Part 5

Ulla taipui siihen heti ja lähti uudestaan tietä tavoittamaan. Mutta pitkän aikaa kuljettuaan tulivat taas kanervikkokankaalle, siitä suon reunaan, aivan samoille jalkainsa sijoille.

Ulla seisoi ja vapisi. Hän oli varma, että tämä oli se hyvä marikko, mutta muuttunut tällaiseksi, kun hän oli ottanut jumalanmarjat. Ehkä hän jää tänne ijäksi!

--Eikö kukaan osaa tielle? kysyi hän rukoilevasti toisilta.

--Olemmeko eksyneet?

--Olemme...

--No, tee se sylkikonsti! sanoi joku sillä äänellä, että hätäkö oli, kun on semmoinen konsti. Ja siihen luottivat toisetkin.

Ulla epäröi. Mikäs oli sen avulla löytää silloin, kun hän tiesi tien. Mutta kuitenkin hän vähän kuin toivoi nytkin ja koetti.

Sylki pirskahti kahtaalle, yhtä suuri osa kummallekin päin. Hän katsoi toisiin aivan kuin kysyen, minne päin oli lähdettävä. Mutta he odottivat juuri hänen päätöstään ja olivat valmiit lähtemään minnepäin tahansa, varmoina että Ulla osaa sen konstinsa avulla.

Ulla lähtikin taas, mutta lyhyen ajan kuluttua oltiin siinä, mistä oli lähdettykin.

--Sinähän et sopottanut ennen pärskäyttämistäsi! sanoi joku, joka oli silloin viimeksi ihmetellyt, sitä sopottamista ja pitänyt sitä juuri pääasiana, sillä muun osasi hän itsekin.

Mutta Ulla itse oli aivan ryhditön ja ihan kuin turvaili muihin. Hän taipui tekemään konstin uudelleen, mutta kuin tajuamatta mitään ja oli aivan kykenemätön. Hänellä ei ollut sylkeäkään suussa. Toiset toimittivat sitä hänen kämmenelleen niin, että riitti kai!

Mutta hän ei osannut sopottaa! Hän kysyi, lukisiko hän isämeidän. Toiset arvelivat, että se sopotus on parempi, mutta toiset taas päättelivät, että ehkä isämeitä on kaikista paras.

Ulla aloitti isämeitää, mutta sekosi jo paljon ennen jokapäiväistä leipää. Hän käski jonkun toisen lukea sen hänen edestään.

Se tehtiin ja Ulla löi sormellaan suureen sylkilammikkoon kämmenellään. Sylki säteili joka suunnalle ja pirskui kaikkien silmille.

--En minä tiedä! sanoi Ulla tuskan äänellä, heittäytyi toimettomaksi ja rupesi itkemään.

Häntä pelotti ja hän oli siitä varma, että muut osaavat kotia, mutta hän jää tänne yksin. Eksyy jotenkin toisista. Toisetkin, jotka olivat väsyneet kiireellisestä kulusta, istahtivat kanervikolle ja muutamat tytöt rupesivat itkemään.

He eivät osaa mihinkään, vaan jäävät tänne ikipäiviksi!

Ulla tunsi siitä jonkunlaista lohdutusta, kun toisetkin pelkäsivät. Mieluummin hän kuoleekin tänne muitten kanssa kuin jää yksin... Ja hän aivan kuin säikähti, kun joku sanoi nyt muistavansa varman keinon, miten osaavat kotia.

Oli käänneettävä vaatteet nurin!

Ullalla tuli kiire kääntämään vaatteensa, ettei jäisi muista. Ei ollut kuin siunaama hetki, kun hän oli apposten alasti. Hän kiskaisi paitansa hätäisesti nurin, niin että se repesi siinä kiireessä. Ja hänellä oli taas vaatteet yllään, kaikki nurin, siihen kun toiset olivat päässeet vasta parahiksi riisumisen alkuun. Kenkäinsä ruojusetkin käänsi hän niin alas kuin menivät, jota varten päästeli ne irti nauhoista.

--Kuulitteko? kysyi pari heistä yhtä aikaa ilahtuneina ja niin kovasti, että Ulla säpsähti, luullen jonkun hänen takanaan karjaisseen.

Kaikki rupesivat kuuntelemaan. Mutta ei kuulunut muuta kuin variksen raakuntaa kaukaa. Se tuntui Ullasta pahalle, tuo variksen raakunta. Pelotti, että varikset hakevat sitä, joka jumalanmarjat on ottanut!

Hetken perästä varis raakkui juuri heidän päällään. Heti tuli toisiakin siihen lentelemään ja raakkumaan.

Ne ilmoittivat, että täällä se on!...

Ulla tunkeutui toisten keskelle, heidän turviinsa. Mutta sittenkin pelotti, että jostakin päin tulee joku, joka hänet sieppaa ja kantaa kynsissään syvään korpeen, josta hän ei pääse koskaan pois, vaan saa ijankaikkisesti poimia marjoja... ja aina kun astia on täynnä, niin se yht'äkkiä tyhjenee ...

--Kuulkaa! huudahtivat kaikki yhtä aikaa.

Kuului laulua, Raution Kallen ääni!

Kaikki riemastuivat. He pukivat jo vaatteensa, mitä olivat riisuneet. Ulla vai kytrötti liikkumatta. Ja kun toiset ehdottivat, että huudettaisiin oikein kovasti yhteen ääneen, jotta Kalle kuulisi, niin rukoili Ulla, ettei huudettaisi. Pelotti häntä, että jos huudetaan, niin tulee _se_!

Toiset jäivätkin ääneti ja rupesivat taas kuuntelemaan. Kuului vain silloin tällöin himmeitä äänen katkelmia ja sitten lakkasi kuulumasta kerrassaan.

Tytöt rupesivat itkemään. Tuntui, että nyt he eivät enää pääse koskaan täältä. Koti tuntui olevan niin äärettömän kaukana, että eivät yhdessä päivässä sinne ehtisikään, jos osaisivatkin.

He syyttivät Ullaa, kun hän ei antanut huutaa!

--Ja senvuoksi me eksyimmekin, kun Ulla tahtoi itselleen kaksi mitallista marjoja, ja Jumalalle vain yhden. Vaikka parempihan Jumala on kuin Ulla! sanoi joku tyttö syyttävästi, ja siihen yhtyivät toisetkin tytöt, joilla nyt oli selvänä eksymisensä syy.

--Voi, voi Ulla sinua!

Ulla ihan luhistui kokoon aivan kuin toisten syytössanat olisivat hänet kolhineet siihen lysmyyn.

--Mutta mehän lupasimme panna kivenkolon kukkurilleen! sanoi joku sitä tarkoittaen, että heidän syytään ei ole eikä tarvitse siis heidän jäädä eksyksiin, vaan ainoastaan Ullan.

Ja Ullasta tuntui kuin vajoaisi hän maan sisään.

--Voi, älkää jättäkö minua!...

Ihan heidän läheltään kuului nyt puhetta. Siellä meni Kalle ja muita poikia, joitten äänen myöskin tunsivat!

--Kalle! Kalle! Kalle! huusivat kaikki ja hyppivät ääntä kohden kuin hurjistuneet. Muuan kymmenkunta askelta, niin he olivat tiellä.

Kalle tovereineen marjaan menossa. He katselivat kummissaan heidän luo syöksynyttä joukkoa, jossa kaikki olivat hurjan iloisia, hyppivät ja hyväilivät heitä, selittäessään, että he ovat olleet eksyksissä. Mutta Ulla heistä oli kummallisimman näköinen ja seisoi kuin tuomittu yhdessä kohden.

--Mikä tuolla Ullalla on?

Toiset selittivät, että Ullalla on vaatteet nurin, jotta osattaisiin kotia.

--Se on koko noitaämmä! nauroivat pojat.

Hän noitaämmä! Jos tosiaan muuttuukin noitaämmäksi, semmoiseksi, joka pääsiäisyönä lentää kylpyvasta pyrstönä!

Kallen kävi sääliksi Ullaa, joka rupesi itkemään. Hän katsoi poikiin nuhtelevasti ja sanoi kuin pyytäen:

--Ei saa kiusata Ullaa.

Hän meni Ullan luo ja lohdutti häntä, ettei hän ole noitaämmä.

--Tule nyt meidän kanssa marjaan. Ja tulkaa kaikki. Siellä on hyvä marikko, että saa vaikka sata saavia! Se on tässä lähellä, tuon tien polvekkeen takana.

--Mutta jos eksytään? sanoivat tytöt pelokkaasti, joilla aivan kuin mielessä kajasti, mitä Ulla oli Kallesta sanonut: että metsänpeikko houkuttelee hänet aina edemmäksi ja sitten vie.

Mutta Kalle vakuutti, ettei eksytä, sillä he ovat jo ennenkin käyneet samassa marikossa. Ja toiset selittivät käyneensä paljo edempänäkin. Joku huomautti sitäkin, että eivät ole eksyneet, vaikka eivät ole jumalanmarjoja antaneet hyppysellistäkään.

Se oli kummallista tytöistä! Ja he huomauttivat Kallelle, että Jumala syöpi marjoja vaikka Kalle oli sanonut, ettei syö. Aina oli kuoppa tyhjä vaikka olivat jos kuin paljon panneet!

Sitä oli Kallekin ihmetellyt, kun pojat olivat kertoneet hänelle. Mutta hän oli äidiltään kysynyt ja äitinsä oli sanonut, että varmaan varikset käyvät syömässä tai joku pojan ilkimys käy aina ottamassa.

--Mutta eihän sitä tiedä, arveli joku poika, jos käypikin ne syömässä se, jolla on pitkä häntä ja toisessa jalassa kavio!

Ullasta tuntui aivan kuin hän pakahtuisi. Hän seisoi kuin onneton vaivainen ja rupesi taas itkemään. Toinen jalka jo tuntui niin omituiselle. Hän ei uskaltanut katsoakaan sitä.

Kalle uteli ja tiedusteli, mitä hän itkee. Ulla sai sanotuksi ainoastaan: jalka.

--Sinulla ei ole toisessa jalassa kenkää, sanoi Kalle.--Missä se on?

Sitä ruvettiin joukolla etsimään ja löydettiinkin metsästä, johon se Ulla juostessa oli kirvonnut jalasta. Kalle toimitti kengän jalkaan Ullalle, joka itse oli aivan saamaton.

--Käännetään tuo leninkikin oikein! sanoi Kalle, riisui sen Ullalta, käänsi ja puki taas päälle. Hän auttoi ja vaali Ullaa kuin pientä sisarta. Ja kaikki muutkin olivat niin ystävällisiä.

Mutta Ullan oli omituisen paha olo. Aivan kuin kyllästytti marjain poiminta, vaikka oli niin hyvä marikko, ettei hän koskaan ollut sellaista nähnyt, ja toiset myötäänsä iloissaan huusivat ja ihastelivat marjojen paljoutta.

--Poimitaan sitten, Ulla, pienemmille, sanoi Kalle.--Se on niin komeaa, kun kaikilla on astiat täynnä!

Ulla alkoi riipiä tulisella kiireellä kaksin käsin kyyköttäen saman marjamättään ääressä kuin Kalle uskaltamatta erota hänestä muuta kuin minkä kiireellä juoksutti marjansa jonkun vasuun, aina kun oli saanut mitan täyteen. Hän poimi kaksi mitallista siihen kuin Kalle yhden. Kaikki huomasivat suurten astiainsa täyttyvän kuin itsestään, ja riemu oli yleinen.

Kun marja-astiat kukkuroillaan suuria kauniita puolukoita puuhattiin kotia lähtöä, huomattiin Ullan iso vasu typötyhjäksi. Nyt kaikki vuorostaan Ullalle poimimaan ja joukko taas hajalleen metsään. Mutta Ulla heittäytyi Kallen marjamättään ääreen toimettomana istumaan ja rupesi katkerasti itkemään. Kallen udellessa sai Ulla itkunsa seasta vaivalla selitetyksi, että hän oli ottanut jumalanmarjat kuopasta.

Kalle antoi Ullalle täydellisen synninpäästön, niinkuin ainoastaan lapset voivat antaa toisilleen. Ja Ullakin nyt näki, miten metsässä päivä paistoi kirkkaasti.

Iloiten ja laulellen palasi joukko kotia.

* * * * *

Kotona ihmeteltiin Ullaa.

Hän on ennen näyttänyt tietävänsä, että hän oli etevämpi muita. Oli ollut aina johtajana, määrääjänä ja käskijänä, jota toiset tottelivat nöyrästi kuin orjat. Mutta nyt hän oli muuttunut toiseksi.

Hän oli nyt aina siivo, ystävällinen, avulias, nöyrä ja palveleva toisille lapsille. Sellainen oli kotona ja kaikkialla. Oudompikin huomasi heti ensi silmäyksellä hänen palvelevaisuutensa.

Se oli omituista hänen vanhemmistaan, jotka siitä paljon puhelivat keskenään. Ja tuli siitä melkein aina puhetta vieraittenkin kanssa, jotka ihailivat Ullaa ja sanoivat monasti olleen oikein liikuttavaa nähdä Ullan käytöstä toisia lapsia kohtaan ja sitä mieltymystä, jolla toiset häneen ovat kiintyneet.

--Lapsissa tapahtuu joskus äkkiä muutos, arvelivat jotkut.

Omituista se oli heistä kaikista ja vähän niinkuin yliluonnollista.

VANHA KOTI

Aappo oli lapsista vanhin ja hänen toimenaan oli kerjuulla käynti kaupungilla. Sillä he olivat köyhiä. Niin köyhiä, että täytyi asua missä sattui. Täksi kesäksi olivat saaneet asunnon muutaman talon tallissa, joka olikin varsin mukava asunto.

Ahkerasti täytyi Aapon olla liikkeellä, anelemassa.

Monta itkua hän oli itkenyt, paljon kovaa kärsinyt. Talvella oli usein tuntunut kamalle lähtö, kun ulkona ryski pakkanen tai vonkui pyryilma, joka tahtoi kontetuttaa kadulle. Hän olikin sen vuoksi toivonut, että kesä kestäisi kauan. Kesällä oli keveämpää, kun isän ansiot olivat paremmat. Vaikka nälkä, melkein alituinen nälkä, oli kesälläkin.

Mutta nyt hän, Aappo, sai uuden kodin. Muuan rouva otti hänet pojakseen, kasvattaakseen ja kouluttaakseen hänet ihan kuin oman poikansa. Ja siitä oli Aappo ylen iloinen!

Saa syödä nisua ja lihaa niin paljon kuin jaksaa. Saa aina olla kauniissa vaatteissa ja kirjat kainalossa kulkea katuja. Ei tarvitse muuta kuin lukea ja leikkiä toisten koulupoikain kanssa.

Ja miten komea uusi koti oli, kun hän sinne tuli. Lattiat liukkaat, että tahtoi langeta, huoneita niin paljon, että niihin eksyi. Muutamassa huoneessa oli kuvastin niin suuri, että oli lattiasta kattoon asti, ja siinä näki koko kuvansa, jota oikein säikähti. Kaikkialla kiilsi ja välkkyi. Uunitkin olivat kirkkaat ja valkoiset kuin sokeri, että olisi tehnyt mieli kielellä maistaa.

Hänelle oli muuan kamari. Oma kamari! Siinä oma sänky, rautainen ja kultakoristeinen. Ja niin kaunis peitekin. Kamarissa oma kirjahylly, oma pöytä. Täällä sai lukea läksynsä ja täällä nukkua.

Mutta hän itki illalla maata pantuaan!

Jo illallista syödessä oli itku kurkussa, niin että makeat palat eivät alas painuneet, ja oli kauhea nälkä, kun nousi syömästä.

Kotona hänen lähtiessään oli jauhopuuropata ollut lattialla ja piimäsinukkakannu nurkassa.

Kun hän meni lumivalkoisten lakanoitten väliin, pehmoiselle vuoteelle, kauniin peitteen alle, niin syöksähti itku. Oli niin outoa kaikki. Lakanatkin haisivat niin oudolle --valkoiselle ja koko vuode niin vieraalle.

Hänellä oli niin ikävä.

Niillä siellä kotona, tallissa, oli niin hauska. Lapset makaavat lattialla ja äiti on heidät peitellyt... Aamulla telmivät toistensa kanssa ja nauravat... Hänen pitää vain itkeä.

Hyvä Jumala, kuinka hän itki!

Hänellä oli niin ikävä heitä kaikkia, isää, äitiä ja siskoja.

Hän ei voi olla täällä! Kuka niille raukoille kotona talvellakin ruokaa hakee?...

Ja Aappo näki silmissään veljensä ja sisarensa, silmät kirkkaina ja iloisina äidin ympärillä, kun äiti jakoi heille korista, mitä hän, Aappo, oli kaupungilta tuonut...

Hän näki kaikki kerjäläispojat, joita aina tapasi kaupungilla. Niillä oli hauska ja hyvä olla.

Täältä hän ei koskaan pääse kerjuulle!

Mutta aamulla hän menee kotia, lähtee etteivät tiedäkään. Jos osaisi aukaista tuon ikkunan, niin hyppäisi siitä kartanolle.

... Mutta jos on portti kiinni? Pääseehän aidan yli. Olihan kartanolla päivällä pienet tikapuut. Ne nostaa aitaa vasten...

Aaposta tuntui jo hauskalle, kun ajatteli tulevansa kotikartanolle. Ja koputtaa tallin ovelle...

Tai hän ei koputakaan. Kiipeää ylisen oven kautta sisään, niin etteivät tiedäkään, ja menee hiljaa maata toisten viereen... Aamulla kun isä ja äiti heräävät, niin näkevät hänet siinä!

Hän nousi vuoteeltaan ja meni ikkunaan katsomaan. Mutta kartanolla liikkui vielä palvelijoita.

Hän menee yöllä, kun ovat kaikki nukkuneet...

Hän nukahti itsekin. Ja aamulla kun heräsi, ei hän tahtonut päästä selville, missä hän on.

Tuntui aivan kuin poliisit olisivat hänet kuljettaneet johonkin. Hän oli hampaistaan riippunut tallin räystäässä putoamassa ja poliisit olivat alla. Isä oli sanonut, että nouse Aappo tallinkatolle ja juokse karkuun, mutta hän ei päässyt, kun ei saanut käsillään mistään kiinni. Hän oli pudonnut poliisien syliin.

Vähitellen hän pääsi oikein tajuntaansa ja selvisi hänelle, missä hän oli. Tunsi olonsa paremmalle kuin tuo uni, mutta mieli oli arka aivan kuin hän olisi jotakin pahaa tehnyt.

Hän pelkäsi, kun täti tuli. Mutta täti oli hyvin ystävällinen ja toi uudet vaatteet hänelle.

Aaposta ei tuntunut enää niin pahalle kuin illalla. Mutta kun hän oli pukeutunut uusiin, niin hän häpesi itseään. Kengät olivat samanlaiset kuin tytöillä, korkearuojuiset. Ja tuntuivat kengiksi liian keveiltä, kun oli aina ollut raskaat saappaat hänellä, joskus aikamiehen saapaatkin. Housut eivät oleet kuin polviin asti. Takki tuntui olevan niin lähellä ruumista. Mutta siinä oli kiiltonapit. Ja sukat olivat kauniit.

Täti vei hänet saliin kuvastimen eteen, jossa Aappo katseli kuvaansa aivan kuin vierasta poikaa. Hän ei voinut käsittää täysin, että hän oli tuollainen. Ja kun hän jäi hetkeksi aikaa yksin, niin puheli sille ja viittoi. Tuntui kummalliselle kun se ei ääntänyt, vaikka aukaisi suutaan, nyökäytti päätään, liikutti käsiään ja kulki niinkuin hänkin.

Se oli herraspoika siellä kuvastimessa ja hänestä sievä. Sievät sillä kengätkin ja lyhyet housut, sievä sen takki. Mutta itsellään hän niitä häpeili.

Mutta kun hän meni kotiaan, jonne täti oli hänen luvannut mennä käymään ja näyttämään uutta pukuaan, niin hän mieltyi itseensä ja aivan kuin pelkäsi, että kaunis puku ei pysy semmoisena, vaan muuttuu. Tuntui kuin kiiltonapit putoaisivat, niin että piti katsella niitä myötäänsä. Ja katsellessa itseään tuntui, että hän ei ole hän itse, vaan se kuva. Hän oli vähän jo olevinaan.

Se on varma, että äiti ei häntä tunne.

--Aappo! huudahti äiti iloisena, kun Aappo ilmestyi tallin ovelle. Hänellä oli ollut ikävä Aappoa.

--Jopa sinä olet sievä, aivan kuin herraspoika! sanoi sitten äiti.

Mutta lapset eivät tunteneet, suu auki töllistelivät pysäytettyään leikkinsä.

--Eipään oo Aappo! intti Ville, joka Aapon jälkeen oli vanhin joukosta, vaan melkein lyhin, kun hän oli kyssäselkä. Aapon, hänen niinkuin muidenkin mielestä, olisi pitänyt olla aivan toisenlainen. Avojaloin, rikkinäiset housut, suuri takki, jossa hihat oli käärittynä, karvalakki päässä ja käsivarrella vasu, josta äiti olisi heille jokaiselle jakanut paloja. Se oli vain joku muu poika, tuo!

Kun äiti vakuutti, että Aappo se on, niin Ville purskahti itkuun ja huusi, ettei se ole Aappo! Toisetkin siihen yhtyivät, itkivät sitä, kun heillä kaikilla oli niin ikävä Aappoa.

Eivätkä he uskoneet sittenkään, kun isäkin tuli kotia ja sanoi Aapoksi tuota poikaa. Ja kun hän oli pois lähdössä, niin eivät siitä välittäneet, heistä oli vain parempi että menisi.

Kun äiti rupesi itkemään, niin pillahtivat hekin toinen toisensa jälkeen itkemään sitä, että äiti itki, ja samoilla vesillä sitä, ettei oikea Aappo tullut.

Aapoltakin pääsi itku. Hän meni tallin oven taakse seisomaan, missä itki ääneensä.

Hän olisi tahtonut ne entiset vaatteensa, jotka uudessa kodissa oli viskattu menemään. Oli niitä nyt niin sääli. Ne olivat sittenkin paremmat. Hän ei tahdo olla sellainen kuva, vaan oikea Aappo. Hän jää tänne, käy heti kerjäämässä itselleen toiset, oikeat vaatteet ja vie nämät pois!

Isä karjaisi ja käski kaikkien olla hiljaa, sekä komensi Aapon lähtemään taloonsa.

Hän lähti itkien, niinkuin usein ennen oli lähtenyt kerjuulle isän komentaessa. Hän itki paljon katkerammin. Kyyneleet lähtivät syvemmältä ja kuumempina vierivät poskia pitkin. Eikä itku tahtonut salpautuakaan.

Hän pysähtyi portin pieleen kivijalkaa vasten. Hän ei olisi tahtonut mennä edemmäksi. Tuntui, että siellä kartanon perällä tallissa oli kaikkein hauskin koko maailmassa. Muualla ei päiväkään paista niin kirkkaasti...

Isä työhön mennessään komensi hänet äkäisesti menemään uuteen kotiin, jota käskyä Aappo ei uskaltanut olla noudattamatta. Ja nyt hän tiesi, että hänen pitää mennä ja olla siellä eikä saa tulla kotiaan.

Ajaisivat hänet pois kotoa, jos hän sinne karkaisi. Ja se tuntui lohduttomalle...

Hänet tapasi muuan tyttö, entisiä leikkitovereitaan, joka huusi:

--Voi, Aappo!

Ja tyttö ihmetteli ja ihasteli ihastelemasta päästyäänkin Aappoa ja lähti kuljettamaan häntä ja näyttelemään muillekin.

Aapon mieliala kirkastui siitä ja hän oli hyvin olevinaan ja niinkuin jo mahtava entisten toveriensa joukossa, jotka ihmeissään katselivat häntä käsistään ja sormella koetellen. Hän tunsi taas olevansa se kuvastimen kuva.

Hän näytti kaiken vähänkin oppinsa, jota oli jo saanut niin että hän myötäänsä otti nenäliinan taskustaan ja niisti nenäänsä, vaikka se kävikin hyvin hankalasti. Ja heidän joukostaan lähtiessään hän nosti lakkia ja oli muka kumartavinaan. Hyvin pystörintaisena lähti hän sitten ja katseli myötäänsä taakseen, niistäen nenäänsä.

Mutta mitä lähemmäksi hän tuli uutta kotia, sitä enemmän löi halu vastaan. Ja vanha koti kuvautui taas silmiin sitä selvempänä ja miellyttävämpänä.

Siellä näki hän muutamassa pilttuussa Kristiinan kauppapuodin. Teutorilla ja Assarilla oli luudantynkiä ja kiviä hevosina ja lehminä. Alarikki, jolla oli isän ikäloppusaappaat jalassa, takki päällä ja punavuorinen lakki nurin kääneettynä päässä, oli sotaherra ja ajoi tallilapiolla. Ville seisoi paljain säärin, ja oli ripustanut housunsa jonkun seipään nenään laivan purjeiksi, ja purjehti Amerikkaan...

Sitte pieni Rafael ja vielä pienempi Benjami, pienet raukat!... Kaikilla niillä oli niin äärettömän hauskaa siellä tallissa, johon oven täydeltä aurinko paistoi.

Hänellä ei ollut mitään, ei kerrassaan mitään!

Siellä tallissa, kotona, olisi hänelläkin niin hauska ollut. Hän olisi hyvä heille kaikille. Vuolisi Alarikille hevosia. Villelle laivoja, Teutorille ja Assarille rakentaisi lehmiä, Rafaelia ja Benjamia kantelisi ulkona ja leikkisi heidän kanssaan... Ja hän kerjäisi niin ahkerasti, että olisi ruokaa aina... Ei välittäisi talvella pakkasistakaan...

Äiti raukkakin, joka itki!

Aapolla oli pulpahtaa heti itku, siinä kadulla. Vaivoin sai pidätetyksi.

Mutta kun hän tuli uuteen kotiinsa ja täti torui kun hän oli ollut niin kauan ja silmänsä liannut, sai hän laukaistuksi kireälle pingoittuneen mielensä. Hän itki oikein reutomalla, että tätikin pelästyi ja heltyi.

Mitä enemmän täti lohdutteli Aappoa ja pyyteli herkeämään itkemästä, sitä rajummin Aappo itki.

Hän tyyntyi vasta pitkän ajan kuluttua. Mutta maata pantua oli taas kuin jotakin kurkussa ja mieli raskas...

Äitiä hänellä oli ikävä, niin niin ikävä!

Hän kuuli korvissaan aivan äidin äänen:

»Koeta lapseni, olla siivo, että sinusta kunnon mies tulisi. Muista aina vanhempiasi ja siskojasi, jos ovatkin köyhiä ja halpoja. Ja kiitä Jumalaa, joka on sinulle tämän hyvän antanut.»

Mutta tämä ei ollut Aaposta hyvä. Täällä hän ihan varmaan kuolee!

Minkä vuoksi hänen pitää täällä olla? Miksi ei saa olla kotona? Hän ei tahdo olla kenenkään muun poika kuin äidin!...

Hän käypi joka päivä kotona. Ja täällä on hän vain niin kauan, että käy koulun. Sitten hän menee kotiin, on siellä ikänsä äidin luona ja kulkee sitten heille hyvin ahkerasti kerjäämässä.

Sillä hän lohdutti itseään, Aappo raukka! Ei aavistanut, että siihen, kun koulun käy, unehtuu jo--vanha koti.

SAIRASVUOTEELLA

Nanna tuli sairaaksi.

Hänellä oli väliin hyvin hauska. Tuntui kaikki niin somalle. Usein sai nauraa oikein, kun varpaat ja sormet puhelivat keskenään, juoksivat ja leikkivät.

Toisinaan oli taas paha. Silloin useinkin oli paha, kun Kaisu liikkui. Se, että Kaisu liikkui, oli semmoista että pieni pyöreä musta rupesi kiertämään hyvin sukkelasti ja pani uuu uuu uuu. Ja se musta kiersi yhä kiireemmin ja suureni suurenemistaan, tuli aivan huoneen kokoiseksi, niin ettei mitään nähnyt eikä kuullut muuta kuin uuuuuuuuuuuu...

Mutta kaikkein pahimmalle tuntui, kun tuli Tuppelan kummitäti.

Hän kysyi aina, tahtooko Nanna kuolla? Hän ei tahtonut kuolla, mutta piti sanoa, että tahtoo, sillä jos olisi sanonut, ettei tahdo, niin olisi se ollut synti, eikä olisi päässyt taivaaseen, jos olisi kuollut. Mutta kun sanoi, että tahtoo, niin piti kai kuolla...

Ja Tuppelan täti kävi usein katsomassa Nannaa. Nanna oli niin kaunis. Silmät loistivat omituisella väikkeellä ja koko lapsi aivan kuin säteili.

Mahdotonta oli tädin mielestä ihmislapsen olla niin kaunis. Ja hän melkein uskoi, että Nanna, hänen ristityttärensä, muuttuu tuossa enkeliksi ja semmoisena eroaa heistä liitelemään kirkkauden asunnoihin. Kuolema ei ollut hänelle muuta kuin katoaminen tuonne siniseen kirkkauteen.

Ja hänestä oli niin riemuisaa kuulla Nannan haluavan kuolla, hän itki aina sitä iloa. Maltittomana oli hän sitä odottanut ja oli jo nähnyt monasti sielun tekevän riemulla ja autuaallisella hymyllä eroa pienestä ruumiista.

Mutta Nanna yhä viipyi täällä ja viipyessään muuttui, niin että oli kuin maan alta kaivettu. Niin kuihtunut oli, ettei hänessä ollut kuin luut ja nahka. Posket olivat painuneet kuopalle ja olivat sinikuultavat, otsa kellertävä, huulet mustat kuin karrelle palaneet, kädet pitkinä sormina ja jänteinä, ja olivat kuoleutuneen väriset.

Kun hän nukkui, olisi luullut hänet kuolleeksi, jollei pieni rinta olisi hiljaa kohoillut merkiksi, että hengen kipinä oli vielä kytemässä.

Siihen luultiin hänen nyt rauhallisesti sammuvan...

Niin luuli, tai oikeastaan oli varma siitä, äitikin. Hän odotti sitä kuin joka hetki nytkin, kun yksinään istui sairaan luona.

Vähän väliä kävi hän silmäämässä ja istahti sitten syrjään, pään pohjukkaan, ettei alituisella katselemisella häiritsisi kuolevaa sairasta.

Keväisen päivän kirkas ja lämmin paiste kuulti lasketun uutimen läpi ja pilkisti sisään pienimmästäkin raosta. Kevään henki oli talvisen unen horroksista herättänyt muutaman kärpäsen, joka lenteli huoneessa sinne tänne. Se oli vielä hidas liikkeissään eivätkä siivetkään lentäessä surisseet, mutta se liikehti lakkaamatta iloisena virkistymisestään.

Äidin silmiin vierähti kyyneliä. Ne työnnälti omituinen tunne, joka yht'äkkiä pulpahti ja aivan kuin hytkähytti mieltä. Se oli kuin toivoa ja kaipuuta...