Part 2

--Me olemme juuri tänä päivänä nämä saaneet. Äiti on vaatteen ostanut Sunilan puodista ja Juustisen Josefiina on nämä tehnyt. Ja Josefiinalla on ollut niin hirveä kiire, kun on kaikille herrasväen lapsille tehty uudet kevättakit. Meille Josefiina teki ennemmin kuin sotakomisariuksen lapsille, kun Josefiina on meidän kummi.

Täti kuunteli niin ihmeissään, ettei tiennyt mitä ajatella. Olisi ihan voinut uskoa kaikki todeksi, jos olisi ollut umpisokea, ettei olisi nähnyt heillä olevan äitinsä röijyt! Ja niin vakavana ja vähintään arastelematta Lyyli valehteli vasten silmiä. Ja vielä Josefiina muka heille ennemmin kuin muille, kun oli heidän kumminsa!

--Eihän Josefiina ole teidän kummi.

--Onhan hän Olgan kummi.

--Mutta ei teidän!

--Niin, mutta Josefiina tykkää miestä aivan kuin olisi meidänkin kummi, selitti Lyyli hämäilemättä.

--Eihän nuo ole kevättakit, äitinne röijythän teillä on!

--Eei, vakuutti Lyyli.--Näissä on vain pitkät hihat, kun se on uutta muotia. Kaikki herrasväki on katsellut näitä, ja muuan rouva kysyi, paljonko nämä ovat maksaneet. Nämä ovat maksaneet satakymmentäviisi markkaa.

Täti olisi nauranut, jos ei olisi tuntunut niin kauhealta, kun tuommoinen pieni tytön nasta koetti valehdella hyvällä halulla siinäkin, missä taito puuttui. Hän ankarasti komensi tytöt menemään kotia ja aikoi itse tulla selittämään äidille heidän rumista kujeistaan.

Hanna ihmetteli Lyylille, että se oli soma tuo täti, kun ei uskonut! Mutta he eivät välittäneet tädistä eikä hänen käskystään, vaan menivät Olgan luo näyttämään kevättakkejaan.

Sinne mennessään huomasi Hanna, että Olga--joka oli suurempi heitä--olisi mukava rouva ja he hänen tyttäriään ja mentäisiin johonkin.

Olga heti suostui heidän esitykseensä. Hän haki veljensä olkihatun, johon ommeltiin koreita tilkkuja ja nauhoja, paperikukkia ja mitä oli heidän mielestään sopivia koristuksia. Hannalle ja Lyylille käärittiin huivit hatuiksi. Ja niin he menivät uudestaan kaupungille.

Kaikki ihmiset heitä katsoivat ja hymyilivät heille, josta he olivat mielissään. He päättelivät, mitä kaikkea ihmiset ajattelevat, ja luulevat: ketähän nuo ovat? kukahan se on tuo rouva? jopa on sieviä! kukahan niille on tehnyt uudenmuotoiset kevättakit?...

Niin tyytyväisinä ja niin toimessaa tulivat he takaisin! Olga ei malttanut vielä kotia mennä, vaan tuli ensin serkkujensa luo, kun halutti vielä puhella itsestään, sillä hän mielestään oli erinomaisin heistä, hänellä kun oli oikea kevättakki, niin että hän oli aivan oikea rouva?

Hannan ja Lyylin täti oli jo tullut ennen heitä heidän kotiinsa ja selittänyt siellä äidille ja isällekin, joka nyt oli päivällisellä, minkälaisena hän oli tavannut tytöt kadulla ja miten Lyyli oli valehdellut. Äidistä oli tuntunut ihan uskomattomalle. Ja tätikin vakuutti, että jos hän ei olisi omin korvin kuullut Lyylin itsensä selittävän heidän kevättakeistaan, niin ei voisi uskoa. Täti päätti, ettei muuten ole mahdollista, kuin että Hanna oli valeet istuttanut Lyyliin. Kaikessa tapauksessa oli kauheaa, ja äiti päätti rangaista ankarasti.

Kun tytöt tulivat sisään, oli äidin vaikea säilyttää ankaraa mieltään ja muotoaan. Pyrki sulamaan kaikki nauruun. Hassumpaa maailmassa ei hän ollut vielä nähnyt!

Olga alkoi heti hyvin tosissaan ja kuin jotakin erinomaista asiaa selittää, että he ovat kulkeneet koko kaupungin, ja kaikki ovat luulleet häntä rouvaksi ja Hannaa ja Lyyliä hänen tyttärikseen.

--Johan vain on luultu! arveli täti.--Tuommoisille varistenpeläteille ovat kaikki nauraneet!

Mutta ei kukaan ollut nauranut. Kaikki olivat vain ystävällisesti hymyilleet. Ja Lyyli selitti:

--Muuan rouva ja herra tulivat vastaan, niin nekin kysyivät toisiltaan meistä, että kukahan se on tuo kaunis rouva, jolla on niin sievät tytöt!

Olga jo alkoi kuin vähän epäillä kumppaneitaan, ja rupesi puolustamaan itseään, että hänellä kyllä on oikea kevättakki, Juustisen Joosefiinan tekemä, joka tekee kaikille herrasväen lapsille...

--No mitkä nämä ovat? kysyi äiti Hannalta ja Lyyliltä röijyjä.

Ja aivan kuin puhtainta totta vastasi Lyyli varmasti:

--Uudet kevättakit. Nämä ovat samanlaista vaatetta kuin äidin röijyt, vaan ei nämä ole. Äiti kyllä saa näitä lainata, aina kun tarvitsee...

Äiti oli kuin neuvoton. Mutta isä sanoi hänelle ja tädille, että lapsilla ei ollut valetta, vaan vahva usko.

MARI VARKAISSA

Mari oli yksin kotona ja kahviastia oli pöydällä! Sitä oli varottu jäämästä käsille, kun Mari oli ollut ahnas paahdetuita kahvinpapuja syömään. Se näytti hänelle oikein himoksi käyneen, ja äiti oli häntä siitä kivenkovaan ja rangaistuksen uhalla kieltänyt.

Häneltä oli kielletty kahvinjauhantakin ja se työ uskottu nuoremmalle sisarelle, Susannalle. Mutta tuon uhkakiellon julistettua ei hän saanut enää koota sirujakaan, joita jauhaissa pirskui myllystä. Kun yritti siihen, puhtaalla aikomuksella pannakseen sirut myllyn suppiloon, niin Susanna huusi ja pikku Jussi uskollisena kaikuna jälessä:

--Äitii! Mari jo ottaa!

Sirujen kerääminen tuli Jussin yksinomaiseksi oikeudeksi. Marin eivät suvainneet sormellakaan edes etäältäkään osoittaa. Siitäkin äkäisellä tavalla kielsivät. Marilla ei ollut siihen sanomista mitään. Toisilla oli oikeus puolellaan. Koettihan vain lannistunutta mieltään kohottaa uhkamielisellä ajatuksella, että kun hän tulee suureksi ja käy rippikoulun, niin hän sitten jauhaa eikä anna toisten sirujakaan kerätä. Ja hän syö niin paljon kuin haluaa, kourallisen aina kerralla pistää suuhunsa!

Se ei kuitenkaan riittänyt lohduttamaan kuin siksi kertaa. Lyödyllä mielellä istui hän jo toiste Susannan jauhaessa ja nieleskeli ehtimiseen, kun kahvit myllyssä ratisivat.

Jos olisi saanut yhden pavun! Tai yhden ainoan sirun! Sitten ei olisi eläissään tahtonut, ei isonakaan, ei juodakaan kahvia.

Aika kuitenkin oli haihduttanut vähitellen halun. Ja siitä oli jo kauan. Oli aivan kuin uneuksiin joutunut koko asia. Mutta kun nyt hänen yksin ollessaan kahviastia oli pöydällä, jota ei ennen koskaan ollut tapahtunut, niin hän sen huomatessaan säpsähti. Ja heti ilahtui hän aivan kuin jotakin hyvää olisi tapahtunut. Oli niinkuin olisi muistunut mieleen jotakin viimekesäistä, hyvin, hyvin hauskaa. Hän tunsi suussa miellyttävän maun ja pureskeli aivan kuin jotakin ratuuttaakseen. Tuntui niin suloiselle ja hän oli melkein kuin huumauksissa.

--Mutta jos astia onkin tyhjä!

Pettymyksen viha sälähti mielessä. Kuin sen sysäämänä syöksähti hän pöydän luo ja repäisemällä kiskasi kannen auki.

Astia oli täpösen täynnä mustanruskeita kahvinpapuja. Hän riemastui, posket karahtivat kuumiksi. Hehkuvin silmin hän katseli astiaan valikoiden mielessään parhaita.. Oli paljon oikein makeannäköisiä, ja ne aivan kuin tarjottelivat itseään. Hän rupesi jo sormellaan muuatta tapailemaan, mutta luopui yrityksestään, pisti kannen kiinni vikkelästi, pani astian pöydälle ja meni kadunpuoleisesta ikkunasta katsomaan, näkyikö äitiä tai Susannaa ja Jussia. Palatessaan pöydän luo hiipi hän varpaillaan. Ja kannen aukaisi hän hammasta hioen ja hyvin varovasti, aivan kuin kaikki olisi hyvin salaisesti ollut tehtävä. Hän ei joutanut valikoimaan ollenkaan, otti summassa, kuin olisi ollut hirveä kiire. Siinä kiireessä hän ei tahtonut saada kantta kiinni. Se aivan kuin piteli vastaan, ja tuntui, että äiti on portilla tulossa. Hätäyksissään tuuppasi hän astian pöydälle avonaisena ja pyörähti sohvalle istumaan, toinen käsi kätkössä vyöliinan alla.

Sydän löi kiivaasti, oli kauhean kuuma ja läähötytti aivan kuin olisi juossut kovasti. Hän vahti oveen tuijottaen. Aivan kuin päätä huimasi pelko, että äiti astuu ovesta. Kun ei ovi pitkään aikaan liikkunut, tarkisti hän korvansa ja kuunteli henkeään pidättäen. Ei vähintäkään ääntä kuulunut porstuasta eikä portailta. Hän rauhoittui vähän ja käväisi panemassa kannen kiinni. Tuntui helpommalle. Mutta kauhistutti vielä, kun ajatteli, että äiti olisi sattunut tulemaan, juuri kun hän oli kahviastialla ottamassa.

Mutta jos äiti olikin kamarissa tai Sanna ja Jussi! Se oli mahdotonta, mutta häntä pelotti kuitenkin. Yht'äkkiä tuli mieleen, että siellä on joku vieras ihminen, aivan tuntematon! Hän sitä säpsähti ja kylmä karsi ruumista. Ei tahtonut uskaltaa mennä katsomaan, mutta oli kuin pakko mennä. Parilla hyppäyksellä seisoi hän kamarin kynnyksellä, ja kun hän tuli kamariin ja tarkasti pöydän ja sängyn alustan vielä kuin varmuudeksi.

Kamarissa tuntui mukavampi olla. Eihän kukaan voisi arvata hänen ottaneen, kun hän täällä oli kaukana koko kahviastiasta! Hän istahti sängynloukkoon, jossa hänellä oli nukkensa ja lelunsa. Oli muka siinä leikkimässä, jos joku tulisi. Ja nyt oli hän mielestään täyden turvan takana. Oli oikein hauska, ja hän nautti ajatuksestaan, että nyt saa maistaa. Hän nauraa hykersi mielessään ja puristi kouraansa, jossa kahvipavut olivat, raskimatta ruveta vielä syömään. Mutta samassa hän muuttui vakavaksi ja kuin jollekin toiselle selittäen supatti hän hyvin hiljaa, että ei hän vasta ota, tämän kerran vain... Tämä yksi kerta ei haittaa... Jos veisi nyt takaisin, niin voisi äiti tulla, juuri kun hän on panemassa takaisin, ja äiti luulisi, että hän on ottanut! Hän avasi varovasti kouransa. Siinä oli kolme papua. Tuon verta, se ei haittaa! Mutta hyvin epävarmasti otti hän yhden pavun ja puraisi siitä puolen. Vähän aikaa makusteltuaan sylkäisi hän murut suustansa. Maistui pahalle, että puistatti.

Itkumielin katseli hän kämmenelleen. Siinä nyt hänen mielestään oli paljon. Miksi ottikin niin paljon? Miksi ei vienyt heti takaisin kaikkia? Nyt ei voinut niitä panna astiaan, kun oli tuo puolisko, siitä äiti heti huomaisi! Mihin hän ne nyt panee?

Hän voivotteli tuskissaan ja oli aivan neuvoton. Kun tulisi äiti, niin sanoisi hänelle kaikki. Siitä tunsi hän lohdutusta. Mutta kun kolahti ulkona joku, niin hän säikähti niin, että istui kuin jähmistyneenä. Sitten tuli tuskan palava ja hirveä hätä ajatellessa, että äiti on porstuassa tulossa. Hän sieppasi muutaman koreita papereitaan, kääräisi kahvipavut siihen, pisti myttyrän uuniin väliin ja istahti nopsasti entiselle paikalleen muka hyvin toimessa leikkimään.

Ei tullut ketään ja hän jäi nukke kädessään kuuntelemaan pörhöllä korvin. Yhtäkkiä viskasi hän nuken lattiaan, ryntäsi kauhistuneena etuhuoneeseen paiskaten lujasti oven jälkeensä kiinni.

Paperi uunin välissä oli ratissut!

Se oli kauheaa! Hän vapisi kuin haavan lehti ja kyyristyi sohvan nurkkaan vyöliina silmillä. Mielikuvitus oli aivan irrallaan. Tuntui, että kamarissa oli uunin tausta täynnä kahvia, ja että kahviastiassa ei ollut kuin vähän pohjalla. Kuvasti mieleen, että hyvin pienet olennot kantoivat kahviastiasta kamariin uunin taakse.

Hän kurkisti vyöliinan laidan alta. Näytti aivan kuin kahviastia pöydällä olisi liikkunut! Kamarin ovi oli kiinni, mutta tuntui kuin kamarissa olisi liikuttu ja tehty nukeille pahaa. Hän aivan odotti, että ovi aukeaa ja siltä joku syöksyy etuhuoneeseen. Silmiään räpäyttämättä tuijotti hän kamarin oven lukkoon odottaen milloin se rapsahtaa. Kuin rukoillen toivoi hän äidin tulevaksi heti. Hän tunnustaa äidille kaikki. Ei koskaan, ei koskaan hän enää ota eikä tahdo, isonakaan, juodakaan kahvia!...

Kun kuului äidin ääni kartanolta, tuntui kuin unissa painajaisesta päästyä. Hän viskasi vyöliinan silmiltään. Kaikki mielikuvituksen luomat olivat kuin puhaltamalla menneet. Ei pelottanut ollenkaan.

--Mari täällä istuu kilttinä! sanoi hän äidille heti. Mutta hän oli näkevinään äidin katseesta, että äiti ei usko, vaikka sanoikin: vai niin. Hän punastui, kävi levottomaksi ja tapaili kätkemään käsiään vyöliinan alle aivan kuin niistä olisi jotakin näkynyt.

Äiti kysyi Susannaa ja Jussia, missä ovat, ja alkoi toimia tavallisuuden mukaan. Mari seurasi hänen liikkeitään tarkkaavalla katseella ja odotti joka silmänräpäys, milloin äiti ottaa kahviastian ja avaa sen.

Äiti kun meni kamariin, oli Mari aivan varma, että äiti kuulee paperin ratisevan. Kun äiti ei näyttänyt huomaavan täälläkään mitään, juolahti mieleen lohduttava ajatus, että hänen ei tarvitsekaan tunnustaa, kun ei kuitenkaan vasta ota...

Mutta pelko alkoi uudestaan vaivata, kun äiti palasi etuhuoneeseen. Se yltyi aina, kun äiti meni pöydän luona toimimaan. Ja kun äiti siitä poistui kahviastiaan koskematta, niin alkoi hän toivoa, että äiti menisi ja nostaisi huomaamattaan kahviastian kaappiin. Kun ei äiti sitä tehnyt, niin sanoi Mari yht'äkkiä mielistellen:

--Minä rupian äiti, ihan aivan kiltiksi?

Äiti vastasi siihen jotakin, että se on mieluista hänen kuulla.

--Pankaa äiti tuo kahviastia kaappiin, sanoi Mari hätäisesti ja viekkaalla toivolla, että äiti sen tekee huomaamatta mitään.

--Minkä vuoksi? kysyi äiti.--Haluttaako sinua kahvipapuja?

--Ei haluta!--Mari purskahti itkemään.--Kuulettehan, ettei haluta!

--Kuulen, kuulen vähemmälläkin, hyvä ystävä! nauroi äiti.

Susanna ja Jussi tulivat sisään, kun Mari vielä intti ja itki, että häntä ei haluta. Ja kun Susanna tiedusteli Marin itkun syytä, niin alkoi Mari selittää, että hän ei ole ottanut kahvinpapuja, vaikka astia on ollut pöydällä ja hän yksin kotona, ja ettei häntä haluta. Mutta kun äiti samassa otti kahviastian ja avasi, säpsähti Mari ja jäi tuijottamaan äitiä silmiin. Poskia poltteli. Teki mieli sanoa, että hän on ottanut, mutta mitä Sanna ja Jussi? Aivan kuin joku kuvaili hänelle, miten kaunista olisi ollut, jos hän ei olisi ottanut ja hän melkein tuli vakuutetuksi, että hän ei ole ottanutkaan. Miten ollakaan, niin Mari kun äiti käänsi kysyvän katseen häneen, lennätti sanoiksi:

--Minä en ole ottanut. Mutta sanottuaan hän mielessään näki paperin, jossa oli kaksi ja puoli papua, kamarin uunin välissä ja itsensä ottamassa kahviastialla, ja muita tapauksia sieltä täältä. Hän tuijotti äitiä silmiin, vuoroon punastuen vuoreen vaaleten.

--Onko tästä otettu? kysyi äiti.

--On, vastasi Mari aivan kuin olisi nähnyt jonkun ottavan.

--Kuka on ottanut? Sannako?

Marista tuntui kuin jotakin toivoa, kun muilta kysyttiin. Mutta Sanna, joka oli hyvin aikaihminen laatuaan, halveksi niin koko kysymystä, että pyörähti selin, meni toiselle puolen huonetta, josta vasta sanoi:

--Kaikkia sitä kuulee! En ikinä ole kahvia suuni nahalle pannut!

Mari oli aivan masennuksissaan. Hän tunsi huonoksi itsensä Susannan rinnalla.

--Jussiko? tutki äiti.

Mari odotti vastausta.

--Eipä nyt valita ottajia! vastasi Susanna Jussin puolesta ja Jussi terhenteli samoilla sanoilla, vaikka ei ollut oikein selvillä mistä oli kysymyskään.

Äiti katsoi Maria pitkään ja tutkivasti. Mari syöksyi yht'äkkiä porstuaan ja huusi oven raosta itkuäänellä:

--Äiti! Tulkaapa tänne!

SYNTINEN JOULUPUURO

Oli jo myöhäinen kesä-ilta. Elsa istui ikkunan ääressä katsellen ulos. Laskeneen auringon rusko kimalsi kirkontornin ristiin ja vaskipalloon ristin alla. Hän katseli sitä mietteissään. Tuolta ristin huipusta luuli näkevän hyvin, hyvin kauas merelle, ehkä sinne asti, missä isä hukkui.

Pitkän, pitkän aikaa sinne tuijotettuaan sanoi hän sitten yht'äkkiä:

--Äiti! Kun minä saan kudotuksi paljon nauhaa ja saan siitä rahaa, niin ostetaan riisryynejä ja keitetään riisryynipuuroa. Te kerrotte sitten isästä!

Äiti naurahti ja ihmetteli, miksi juuri riisryynipuuroa ja miksi silloin isästä.

Elsa ei osannut selittää. Oli niin, että kun hänelle johtui mieleen jotenkin isävainaja, niin tuli myös riisryynipuuro, ja kun näki jossakin riisryynipuuroa, niin tuli heti mieleen isävainaja. Se oli kuin jotakin tuttua unta, josta ei oikein selvää saanut. Mutta jotakin semmoista se oli, että aivan kuin olisi ammennettu riisryynipuuroa ja isä ollut jossakin. Ja se tuntui niin hauskalle.

Hän ei ollut sitä koskaan ennen tarkemmin miettinyt, mutta nyt takertui se mieleen, niin että ajatukset kiertelivät siinä alinomaa. Ja aivan kuin pujahtamalla tuli muistiin omituisella tavalla sekavia seikkoja, jotakin säleselkäsohvasta, isän jalka ja pitkä parta, miehiä ja mitä kaikkea olikaan, ja aina oli valkea riisryynipuuro kuin kaiken keskellä.

Hän muisteli ja koetti selvitellä yhtämittaa, illoin maata pannessa ja heti herättyään aamulla. Joskus sai jotakin vähäistä yhteyttä noille seikoille. Ja väliin tuli mieleen semmoisella riemastuksen puuskalla jotakin uutta ja epäselvää.

»Tilu tilu talla...» Mitähän se oli? Se oli niin tuttua ja niin hauskaa! Ja oli kuin olisi hän isän jalalla seisonut!

Sellaista johtui mieleen, kun he nyt äidin kanssa sunnuntaina istuivat ikkunan ääressä, niinkuin usein tekivät, tällä kertaa äänettöminä, katse milloin kadulla leikkivissä lapsissa, milloin taivaalla vaeltavissa pilvissä ja itsensä unohtaneina ajatuksiinsa.

Heidän huomionsa sai vihdoin herätetyksi muutamalle katolle kiivenneet pojat, jotka viittailivat merelle päin. He huusivat erään laivan nimeä. Katolle nousi muuan vanha mieskin, joka oli paitahihasillaan seisonut talonsa portilla katselemassa sunnuntain maailmaa. Hän vakuutti, että se on se laiva, joksi pojat olivat sitä sanoneet. Ulos, kartanoille ja kadulle keräytyi miehiä, vaimoja, poikia, tyttöjä, ja syntyi virkeätä liikettä ja vilkasta puhetta. Oli tulossa, jo näkyvissä, odotettu laiva ja sen mukana kaivattuja omaisia, ystäviä, tuttuja.

Elsa näki äitinsä silmistä vierähtävän muutamia kyyneleitä. Äidin mieleen tuli niin selvästi aika, jolloin hänkin oli onnellinen odottaja. Tuo näky oli niin tuttua, aivan kuin eilisenpäiväistä hänelle. Ja hän kuin tietämättään joutui kertomaan Elsalle niistä ajoista ja isästä.

Oli kuin uusi maailma olisi auennut Elsalle. Kaikki, mikä oli ollut hämärää, selveni. Kuvat ja tapaukset, jotka katkonaisina oli muistanut, liittyivät toisiinsa selväpiirteisiksi tosiseikoiksi.

Kaikki esineet kamarissa olivat kuin tutumpia nyt. Isän valokuva seinällä ei ollut enää litteä kuva, vaan näytti kuin olisi se väliin silmiään räpäyttänyt, hymyillyt, ja väliin oli kuin olisi sanonut niin ja niinkin.

Tilu tilu talla, taivahan alla ei ole toista Elsani moista!

Isä oli niin rallatellut jalallaan hypitellessään Elsaa. Hän muisti nyt aivan selvään. Ja aivan sillä tavalla raksutti seinällä kello, jonka isä oli tuonut mereltä. Ihan kuin silmissään näki, kun hän tanssi isän kanssa.

--Ja kuulkaa, äiti. Meillä oli miehiä vieraina. Ja oli suuri huone ja siinä keskellä lattiaa isä pyöritti minua. Ja kuulkaa. Oli niinkuin tuolla seinällä semmoinen säleselkäsohva ja siitä sohvalta minä hypin isän syliin.

Äiti selitti sitten tarkemmin, missä silloin asuivat. Isä oli syksyllä tullut mereltä ja jäänyt kotia talveksi. Ei ollut lähtenyt merelle, vaikka toiset merimiehet, toverinsa, olivat käyneet myötään houkuttelemassa. Kapteenikin oli käynyt tahtomassa vielä laivaansa. Isä oli sanonut, että pitää se kotonakin saada yksi joulupuuro syödä.

--Minä muistan, äiti! Isä kiikutteli minua jalallaan, otti sitten polvilleen istumaan ja parrallaan hieroi poskiani. Isällä oli suuri musta parta. Te seisoitte hellan edessä ja ammensitte valkeaa puuroa padasta, riisryynipuuroa!

--Se oli joulun aatto-ilta, sanoi äiti.--Ainoa jouluilta, jonka me yhdessä saimme viettää. Seuraavana kesänä isä lähti merelle ja hukkui.

Sen jälkeen heillä ei ollut riisryynipuuroa ollut. Ei ollut varaa laittaa.

--Jos ensi jouluun eletään, niin koetetaan kerran saada, sanoi äiti, kun Elsa taas puhui riisryynipuuron keittämisestä.

Mutta Elsa tahtoi jo pikemmin. Ja hän heti ensi arkipäivänä lähti kaupalle nauhaa, jota oli kutonut saadakseen rahaa. Hänen nauhaansa olivat kaikki kiitelleet ja sillä toivoi hän saavansa paljon rahaa, niin että riisryynipuuro oli varmassa tiedossa. Hyvässä toivossa astui hän kiirein askelin keskikaupungille, missä luuli herrasväen ostavan.

Ensimmäisessä talossa, mihin yritti, oli suuri koira kartanolla. Se katseli häntä kuin outoa ainakin ja näytti niin vihamieliseltä. Elsasta tuntui, että se murisi. Hän pyörti takaisin ja koira saattoi hänet portille saakka. Toisessa talossa ei näkynyt missään ketään eikä avainta ollut kyökin ovella. Koko talo oli kuin autio. Kolmannen talon kartanolla oli lapsia, jotka keräytyivät hänen ympärilleen, ja muuan sanoi häntä mustalaistytöksi! Se hävetti, niin että itkumielin palasi kadulle...

Jos sitten pääsikin johonkin taloon, niin ei ostettu. Ihmiset olivat ylpeitä, eivät olleet näkevinäänkään häntä eikä nauhaa.

Kun hän muutaman taloon taas yritti ja nousi kyökin rappusia, niin puutarhasta talon kartanolla huudettiin:

--Mitä tyttö hakee?

Hän näki puutarhassa paljon rouvia. Tuli oikein hyvä mieli ja hän meni puutarhaan.

--Minulla olisi nauhaa myydä, sanoi hän ujosti, niiattuaan rouville.

Rouvat katselivat nauhaa ja kiittelivät sitä kauniiksi ja kysyivät sitten, kenen tyttö hän on, ja tarkkaan kaikki. He tuntuivat niin ystävällisiltä Elsasta ja hän oli varma, että rouvat ostavat.

--Mitä sillä rahalla sitten teet? kysyi muuan.

Elsa mietti vähän aikaa ja sanoi sitten:

--Ostan riisryynejä, että keitämme riisryynipuuroa.

Jotkut rouvat purskahtivat nauramaan, toiset tulivat hämmästyneen näköisiksi ja kaikki alkoivat kiivaasti puhella keskenään, jota Elsa ei ymmärtänyt, kun se oli ruotsia. Elsa luuli jotakin rumaa sanoneensa, ehkä jotenkin erehtyneensä ja karotti punaisena.

--Onko äitisi terve? kysyi viimein muuan.

--On kiitoksia.

--No, ei hän sitten tarvitse riisryynipuuroa, etkä sinäkään. Kun on vain tavallista ruokaa, niin se on hyvä. Ja siitä saa kiittää Jumalaa!

Ja sitten puhuttiin hänelle ylellisyydestä, että se on syntiä, yhtä suuri synti kuin valehteleminen ja varastaminen, joista kaikista Jumala ankarasti rankaisee! Elsa ei kaikkea oikein ymmärtänyt, mutta tuntui kauhealle.

Joku selitti sitten että Elsa tekisi kauniisti ja Jumalalle otollisen työn, jos antaisi ne nauhat heille pakanain hyväksi. Ja selitettiin hänelle niistä pakanoista, josta Elsa ymmärsi vain, että ne ovat kauheassa pimeydessä, ja että niillä on kylmä ja paha olla.

Hän ojensi nauhatukkonsa sille rouvalle, joka oli selittänyt.

--Kas niin. Sinä olet ymmärtäväinen tyttö sanoi rouva taputtaen Elsaa poskelle, ja toinen rouva antoi piparikakun leipäkorista, joka oli puutarhan pöydällä, missä oli kauniita kahvikuppeja ja kirkkaita astioita, niin että kimalteli koko pöytä. Elsa niiasi kiitokseksi ja toisen kerran hyvästiksi.

Siinä uskossa oli Elsa että hän on tehnyt hyvin kauniin ja hyvän työn, kun rouvat olivat vakuuttaneet, mutta hän oli kuitenkin alakuloinen kotiin tullessa. Hänellä tuntui olevan niin ikävä isää ja olisi sittenkin haluttanut riisryynipuuroa! Hän ei sitä voinut synniksi ymmärtää. Rupesi kaduttamaan, kun antoikin ne nauhat, oli suutuksissaan rouville. Kun äiti hänen sisään tulleessaan kysyi, saiko hän myydyksi nauhansa, niin melkein itkien selitti Elsa, että hän antoi nauhat niille pakanarouville.

--Pakanarouville? kysyi äiti nauraen.

Elsa selitti minkä osasi ja äiti ymmärsikin heti. Äitikin vakuutti, että olihan se kauniisti tehty. Mutta Elsa oli pahoillaan.

--Elä ole milläsikään, lohdutti äiti, luvaten, että jouluna varmaan saadaan riisryynipuuroa. Ja äiti pani jo rahoistaan, mitä juuri oli saanut kudotusta kankaasta palkkaa, puolimarkkasen paperikääryn piirongin laatikkoon joulupuurorahaksi.

Elsa ei virkkanut mitään siitä, että rouvat olivat sanoneet riisiryynipuuroa synniksi. Pelotti, että äiti ei laittaisikaan sitten. Mutta sittemmin päätti hän yhä varmemmin, että se ei olekaan syntiä. Kyllä kai äiti tietää yhtä hyvin kuin rouvatkin, mikä on syntiä!

Hän kiinnitti tiukasti toivonsa joulun tuloon, jolloin varmasti on riisryynipuuroa. Ja sitä ajatellessa aina tuntui melkein kuin isäkin tulisi kotia...

Katselee ensin sieltä taivaasta ja sitten enkeli hänet tuo...

* * * * *

Joulu oli tulossa. Siitä oli kaikilla puuhaa ja lapsilla paljon puhelemista, sitä enemmän kuta lähemmäs tuli ja sitä kiihkeämmin sitä odotettiin.

Elsan piti jo ennen aattopäivää käydä ostamassa riisryynit, aivan kuin olisi pelännyt, että joulu muuten ehtii mennä ohi. Sitten olikin turvallisempi odottaa ja tuntui omituisen hauskalle. Kaikki muutkin puuhat saivat enemmän pontta ja niihin ryhtyi suuremmalla hartaudella.