Part 3

Muutaman toverinsa, Marin, kanssa oli heillä ollut jo kauan salainen tuuma, että lähtevät aattoaamuna kaupungille avuille, joita jaettiin köyhille rikkaista taloista. He toivoivat saavansa paljon niin että voivat jakaa kaikille köyhille, niinkuin muuan tyttö, josta Mari oli Elsalle kertonut.

Se tyttö oli rukoillut aaton-aattoiltana ja aatto-aamuna herätessään Jumalaa, että saisi paljon jakaakseen kaikille köyhille. Ja kun oli lähtenyt avuille, niin oli heti ensimmäisestä talosta saanut niin paljon ettei jaksanut kantaa, vaan oli pitänyt hakea kelkka, jolla veti. Ja tytöllä sitten siitä kelkasta oli riittänyt antaa kaikille. Ei ollut loppunut vaikka kuin paljon olisi jakanut leipää, lihaa, herneitä, kaloja ja kaikkia mitä siinä kelkassa oli, ja siinä oli ollutkin kaikkea mitä kukin oli halunnut. Lihapalanenkaan ei ollut pienennyt, vaikka kuin paljon olisi leikannut, ja leipiä kun oli se tyttö antanut, niin heti oli ilmestynyt sijaan toisia. Herneitä kun oli vasusta kaatanut, niin heti, kun oli pannut vasun kohdalleen, oli se täynnä. Maitoa kun kannusta kaatoi, niin sekin oli parrastasana kun pystöön nosti. Tyttö oli vain aina siunannut, kun oli antanut.

Kun he nyt siitä puhelivat, niin innostui Elsa aina enemmän. Jos vain saisivat niin kuin se tyttö! Mari vakuutti, että he saavat, kun vain rukoilevat, ja Elsakin uskoi täydellisesti.

Mistähän saisivat suuren kelkan siksi aikaa lainaan?

Sitä kävivät tiedustelemassa, ja kun saivat, niin olivat iloissaan kuin olisi se jo ollut täynnä lihaa, leipää, herneitä ja kaikkea muuta hyvää.

Mitähän ihmiset sanovat, kun he tulevat kaupungilta ja vetävät kelkalla tavaraa ja sitten jakavat eikä lopu? Luulevat heitä enkeleiksi!

Varhain aatonaatto-iltana pani Elsa maata ja rukoili. Hän rukoili niin hartaasti ja tuntui aivan, että Jumala kuulee. Ja kun aaton aamu vähän sarasti ikkunan takana, siksi että kuumotti, niin tuntui kuin kaikki mitä oli odottanut, päivän ihme ja illan hauskuus, jolloin oli riisryynipuuroa, olisi nyt hyvin lähellä, aivan kuin tulossa tuolla ulkona, tuolla kadulla, josta kuului kulkusten helinää, jotka helisivät erilailla kuin ennen. Oli kuin joulu olisi laskeutunut kartanolle valkenevan päivän kanssa ja pyrkimässä sisään.

Levottomana odotti hän Maria, kun pelotti, että jos ei Mari ole muistanutkaan rukoilla, josta heti kysyi Marilta.

--Tietysti minä olen rukoillut! vakuutti Mari.

Kiireellä lähtivät he avuille, että ehtivät pian takaisin, niin ettei tarvitse muitten sitten mennäkään.

Keskikaupungilla oli liikettä niin, että hämmästytti. Hevosilla ajettiin, yhtenä kulkusten rämäkkänä oli ilma. Ja suurissa laumoissa kulkivat köyhät apuja hakemassa. Kadulta kadulle vyöryi laumat, talosta taloon vaelsivat yhtenä röykkiönä ja kuin kilvan.

Tytöt menivät muutaman talon kartanolle joukon jäljessä. Makasiinin eteen ryntäsivät kaikki. Käsiä oli ojennettuna kymmeniä, ja melu oli suuri. Tytöt eivät päässeet lähellekään.

Ja niin kävi joka talossa. He menivät vihdoin muutamaan taloon, jonka Mari tiesi rikkaaksi. Portilla tuli joku vastaan, avuillakävijä akka, ja sanoi, että sieltä on jo jaettu eikä saa enää mitään. Tytöistä se oli vain sitä parempi! Kun siellä ei ollut enää ketään, niin pääsevät he kahden pyytämään. He olivat varmat, että nyt tästä talosta he saavat.

Kun he tulivat kartanolle, karjasi renki ja kirosi heille, tarttui pitkään korentoon ja näytti lähtevän ajamaan. Tytöt eivät tienneet tälle maailmalle ennen kuin pitkän matkan juostua pysähtyivät kadulla. Mari purskahti itkemään, kun häneltä säikähtäessään oli jäänyt kelkkakin sinne kartanolle. He näkivät sitten kelkan tulevan portista tulista vauhtia keskikadulle, mistä pelokkaina kävivät sen ottamassa.

Kun he astuivat kotia päin, itkivät he molemmat katkeralla mielellä.

Olivatkohan he jotakin syntiä tehneet? arveli Elsa.

Mari intti, ettei hän ole tehnyt. Hän oli aivan varma siitä. Ja Elsa luuli, että hän se sitten varmaan on tehnyt ja hänen syynsä siis oli.

Mutta mitähän syntiä hän on tehnyt?

--Et ole varmaan uskonut rukoillessasi?

--Uskon minä.

--Olet ollut tottelematon äidillesi?

--En ole nyt ollut. Joskus ennen olen ollut, mutta olen aina pyytänyt anteeksi äidiltä ja Jumalalta.

Marikaan ei voinut käsittää, mitä syntiä Elsa oli tehnyt, mutta jotakin hän oli tehnyt, se oli varma ja sen uskoi Elsakin.

Marista erottua asteli hän hiljalleen kotia päin, mieli maan tasalla ja pelotti. Kukaties on hän tehnyt hyvin suuren synnin!

Äiti Elsan tullessa keitti jo riisryynipuuroa. Sen haju tuntui huoneessa, ja padassa puuro, äidin liikutellessa, niin mukavasti puhahteli.

Mutta? Riisryynipuurohan se onkin syntiä! Ne pakanarouvathan olivat sanoneet kesällä, juolahti äkkiä Elsan mieleen. Riisryynipuuro on yhtä suuri synti kuin valehteleminen ja varastaminen!

Hän aivan kuin jähmistyi.

Sen vuoksi eivät he olleetkaan saaneet apuja! Ja sen vuoksi varmaankin, kun silloin kerran oli ollut riisryynipuuroa jouluksi, isäkin oli sitten hukkunut? Eikä ehkä ole isä päässyt taivaaseenkaan!...

Voi kauheaa!

IHME JA KUMMA

Kun Vappu pantiin asialle mille hyvänsä, niin unehutti hän sen. Se oli tietysti sulaa huolimattomuutta. Ja kun ei ankarat nuhteet eikä tukistelemiset auttaneet, niin sai Vapun äiti neuvoja ja kehotuksia kurittamaan ankarasti Vappua. Paha istuu toisissa lapsissa syvemmällä ja sitkeämmässä kuin toisissa, mutta se oli säälimättä kitkettävä pois. Säälimättä! Sillä joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa.

Vappu kävi asioilla ja sai piiskoja. Sen tiesi äiti ja Vappu etukäteen. Niin tapaus juoksi kuin vanhaa latuaan.

Vappu pantiin naapurilta, toiselta puolen katua lainaamaan kerinpuita. Hän lähti, viipyi hetken aikaa, palasi ja jäi seisomaan äidin eteen, katsoen häneen suurilla sinisillä silmillään.

--Tietysti unehutit! sanoi äiti ja piiskat annettuaan kysyi:--Muistatko nyt?

--Muistan. Kurolasta kerinlaudat: Äiti lähetti pyytämään, että Kurolan täti olisi hyvä ja lainaisi kerinpuut äidille.

--Siitäpä näkee, että piiskat selvittävät muistiasi.

Mutta äidin sydäntä särki: Hyvä Jumala, jos lapsi raukka ei olekaan haluton, vaan on jotenkin puutteellinen? Kuka tietää, kuka ymmärtää, missä on vika?

Äiti koetti helpotuksekseen itse toimittaa asioita niin paljon kuin suinkin. Mutta eihän hän kiireiltään aina joutanut. Ja toisekseen olihan se lapsen opettamista laiskuuteen, huolimattomuuteen.

--Vappu, mene ostamaan kymmenellä pennillä siirappia Työväenkaupasta.

Huone vilisi Vapun silmissä.

Äiti pani rahan Vapun käteen, jonka sitten puristi nyrkiksi, ripusti mukin kahvasta toisen käden koukkusormeen.

--Elä nyt vain pudota rahaa eläkä säre mukia.

Vappu kouristausi kokoon ja liikutteli jalkojaan kuin olisi lattia poltellut.

--Ei ole kiirettä! sanoi äiti.--Mutta muista asia. Jollet muista, niin tuo palatessasi itse vitsat.

Äiti avasi ikkunan ja huusi vielä kadulle:--Kymmenellä pennillä siirappia!

Vappu äänen kuultuaan pysähtyi kuin köydellä kiskasten. Enempää kun ei enää kuulunut, lähti hän taas liikkeelle hokien: kymmenellä pennillä siirappia, kymmenellä pennillä siirappia.

Kädet olivat jäykkinä, kun toisessa puristi rahaa lujasti nyrkissä ja toista piti koholla varoen mukia. Koko ruumis oli omituisesti väärässä. Ja tajuttomasti katseli hän jalkoihinsa, joita nosteli kuin peläten pieneen kivimuruunkin lankeavansa. Varotukset pudottamasta rahaa, särkemästä mukia, uhka muistamaan asia, ja kaikki kiellot ja käskyt olivat kuin tunkeutuneet jäntereihin.

Yhtäkkiä pysähtyi hän ja hyvin varoen ja yläti astui kuin olisi ollut korkeampikin ja vaarallisempi este kuin kaksi pientä jalkaa, yhtä pienet kuin omansakin. Hän ei niitä jaloiksi tajunnut eikä huomannut miksikään Nikolan Fannia, joka istui katuvierellä. Vasta kun Fanni äänsi, heräsi Vappu kuin unesta. Hän pysähtyi.

Fanni istui siinä sylissään nukke, jota rupesi näyttelemään Vapulle. Se oli nukke semmoinen ettei ennen nähty. Se äänsi ja se painoi silmänsä umpeen. Se oli ihan kuin oikea, elävä pikku ihminen!

--Saat joskus, kun tulet meille, pitää tätä sylissäsi. Vappu liikutti jalkojaan ja hoki: kymmenellä pennillä siirappia.

--Saat sinä nyt hetikin, sanoi Fanni. Ja hän tarjosi oikein kiihkeästi Vapulle nukkea syliin aivan kuin luullen, että Vappu ei muuten oikein ymmärrä ihailla sitä, jos ei saa sylissään pitää. Ja itseäänkin halutti nähdä, miltä nukkensa toisen sylissä näyttää.

Hän asetti Vapun kädet niin, että saattoi panna nuken lepäämään käsivarsille, ja sitten syrjästä katseli iloisena ja onnellisena siitä, että tuo nukke, jota Vappu piti sylissään, oli hänen omansa.

Vapusta oli melkein kuin unta. Siinä käsivarsillaan nukkuvaa nukkea katseli hän suu leveässä hymyssä, silmät kirkkaina, liikutteli jalkojaan kuin olisi seisonut tulisilla hiilillä. Pää kallellaan hän hellällä tuudittavaalla äänellä, vähän kuin laulun tapaan hoki:

--Kymmenellä pennillä siirappia, kymmenellä pennillä siirappia, kymmenellä pennillä...

Kun Fanni otti nukkensa ja kutsui häntä tulemaan asialla käytyä heille leikkimään nukeilla, lähti Vappu juoksemaan hiljalleeen. Kädet ja ruumis olivat yhä enemmän jännitettyinä ja äänekkäämmin hän hoki asiaansa.

Muutamasta portista syöksyi hänen jälkeensä tyttöjä, jotka takerruttivat hänet keskelleen ja kaikki yhtä aikaa kertoivat hänelle, että he olivat lähdössä Isolan niitylle, jonne oli kolme kilometriä kaupungista. He pääsivät sinne hevosella ja ovat iltaan asti, jolloin taas pääsevät hevosella takaisin. Heillä on eväätkin. Ja siellä on hyvin hauska!

--Tule sinäkin Vappu!

Vappu pudisti päätään:

--Kymmenellä pennillä siirappi...

--Ole tuossa hiljaa siirapistasi, kyllähän me sinulle sitten muistutamme!

Ja tytöt alkoivat houkutella Vappua sinne, selittäen, että hän ehtii mukaan, kun käy hyvin joutuin ja muistaa asiansa kerralla.

--Kymmenestä pennistä, joka sinulla on kourassa, muistat että sen edestä, neuvoi muuan.--Ja siirapin muistat--

--Siirapin muistat, jatkoi toinen, kun ajattelet mikä on kaikkein makeinta. Tahi muista siirappikaramelliä!

Vappu kun oli jo kaukana menossa, huudettiin hänelle vielä:

--Kymmenellä pennillä siirappia! Juokse kiireesti!

Vappu juoksi, että paljaat pohkionsa vilisivät vain. Mutta yht'äkkiä hiljensi hän kulkunsa. Hän säikähti muistaessaan äidin sanoneen, että ei ole kiirettä! Pelotti oikein, että jos kiireesti juostessa olisi langennut, särkenyt mukin, pudottanut rahan ja unohuttanut asian. Kauheaa!

Hänestä tuntui kuin kaikki äidin varoitukset olisivat olleet vähän aikaa uneuksissa. Kädet ja ruumis vetäytyivät taas täyteen jännitykseen. Henkeä vetäessäkin hän hoki: Kymmenellä pennillä siirappia...

Ja yhä kiihkoisemmin hoki hän sitä tullessaan puistoon, jonka läpi oli mentävä. Hän oli aikonut mennä toista tietä, mutta tämä aikomus oli juuri tuossa uudestaan jännittyessä unehtunut. Huomasi vasta puistoon tullessaan. Hän painoi alas päänsä mennessään muutaman tuuhean koivun sivu, jossa oli suuri tuulenpesä. Siihen oli joskus asiansa unehtunut katsellessaan sitä. Hän vain kerran vilkasi sinne, että onko se vielä siellä, jossa hänestä olisi niin mukava asua... Puiston läpi juoksevan puron siltaa meni hän ummessa silmin. Sillalta oli hänen usein pitänyt kääntyä takaisin pysähtyessään siihen vain hetkeksi aikaa katsomaan pientä kuohuvaa putousta, jossa oli niin kauniita paikkoja, ja jossa aivan kuin olisi eletty ja leikitty... Hän kuunteli vain, kuuluiko kohinaa. Ja kiireesti juoksi loppumatkan puistoa, missä sileä nurmikko, joka oli kuin viheriää samettia puiden välissä, oli niin houkuttelevan näköinen kuvailemaan mielessä kaunista metsää, jossa Peukalo-Liisa asui kukissa ja perhosten selässä matkusti kukasta kukkaan. Hän vilkasi vain vähän syrjäsilmällä sivuilleen.

Kadulle tultua näkyi jo Työväenkaupan kyltti, joka kimalteli auringon paisteessa.

--Kymmenellä pennillä siirappia...

Hän hoki matalammalla äänellä, ja vaikka ruumis oli entisessä jännityksessä vielä, niin oli hänellä kuitenkin kuin helpompi ja turvallisempi olla. Ja hän uskalsi vähän katsella sivuilleenkin ja ulommaksi eteensä, mutta teki sitä kuin varkain.

Hän huomasi yhtäkkiä edessään korean höyhenen, joka liipotteli ilmassa, juuri hänen silmäinsä tasalla. Se väikkyi siinä yhdessä kohden ja väreili niin kauniisti. Kun se sitten kulkeutui lähemmäksi seinää, niin nousi se samassa hiljalleen seinäviertä räystään tasalle, siitä syöstyi keskemmäksi katua ja laskeutui, vaan alkoi sitten taas kohota.

Hän seisoi ja kiintyi katsomaan, ruumis jännityksissä ja hokien siirappiansa, mutta ajatukset jo karkutiellä, omissa valloissaan.

Höyhen kohosi, se nousi yhä ylemmäksi kulkeutuen samalla poispäin yli kaupungin. Korkealla ja kaukana siellä pilkotti sitä pikkuisen, niin niin vähän, ja sitten katosi viimein.

Minnekähän se menee?

Vappu lähti kävelemään kädet lauenneina jännityksestään, ruumis suorana ja katse taivaalla siellä, minne höyhen oli lentänyt.

Kuinkahan kauas se lentää?

Lentää varmaan ulkomaille asti...

Jos hän olisi hyvin pieni, vielä pienempi kuin Fannin nukke, ja istuisi suurelle höyhenelle...! Se lentäisi johonkin hyvin kauas... Valtamerelle johonkin saareen, jossa olisi pieniä ihmisiä. Ja siellä olisi kristallilinna, joka paistaisi monivärisenä... Ja kaunis puutarha... Kaikki eläimet olisivat kesyjä... Sieltä tulisi hän sitten aina käymään täällä, höyhenellä lentäisi... Höyhen laskeutuisi kotikartanolle...

Hän säpsähti aivan kuin muistaen äkkiä jotakin, katsahti kuin jotakin etsien. Ja säikähti uudelleen niin, että vavahti.

Hänestä tuntui kuin olisi hän joutunut johonkin kuin eksyksiin ja niinkuin ei tietäisi mihin siitä mennä. Hän kuunteli, sanoiko hänen suunsa mitään. Ei sanonut. Kaikki ajatukset olivat ihan pysähdyksissä ja päätä huimasi.

Kuin henkimeneissä juoksi hän tietämättä mitään, ennen kuin oli kotipihalla. Hän meni liiteriin, kiskoi varsiluudasta kourallisen vitsoja, riensi sisälle, ja suuret siniset silmät luotuina avonaisesti äitiin hän ojensi vitsakimpun äidille ja lausui:

--Kymmenellä pennillä siirappia.

Äiti katsoi pitkistään Vappua. Sitten hänen silmänsä vettyivät.

Hänen entinen ankaruutensa tuntui julmuudelta.

Olihan Vappu nöyrä. Valmis lähtemään aina, ilman vähintäkään haluttomuuden merkkiäkään. Kesken leikkiensäkin... Ei, mitta oli täysi. Hän ei vitsaan tartu enää ei kuuna päivänä!

Äiti samassa otti vitsakimpun.

Vapun ruumista kylmä karsi ja kaikki jäsenet pinnistyivät jännityksiin. Hän valmiina odotti äidin viimeistä käskyä. Poskia poltteli ja korvat humisivat. Tuntui niin ahdistavalle, että ei saattanut ajatella mitään.

Äiti taittoi vitsat ja viskasi uuniin.

Vappu oli ihmeissään. Hän ei ehtinyt selvään ajatella, eikä tehdä mitään päättelyitä, mutta hän tunsi ja uskoi, että äiti ei enää koskaan piiskaa! Samalla kertaa pyrki esiin itku ja nauru, hän syöksyi äidin kaulaan.

--Kyllä minä äiti muistan nyt aina!

--Yhdentekevä, lapsi rakas, muistatko vai et.

Ihme ja kumma! Vappu muisti aina.

POIKATYTTÖ

Eilinen päivä ei ollut mikään siunattu päivä Liisalle. Kaikki hänen ilkeytensä, olemattomatkin, kantautuivat äidin korville.

Niistä oli käynyt valittamassa taas Korkalan emäntä, joka oli saanut aihetta siitä, että pojat roirosilla juostessaan olivat kilmuilleet heidänkin katoilla ja villipeurat särkeneet tikapuut! Ja kaikki se oli Liisan syy, sillä hän se oli aina etunenässä kaikessa ilkeydessä ja villitsemässä poikia. Liisa oli hurjempi ja ilkeämpi kuin hurjin ja ilkein poika! Siihen todistukseksi oli Korkalan emäntä kertonut, että Liisa oli tuota silmäpuoli suutariraukkaakin, Plataania, joka oli Kallisella suutaroimassa, pistänyt naskalilla silmään!

--Se on teidän omia valheita! oli Liisa sanonut ja saanut siitäkin piiskoja, kun vanhalle ihmiselle sillä tavoin sanoi.

Hän ei ollut koskaan Plataania kiusannut, vaikka pojat kiusasivat. Eivätkä pojatkaan olleet silmään pistäneet, vaan käteen. Muuan poika oli pitänyt naskalia ulohtaalla, niin että Plataani ommelta vetäessä oli iskenyt kätensä naskaliin. Ja kun poika oli pyörähtänyt Plataanin selän taa, johon ei nähnyt häntä sokealla silmällään, niin luuli Plataani ensin, että hän se oli joka pisti, kun istui siinä penkillä.

Vaikka vain, vaan Liisa sittenkin oli ilkein kaikista! Palon Kalleakin oli pallikepillä lyönyt otsaan niin, että suurella mustalla kuhlolla on. Hyvä, ettei pyörtynyt tai kerrassaan kuollut koko poika!

Ja niin oli Korkalan emännällä ollut toista toisen jälkeen, jota äiti kauhistuksissaan oli saanut kuunnella ja itkeä Liisan ilkeyttä.

--Mikä siinä onkin, että sinä et tyttöin kanssa ole, vaan reuhastat poikain parissa? Tyttöhän sinä olet etkä poika! sanoi äiti.

Liisa päättikin, että nyt hän ei mene enää koskaan poikien pariin, vaan on aina ja ikänsä tyttöjen kanssa! Huomenna jo lähtevät leikkimään metsässä ulkona kaupungista! Ei voi sitten kukaan haukkua eikä mistään tulla kantelemaan ja pauhaamaan äidille! Ja hänestä tuntui niin äärettömän hauskalle olla siellä rauhassa tyttöjen kanssa.

Hän lähti jo illalla valmiiksi puhumaan tytöille, että lähdettäisiin leikkimään hautajaisia.

Niitä hän aina leikki tyttöjen kanssa, kun niissä sai hommata. Ja tytöt eivät juuri muulloin leikkineetkään hautajaisia, sillä kukaan muu ei osannut niin lystiä hautajaisia hommata kuin Liisa. Ja aina kun Liisa oli tyttöjen kanssa, niin leikittiin niitä monta päivää perätysten.

Suuret hautajaiset, suuremmat kuin koskaan ennen, hommasi nyt Liisa. Jokainen tyttö pyytää kotoaan sokuripalan tai kaksi. Hän käy vielä tänä iltana hakemassa variksenmarjoja, joista puserretaan mehua viiniksi. Ja hän kävi tilaamassa jo pastorinkin, jona heillä aina oli muuan kerjäläispoika Aappo, leipäpalkalla ja väliin paljaasta asianharrastuksesta.

Jo aamulla varhain oli Liisa sitten puuhassa ja touhussa. Äitinsä oli hänelle antanut runsaalla kädellä kaikkea hyvyyttä iloissaan, että Liisa tyttöjen kanssa meni leikkimään.

Metsän laidassa katajapensaikkoisella tasangolla oli heidän leikkipaikkansa. Sinne järjestettiin kaikki niinkuin olla piti.

Lampan Eedla, jolla oli nukke, oli muka lanssihteerska. Häneltä oli muka kuollut tytär Amanda, ja oli haudattava. Se lepäsi arkussaan havumajassa suruhuoneen vieressä. Kaikki vieraat olivat jo pukunsa järjestäneet, hameet oli kurtattu niinkuin herrasväellä ja huivit kääritty hatuiksi. Aapon puki sitten Liisa papiksi: kaksi paperipalasta, jotka hän aina varusti mukaansa asiaa varten, hän kiinnitti neuloilla Aapon paidankaulukseen ja vyöliinansa sitoi riippumaan hänen selkäänsä, ja niin oli pappi valmis, avojalkainen pappi ja karvalakissa.

Hautajaiset olivat hauskimmillaan, kun äkkiä syöksyi poikalauma metsän peitosta häiritsemään kaikki puuhat huutaen ja kirkuen. Muuan heistä hyppäsi suoraa päätä suruhuoneeseen, tyhjensi poskeensa muutaman viiniastian ja pisteli makeaan suuhunsa sokuri- ja nisupaloja, joille herkuille heti toisiakin tuli. Panivat kaikki puhtaaksi! Ja aivan kuin viini olisi päähän mennyt riehuivat he. Muuan keksi Amanda-vainajan ja viiletti sen ilmaan lentämään. Se sekaantui läheisen petäjän oksiin ja jäi sinne.

Tytöt olivat huutaen lähteneet hyppyyn. Vaan Liisa, joka poikien tullessa oli sattunut olemaan ulompana, lähestyi paikalle ja pojat jouduttautuivat pakoon. Pari heistä, Terilän Heikki ja Lapin Mikko, jäi seisomaan nyrkit puristuksissa uhaten:

--Tulehan, litulatu!

Mutta hekin lähtivät hiljalleen menemään, kun Liisa meni heitä kohti.

Hän katseli hävityksen jälkeä ja kuin raivostunut syöksyi sitten Heikin ja Mikon jälkeen.

Hän tapasi Mikon, tuuppasi hänet siimalleen hietikkoon ja leipoi siihen miestä, joka rääkyi pahasti.

--Teetkö vasta ilkeyttä? uteli Liisa ja vannotti moneen kertaan poikaa, joka vannoi, mitä vain Liisa vannotti.--No sillä puhein pääset, vaan varo vasta tekemästä!

Itkeä nyhertäen lähti Mikko kävelemään. Mutta Heikin luo ja mielestään tarpeeksi etäälle päästyään hän kääntyi ja huusi:

--Karhumaija! Poikatyttö! Litulatu!... Ja molemmat alkoivat viskellä kivillä.

Liisa sydäntyi ja kuin vihuri hän kiiti poikien jälkeen kadoten heidän mukanaan metsään.

Muut tytöt olivat jo kerääntyneet hävityspaikalle, kun Liisa palaili. Silloin uskalsi tulla siihen Aappokin, joka poikien tullessa oli piiloutunut pensaikkoon ja siellä raastanut itseltään papilliset merkkinsä. Itkua ja valitusta kuului tyttöjoukossa.

Lampan Eedla varsinkin itki, kun hänen nukkensa oli puussa. Se lepäsi siellä vatsallaan puun lehvällä, tirkistellen puun juurella surevaa joukkoa, ja oli yhtä punaposkinen, silmät suurena ja suu hymyssä kuin aina viimeiseen lepokammioonkin saatettaissa. Mutta tyttöjen oli sääli raukkaa, että havut siihen pistävät.

Liisa, jonka nenä juoksi verta, kun pojat metsässä olivat lyöneet siihen jollakin, seisoi vähän aikaa nenä kourassa katsellen puuhun ja kapusi sitten sieltä nukkea hakemaan.

Hänen mielikseen esitti Lampan Eedla, että pidettäisiin vielä hautajaiset, talonpoikaishautajaiset, kun ei ollut enää viiniä eikä muitakaan tarpeita herrashautajaisiksi.

Mutta Aappo ei välittänyt enää. Ja kun Lampan Eedla tahtoi velvottaa Aappoa, muistuttamalla, että Aappo ei ollut kertaakaan ollut pappina sen jälkeen, kun he antoivat hänelle hyvin paljon leipää, niin riitaantui Aappo lopuksi tyttöjen kanssa,--mikä oli aina tavallista. Hän sätti tyttöjä, ja nuken, jonka viimeisen lepokammion oli monasti juhlallisesti siunannut, viskasi hän lähellä olevaan vesikuoppaan ja lähti juoksemaan.

Liisa oli heti jäljessä. Ja Aappo tiesi olevansa helisemässä. Hän päästi rämäkän huudon jo ajoissa. Sen verran siitä oli hyötyä, että Liisa ei muuta kuin tukkapäästä vähän pöyryytti ja sanoi:

--Vai tämä pastori!

Hautajaishommat olivat menneet ihan myttyyn. Ei ollut mitään tarpeita, ei pappia eikä enää haluakaan, kun suurten hommain oli niin käynyt huonosti. Oltiin kuin käsille lyötyjä. Ja Liisa oli kaikista alakuloisin.

--Saatko sinä taas piiskoja? kysyivät tytöt.

--Jos käyvät kantelemassa äidille, niin saan. Mutta eivätkö olleetkin pojat ilkeitä?

Toiset myönsivät, sillä äänellä, että Liisan syytä ei ollut ollenkaan. Vakuuttivat vielä, että Liisa olisi saanut antaa oikein selkään Mikolle, joka oli aina pahin tyttöjen kiusaaja!

Liisa oli hyvillään. Tuntui että kun hän selittää, mitä toiset tytötkin ovat sanoneet, niin äiti ei itke eikä välitä, jos tulevatkin kantelemaan...

Viitattuaan tytöille korkeata hiekkatöyrästä, joka oli lähellä, hän lähti sinne juoksemaan kuin tuuliaispää olisi kiskaissut. Hän kiipesi rintuukselle ja sitten puulausi alas pää edellä, niin että kuperkeikkaa vyöryi kuin kerä alas.

Toisetkin innostuivat heti siihen. Ja se oli oikein, oikein hauskaa! Hekin saivat hurjastella kerran. Ja aivan kuin ummessa silmin he antautuivat siihen. Jokainen puulausi pää edellä alas huimaavaa kuperkeikkaa tulemaan, jossa tuntui että jalat, kädet ja kaikki jäsenet aivan kuin pyrkivät lentämään erilleen toisistaan. Suu ja sieraimet olivat täynnä hiekkaa aina alas tultua.

He järjestyivät rinnakkain lähtemään töyräältä, yhtä aikaa puulausivat alas, huiskahtelivat sikin sokin, vyöryivät päälletysten ja kasaantuivat yhteen kokoon rintuuksen alle, jossa melulla ja naurulla selvittelivät itsensä irralleen toisistaan.

Tämä oli melkein hauskempaa kuin hautajaiset!

* * * * *

--Jopa sinä tulet sieltä! sanoi äiti ankarasti heti kun Liisa astui sisään.--Joudu nyt kiireellä pyytämään anteeksi Lapin emännältä ja Mikolta.

--Sietää se saada piiskojakin! pauhasi Lapin emäntä.--Mokoma villimys, joka pian silmät puhkoo kaikilta!

--Piiskoja tietysti, mutta ensin anteeksi pyytää, selitti Liisan äiti.

Liisa seisoi pystyssä ja uhkaavana, katsoen silmää räpäyttämättä Mikkoa.

Äiti yhä komensi anteeksi pyytämään ja työnsi Liisa lähemmäksi Mikkoa, jolloin Lapin emäntäkin toimitti Mikon lähemmäksi, niin että seisoivat vastatusten.

--Sinä olet lyönyt Mikkoa, sanoi äiti, ja Lapin emäntä lisäsi:

--Syyttömästi lyönyt! Eihän Mikko tehnyt mitään sinulle.--Ethän Mikko tehnyt?

--En.

Liisa tyrkkäsi Mikkoa niin, että tämä hoipertui äitinsä syliin, ja uhkasi siihenkin häntä, kädet nyrkissä.