Part 4

Lapin emäntä siunaili päätään heiluttaen. Liisan äiti etsi piiskat. Ja Liisa näki jo äidin muodosta sekä muutenkin tiesi, että piiskasauna nyt oli varma.

Hän oli aivan masentunut, hävetti niin, että kuumiksi posket karahtivat. Hän pyörähti ja tarttui äidin kaulaan ja kuiskaten pyysi, että äiti piiskaisi porstuassa. Mutta äiti ei siihen suostunut. Niiden edessä oli rangaistava, joille oli pahaakin tehnyt!

--Äiti, rakas äiti ... porstuassa!...

Äiti irrotti Liisan kädet kaulastaan ja taivutti hänet alas. Mutta kun äiti rupesi paljastamaan, pyörähti Liisa käsistä ja kiljaisi:

--Ei saa!

--Mutta kun saa!

--No, ei saa! karjui Liisa kahta lujemmin ja poikasi jalkaa.

Äiti tarttui häneen lujalla kädellä ja piiskasi. Mutta heti kun Liisa pääsi irti, hän pyörähti Lapin emäntään päin ja poikasi hänelle jalkaa ja kirosi!

--Voi kauhistusta! päivitteli Lapin emäntä ja Liisa sai heti uudet piiskat.

Sittenkin seisoi hän uhkaavana ja jäykkänä. Oli sama kuin olisi seinälle puhuttu!

Äiti itki. Liisan ilkeyksistä hän sai kuulla joka päivä! Hän on koettanut kurittaa, mutta ei apua.

Lapin emäntä puhui jotakin, että Liisassa on paha henki saanut niin suuren vallan, ja että ei hyvä seuraa Liisaa.

Liisa seisoi allapäin ja katseli syrjäsilmällä heitä. Mutta kun sitten rupesivat puhelemaan, miten onnellinen on se, jolla on siivoja lapsia, mainitsivat jonkun tytön, joka oli niin siivo, että ankaraa sanaa ei tarvinnut, niin Liisakin alkoi kehua muuatta toista tyttöä.

--Niin, ota sinäkin siitä esimerkkiä. Koettaisit olla yhtä kiltti! sanottiin hänelle.

Liisa häpesi, painoi päänsä alas. Ja häntä halutti pyytää anteeksi, vaan ei viitsinyt. Kun käskettiin siihen, niin painoi päänsä ihan rintaan ja suu oli omituisessa virnussa, kun halutti ja ujostutti.

Kehotettiin ja kehotettiin. Mutta Liisa ei päässyt liikkeelle.

--Ei ole saanut vielä kuritusta tarpeeksi! sanoi Lapin emäntä, ja äitikin alkoi heti uhkailla.

Liisa kohotti päänsä ja oli uhkaavan näköinen.

Hän sai piiskat.

Turhaan kehotettiin senkin jäljestä anteeksi pyytämään. Äiti vei hänet Mikon eteen ja pani Liisan kädet Mikon kaulalle, mutta Liisa riuhtaisi irti ja sanoi halveksivasti:

--Nenän alustakin märkänä turjakkeella!

Äiti oli purskahtaa nauruun, mutta sai pidätetyksi, kun Lapin emäntä suuttuneen äänellä rupesi Liisalle pauhaamaan, pyyhkiessään Mikon nenää vyöliinaansa.

--En minä saa häntä taipumaan, sanoi äiti.--Olkoon iltaan asti, kun isä tulee kotia. Ja rangaistukseksi siihen asti hän pani Liisan vintin porstuaan.

--Saat siellä miettiä, miten pahanilkinen olet ollut.

Liisan oli paha olla, mielensä kuohui. Mutta sitten hän tyyntyi vähän, istahti vintin rappusille ja alkoi itkeä.

Lapin emäntä oli sanonut, että hänessä on pahahenki ja Häntä ei hyvä seuraa. Ei ole pahahenki! Hän rukoilee Jumalalta anteeksi, vaan ei Mikolta eikä Lapin emännältä.

Hän tunsi kuin vihaa äitiäkin kohtaan. Ja kuin kostoksi hän ajatteli, että hän menee metsään ja eksyy sinne ja kuolee, niin saa äiti itkeä...

Itkiessä siinä mieli sulautui. Hän nousi vintille, kulki perimmäiseen sopukkaan ja pani maata seinävierelle. Siinä hän nukkuu vaikka kuin kauan, niin kauan että nälkään kuolee... Ja ajatellessa, että isä ja äiti tulevat hakemaan ja näkevät hänet kuolleena, purkautui hän itkemään sitä surua. Hän itse suri itseään!

Hän tunsi olevansa niin yksin koko maailmassa, kaikki olivat häntä vastaan. Kaikki muut paitsi Tepon Iikka. Mutta hänkään ei huoli kenestäkään muista! Jos tulisi sairaaksi, niin hän rukoilisi Jumalaa, että kuolisi ja pääsisi taivaaseen. Siellä olisi hänen hauska olla.

Hän katseli sinistä taivasta, mikä näkyi vintin ikkunasta hänen siinä maatessaan. Tuolla sinisessä taivaassa olisi yksinään ja hyppisi noille pilville...

Hän siihen nukahti ja herättyä tuntui pahalle ja ikävälle. Ulkoa kuului iloista melua ja hän siirtyi ikkunasta katselemaan.

Muutamalla kartanolla näki pieniä tyttöjä leikkimässä, toisaalla poikia pallolla. Näytti niin hauskalle ja kirkkaalle ulkona, täällä vintissä oli niin ikävä ja paha.

Hän seurasi poikien pallonlyöntiä. Sepä näyttikin somalle täältä ylhäältä ja etäältä. Kuuli selvään mitä jokainen sanoi ja saattoi seurata jokaisen liikkeitä.

Muuan teki vääryyttä, löi väärällä vuorolla.

Liisa huusi, vaan eivät kuulleet! Seekatti kun olisin siellä!

Sinne tuli nyt Tepon Iikkakin. Ja Liisan piti nyt päästä, vaikka mikä olisi ollut. Helpostihan hän pääsikin. Oli ennenkin mennyt vintistä ikkunan kautta.

Hän työntyi takaperin ulos ikkunasta, varpain seinänvarauksiin nojasi ja kun oli niin kokonaan ulos päässyt, nousi ikkunan pielestä pidellen, kurkotti ja sai päätylaudasta kiinni käsin. Ikkunan lautahirrelle nosti jalkansa ja pinnisti niin, että pääsi katolle. Hyppäsi solan yli naapurin puuliiterinkatolle ja sieltä naapurin kartanolle ja lähti juoksemaan pallonlyöntipaikalle hyräillen:

Rimmin nalla reen evers perran pee, litvik likka vee, vuotok rassa see unter riivantee.

Oli jo ilta tulossa, kun lopettivat pallonlyönnin ja rupesivat roirosille. Liisa ei ruvennut sille, vaikka pojat kärttivät. Iikkakin tahtoi, vaan ei hän ruvennut sittenkään. Iikka ei tiennyt, mitä oli tänä päivänä tapahtunut!

Tuntui niin syntiselle koko päivä. Mitähän äiti sanoo, kun ei löydäkään häntä vintistä? Sitä ei ollut pallolla ollessa tullut ajatelleeksi.

Ja vaikka hän ei mitään syytä tiennyt, mistä olisivat nyt voineet käydä kantelemassa, tuntui kuitenkin kuin olisi käynyt paljon akkoja äidille pauhaamassa ja lapsineen valittamassa. Oli ihan kuin olisi tapahtunut tällä aikaa, kun hän oli pallolla, jotakin hyvin paljon ja hyvin pelottavaa.

Hän mietti, miten pääsisi vinttiin sitä tietä, jota oli tullutkin. Mutta se oli mahdotonta. Miksikä tulikin sieltä? Tuntui nyt, että ei ollut pallolla ollut hauska ollenkaan, vaikka Iikkakin oli. Häneltä oli ihan itku tulossa.

Ei ollut kerrassaan mitään neuvoa. Kun ajatteli huomiseksi hautajaisia tyttöjen kanssa, aivan kuin sillä äitiä lohduttaakseen, niin tuntui sekin mahdottomalta, kun Aappo oli vihassa eikä ollut miten sovittaa Aappo.

Hän riemastui, kun Viitasen isäntä pyysi viemään hevosta laitumelle. Sillä emäntä oli siitä hyvästä antanut hänelle aina nisuleipää, jonka Liisa sitten vuorostaan antoi Aapolle papin palkkaa. Ja kun hän oli hevosen vienyt ja suitset paluuttaessaan Viitaselle sai kaksi suurta nisuleivän kämpälettä, niin hänen suunsa meni leveään nauruun. Mieli oli keveä aivan kuin olisi ollut maailmasta kaikki paha poissa, jota hänen syykseen sanottiin.

Riemastuneena meni hän jo muutamien tyttöjen luona käymään ja ilmoittamaan, että huomenna pidetään hautajaiset. Mutta se oli paha, että hän ei tavannut Aappoa eikä saanut hänelle leipiään. Kotona arvaavat, että hän on taas ollut hevosta viemässä, josta äiti ei pitänyt.

Hänestä tuntui lohduttavalle, kun arveli, että isä on jo työstä tullut kotia. Ja isä istuikin jo syömässä.

Näyttivät molemmat olevan hyvällä tuulella, äitikin, josta Liisa heti päätti, että ei ole käyty kantelemassa. Jos nyt tulisivatkin, niin isä sanoisi, että antaa lasten sopia keskenään. Niin hän aina sanoi.

Mutta äitiä häveten, kun oli ollut hevosta viemässä, Liisa jäi seisomaan ovensuuhun nisuleipäkämpäleet kainalossa ja ujosti katsellen heitä.

--Jopa olet taas ollut hevosiakin ajamassa!

Äiti ei sanonut ankarasti, mutta juuri sen vuoksi Liisaa hävetti oikein! Hän olisi paiskannut leipäpalat johonkin, mutta kun olivat jumalanviljaa. Hänestä oli ennen ollut hauska ratsastaa, mutta nyt hän ei halua milloinkaan! Eikä hän ollut oikeastaan välittänyt leivistä eikä Aaposta, vaan säälinyt muka Viitasen isäntää.

--Viitasen isäntä pyysi hartaasti ja emäntäkin kiitteli sitten, kun vein, ettei isännän itsensä tarvinnut lähteä. Semmoinen vanha miehen kanttura kulkemaan semmoista matkaa... Häneltä olisi mennyt puoliyöhön!

--Mihin asti sinä veit? kysyi isä.

--Orihakaan, vastasi Liisa häpeillen sitäkin, että sinne asti.

--Tohditko sinä ajaa juosten? kysyi isä.

--Voi veikkonen! vastasi Liisa aivan kuin samalla kertaa muistaen kaikki retket, joilla oli ollut hevosta viemässä ja laskettanut mitä kavioista oli lähtenyt.--En minä nyt tällä kertaa enää olisi ajanut kovasti, vaan Kuivalan Janne tapasi minut matkalla. Hän vei Heikkilän tammaa ja rupesi sitä kehumaan.

--Hyvä se onkin Heikkilän tamma! sanoi isä.

--Ei, veikkonen, se kestä Viitasen mustalle! Ei siitä ollut yrittääkään. Kun me lähdimme koettamaan ja minä räpsäytin suitsiperillä muutamia kertoja kahta puolta, niin seekatti kun se meni vihaisesti! Vedet silmiin tulivat minulla. Sitten ei tarvinnut kuin aina vähän kiljasi, niin musta painoi korvansa luimuun ja paransi menoaan!

Liisa oli ihan innostunut ja alkoi kertoa muitakin tapauksia, jolloin Viitasen musta oli kunnostanut itseään, mutta isä ehti kysyä, että palkakseenko Liisa leivät sai.

--Niin.

--Noin paljon?

--Niin.

--Äiti, sanoi isä.--Käy sinä puhumassa Viitaselle, eikö hän ottaisi Liisaa rengiksi.

Liisa katsoi pitkistään isää ja syöksyi sitten äkkiä ulos. Hän juoksi vinttiin, missä heittäytyi maata ja rupesi itkemään.

Hän ei rupea rengiksi!

Mutta kun ajatteli, että oli niin monasti ajanut hevosella, ja että kaikki sanoivat häntä poikatytöksi niin tuntui kuin pitäisi hänen ruveta rengiksi. Sitä se merkitsi Lapin emännän puhe, että pahahenki on hänet valtoihinsa saanut, ja että hyvä ei seuraa! Ja hän näki itsensä lakki päässä, housut jalassa ja piippu hampaissa! Tuntui melkein siltä, että joku tulee hänet täältä vintistä ottamaan ja viemään rengiksi heti.

Kun kuului askeleita portailla, niin hän ajatteli mennä ikkunan kautta ulos, juosta Tepolle ja sanoa Iikalle, että hänet pannaan rengiksi. Mutta hän ei olisi ehtinyt päästä pakoon, ja hän sieppasi käteensä korennon, jota vaatteita kuivatessa käytettiin nuoran kannattimena. Sillä hän uhkasi lyödä tulijaa. Hän lyö pään halki! Sieltä tulikin vain isä. Mutta hän oli vihassa isällekin. Ja kun ei viitsinyt uhata isää, niin hän ajatteli, että hyppää ikkunasta alas vaikka pää murskaksi menisi!

Isä vakuutti, että hän sanoi leikillään sitä, että Liisa rengiksi, ja houkutteli hänet sisälle.

Liisa vielä epäili, että isä tarkoitti sittenkin, että hänet pannaan rengiksi. Ja hän sanoi päättävästi, aivan kuin koko maailmaa vastaan, ettei hän tässä maailmassa rengiksi rupea eikä tahdo, vaan muuksi.

--No miksi muuksi?

--Merimiehen akaksi. Tepon Iikka rupeaa merimieheksi ja on aikonut sitten minut naida!

Isä ja äiti nauroivat.

--Ja likankin kanssa toissa päivänä tappelit! sanoi äiti.

--Kuka sitä on sanonut!

--Itse kerroit.

--Niin, no sen verran, se ei haittaa! Iikka on se poika, joka ei välitä pikku asioista.

--Liisa raukka! sanoi äiti.

--Mikä raukka Liisa on? sanoi isä muka hyvin totisen näköisenä, ja Liisa sanoi kuin jatkoksi siihen:

--On niitä raukempiakin!

Liisa oli mielestään kuin turvan takana. Mutta illalla, maata pannessa vielä pelotti, että jos panevat sittenkin rengiksi ennen kuin Iikka ehtii merimieheksi. Ja sen vuoksi hän päätti, että vasta hän ei ratsasta hevosella, ei tappele eikä ole poikien kanssa. Eikä sitä tapahtunutkaan huomenna, mutta jo ylihuomenna hän vähän tapella jutisti.

JUMALAN MARJAT

Ulla oli hyvin mahtava. Miksi ei olisi ollut, kun kaikki aina kilvan pyrkivät hänen mukaansa marjaan!

Se oli yleinen, juurtunut ja vahva usko, että Ulla tietää ja löytää aina parhaat marikot. Siinä oli aivan kuin jotakin salaperäistä, jonka vuoksi tytöt ihan palvelivat Ullaa marjaretkillä. Ja pojatkin varoivat, että eivät suututtaisi häntä.

Mutta Raution Kalle hänet suututti!

Kerran kun tulivat marjasta, niin Kalle ei uhrannutkaan jumalanmarjoja.

Niitä näet, pirautettiin johonkin määrättyyn paikkaan, ja tavallisin paikka oli muuan korkea kivi heti kaupungin tullin takana maantieltä poikeavan metsätien varressa. Sanoivatkin sitä Jumalankiveksi. Sen laella oli suurehko kuoppa, johon marjat pantiin.

Kalle oli saanut päähänsä, että Jumalalle ei tarvitse marjoja antaa. Mitä Jumala niillä tekee? Parempiahan ovat omenat, joita ulkomailla kasvaa puut täynnä!

--Ja viikunat ja rusinat! arveli joku poika, joka oli Kallen uskoon taipuva.

Tytöt katselivat Ullaa kysyvästi. He olivat vahvasti uskoneet tähän asti, että Jumala syö marjoja. Mutta onhan ulkomailla omenia niin paljon kuin haluttaa, ja Jumalahan saa ottaa mitä tahtoo! Mutta heissä herännyt epäilys poistui heti, kun Ulla selitti, että marjat ovat jumalanviljaa niinkuin omenat, viikunat, rusinat ja kaikki. Ja jos ei anna marjoja, niin Jumala ottaa pois kaikki marjat.

Ulla uhkasi, että hän ei ota Kallea mukanaan marjaan. Semmoista pakanaa!

--Otapa kun tahasi. Semmoisia marikoita kuin sinä, löydän minä ummessa silmin!

Kaikki hämmästyivät. Tyttöjä melkein kauhistutti, ja ne pojat, jotka eivät olleet jumalanmarjoja panneet, juoksivat takaisin ja ripsauttivat kivelle kourallisen. Kun seuraavana päivänä olivat menossa marjaan, tiedustelivat kaikki Ullalta, että miten Kallen käy, kun ei antanut jumalanmarjoja.

Ulla selitti, että Kalle ei löydä koskaan marikkoa. Ja jos kuin hyvään marjapaikkaan tuleekin niin muuttuu se kanervikoksi!

Pojat säälivät Kallea, mutta tytöt sanoivat, että niin saa Jumala semmoista rangaistakin! Ulla vakuutti, että saisi ankaramminkin rangaista mokomaa!

--Sanoi niin hyviä marikoita kuin minä löytävänsä ummessa silmin! mitähän sanoisi, jos Jumala laittaisi niin, että pitäisi hänen olla aina ummessa silmin?

Toiset jo uskoivat, että Kallesta tulee sokea, kun hän niin sanoi Ullalle.

Kun he menivät Jumalankiven ohi, niin juolahti muutamalle pojalle mieleen käydä katsomassa, onko marjoja syöty. Sitä eivät olleet ennen koskaan tulleet merkille panneeksi.

--Ei ole syötykään!

Kaikki syöksyivät omin silmin näkemään, ja olivat ihmeissään.

Jumala ei siis välitäkään marjoista?

Kaikki katsoivat kysyvästi Ullaan, ja olivat aivan kuin iloisina Kallen puolesta. Ulla oli vähän aikaa epäröivän näköinen. Mutta sitten hän sanoi:

--Kalle varmaankin on käynyt ja pilannut marjat.

Voi kauhistus! Mikä Kallen perii?

Ulla selitti, että Kalle marjaan mennessään eksyy, joutuu synkkään korpeen, josta ei ilmo-ikinä pääse pois. Siellä saa asua metsänpeikon kanssa, joka poimituttaa Kallella marjoja. Aina kun Kalle saa astiansa täyteen, niin se tyhjenee yht'äkkiä. Aina vain pitää hänen poimia!

Tuntui kauhealle kaikista. Ja marjasta palatessaan he panivat jokainen kourallisen, muutamat kaksikin kourallista jumalanmarjoja kivenkuoppaan, jonka ensin tyhjensivät entisistä ja tarkoin havuilla puhdistivat.

Se on varma, että nyt syödään. Huomenaamulla on kuoppa tyhjä. Ja he toivoivat huomenna löytävänsä oikein hyvän marikon, kun olivat antaneet niin paljon ja hyviä marjoja.

Ulla vakuutti, että he löytävät semmoisen marikon, että eivät koskaan ole semmoista nähneet--hän löytää! Mutta iltapäivällä tulivat jotkut Ullalle kertomaan, että Kallekin oli ollut marjassa ja saanut enemmän kuin he! Ja oikein kauniita marjoja.

Ulla joutui hämilleen.

Miksi ei Kalle ollutkaan eksynyt? Miksikä ei Jumala Kallea rangaissut? Ehkä ei tarvinnutkaan Jumalalle antaa marjoja. Ehkä Kalle oli sittenkin oikeassa.

Illan suussa Ulla lähti katsomaan, onko Jumala syönyt marjojaan. Hän hiipi yksinään metsätielle ja kiipesi kiihkoisena kivelle.

Ei ollut syöty! Marjat olivat aivan niin kuin oli pantu. Niin kauniita ja niin paljon niitä! Ullakin oli nyt varma, että ei Jumala välitä marjoista. Mitä hän niistä söisi, kun on omenia ja kaikkea muuta, joka on makeampaa! Ja jos Jumala haluaa, niin saahan hän metsästä vaikka kuin paljon!

Hänkin oli pannut kaksi kourallista marjoja kuoppaan.

--Minä otan ne pois!

Ulla ammensi kaksi vankkaa kourallista helmaansa ja sieppasi lisäksi puoli kourallista. Sittenkin teki vielä mieli ottaa.

Kun ei Jumala kuitenkaan niitä syö...

Hän otti taas kourallisen. Mutta siihen jäi vielä niin paljon hyviä marjoja ja kauniita marjoja!

Mitä niitä siihen jättää? Pilautumaan!...

Ulla lappoi kaikki helmaansa. Mikä joukko niitä oli! Oikein tuntui raskaalle helmassa. Ja hänen marja-astiansa kotona tuli kukkurilleen, ja vielä toinen astia puolilleen.

Mutta mitä sanoisivat toiset, jos tietäisivät, että hän on ottanut jumalanmarjat? Eipä toki kukaan tiennyt, että hän on ne ottanut.

Mutta näkeväthän tytöt, että kuoppa on ihan tyhjä! Hän sanoo, että Kalle on ne käynyt ottamassa, Kalle on ne--varastanut!

Seuraavana aamuna marjaan mennessä Ulla kulki kiireesti kiven ohi ja koetti sanoa toisille, että katsotaan palatessa. Mutta kaikki muut halusivat nähdä, oliko jumalanmarjat ennallaan. Kilvan juoksivat kivelle Ullan rientäessä edelleen.

--Ulla, Ulla! huudettiin joukolla.

Ulla ihan vavahti.

--Jumala on syönyt marjat!

Oikein helpottavalle tuntui Ullasta. Oli turhaa pelännyt! Miten ei ollut huomannut sitä, että tytöt luulevatkin Jumalan syöneen!

Toiset tytöt olivat iloissaan ja hyväilivät Ullaa, joka oli heistä kuin Jumalan enkeli! Ja Ulla oli mahtava puolestaan.

Marjasta palatessa toiset panivat jumalanmarjoja runsaasti, runsaammin kuin ennen. Niin teki Ullakin.

Mutta iltamyöhäsellä Ulla meni kivelle ja ammensi helmaansa kaikki.

* * * * *

Joku toinen poika oli tehnyt ensiksi julkisen tenän, että hän ei rupea Jumalalle enää niin paljon marjoja panemaan.

Eipähän Kallekaan ole eksynyt ja löytää ja saa marjoja, oli poika sanonut. Ja oli luopunut Ullasta ja aikonut mennä Kallen kanssa, vaikka Ulla oli pelotellut, että nekin, jotka Kallen kanssa menevät, eksyvät.

--Metsänpeikko houkuttelee sillä tavalla, että antaa Kallen löytää hyviä marikoita, mutta sitten viimein, kun saa hänet kauas, vie eksyksiin.

Siitä pelosta huolimatta houkuttausi muitakin poikia Kallen tovereiksi, kun Kalle oli löytänyt niin mainion hyviä marikoita, että kaikki, jotka olivat olleet Kallen kanssa, olivat saaneet enemmän kuin he.

Viimein alkoivat tytötkin nurista, kun piti jumalanmarjoja antaa mitallisittain. Ja joka kerta enemmän. Koko joukko kerran niskotteli jäykästi vastaan, eivät ruvenneet antamaan niin paljoa kuin Ulla vaati. Ulla itse pani nyt mitallisittain, enemmän kuin kukaan oli koskaan antanut. Ja, hänen, Ullan ei olisi tarvinnut antaa ollenkaan--»hänen kautta kun Jumala näytti marikot»! Ja Ulla kaasi marjat kivenkuoppaan itseensä tyytyväisenä ja mahtavana kuin olisi kumassut suoraan Jumalan kouraan!

Seuraavalla kerralla, kun mentiin joukolla marjaan, niin --eksyivät.

--Mitäs minä sanoin? Minä sanoin, että hyvä ei seuraa! ilkamoi Ulla.

Ja toisille tuli hirveä hätä. Tytöt itkivät ja lupasivat, että he antaisivat vaikka kaikki marjansa, jos vain vielä pääsisivät kotia. Pojat, joita Ullan joukossa oli vielä muutamia pieniä, olivat yhtä nöyriä. Ja kaikki aivan kuin rukoilivat Ullaa, jolle heidän mielestään Jumala ei voinut olla vihassa, kun hän oli viime kerralla uhrannut, vaikka ei olisi hänen tarvinnutkaan.

Ulla oli tyyni ja rauhoitti heitä. Kyllä he löytävät tielle ja pelastuvat kotia, kun hän vähän hommaa!

Hän sylkäisi kämmenelleen ja sopotti jotakin niin kiiruusti, ettei kukaan selvää saanut.

Ihmeteltiin ja jännityksellä seurattiin hänen toimiaan, luottavalla odotuksella katsottiin joka liikettä.

Sopotettuaan jonkun aikaa löi Ulla etusormellaan sylkeä kämmenellä, jolloin sylki pirskahti kahtaalle päin. Ulla lähti päättävästi liikkeelle.

Kulettiin, kulettiin joku matka, niin jo muuana tunsi paikat. Ulla sylkäisi kämmenelleen, uudisti koko konstinsa.

--Joo, kohta ollaan tiellä!

Niin oltiinkin.

Kyllä se oli tuo Ulla erinomainen! Ja kaikki marjansa he jakoivat Jumalalle ja Ullalle, jolle antoivat päältä osan ja loput kumasivat kivenkuoppaan roskineen päivineen.

Oli sääli vähän, kun kotia ei jäänyt ollenkaan. Mutta saavathan he huomenna. Ja paljon toivoivat he saavansa. Ulla vakuutti.

Pienehkön saavillisen vei Ulla jo sinä päivänä marjakauppiaalle. Ja vanhempansa ja naapurin akat ihmettelivät ja kehuivat Ullaa.

Mutta illempana hän tapasi Kallen, joka muitten poikien kanssa tuli marjasta. Niillä jokaisella oli suuri vasullinen ja niin komeita puolukoita, ihan kypsiä ja suuria kuin karpalot!

--Me olemme löytäneet hyvän marikon! sanoi Kalle, johon toiset pojat heti liittivät selitykseksi, että Kalle sen on löytänyt.

Kalle käski Ullankin tulla huomenna heidän kanssaan, että näkee kerran oikean marikon! On semmoinen pitkä kankaan harju, jonka rinne ihan punaisenaan. Sen rinteen alla on suoperäinen alanko ja siinä ovat mättäät täynnä, että kihisee, ja niin suuria! Ja Kalle selitti tarkoin marikon, missä se on.

--Tulepa varsin! yllytteli Kalle Ullaa.

Ulla sanoi välinpitämättömästi, että hän menee omaan marikkoonsa, jonka hän tietää semmoisen, että parempaa ei voi olla. Mutta hän päätti itsekseen, että he menevät sinne Kallen marikkoon hyvin varhain aamulla, että ehtivät poimia astiansa täyteen siihen, kun Kalle tulee. Ottavat hyvin suuret astiat, ettei jää Kallelle ja toisille pojille mitään!

--Minä tiedän nyt hyvän marikon! kehui hän kumppaneilleen, joita meni huomiseksi haalimaan marjaretkelle. Ja toiset tulivat intoihinsa, kun Ulla selitti, että siellä on kuin punaista verkaa ja peukalon pään kokoisia marjoja! Pitää olla suuret astiat ja lähteä jo varhain, kun marikko on kaukana.

Toiset toivoivat, että ehkä hekin saavat myödä asti. Ja sen vuoksi pyysivät he Ullalta, ettei heidän tarvitsisi jumalanmarjoja panna nyt kovin paljon, kun he eilenkin panivat niin runsaasti. Ullalle he lupasivat kukin yhden mitallisen.

--Riittäähän jumalanmarjoiksi kaksi mitallista!

Ulla sanoi riittävän hyvinkin ja ehdotti, että antaisivat hänelle kaksi ja jumalanmarjoiksi yhden. Se hyväksyttiin. Samahan se oli!

Mutta kun aamulla menivät marjaan ja olivat toimessa ja kuin toivoaan lähempänä, että saavat suuret astiansa täyteen, niinkuin Ulla vakuutti, niin arvelivat, että raskivat he antaa enemmän jumalanmarjojakin.

Kuoppa kukkurilleen! se oli yhteinen päätös.

Olivat kulkeneet pitkältä ja jokainen oli ehtinyt kysyä monastikin, eikö marikko jo tule. Kaikille oli tien varrella seudut outoja, Ullallekin, kun eivät vielä koskaan olleet täällä asti käyneet. Tuntui matka sen vuoksi pitkälle, varsinkin kun kiihkeästi odottivat marikkoa.

Ulla katseli ja tarkasteli muistellen, miten Kalle oli selittänyt. Tulee vasemmalla puolen tietä keto, jonka nurkkauksessa on koivikkometsää ja ladon edessä lakkapää petäjä. Sen kohdalta kun kääntyy oikeaan käteen ja kulkee suorastaan poikittain tieltä, niin tulee vähän matkan päässä se kangas.

Tuli muuan keto, jonka päässä oli metsää. Mutta siinä ei ollut petäjää ladon edessä. Ulla kulki vielä edelleen. Tie teki polven ja lähti ihan toiseen suuntaan eikä näyttänyt ollenkaan siltä, että enää tulisi ketoja. Ja tuntui siltä, että edempänä ei voinut se marikko olla, kun olivat jo niin pitkältä kulkeneet. Hän palasi takaisin kedon luo, jota vielä katseli. Siinä olikin pieni mänty muutamalla laidalla, vaikka se ei ollutkaan aivan ladon edessä, vaan vähän ulompana.

Se on se keto. Ja tuolla oikealla näyttää metsä kohoavankin kankaaksi.

Hän poikkesi tieltä metsään.

Tytöt tulivat virkeiksi, hyppivät ja iloitsivat. Kaikki alkoivat katsella, milloin alkaa punaisena paistaa. Marjanvarsia jo oli ja joku marjakin aina siellä täällä.

Mutta marikkoa ei tullut, vaikka olivat kahloneet metsää jo kuinka kauan. Ei näkynyt marjanvarsiakaan. Paljasta kanervikkoa oli vain!

Ulla kulki kiireesti etumaisena ja kiihtyi yhä kulussaan, niin että toisilla oli vaiva pysyä jälessä.

He tulivat viimein muutamalle kanervikkokankaalle ja siitä laskeutuessa kopiksi suohon, joka oli silmänkantaman aava, ja jossa ei ollut puuta ei ainoata pensastakaan.

Ulla lähti rohkeasti taas liikkeelle palatakseen tielle, jossa vielä tarkastaa, ovatko oikeasta paikasta kääntyneet. Mutta ennen kuin vielä odottikaan tietä, olivat he taas kanervikkoisella kankaalla ja siitä laskeutuivat suon laitaan samaan paikkaan kuin äsken.

Ulla säikähti. Hänellä tuli mieleen, että tämä ehkä on se oikea marikko, mutta on muuttunut kanervikkokankaaksi ja suoksi!

Toiset kyllästyivät jo ihan tykkänään ja alkoivat tahtoa, että palataan tielle, ja mennään entisille marikoille!