Part 11

-- Lähettikö teidän armonne luokseni kirjurinsa tarkastamaan näitä papereita?

-- En, vastasi kreivi. Johan tänne tullessanne huomautin, että saapumisenne oli odottamaton.

-- Silloin kaikki selviää. Niin erikoiselta ja tavallisuudesta poikkeavalta kuin saattaakin tuntua se, mitä nyt teidän armollenne kerron, niin rukoilen teitä uskomaan kaiken sen nimessä, mikä maailmassa on oikeaa ja pyhää, minun nyt puhuvan totta.

-- Puhukaa!

-- Luokseni tuli mies, joka sanoi olevansa teidän armonne kirjuri. Hän tahtoi nähdä nuo kirjeet. Annoin ne hänelle. Luottavaisena istuin lieden ääreen, hänen tarkastaessaan niitä ikkunan luona. Sinä aikana hän varmaankin vaihtoi oikeat paperit vääriin.

-- Ja kuka tuo mies oli?

-- Sitä en tiedä.

-- Kuinka siis voitte luulla minun luottavan teidän sanoihinne?

Kreivi katsoi terävästi Jokkimiin, mutta tämä kesti hänen katseensa tyynesti.

-- Viipurin maaherra Konrad Gyllenstjerna, sanoi kreivin vanha kamaripalvelija Jaakko Hannunpoika avaten salin oven.

-- Tuo mies oli hän! sanoi Jokkim viitaten huoneeseen tyynesti astuvaan maaherraan.

XVII.

Kuninkaan tahto.

Konrad Gyllenstjerna ymmärsi heti, mitä Jokkim Frese tällä lauseellaan tarkoitti, sillä nuoren miehen tarkkaava silmä huomasi hänen puristavan huulensa entistään lujemmin yhteen. Hän teeskenteli kuitenkin tyyneyttä ja astui muutaman askeleen huoneeseen, kumarsi syvään kuninkaalle ja sitten kanslerille ja viimeksi drotsille, omalle sukulaiselleen.

-- Tulette juuri parahiksi, serkku, sanoi Pietari Brahe. Täällä teitä syytetään valtiokavalluksesta ja varkaudesta.

Konrad Gyllenstjerna loi Jokkimiin halveksivan katseen ja sanoi:

-- Tunnen miehen varsin hyvin. Mitä hänen syytöksiinsä tulee, niin on minulla kohta tilaisuus ne kumoamaan ja näyttämään toteen, että juuri hän on valtiolle vaarallinen vihollinen. Onhan hän viipurilainen kauppias, ja nämä ovat aina olleet läheisissä tekemisissä Saksan ja Venäjän kanssa. Tultuani tämän miehen aikeitten perille riensin tänne hallitukselle ilmoittamaan, mitä olin saanut tietää. Hän onkin ennättänyt ennen minua, niinkuin huomaan.

Tämän syytöksen jälkeen oli huoneessa hetkisen aivan hiljaista. Kreivi katsoi terävästi molempiin miehiin. Nuori kuningas kumartui istuessaan eteenpäin ja piti molempia miehiä silmällä.

-- Te molemmat syytätte toisianne samasta rikoksesta, sanoi kreivi. Kumpi teistä on oikeassa? Kumpi on petturi, kumpi isänmaan ystävä? Todistakaa!

-- Minä en suinkaan olisi tohtinut toista syyttää sellaisesta rikoksesta, sanoi maaherra, ellei minulla olisi sitovia todistuksia.

-- Aivan samaa väitti tämä nuori mies tässä äsken, sanoi kreivi, mutta kun hän ojensi paperit minulle, niin ne olivatkin tyhjiä. Silloin hän väitti teidän kirjurin muodossa tulleen hänen luokseen ja varastaneen ne.

-- Siinä väitteessä hän on aivan oikeassa, sanoi maaherra. Kävin todellakin kirjurinanne hänen luonaan.

Jokainen huoneessa oleva sävähti, sillä tämä myöntymys saattoi asian aivan toiseen, odottamattomaan valoon.

Maaherra nautti hetkisen siitä vaikutuksesta, minkä hänen sanansa olivat saaneet aikaan, ja lisäsi sitten:

-- Sain häneltä nuo paperit ja katsoessani maan ja valtakunnan parasta vaihdoin ne itselleni. Ja tässä ne ovat.

Näin sanoen hän ojensi kreiville kaksi kirjekääröä.

Huoneessa oli aivan hiljaista, ei kuulunut muuta kuin paperien rapina, kun kreivi niitä käsitteli.

Kun hän oli lukemisensa lopettanut, katsahti hän Jokkimin puoleen, joka tämän katseen edessä aivan vaistomaisesti punastui.

-- Nuori mies, sanoi Pietari Brahe, näissä kirjeissä olevien syytösten perusteella täytyy minun vangita teidät maankavaltajana.

-- Minutko? huudahti Jokkim syvästi kummastuneena. Minutko? Minäkö olisin maankavaltaja!

-- Niin, sanoi kreivi jyrisevällä äänellä. Juuri te. Tässä on joukko kirjeitä, joiden alla on teidän nimenne ja joissa keskustellaan Viipurin luovuttamisesta venäläisille.

Jokkim katsoi kreiviin ja sitten maaherraan, jonka suupielissä leikki voittajan hymy.

-- Teidän majesteettinne suvaitsee katsoa, sanoi kreivi ojentaen kirjetukun kuninkaalle.

Nuori kuningas nousi, piti kirjeitä hetkisen käsissään, astui ikkunan luo, palasi sanaakaan sanomatta kreivin luo ja ojensi hänelle kirjeet takaisin.

-- Kirjeitten alla on hänen nimensä todellakin, sanoi kuningas.

-- Asioiden näin ollen on velvollisuuteni vangita teidät, lausui kreivi.

Hän kääntyi oveen päin ja huusi:

-- Vahti!

Kaksi sotilasta astui sisään.

-- Vangitkaa tämä nuori mies, sanoi kreivi osoittaen sotilaille Jokkimia, ja vartioikaa häntä esihuoneessa siksi, kunnes vastedes toisin määrään.

Jokkim oli aivan kuin tupertunut. Hän ei osannut enää millään itseään puolustaa. Hän antautui aivan tahdottomana sotilaitten kuljetettavaksi.

Hänen mentyään kääntyi kreivi nuoren kuninkaan puoleen sanoen:

-- Liian varhain olen nuorta mieltänne rasittanut raskailla asioilla. Kruunua kantaen kuitenkin saa poika jo oppia määräämään ihmisten kohtaloita.

Nuori kuningas näytti miettiväiseltä. Hän ei katsonutkaan kreiviin, vaan hänen katseensa oli suunnattuna oveen, jonka kautta Jokkim oli kadonnut.

-- Minä lähden, lausui hän ja kääntyi astelemaan, toisten nöyrinä kumartaessa hänelle, ovea kohden.

Ovi sulkeutui nuoren kuninkaan jälkeen ja hänen seurassaan olleet sotilaat, jotka ulkona odottivat häntä, järjestyivät riveihin. Juuri kun kuningas oli astumaisillaan ulko-ovesta, näki hän Jokkimin, joka eräällä rahilla istui nojaten päätään molempiin käsiinsä sotilaan seisoessa hänen kummallakin puolellaan.

Nuori kuningas seisahtui, näytti tuumivan jotain, astui jo muutaman askeleen oveen päin, kun hän kääntyikin, viittasi seuruettaan siirtymään syrjään, käski kädenliikkeellä Jokkimia vartioivia sotilaita väistymään ja meni istumaan rahille Jokkimin viereen. Hän laski kätensä hiljaa nuoren miehen olalle ja sanoi:

-- Puhelkaamme nyt me kaksi! Tuntiessaan kosketuksen kohotti Jokkim Frese päätään ja nähdessään kuninkaan vieressään hän kunnioittavana aikoi nousta, mutta Kaarle kuningas veti hänet takaisin istumaan ja sanoi:

-- Älä suotta nouse! Puhelkaamme kaikessa rauhassa.

Kuningas katsoi pitkään kauan aikaa Jokkimiin, joka tyynenä kesti hänen katseensa ja sanoi:

-- Sinä et ole syyllinen!

Niin voimakas riemun välke näkyi Jokkimin kasvoilla, että jo siitäkin yksinään olisi voinut lukea täyden todistuksen hänen syyttömyydestään.

-- Jos sinä olisit ollut syyllinen, niin olisit kovasti puolustanut itseäsi silloin, kun kreivi sanoi, että sinä olet maankavaltaja, jatkoi kuningas. Katsohan, minä tiedän sen aivan hyvin. Kun minä olen jotain pahaa tehnyt, niin minä silloin aina mietin, millä tavoin itseäni puolustan. Jos ole syytön, en sano yhtään mitään.

Syvä kiitollisuus ja riemu valtasi Jokkimin. Hän koetti sanoa jotain, mutta ei osannut, hän siirtyi istumasta polvilleen kuninkaan eteen ja suuteli hänen kättään.

-- Nyt sinä olet aivan samanlainen kuin kaikki muutkin, sanoi nuori kuningas. Nousetko siitä! En minä viitsi katsella sinua tuossa.

Hän löi kädellään Jokkimia olalle ja sanoi:

-- Etkö jo nouse siitä!

Ilon kyyneleet olivat Jokkimin silmissä, kun hän nousi jälleen rahille istumaan ja kunnioittavana väistyi hiukan loitommalle kuninkaasta.

-- Sinä olit niin toisenlainen kuin kaikki muut silloin, kun kerroit seikkailustasi, sanoi kuningas. Olisinpa minä saanut olla niissä mukana! Kuulehan, päästä minut polvellesi istumaan ja kerro minulle niistä lisää.

Kun Jokkim arkaili, sanoi hän hieman suuttuneena:

-- Älä siinä ole samanlainen kuin hoviherratkin, vaan ole niinkuin aikamiehet ovat poikien seurassa. Minun on niin ikävä aina olla kuningas.

Hän hyppäsi Jokkimin polvelle istumaan ja sanoi:

-- Ja kerro nyt matkastasi tarkemmin! Jokkimin oli taas hyvä ja helppo olla. Hän unohti, että kuningas istui hänen polvellaan, unohti sen helposti, niinkuin onnellinen ihminen unohtaa kaiken muun kuin oman onnensa, ja alkoi kertoa retkestään. Kuninkaan riemu oli tavattoman suuri, kun kerrottiin Napukasta, joka oli melkein hänen ikäisensä.

-- Se vasta on poika, se! sanoi hän monta kertaa kesken kertomusta. Semmoinen minäkin tahtoisin olla.

Kun Jokkim oli päässyt kertomuksensa loppuun, hyppäsi Kaarle kuningas hänen polveltaan, ojensi hänelle kätensä ja sanoi:

-- Nyt minun täytyy jo mennä, ennenkuin äiti lähettää noutamaan.

Astuttuaan muutaman askeleen näki hän vahtisotilaitten palaavan paikoilleen Jokkimin viereen.

-- Mitä te molemmat roikaleet siinä teette? kysyi kuningas.

-- Vartioimme kreivin käskyn mukaan, sanoi toinen sotilas.

-- Tuo mies on vapaa! sanoi Kaarle. Sotilaat katsoivat hiukan ymmällään toisiinsa.

Nuori kuningas oikaisi vartalonsa ja sanoi hieman kiivaalla äänellä:

-- Ettekö kuule, mitä minä sanon? Tuo mies on vapaa.

-- Mutta kun kreivi on käskenyt... koetti toinen sotilas puolustautua.

-- Kreivi on kreivi ja minä olen kuningas! sanoi Kaarle.

-- Mutta kreivin tahto...

-- Kreivin tahdon yläpuolella on kuninkaan tahto!

Majesteettius kuvastui hänen hennossa ruumiissaan. Hän loi sotilaihin tuiman katseen ja sanoi sitten Jokkimille:

-- Tule pois!

Jokkim arkaili hiukan, mutta ei voinut olla tottelematta käskevää ääntä ja astui kuninkaan luo.

-- Mennään täältä pois, sanoi kuningas ja läksi ovea kohden.

Nähdessään molempien vahtisotilaitten aikovan seurata heitä kääntyi hän ja pui nyrkkiään heille sanoen:

-- Pysykää siellä alallanne!

Miehet jäivät kuin naulattuina paikoilleen. Kadulle tultuaan sanoi kuningas:

-- Missä päin sinä asut?

-- Kolmen kruunun majatalossa, vastasi Jokkim.

-- Jotta kukaan ei sinua enää ahdistaisi, niin tulen minä saattamaan sinua, sanoi kuningas. Mutta palkaksi saatkin koko matkan kertoa minulle tuosta pikku pojasta, tuosta, joka kissalle laittoi siivet.

Ja lapsikuningas asteli Jokkimin rinnalla kuunnellen hänen puhettaan, ja molemmin puolin heitä kulki sotilasrivi.

-- Jos joku aikoo sinua ahdistaa, niin muista silloin minua, kyllä minä sanon taas jonkun kovan sanan, lausui lapsikuningas erotessaan.

Jokkim ei osannut sanoa mitään. Kaikki tämä oli ollut aivan kuin unta, vangitseminen ja vapautuminen jälleen. Hän seisoi majatalon ovella vielä senkin jälkeen, kun kuningas joukkoineen jo oli alkanut poistua. Hän katsoi kuninkaan jälkeen ja riemuitsi, kun kadun kulmassa Kaarle vielä vilkaisi taakseen ja heilutti kättään tervehdykseksi.

Päästyään jonkun matkaa pysähtyi Kaarle äkkiä ja samalla koko hänen saattueensa seisahtui.

-- Antakaahan, kun minä ajattelen, sanoi kuningas.

Hän mietti hetkisen ja sitten sanoi sotilaille:

-- Takaisin kreivin luo!

Kun hän astui Pietari Brahen asuntoon, niin tämä oli juuri tuimana astumaisillaan talostaan.

-- Olin juuri tulossa etsimään teidän majesteettianne, sanoi kreivi. Minulla on vakavaa keskusteltavaa teidän kanssanne.

-- Niin minullakin teidän kanssanne, sanoi Kaarle. Astukaamme sisään.

Kun ovi oli sulkeutunut, seisahtui kreivi nuoren kuninkaan eteen ja sanoi:

-- Kuinka teidän majesteettinne saattaa mennä antamaan määräyksiä, jotka sotivat minun antamiani vastaan?

-- Kuinka te, vanha ihminen, voitte mennä tekemään niin suuria tyhmyyksiä, että vangitsette syyttömän? sanoi kuningas.

-- Tyhmyyksiäkö? sanoi kreivi suuttuneena.

-- Niin juuri, tyhmyyksiä? Te sanotte aina minulle, että minä teen tyhmyyksiä, mutta kerran tekin teitte. Minä tiedän sen aivan varmaan.

-- Minulla oli todistukset tuon miehen syyllisyydestä, sanoi kreivi.

-- Niin, tuon toisen syyllisyydestä, Gyllenstjernan, ne teillä oli.

-- Minä toivon, että teidän majesteettinne, nuori kun on, ei sekaannu niihin asioihin, joita tuolla iällä ei vielä voida käsittää.

-- Lörpötystä! sanoi kuningas.

Kun kreivi aikoi vastata jotain, jatkoi hän:

-- Minä en ensin tullut ajatelleeksi kaikkea sitä, mitä nyt ajattelen. Hän oli minun mielestäni syytön, ja siksi päästin hänet vapaaksi. Mutta kun olin saattanut hänet kotiaan, niin tulin tiellä ajatelleeksi, minkä mellakan te ja äiti tästä nostatte vielä, ja silloin muistin sen, mikä minun olisi tullut heti huomata. Nuo kirjeet, jotka linnanherra teille antoi, olivat väärennettyjä.

-- Väärennettyjäkö? kysyi kreivi kummastuneena.

-- Niin. Minä seisoin ikkunan luona katsellessani niitä ja silloin näin paperin läpi. Monessa kohdassa oli ensin puukolla raapittu, ja sitten kirjoitettu jotain toista sijaan. Minä en silloin ymmärtänyt, mitä se oli, mutta nyt ymmärrän. Antakaa tänne kirjeet.

Kreivi oli hämmästynyt nuoren kuninkaan sanoista; hän otti pöydällä olleet kirjeet ja alkoi niitä tarkastaa valoa vastaan. Tehtyään sen hän kääntyi Kaarlen puoleen ja sanoi nöyrästi kumartaen:

-- Teidän majesteettinne on oikeassa!

-- Ja hyi teitä, vanha mies, kun sillä tavoin erehdytte kunnon miehistä, sanoi kuningas nauraen.

Hän oli jälleen poika, joka oli iloinen jonkin asian onnistumisesta, hän taputti käsiään ja pyöri lattialla ympäri.

-- Nyt minä olen iloinen, nyt minä olen iloinen, huusi hän. Sellainen suuri valtiomies, kuin te olette, joutuu ansaan.

Kreivi hymyili nuoren kuninkaan ilolle. Kuinka syvästi hän rakastikaan tuota kuninkaallista lasta, joka oli annettu hänen kasvatettavakseen, kuinka koko hänen sydämensä oli häneen kiintynyt! Ja tämä teko, tämä terävä huomio oli osoittanut vanhalle valtiomiehelle, mikä oivallisen hallitsijan mieli tuossa lapsessa vallitsi, kuinka hänen sydämensä sanoi, mikä oli oikeaa, mikä väärää.

-- Herra valtiondrotsi, sanoi kuningas, saanko vetää teitä korvasta, saanko?

Ja Pietari Brahe kumartui, jotta lapsikuningas saattoi tarttua hänen korvaansa, ja irvisti pojan suureksi iloksi tämän nipistäessä voimiensa takaa häntä korvalehdestä.

-- Ja nyt minä kerron teille jotain oikein hauskaa, sanoi kuningas.

Hän pakotti kreivin istumaan tuoliin ja itse seisoi permannolla kertoen koko lapsen suurella ihastuksella viipurilaisesta Napukasta ja hänen ihmeellisistä urotöistään.

Kun kuningas oli mennyt, seisoi Pietari Brahe yksinään huoneessaan ja rukoili:

-- Kaikkivaltias, iankaikkinen Jumala, anna nuoren kuninkaan varttua suojassasi tämän suuren kansan kelvolliseksi kuninkaaksi, Ruotsin ja Suomen onneksi ja siunaukseksi.

Rukouksen päätyttyä hän käveli hetkisen huoneessaan miettien.

-- Gyllenstjerna on syyllinen, sen kaikesta huomaan, vaikka minulla ei olekaan sitovia todistuksia häntä vastaan. Hän on sukulaiseni, on nuori, miksi häntä liian ankarasti tuomitsisin. Tahdon hänet pelastaa, jos vain voin.

XVIII.

Lapsikuninkaan soturit.

Seuraavana päivänä saapui Pietari Brahen henkisotilas Erik Amundinpoika Jokkimin asuntoon tuoden herraltaan kirjeen, jossa tämä ystävällisin sanoin pyysi nuorta miestä saapumaan luokseen.

Jokkim näytti kirjeen ystävilleen, jotka siitä suuresti ilahtuivat.

-- Sinä olet sentään yhtäkaikki onnen poika, sanoi Samuel, kun suuret herrat sinua luokseen kutsuvat ja kirjeitä sinulle kirjoittelevat. Minulle ne ovat kirjoittaneet nimiään ainoastaan oikeudenpäätösten alle.

-- Ellen erehdy, niin johtuu tämä ystävällisyys siitä, että Viipurin maaherra on sukulaisensa edessä saanut taipua ja talttua, ja nyt koetetaan lepyttää sinun mieltäsi, sanoi Paul Moij. Pidä häntä kireällä, ja jos suostut olemaan vaiti, niin anna hänen ainakin vähän aikaa olla olla siinä uskossa, että mestauslava häntä odottaa. Silloin armahduksesi tuntuu sitä suloisemmalta. Niin tyttölapsetkin oikein riemusta huutavat, kun ensin heille sanoo hylkäävänsä heidät ja sitten äkkiä lausuukin päinvastoin.

-- Kuninkaamme armahti minua ja pelasti henkeni, sanoi Jokkim Frese, enkö silloin menettelisi samoin!

Hän läksi seuraamaan odottavaa sotilasta ja saapui kreivin asunnolle, jossa kamaripalvelija Jaakko Hannunpoika avasi hänelle oven samaan huoneeseen kuin edellisenäkin päivänä.

Ovesta astuessaan sisään näki Jokkim Frese huoneessa vanhan kreivin, Magnus de la Gardien ja Konrad Gyllenstjernan.

Jokkim ei vielä ollut ennättänyt kumartaa jokaiselle erittäin, kun Pietari Brahe jo nousi paikaltaan ja kepillä tukien käyntiään astui muutaman askeleen häntä kohden.

-- Astukaa lähemmäksi, nuori mies, sillä minulla on paljon teiltä anteeksipyydettävää. Olen eilen pahoin rikkonut teitä vastaan. Kaikki on selvinnyt, te olette ollut syytöksessänne oikeassa, Konrad Gyllenstjerna on tunnustanut kaiken.

Nämä kreivin sanat saivat Jokkimin niin hämilleen, että hän ei osannut vastata mitään, sopersi vain muutamia sanoja.

-- Jumala, joka ihmeellisellä tavalla johtaa ihmisten kohtaloita, on lapsen kautta eilen ilmoittanut minulle totuuden, jota koetettiin salata, jatkoi kreivi. Olen sen jälkeen ottanut asian ankaran tutkimuksen alaiseksi. Eilen olin vielä teidän tuomarinanne, nyt olette te tuomitsemassa. Yhtä syvästi kuin Jokkim edellisenä päivänä oli tuntenut loukkauksen kreivin syyttäessä häntä valtionkavalluksesta ja käskiessä hänet vangita, yhtä voimakkaasti vaikutti nyt kreivin puhe häneen. Tuo kuuluisa valtiomies, Ruotsin valtakunnan todellinen hallitsija, suuri isänmaan ystävä, hän alistui hänen, vähäpätöisen viipurilaisen kauppiaan edessä! Hän olisi tahtonut katkaista kreivin puheen, olisi tahtonut sanoa hänelle, kuinka syvästi hän katui tuottaneensa pienintäkään mielipahaa vanhukselle, joka Suomessa ollessaan niin voimakkaasti oli vaikuttanut sen kehitykseen ja kaikkien olojen järjestymiseen.

Hän avasi jo suunsa sanoakseen jotain, kun kreivi kädenliikkeellä pidätti häntä ja lausui:

-- Sallikaa minun lopettaa ensin. Tämä nuori mies, sukulaiseni ja perheeni ystävä, on innoissaan erehtynyt siitä, mikä on oleva tämän maan onni, ja on asettunut liittoon kuningasvainajamme veljen kanssa, jonka valtaanpääseminen olisi suoranainen turmio maalle. Tunnen herttuan paremmin kuin kukaan muu enkä väitettäni lausu muuten kuin pitkän harkinnan ja suuren, surullisen kokemuksen perusteella. Konrad Gyllenstjerna on tunnustanut minulle kaikki ja on valmis sovittamaan sen, minkä on rikkonut. Mutta se ei riitä. Vaikkakin voisin kaiken unohtaa ja uskoa hänen parannuksensa, niin väite on jälellä ja se elää teissä. Vaikka syyttävät paperit ovatkin kadonneet, niin syytös elää ja sekin sellaisenaan voi heittää pahan varjon nuoren miehen elämään. Hänen kohtalonsa riippuu nyt teistä yksinään. Te voitte siirtää kaiken turmion pois. Päättäkää!

Jokkim tiesi, että Pietari Brahe oli tunnettu suuresta jumalisuudestaan ja horjumattomasta rehellisyydestään, ja ymmärsi, että hän tänäkin hetkenä menetteli omantuntonsa määräysten mukaan, että hän olisi ollut valmis, samoin kuin hän maaherrallekin teki, auttamaan jokaista elämässään hairahtunutta jälleen pääsemään jaloilleen. Jokkim katsoi sellaisella suurella rakkaudella ja ihailulla kreiviin, että tämä ei voinut olla käsittämättä oikein hänen ajatuksiaan. Siksi hän lähestyi nuorta miestä ja tarttui hänen käteensä sanon:

-- Minä luen katseestanne kaiken. Te tahdotte ja voitte unohtaa sen, mitä tiedätte.

Hän viittasi Konrad Gyllenstjernaa astumaan lähemmäksi. Tämä riensi Jokkimin luo ja puristi lujasti hänen kättään sanaakaan sanomatta.

Näin oli näiden miesten välillä solmittu liitto, tehty sovinto montakaan sanaa vaihtamatta.

-- Mutta vielä ovat ystävänne, sanoi kreivi, nuo matkatoverinne. He tietävät asiat ja voivat ne ilmaista.

-- Minä takaan heistä aivan kuin itsestäni, sanoi Jokkim.

Tätä sanoessaan hän nosti kätensä valaan ja ojensi etu- ja keskisormen eteenpäin samalla pitäen muut sormet nyrkissä. Tämän liikkeen hän oli tehnyt vaistomaisesti ja katsoessaan toisiin hän hämmästyi nähdessään kanslerin, Magnus de la Gardien hymyilevän hänelle. Jokkimin katse viivähti silloin hänessä.

Äkkiä hän sävähti ja lensi punaiseksi. Oliko hän nähnyt oikein, ei hän suinkaan vain erehtynyt? Kanslerin oikea käsi teki saman merkin kuin hänenkin kätensä. Tuo suuri valtiomies, kuninkaan holhooja, kuului samaan liittoon kuin hänkin! Hän ehkä siis oli tämän laajan liiton johtaja -- kuka muu se saattoikaan olla -- hän valmisti kautta maan sitä yleistä mielipidettä, että nuori kuningas oli mahdollisimman pian julistettava täysi-ikäiseksi, jotta kukistuisi holhoojahallitus, mihin hän itse kuului!

Pietari Brahe huomasi nuoren miehen punastumisen ja käsitti sen omalla tavallaan. Tämä seitsemänkymmenenvuotias vanhus, jolla itsellään ei ollut lapsia enää elossa, joka iloitsi jokaisesta nuoresta, voimakkaasta luonteesta, mikä osui hänen tielleen, oli kautta elämänsä, keskellä suurta valtiollista toimintaakin pysynyt suurena haaveilijana. Hän näki mielialojen leiskahtelevan nuoren miehen sielussa, ja se häntä ilahdutti. Tulta täytyi ihmisen mielessä olla, jotta hän jotain saisi maailmassa aikaankin.

Huoneessa vallitsi juhlallinen mieliala. Sen vanha kreivi tiesi sammuvan ja jälkeä jättämättä katoavan, jos sitä liian pitkälle venytettäisiin. Senvuoksi hän tahtoi kääntää kaiken toiselle tolalle ja viitaten nuorta miestä istumaan hän alkoi tiedustella Viipurin kuulumisia.

Hartaasti kreivi oli aina maasta lähdettyäänkin seurannut Suomen oloja, tämän maan, jossa hänellä oli suuret läänityksensä, muun muassa koko Kajaanin lääni. Hän tiedusteli, kuinka suuressa määrässä oli pantu toimeen se järjestely, jonka hän oli määrännyt Viipurissa toteutettavaksi, käytyään siellä ja nähtyään, miten likainen ja säännötön oli niinsanotun linnoituksen sisäpuolella oleva kaupunki. Hän kysyi kauppasuhteita, joiden edistämiseksi hän oli saanut aikaan monta hallinnollista määräystä. Ja kun hän oli saanut kaipaamansa tiedot, niin hän alkoi puhua kaikista niistä mahdollisuuksista, mitä Suomella oli taloudelliseen kehitykseen. Ja vanhus kertoi suurella innolla viimeisestä taloudellisesta keksinnöstään, nimittäin lipeäsuolatehtaan perustamisesta Siikajoen Palokoskeen. Tehtaan perustamisen ja kuntoon asettamisen hän oli uskonut eräälle saksalaiselle Leutpold-nimiselle miehelle. Hän näytti kirjeen, jossa ilmoitettiin rakennusten alkavan valmistua ja seuraavana vuonna ehkä tehtaan jo olevan kunnossa.

Vanhus vilkastui tavattomasti puhellessaan kaikista näistä seikoista. Hän ei enää ollut valtiomies, vaan suuri tiluksien hoitaja, joka tahtoi niistä saada mahdollisimman suuret tulot ja samalla valmistaa asukkaille paremmat elinehdot. Ja kansasta puhuttaessa hän kertoi kaikista niistä oppilaitoksista, jotka hän oli perustanut kreivikuntaansa Vising-saarelle sekä omille alueilleen Suomessa. Hän tiedusteli oloja Turun yliopistossa, joka hänen suureksi ilokseen oli suuresti edistynyt niinä kolmenakymmenenä vuotena, mitkä se jo oli ollut olemassa.

-- Turusta sain aina silloin runsaasti tietoja, kun Daniel Gyldenstolpe oli sihteerinäni, sillä hänhän oli rehtori Wexoniuksen poika ja hänellä oli Turussa paljon sekä sukua että talojakin. Sinne hän tahtoikin mielellään palata, ja toimitin hänet viime vuonna asessoriksi hovioikeuteen. Hän ei siis enää ole sihteerinäni, niinkuin sinä, serkku, käydessäsi Jokkim Fresen luona ilmoitit. Hän kirjoitti hiljattain minulle ja sanoi, että suomalaiset eivät ole entisestään muuttuneet, vaan ovat yhtä valittavaisia kuin ennenkin. Merkillinen kansa, he kirjoittavat minulle tavantakaa kaikenlaisia kirjeitä, joissa pyydetään vaikka mitä vähäpätöistä. En luule minkään kansan niin suuressa määrässä tekevän kirjallisia valituksia kuin juuri suomalaisten. Suurin suru on Kajaanin seuduilla ollut mustalaisista. Olen koettanut saada heidät jäämään paikoilleen ja olen tarjonnut heille tiluksia viljeltäviksi. Noin satakunta heitä asettui sinne aluksi asumaan, mutta nyt he ovat kaikki karanneet taloistaan, jättäen ne autioiksi. Merkillisiä ihmisiä, jotka eivät mitenkään voi pysyä paikallaan! Ja kuitenkin olisi heistä ollut paljon hyötyä, sillä he ovat taitavia hevosenkasvattajia ja käsitöissä käteviä.

Näin puheli kreivi yhtä ja toista hallittavinaan olevien seutujen vaurastuttamisesta; aika vieri eteenpäin, ja Jokkimissa kasvoi levottomuus yhä suuremmaksi. Hän odotti hetkeä, jolloin voisi päästä kahdenkesken de la Gardien kanssa saadakseen tarkempia tietoja liitosta, johon he molemmat kuuluivat.

Viimein kreivi ystävällisesti hyvästellen päästi Jokkimin luotaan, käskien häntä Turkuun poiketessaan viemään tervehdyksiä kreivin tuttaville. Mainitessaan Johannes Vasseniuksen nimen hän lisäsi hymyillen: