. Toisinaan taas saa panna kaikki voimansa liikkeelle, jotta kaksi rakastavaista pääsee yhteen. Mutta vaikka minun täytyisi enkeli käydä taivaasta noutamassa Jokkim herralle vaimoksi, niin tekisin sen, ja silloin saisi vaikka taivas syttyä ilmituleen, kyllä minä siitäkin läpi hänet toisin. Minulla on kerran sellainen luonto, että kun jotain päätän, niin sen teenkin.

Paul nauroi ja sanoi:

-- Suuret sanat sinulla on ennen kaikkea muuta. Mutta hyvä apulainen sinä olet ja sovit minun seuraani, sillä vielä ei ole tullut sellaista mutkaa, josta me kaksi emme olisi kunnialla suoriutuneet.

-- Kyllä minä tiedän, mistä se johtuu, sanoi Samuel.

-- No mistä?

-- Siitä, että me olemme aivan kuin tämän maailman reunalla. Me emme pelkää, jos horjahtaisimmekin, sillä eihän kukaan meitä kahta sure. Ja kun ei mitään sure, niin silloin uskaltaa vaikka mitä.

Tuumittuaan asiaa perin pohjin he päättivät jo samana iltana lähteä yhdessä Viipuria kohden. Matka tulisi kyllä olemaan hyvin vaikea, sillä olihan Vasseniuksella, joka oli suuri herra, aina käytettävänään vaikka millaisia apulaisia tahansa saadakseen pakolaiset kiinni.

Jokkim saatuaan tietää, millä kannalla asia oli, toimitti sanan Henrikille ja Jakobille, Barbaran veljille. Nämä tulivat majataloon kohtaamaan nuorta Freseä. Nuoret miehet olivat aivan innoissaan kuullessaan, että pakoretki näin pian toteutuisi. He lupasivat tehdä kaiken voitavansa päästäkseen kenenkään huomaamatta talosta katoamaan. Mutta vanhan opettajansa Alexandre du Clouxin he tahtoivat kaikin mokomin ottaa mukaansa, sillä jos hän jäisi taloon, niin varmaankin asessori panisi hänet vankilaan osallisuudesta pakoretken toimeenpanemiseen.

-- Niinhän meitä siis tulee oikein suuri joukko, sanoi Jokkim. Kokonaista seitsemän henkeä.

-- Sitä paremmin voimme vastustaa takaa-ajajia, tuumivat pojat.

Illalla ilmestyi asessorin taloon vanha ämmä, joka käheällä äänellään pyysi kaikin mokomin päästä rouvan puheille. Sigrid kummasteli, mitä tuo vanha akka hänestä tahtoi, mutta kuullessaan, että vaimo halusi ennustaa hänelle tulevia asioita, hän vei vaimon vierashuoneeseen ja kutsui miehensäkin saapuville.

Vanha vaimo oli kovin ryppyinen ja pitkä roikale. Luisevilla käsillään hän piteli kortteja ja puhui niistä menneitä asioita, joiden tarkka tunteminen Sigridiä suuresti kummastutti. Hän pyysi kananmunan ja siitä katseli lisää kohtaloita, otti Sigridin kultasormuksen ja kiinnittäen sen hiukseen antoi sen liukua edestakaisin, selitellen sen heilahduksia. Asessori ensi alussa nauroi tälle kaikelle, mutta kun vanha vaimo puhui asioita, joita ei vielä kukaan tiennyt, kertoi, että hänet aiottiin korottaa suureen arvoon, ja asessori huomasi sen osuvan yhteen niiden tietojen kanssa, jotka hän oli saanut Pietari Brahelta Jokkimin kautta, niin hän kävi uskovaiseksi ja tiedusteli lisää.

Kauan vanha vaimo viipyi talossa ja läksi vasta silloin, kun jäältä talon alapuolelta kuului kimeä vihellys. Rukoillen, että talon väki kaikin mokomin pitäisi salassa hänen käyntinsä, jotta piispa ei pääsisi häntä ahdistamaan, läksi hän syvään niiaillen.

Mutta tuskin hän oli päässyt talon portista, kun hän pimeässä kokosikin hameensa liepeet korkealle ja juoksi, minkä alta pääsi, jäälle, jossa hyppäsi rekeen, missä istui vanha du Cloux ja Barbaran nuorin veli.

-- Nyt ne ovat jääneet miettimään ihmeellistä tulevaisuuttaan eivätkä tule ajatelleeksikaan, että talon nuori väki on mennyt karkuun, vaan luulevat heidän menneen levolle! sanoi akaksi puettuna ollut Samuel.

-- Kaikeksi onneksi oli Johan mennyt ylioppilastuttaviensa kanssa kapakkaan, sanoi du Cloux, sillä muuten hän olisi voinut pidättää meidät ja antaa koko retken ilmi.

Heidän tultuaan kaupungin portille oli se jo lukossa, mutta tarjoamalla runsaasti rahaa ja vakuuttamalla, että kuljettivat kuolevaa reessään, sai Paul vartijan avaamaan portin.

Ja nyt he olivat matkalla Viipuria kohden. Ensimäisessä reessä istui Jokkim Paulin, Barbaran ja Henrikin seurassa. Toisessa olivat Samuel, du Cloux ja Jakob. Rekien perään oli kiinnitetty kääröjä, joissa oli niitä tavaroita, mitkä nuoret olivat pitäneet välttämättöminä matkalla.

XX.

Ruttokummitus.

Pakolaiset olivat retkellään päässeet jo niin pitkälle, että arvelivat olevansa turvassa, ja päättivät senvuoksi poiketa erääseen taloon hetkiseksi lepäämään ja vahvistamaan voimiaan ruualla.

Matkan alussa vallinnut pelon aiheuttama vakavuus oli kadonnut, he olivat nyt jälleen joukko nuoria ihmisiä, jotka tunsivat päässeensä vapaiksi kahleista, ja senvuoksi antoivat ilon vapaasti tulla valloilleen. Jokainen pieninkin sanasutkaus herätti riemunrähinän, jokainen puheenkäänne heleän naurun.

Jokkim ja Barbara ainoastaan vielä pysyttelivät vakavina, sillä nuoren onnen ihmeellinen aavistus eli heissä. He tiesivät tämän pakoretken kautta olevansa sidotut toisiinsa, mutta heillä ei vielä ollut rohkeutta tunnustaa sitä toisilleen. He ujostelivat nuorta onneaan ja iloitsivat siitä, että niin paljon oli seurassa toisia, jotka estivät heitä sanomasta mitään tunnettaan koskevaa toisilleen. Kun Paul veitikkamaisesti huomautti häistä, niin molemmat punastuivat ja tunsivat itsensä aivan kuin jollain tavoin syyllisiksi.

Paul sen sijaan oli hyvin vallattomalla tuulella. Olihan Tukholman matka onnistunut hyvästi, he olivat saaneet, ellei juuri voittoa, niin ainakin suuren tunnustuksen sellaisilta suurilta herroilta kuin Pietari Brahe ja Magnus de la Gardie, heille oli uskottu toimia, joista riippui maan onni ja pelastus itärajalla. Uusi seikkailu oli jälleen edessä, seikkailu sellainen, josta hän saattoi ihailijattarilleen Viipurissa kertoa laajalti. Eihän naisenryöväys ollut mitään aivan tavallista tai jokapäiväistä.

Samuel oli heti matkan alussa riisunut vanhan ämmän vaatteet yltään ja pukeutunut jälleen miesasuunsa.

Kun he nyt istuivat pöydän ääressä, niin ei Paul voinut olla pilkkaamatta Samuelin puhdasta leukaa ja viiksetöntä ylähuulta.

-- Sinä olet saanut uhrata kasvohaivenesi ystävyydelle, sanoi hän, aivan samoin kuin minäkin olen tehnyt.

-- En minä sitä suurestikaan sure, sanoi Samuel, sillä kyllä ne piankin kasvavat tällaisen miehen suun ympärille, paljon pikemmin kuin muiden.

-- Miksi sinun suusi ympärille pikemmin kuin muiden? kysyi Paul.

-- Etkö ole koskaan huomannut, että niillä, jotka ovat siivoja puheissaan ja haastelevat kukkasista, perhosista, tuumivat elämän syvyyttä ja haaveilevat, on huono parrankasvu? Mutta pahasanaisten suun ympäristö on oikeana metsikkönä. Tämä johtuu siitä samasta suuresta laista luomakunnassa kuin viljankasvukin. Ellei peltoa lannoita, ei ruis kasva. Ellei roskaa puhu, ei parta kasva.

-- Kylläpä sinä kaikki asiat käännät ja väännät oman mielesi mukaan, sanoi Paul nauraen.

-- Minä tarkoitan ihan täyttä totta, sanoi Samuel. Ajatelkaahan, miten eri tavalla eri ikäasteella olevat kertovat satuja. Parraton kertoo aina ihania kertomuksia ihmeellisistä seikkailuista ja suurista vaaroista, joissa sankari viimein voittaa kaikki esteet. Heidän kertomuksissaan on vain kauneutta. Mutta annahan olla, kun tuollainen parrakas mies pääsee juttujaan latelemaan, niin onpa siinä kaksimielisiä lauseita, käänteitä sellaisia, että aivan hämmästyy. Ja jos kolme sellaista miestä joutuu yhdessä istumaan, voi olla varma siitä, ettei ole kulunut kauaakaan, kun he jo kertovat sikamaisia juttuja.

-- Miksi juuri silloin, kun heitä on kolme, miksei silloin, kun heitä on kaksi? kysyi Paul.

-- Kaksi häpeää sentään aina toisiaan, mutta kolmen kesken voi aina purra hävyn pään poikki, selitti Samuel.

-- Mutta entäs vanhukset, heillähän myöskin on parta? sanoi Paul. He eivät puhukaan enää sopimattomia juttuja.

-- Heidän partansa vaalenee siksi, että suusta tulee niin paljon elämän viisauksia, sitä taivaallista kirkkautta. Ja aivan samoin kuin aurinkokin vaalentaa ja haalistuttaa kaiken, niin elämän viisauskin tekee parran valkoiseksi. Rivon miehen parta harvoin harmaantuu, se pysyy aina oikeassa värissään.

He olisivat kauankin tällaista iloista keskustelua jatkaneet, ellei Barbaran nuorin veli, Jakob, joka oli pistäytynyt pihalle juottamaan hevosia, olisi rynnännyt sisään ja huutanut:

-- Minä näin kaukaa tulevan ratsujoukon. Olen aivan varma, että rakas velipuoleni ajaa meitä takaa.

Kaikki huoneessa-olijat ponnahtivat pystyyn. Vaara oli siis jälleen kintereillä, ja keinolla millä tahansa oli päästävä pakoon. Kätkeytyminen oli mahdotonta, reellä pakeneminen mahdotonta, sillä kuinka he sillä keinolla olisivat päässeet ratsastajia välttämään.

Ei siis auttanut mikään muu kuin jälleen keksiä jokin tuuma, keino, jonka avulla voitaisiin vainoojia petkuttaa.

Samuel, joka oli istunut kumarassa pöytään nojaten, ponnahti suoraksi aivan kuin vireestä päässyt ansan jousi ja huusi:

-- Nytpähän rutto taas pääsi irti!

Samassa kun hän tämän lauseen oli sanonut, hän myöskin keksi keinon, ja lisäsi riemuissaan:

-- Rutto, rutto, niin, siinäpä juuri onkin sopiva pelastuskeino!

Hän kääntyi huoneessa-olijoiden puoleen ja sanoi:

-- Odottakaahan ja antakaahan, kun minä tässä taas käyttelen järkeni aseita, ja silloin me kyllä tästä vielä loistolla suoriudumme. Kekseliäisyyshän on se napa, jonka ympäri kaikkien muiden ajatuksia huiputetaan. Antakaahan minun mennä heitä vastaan, niin kyllä koko joukon karkoitan, vaikka olisi armeija tulossa.

Neuvottuaan toisia jäämään tupaan ja siellä rauhassa odottamaan hän juoksi tuvasta ja käsivarret harallaan riensi kujaa myöten ajavaa ratsujoukkoa vastaan.

-- Herra teitä hyvästi siunatkoon, kun tulette minun turvattoman avuksi, ruikutti Samuel ojentaen kapealla kujalla pitkät käsivartensa niin leveälle, että ratsastajajoukon täytyi pysähtyä.

-- Päästä, hullu mies, meidät eteenpäin, huusi Johan Vassenius, joka joukon etunenässä ratsasti.

-- Päästänhän minä teidät, päästänhän minä teidät ja kiitänkin vielä, jos minun talooni poikkeatte, sanoi Samuel, sillä kauhea onnettomuus on minun huonettani kohdannut. Rutto on minun majassani!

Tämän sanan vaikutus oli suuri kaikkiin ratsastajiin; he pysähtyivät samassa silmänräpäyksessä.

-- Mitä sinä höpiset? sanoi nuori Vassenius hiukan väräjävällä äänellä.

Muutamia vuosia aikaisemmin oli rutto raivonnut pitkin maata, varsinkin Viipurissa ja Turussa, ja vaatinut itselleen monta uhria. Rutto oli siis pelottava kummitus.

Samuel huomasi piankin, kuinka voimakas hänen sanojensa vaikutus oli ollut ratsastajiin, ja hän päätti käyttää tätä keinoa viimeiseen asti. Hän ojensi rukoilevasti kätensä ratsastajien puoleen ja sanoi:

-- Hyvät ihmiset, armahtakaa minua, minun vaimoani ja lapsiani, appeani ja anoppiani, setääni ja tätiäni, palkollisiani ja loisiani, sillä kaikki ovat tuolla tuvassa jo osaksi kuolleet tai kuolemaisillaan. Olemme kaikki haudan partaalla rämpineet, ja olen minäkin ollut vähällä siihen pudota, mutta vielähän tässä sentään krekkalehdin, sillä tauti ei ole tietänyt, mihin kohtaan näin laihassa ruumiissa iskisi.

Tuijottaen kuuntelivat ratsumiehet hänen puheitaan.

-- Hiljattain meni tästä ohitse kaksi reellistä nuorta väkeä, jatkoi Samuel. Minä rukoilin heitä poikkeamaan, mutta he ajoivat ohitse armahtamatta minua. Älkää te, hyvät ihmiset, tehkö samalla lailla! Tulkaa luoksemme, että joku edes olisi, joka meidät hautaisi, jos tässä koko joukko satumme kuolemaan.

Ratsastavan joukon viimeiset miehet käänsivät hevosensa, mutta nuori Vassenius vielä näytti epäröivän.

-- Tästä on siis ajanut muuan joukko ohitse? sanoi hän. Oliko siinä eräs nuori tyttö ja kaksi poikaiässä olevaa?

-- Semmoinen joukkohan se oli, sanoi Samuel. Ja he olivat sydämettömiä ja armottomia, ajoivat ohitse, eivät jääneet.

Samuel lähestyi häntä ja ojensi kätensä aivan kuin tarttuakseen häneen, sillä tavoin estääkseen häntä lähtemästä pois. Mutta samassa nuori Vassenius sieppasikin piiskansa ja sillä läimäytti Samuelia huutaen:

-- Pois alta, taikka lamataan! Mitä sinun sukusi meihin kuuluu! Pysy sinä heidän kanssaan, ja kuolkaa vaikka joka sorkka, mitä se meitä liikuttaa!

Mutta Samuel ei välittänyt piiskaniskusta, vaan lähestyi häntä yhä enemmän.

Silloin nuori mies kannusti hevostaan ja läksi ajamaan eteenpäin. Samuel oli pakotettu väistymään. Toiset ratsumiehet seurasivat johtajaansa, ja Samuel juoksi heidän jälestään huutaen ja valittaen, huitoen käsillään ja rukoillen apua.