Part 1

LAPSIA

Kokoelma novelleja lasten parista

Kirj.

Teuvo Pakkala

1895.

SISÄLLYS:

Häiritty jouluilo Mahtisana Valehtelijoita? Mari varkaissa Syntinen joulupuuro Ihme ja kumma Poikatyttö Jumalan marjat Vanha koti Sairasvuoteella

HÄIRITTY JOULUILO

Pikku Jaakolle oli tulossa hauska joulu. Hänellä oli äidille joululahja. Arvokas lahja, joka oli riemastuttava äidin.

Se oli pantu puodissa sievään paperilaatikkoon niin että jo ulkoapäin näytti lahja arvokkaalle. Mitä oli sisaren lahjat tämän suhteen? Kaikki yhteensäkin? Ilmanaikojaan vain!

Hän oli nähnyt kaikki heidän lahjansa, joita heillä oli vanhemmilleen ja toisilleen. Tytöt olivat näytelleet ne moneenkin kertaan. Vaan hänen lahjaansa eivät tytöt tienneet! Hän oli päättänyt ettei näytä eikä virka mitään, on aivan niin kuin hänellä ei mitään lahjaa kenellekään olisikaan, että sitten kaikki oikein hämmästyvät, kun laatikko lentää ovesta.

Hän piirusti laatikon kanteen: ÄIDILLE. Mutta kun hän tapasi säilöistään kirjoituksineen ja postimerkkeineen vanhan kirjekuoren, minkä joskus oli kadulta löytänyt, hän kiinnitti sen laatikon kanteen. Mainiota! Nyt eivät tiedä suuntiakaan keneltä lahja on.

--Jos tietäisitte! meni hän sanomaan tytöille ihastuksissaan asiansa erinomaisesta onnistumisesta.

Tytöt koettivat arvailla, mutta eivät suuntiakaan osanneet. Niin vähäpätöisiä arvailivat, että oikein nauratti! Jaakosta tuntui houkuttelevalle sanoa, että näkisi heti, kun tytöt hämmästyvät.

--Olen sika, jos sanon! ehätti Jaakko vakuuttamaan, kun tytöt alkoivat kiihkeämmin pyydellä. Kunniansanansa annettuaan oli hän varma itsestään, ja salaisuutensa oli kuin lukon takana.

Tytöt vain kiihtyivät, mitä päättävämpi Jaakko näytti olevan. Ja Esteri--vanhin heistä kaikista--otti Jaakon lujille, kun sattuivat kahdenkesken. Hän pyysi niin, niin hartaasi: Jaakko rakas! rakas Jaakko! Ja hän lupasi kaikkia, lupasi sanoa ja näyttää jo edeltäpäin, mitä hänellä oli Jaakolle, ja olisi luvannut vaikka silmän päästään, jos Jaakko olisi näyttänyt tai sanonutkaan lahjansa. Lopuksi Esteri suuttui ja uhitteli: älä huoli, Jaakko! Eevalle Esteri sitten kuvaili, miten kaunista on, kun lapset toisilleen uskoivat, mitä heillä on vanhemmilleen, ja kiittelivät Kitelän Iivaria, joka oli näyttänyt sisarilleen lahjansa.

Jaakko nauroi halveksivasti:

--Pahanen kalalauta, näyttipä tuonkin tai oli näyttämättä.

--Sinulla ei ole senkään veroista! sanoi Esteri.

Jaakko oli kiihtyä. Turkanen, jos hän näyttäisi, niin Esteri lentäisi selälleen! Tytöt yhtyivät ihan haltioihinsa. He pyysivät ja rukoilivat.

--En sano! hän innostuksissaan vastasi tyttöjen pyyntöihin.--Sitten vasta, kun laatikko ovesta lentää, huudan minä, että ne ovat _sakset_!

Jaakolle oli ihan käsittämätöntä, mitä Esteri pyrskähti nauramaan. Eevakin rupesi nauramaan aivan kuin yht'äkkiä olisi huomannut jotakin hassua.

--Hullujako nuo ovat!

Samassa tuli äiti sisään. Esteri äidille selittämään:

--Jaakko ei sano kenellekään, mitä hänellä on äidille joululahjaksi, vasta sitten kun laatikko ovesta lentää, huutaa hän, että sakset ne ovat.

Jaakko seisoi silmänräpäyksen ajan tyrmistyneenä. Sitten äkkiä singahti kuin poukka Esterin eteen ja tämä samassa oli lattialla pitkällään.

--Jaakko! ehti äiti tuskin siihen sanoa, kun jo Esterin laatikko piirongista oli lattialla ja tavarat huiskin haiskin ympäri huonetta, niin että seinillä ripisi. Sen tehtyään hän yritti kamariin, missä Esterin joululahjat olivat pienessä vasussa, sirottaakseen nekin. Mutta äidin ohi mennessään tarttui hän äidin käteen kuin Absalom puun oksaan. Hän temposi irti ja potkaisi kumoon joulukuusen, joka oli tuotu sisään ja seisoi keskilattialla. Se oli kostoksi äidille! Eeva siitä suuttui enimmän ja, kun ei muuta voinut, kiusoittavalla äänellä sanoi Jaakolle:

--Senkin saksi-Jaakko!

Se oli tulta tappuroihin. Onneksi oli Eeva esteitten takana ja tarpeeksi kaukana. Eevan nukke sai kärsiä koston. Sen viuhautti Jaakko lentämään yli huoneen uunin kylkeä vasten, että kaula poikki. Mutta kaikki tämä oli Jaakosta kevyttä. Voima kuohui ja aivan kuin puski häntä tarttumaan johonkin raskaaseen, mikä liikutellessa ryskäisi ja jymähtelisi. Hänellä tuntui olevan voimaa ja halua kaataa pöytä ja vaikka koko tuo piironki tuolla. Hän viskasi muutaman tuolin kumoon--ja siihen halu raukesi. Hän syöksyi ulos ja purskahti itkemään.

Hän ei mene sisään koko iltana. Olkoot ja antakoot lahjansa. Ei heillä kuitenkaan ole niin hauska, kuin olisi ollut! Eikä äiti saa uusia saksia: Saa pitää ne vanhat saksikulunsa, joita aina tuskittelee ja joilla kesällä matonkuteita leikatessaan sai niin pahan rakon peukalohankaseen, että koko käsi turposi ja lääkärin piti leikata kättä. Mitä sanoisivat äiti ja Esteri ja Eeva, jos äidin käsi nytkin kipeytyisi? Eiköhän tulisi hätä niinkuin kesälläkin.

Mutta Jaakolle itselleen tuli samallainen hätä kuin kesällä, jolloin häh alkoi kerätä rahoja ostaakseen uudet sakset.

Hän meni sisään. Joulukuusi oli pystyssä ja tuoli oli paikoillaan. Ei ollut muita kuin Esteri huoneessa. Hän oli koonnut tavaransa eikä näyttänyt olevan tietävinäänkään Jaakosta. Vihassa päätti Jaakko hänen olevan. Sitten kyökistä Eevakin itkusilmin, toisessa kädessä päätön nukke ja toisessa pää. Jaakko meni heti Eevaa lepyttämään, koettaen selittää, miten nuken saattaa korjata. Ja hän lupasi Eevalle näyttää lahjansa, kutsuen Eevan kamariin.

Eeva unohutti surunsa ja ihastui heti laatikkoon. Sakset olivat kauniit hänestä, vaan varsinkin laatikko. Jaakko lupasi Eevalle laatikon, sitten kun on äiti saanut saksensa. Jaakko näytti ja selitti, että hän oli pannut kirjekuoren siihen, että luultaisiin laatikon ja saksien tulleen postissa Amerikasta. Eevasta se oli erinomaista ja mukavaa.

--Kuule, Jaakko! Ei sanota kenellekään! Sanotaan Esterille, että ei sinulla olekaan sakset, vaan muuta.

Eeva sai Jaakon innostumaan. Ja kun hän sanoi Esterille, niinkuin Eeva oli neuvonut, että hänellä ei olekaan sakset, vaan muuta, jolloin Eeva tekeytyi sen näköiseksi, että se muu on hyvin erinomaista, niin Jaakko aivan uskoi, että Esteri niin luulee, varsinkin kun Esteri alkoi Eevalta kysellä, kun tämä näytti niin hyvillään ja salaperäinen olevan.

Melkein entisellään oli Jaakon asia ja alkoi taas jännittää. Hän ei tahtonut malttaa odottaa iltaa ja lahjojen aikaa. Heti kun joulukuusi oli sytytetty, hän meni ulos lahja kainalossa hyvin salaa, mutta viskattuaan sen, tuli hän heti itse jäljestä uteliaana näkemään ja kuulemaan.

Esteri otti lahjapaketin lattiasta ihastuneena, kun oli niin sievä laatikko. Hän luki kirjekuoresta: »Korkeasti kunnioitettava Herra Pastori Hieronymus Räyhä----»

--Ei se ole tänne! ehti jo äiti sanoa, mutta Eeva väitti, että on se! Ja selitti, että siinä on kannessa oikea kirjoitus: äidille, mutta kirjekuori on vain sitä varten pantu, että sakset ovat tulleet postissa Amerikasta.

Esteri purskahti taas nauramaan ja Jaakko pujahti kamariin pimeimpään loukkoon. Hän häpesi niin, että itki. Vaikka kuuli äidin ihastelevan saksia, niin ei se mieltä parantanut. Hän toivoi, että Esteri sairastuisi ja kuolisi!

Sitä hän mielessään hautoi eikä häntä saatu koko iltana loukosta, ei hyvällä ei pahalla. Tälle maailmalle tietämättömänä nukuksissa hänet sieltä vihdoin kannettiin sänkyynsä.

MAHTISANA

Ei ollutkaan hauska sunnuntai, kuten tavallisesti. Isä ja äiti eivät olleet päivälliseltä asti ainoatakaan sanaa vaihtaneet. Lapsetkin, Maija ja Iikka, olivat olleet hiljaa. He istuivat erillään, Iikka tuolilla sohvan päässä, mihin näki ikkunasta kuun, Maija ikkunan ääressä ja katseli kadulle, missä liikkui lapsia suksilla ja kelkoilla. He eivät olleet rohjenneet ääntää edes kuiskaamalla sen vertaa, että olisivat ulospääsyä pyytäneet. Niin hiljaista oli ollut koko tämän sunnuntain iltapuhde, että kun äiti äänsi, kehottaen lapsia ulos menemään, jokainen melkein vavahti.

Sanaa lausumatta he lähtivät, Maija oikein hiljaa hiipien. Kartanollakin puhui vielä kuiskaten neuvotellessaan Iikan kanssa, mihin mäkeen lähtisivät. Ei ollut oikeastaan halua mihinkään. Mutta kun tulivat kadulle ja joka taholta kuului lasten iloista huutoa, niin virkistyi mieli. Maija istutti Iikan kelkkaan ja lähti juoksujalassa vetämään. Ikävä mieliala aivan kuin lohkeili paloina ja polkeutui jalkoihin.

Muutamalla kadulla oli suuri poikalauma kadun kulmassa. Sitä päätettiin poiketa näkemässä, mitä siellä oli tekeillä.

Oli kilpajuoksu. Topin poikien toimeenpanema. Juostiin risteyksen ympäri ja palkintona oli maksuton ilta Topin poikien kelkkamäessä. Teliinin Ville oli voittanut tähän asti, kaikki kolme kertaa, jotka oli juostu. Kolme maksutonta iltaa oli hänellä Topin mäessä. Mutta niistä hän ei välittänyt, vaan ainoastaan kunniasta! Kolmannella kerralla hän oli voittanut Topin Kallen, joka kunnian vuoksi oli koettanut. Nyt ei ollut ketään, joka uskalsi lähteä kilpailuun!

Ville kehui itseään ja komeili. Hän selitti Maijallekin voittonsa, raukoitteli häviölle jääneitä kilpailijoitaan ja vielä enemmän toisia, jotka eivät olleet uskaltaneet koettaakaan. Ja itseään ylisti. Hän oli poikaa!

Mutta se oli hänelle liian pieni arvonimi, se oli niin tavallinen, kerrassaan mitätön. Hän takaisi itse uuden mahtisanan:

--Minä olen stiiknafuulia!

Stiiknafuulia? Pojat hämmästyivät. Kukaan ei tiennyt mitä kieltä se oli ja mitä se merkitsi. Mutta mahtavalta se kuului. Jos Ville olisi sanonut, että hän oli paras koko kaupungissa, niin olisi voitu väittää vastaan ja kumota Villen väite. Mutta mitä kykeni kukaan panemaan tuollaista sanaa vastaan, jota ei oltu koskaan kuultu. Ville huomasi, että jokaisella meni suu umpeen, ja entistä ylpeämpänä pyörähti hän poikajoukossa, pää pystyssä ja rinta kohona lausui toistamiseen:

--Stiiknafuulia!

Hän lausui sen sillä äänellä, kuin olisi ollut se kaikkein korkeinta, mitä voi ajatella ja mitä ei millään muulla sanalla voi lausua. Semmoiselta se toisistakin tuntui.

Vaan Maija ei kuunnellut Villen kerskumisia, tuskin huomasi ollenkaan. Hän ajatteli, että jos hänkin saisi juosta kilpaa, voittaisi ja saisi laskea Topin mäestä! Topin mäki oli korkeampi kuin muut. Ja se oli ollut Maijan ainainen halu ja toivo, että joskus saisi siitä laskea. Olivat Iikan kanssa pyytäneet jonkun kerran äidiltä rahaa--5 penniä, mikä oli maksu kahdelta illalta--vaan äiti ei ollut antanut. Ja kun Maija oli kuullut, että Topin pojat olivat antaneet Kurolan Eetun laskea aina ilmaiseksi, kun Eetu oli laskenut seisaallaan, niin oli Maijakin sitä varten harjoitellut muista mäistä laskemaan seisaallaan. Vaan ei ollut koskaan viitsinyt Topin pojilta kysyä. Ja nytkin ujostutti kysyä, saako hänkin juosta, ujostutti se, kun hän oli tyttö. Villelle luuli hän kestävänsä juoksussa, sillä viime kesänä oli hän kerran juossut hänen kanssaan. Ville kun oli tullut heitä tyttöjä vastaan maantiellä ja ilkeyksillään muutamalta kaatanut marja-astian, niin oli hän lähtenyt Villeä ajamaan. Melkein kilometrin olivat juosseet, mutta lopultakin oli hän saanut Villen kiinni. Turkanen, kun halutti koettaa! Ajatella, että voittaisi ja saisi laskea Topin mäestä!

Kuin varkain tuli Maijan suusta:

--Saanko minäkin juosta kilpaa?

--Ei tammoja! oli Ville heti vastaamassa.

Mutta Topin Kalle lupasi ja toiset pojat olivat siitä mielissään. Kaikissa paloi toivo, että Ville voitettaisiin, vaikka ei Maijaan osattukaan luottaa.

Maija tempasi päällysvaatteen yltään, silmäsi kengänrihmojaan, olivatko kiinni, ja asettui rohkeasti Villen kanssa rinnan. Topin Kalle luki: yks kaks kolme!

Pojat remahtivat nauramaan. Maijan juoksu näytti niin hullunkuriselle Villen rinnalla. Mutta kun Maija pysyi rinnalla ensimmäiseen kadunkulmaan saakka, josta kilpailijat kääntyivät toiselle kadulle, niin muuttui poikien nauru toivon iloksi. Uteliaina rupesivat odottamaan kilpailijoita sillä aikaa, kun olivat näkymättömissä. Tunnustettiin, että Maija on poikaa! Vaikka ei voittaisikaan. Ja sillä koetettiin kuin himmentää Villen arvoa, niin että ei voisi kehua olevansa stiiknafuulia.

Kilpailijat tulivat taas näkyviin. Ensin tuli Ville, joka pyörähti vikkelästi nurkan ympäri, vaan samassa tuli Maijakin kuin pyssyn suusta. Hän tavoitti minkä käänteessä oli jäänyt jälkeen, niin että yhtä aikaa tulivat perille.

Alettiin huutaa, että Ville ei ole voittanut! Ja siitä oli ilo, sillä Ville ei voinutkaan olla nyt stiiknafuulia! Ville intti, että hän oli 5 sentimetriä edellä. Se kun synnytti jyrkän vastustuksen poikalaumassa, niin Ville peruutti vähän ja vakuutti olleensa justiin 4 sentimetriä Maijasta edellä. Ei millimetriäkään myöntänyt poikalauma, ja kun muutamat alkoivat arvella, että Maija oli edellä, niin suostui Ville siihen, että yhtä aikaa olivat. Hän rupesi heti syyttämään kenkiään, että kun ovat uudet, niin ovat jäykät juosta. Joku tiesi, että Ville oli saanut nuo kengät jo syksyllä.

--Syksyllä? sanoi Ville puoleksi kysyvästi, puoleksi matkivasti poikaa.

--Syksyllä! vakuutti toinen.

--Etkö muista? Nuo kengät oli ensi kertaa sinulla, kun putosit Tirilän kaivoon. Sinä itkit, kun pelkäsit, mitä kotonasi sanotaan, kun uudet saappaasi kastuivat, ja mentiin Pyhtiselle niitä kuivaamaan.

Ville ei voinut kumota asiaa, mutta selitti, että hän ei ole saappaita pitänyt sittemmin muulloin kuin joulun aattoiltana ja nyt. Sitä ei uskottu, ja kun ruvettiin miehissä tarkastamaan, niin tultiin siihen huomioon, ettei niissä ollut enää uutuuden kankeus haittana, vaan olivat niin taipuisat, että toisesta pääsivät varpaatkin näkyviin.

Seottaakseen koko jutun kengistä, kun pojat olivat saaneet pahasti ivan aihetta, rupesi Ville kovalla äänellä kehumaan, että jos vain avojaloin juostaisiin, niin hän voittaisi Maijan. Maijasta ei olisi yrittääkään, vaan olisi sama kuin juoksisi toisaalle päin!

Mutta siihen oli Maija jo avojaloin ja tuupattuaan kengät ja sukat Topin Kallen käteen hän seisoi vaatimassa Villeä koetukseen. Ville jänistämään. Syyksi teki, että oli liian pakkanen avojaloin juosta. Silloin alkoi kuulua ääniä, että Maija on stiiknafuulia, koska Ville ei uskalla enää yrittää. Yht'äkkiä Ville alkoi riisua kiireellä kenkiään. Hänen oli pistänyt päähän salainen tuuma, että syrjäkadulla, kun ovat toisten näkyvistä, hän tuuppaa Maijan kumoon.

Asettuessaan Maijan viereen hän löi rintaansa ja lausui: »Stiiknafuulia!» Ja hän sai poikien hyvän toivon Maijan voitosta horjumaan. Se meni luihin ja ytimiin tuo sana! He katuivat, että olivat yllyttäneet uuteen kilpailuun.

Jo näkyvissä ollessa silpasi Maija edelle. Sitä riemua, mikä syntyi poikajoukossa! Jotkut maltittomimmat jo mainitsivat stiiknafuuliaa Maijan kunniaksi. Ja kun kilpailijat tulivat perille, Maija melkoisesti edellä, huusi poikalauma, että kadut kaikuivat:

--Stiiknafuulia! Stiiknafuulia!...

Villen mieltä karvasteli. Noin hyvä sana ja hänen omasta suustaan toisen kunniaksi!

Hän rupesi hyvin toimessa selittämään pojille, että stiiknafuulia ei ole mitään kieltä, ei venäjää eikä ameriikkaa! Ja koettaen nauraa halveksivasti sanoi hän, että stiiknafuulia ei merkitse mitään. Mutta hänen selityksensä ja vakuutuksensa olivat kerrassaan turhia. Stiiknafuulian ei tarvinnut olla mitään kieltä, mutta se nyt merkitsi jotain ja merkitsi paljon! Eikä Ville voinut itseäänkään vakuuttaa. Tuo sana vihloi hänen korviaan ja kaiveli sydäntä, kun hän kinoksessa äänettömänä ja allapäin kenki, poikien hokiessa stiiknafuuliaa.

Maijaa, joka istui kelkassa, kenki Topin Kalle hellin käsin ja rakkain mielin. Kun vielä Kalle lupasi hänen ja Iikan laskea kelkkamäestä kahtena iltana, sai Maija rohkeutta kysyäkseen, saako laskea vielä kolmantenakin, jos laskee siitä kerran seisaallaan.

Kysymys herätti hämmästystä ja ihastusta poikajoukossa. Topin mäestä ei uskaltanut seisaallaan laskea kuin Kurolan Eetu. Muutamissa oli herännyt jo täysi luottamus Maijaan kaikessa ja he kehuivat etukäteen, että Maija laskee, mutta toiset epäilivät. Kaikki halusivat nähdä yritystä. Koko poikalauma seurasi senvuoksi Maijaa, joka Iikan kanssa oli istutettu kelkkaan, ja poikia vetämään, minkä kilvalla ja pienellä riidallakin kelkan jutkoon mahtui.

Suurella melulla hänet tuotiin Topin kartanolle. Ja sitten syntyi hiljaisuus, kun hän nousi mäelle. Arvelematta hän heittäytyi mäkeen, seisoi tanakasti, mutta alaliepeessä kaatui ja luisti pitkän matkaa selällään. Teliinin Ville nauraa hohotti niin suuresti että kartano raikui. Kaikki muut olivat hiljaa. Maija oli uskaltanut, ja se jo oli kunniakasta heistä. Sydämestään he olisivat suoneet hänen onnistuvan. Kun Maija juoksi uudestaan mäelle ja teki toisen yrityksen, niin seisoivat katsojat joka jäsen jännitettynä aivan kuin tukeakseen häntä ja jokaista pelotti, että Ville saa taas nauraa. Riemulla, kiihkeällä innostuksella huudettiin sitten:

--Stiiknafuulia! Stiiknafuulia!...

Vähän kuin häpeissään puikkelehti Maija joukon läpi, jossa jo oli tyttöjäkin. Hän istahti ujostellen toimettomana kelkkaan, jota Iikka piteli. Mutta iloissaan hän oli. Ja iloisemmaksi tuli, kun Topin Kalle lupasi Maijan ja Iikan laskea milloin vain haluavat.

Iikalla oli ollut yhtämittaa suu auki kadulla ja täällä. Ja nyt se venyi vielä enemmän ammolleen ja silmät pyöristyivät renkaiksi, kun tuollainen lupa annettiin. Kaikki oli ollut ja oli niin ihmeellistä. Koko ilta sitten, minkä hän sai laskea päätä huimaavasta mäestä, oli kuin satua. Hän oli ihastuksissaan yli äyräittensä, kun hän kotia mennessä kelkassa istuessaan ajatteli kaikkea muuta ja sitä varsinkin, että saa laskea Topin mäestä taas huomenna ja ylihuomenna ja vielä sittenkin, milloin vain haluaa. Se oli jotakin, mitä kannatti kertoa kotona! Ei rahaa tarvittu, Maija oli niin laittanut. Maija hänestä ei ollut enää oikea Maija, vaan hyvin erinomainen: stiiknafuulia. Mitä isä ja äiti sanovat, kun saavat kuulla, että Maija on se!

Maija kulki allapäin. Mieli oli kotia päin lähtiessä painunut. Kotona tuntui olevan niin hiljaista. Ja sen rinnalla kaikki iloinen pauhu ja melu, mikä vielä aivan kuin korvissa soi, tuntui pahalle. Hän tuli levottomaksi. Kotikartanolle tultua, kun näki ikkunasta valon, välähti mieleen kuin iloista toivoa, vaan mielessään hän näki isän ja äidin olevan äänettömiä ja vakavia, ja se painoi mielen heti alas. Hän toimitti kelkan korjuuseen hyvin hiljaa, nousi portaita melkein varpaillaan, hilliten likkaa, joka toimessaan kompuroi kolisten.

Kun he tulivat sisään, makaili isä sohvalla ja äiti istui kiikkutuolissa kattolampun alla joku kirja kädessä. Äiti katsoi pitkään heitä, nousi seisomaan, katsoi, heilutti päätään ja vihelsi.

--Tämä on Iikka, luullakseni, sanoi äiti viimein.--Mutta sinä? viittasi hän Maijaa.

Maija seisoi ääneti ja koetti katsella itseään ikäänkuin nähdäkseen, että mikä estää, ettei hän ole Maija.

Hän oli lumessa yltäpäältä, sukat kasassa, kengät auki rihmoista, huivi päässä takaraivolla ja tukka hapsotti kamalasti, kun se oli hiestyessä kastunut ja sitten käynyt jäänkuuraan. Toisessa poskessa oli pitkä verinaarmu, ja hame oli halki.

--Kuka sinä olet?

Iikka yritti jotakin sanomaan, mutta Maija ehti vastaamaan että hän on Maija.

--Vai Maija! Sittenpä saat, minkä olet ansainnut.

Maija ei ehtinyt vielä oikein selville päästä, kun äiti jo oli uudestaan hänen edessään vitsakimppu kädessä.

--Äiti! huudahti Iikka niin, että äiti ällistyi häntä katsomaan. Isäkin, joka oli partaansa nauranut Maijan näölle, unehtui uteliaana odottamaan mitä Iikalla oli sanottavaa.

Oikein osoittaen kädellä, missä oli onnettoman näköiseksi jäätynyt vanttu, lausui Iikka sillä äänellä kuin olisi tarkoittanut, että äiti, äiti, elä satuta kättäsi:

--Stiiknafuulia!

--Mitä? kysyi äiti otsa rypyssä ja kummastuksen äänellä.

Selittävämmin, mutta samalla kuin ihmetellen, kun äiti ei jo kerralla ymmärrä, vakuutti Iikka:

--Oikea stiiknafuulia!

Äiti pyörähti selin ja hänen hartiansa hytkyivät. Koetettuaan tekeytyä vakavaksi hän kääntyi ja sanoi:

--Tosiaankin oikea stiiknafuulia! Ja sinä Iikka toinen hyvä!...

Isä, joka oli pidättänyt nauruaan, että vedet silmistä sirusi, purskahti ääneen nauramaan. Äiti meni isän luo ja piiskoillaan muka uhaten sanoi:

--Sinä myös muuan stiiknafuulia!

--Ja sinä stiiknafuuliain stiiknafuulia! sanoi isä vetäessään äidin piiskoineen päivineen viereensä istumaan.

Maija unohti itsensä ja katseli isää ja äitiä hymysuin. Hänestä oli nyt niin hyvä, että oli kuin itku ja nauru tulossa. Mutta Iikka katsoi suu auki Maijaa, tyhmistyneenä aivan kuin kaikki olisi käynyt yli ymmärryksen. Viimein hän sanoi tosissaan isälle ja äidille:

--Ei ole kuin yksi stiiknafuulia!

VALEHTELIJOITA?

Hanna ja Lyyli olivat hyvin toimessa.

Eilen oli nimittäin heidän serkkunsa Olga käynyt näyttämässä uutta päällystakkiaan ja oli selittänyt, että kun hän oli käynyt kaupungilla äitinsä asialla, niin olivat kaikki ihmiset katsoneet häntä. Varsinkin herrasväki. Hänellä kun oli kevättakki, jota ei ole kuin herrasväen ja muutamien rikkaitten lapsilla! Olga oli mielestään vähän niinkuin herrasväen lapsi ja niin se tuntui hänen serkuistaankin.

He ihastuksella ihmettelivät Olgaa. Olivat menneet portille katsomaan hänen jälkeensä. Olgalla hameen helmat hemsahtelivat niin sievästi!

Voi, voi jos heilläkin olisi kevättakit! Vaan kun ei ollut kuin pitkät nutut, niin että ei hameen helmat näkyneetkään eivätkä päässeet heilumaan.

--Jos Jumala sallisi löytää kadulta seitsemänkymmentäviisi penniä, niin ostettaisiin mekin kevättakit! sanoi Lyyli.

Mutta Hanna selitti, ettei niin vähällä saa, vaan pitäisi olla paljon enemmän kuin markka.

--Jos Jumala sallisi löytää sataviisikymmenen markkaa! toivoi heti Lyyli. Ja sisään mennessä kulki hän kumarassa ja katseli tarkkaan aivan kuin neulaa etsien.

Maata pannessaan illalla hän oli rukoillut, että Jumala pudottaisi sen rahan heidän portaittensa eteen, josta hän sen löytäisi aamulla. Heti herättyään hän oli käynyt katsomassa, oli penkonut multaa ja kaivanut kuoppiakin, ja oli vihassa, kun ei löytänyt. Olihan ennenkin semmoista tapahtunut, että vaikka kuin oli rukoillut, niin ei ollut saanut, vaan ei hänellä ollut mitään haluttanutkaan niin hartaasti kuin kevättakkia. Hän melkein itki.

Mutta päivemmällä, kun äiti oli mennyt johonkin asialleen, että olivat kahden kotona, otti Hanna äidin punaisen röijyn, jota äiti piti kotosalla työssään, ja koetti sitä, eikö se sopisi kevättakiksi. Hän kulki huoneessa ja heilutteli ruumistaan, että hameen helmat hemsahtelivat.

Lyyli ihastui äärettömästi, ja alkoi pahoa kun ei hänellekin ollut röijyä.

Hanna haki vintistä äidin mustan pyhäröijyn ja antoi punaisen Lyylille. Ja sitten koettivat yhdessä kävellä ja olla. Lyylikin osasi heiluttaa hyvästi hameitaan, kun Hanna vähän opetti. Heistä molemmista oli hauska, varsinkin Lyylistä.

--Näitä kaikki luulevat oikeiksi kevättakeiksi, eikö luullakin? kysyi Hanna.

Lyyli vakuutti. Ja hänestä ne olivatkin aivan oikeat. Hihatkin, jotka olivat niin pitkät, että riippuivat polvissa, kun kädet olivat suorina, ja puolitiestä retkottivat kuin tyhjät pussit, kun koukisti käsiä, olivat Lyylin mielestä vain komeat, ja niin piti aivan oikeissa kevättakeissa olla. Heillä oli paremmat ja kauniimmat kevättakit kuin Olgalla!

Siitä olivat he nyt niin toimessa. Ja he lähtivät kaupungille kävelemään.

Kaikkia ihmisiä he katsoivat, että huomaavatko. Ja kun joku heihin katsoi, niin he olivat hyvillään ja heiluttivat hameitaan vielä enemmän. Kun tuli joku rouva tai herrasneiti vastaan, niin he katsoivat hymyillen heihin. Ja kun sivu mentyä päättelivät, että kyllä ne luulivat meitä rikkaiksi. Talonpoikaisnaisten sivu menivät he sitten arvokkaina, siinä varmassa luulossa, että ovat herrasväkeä!

Muutamalla kadulla he näkivät tätinsä menevän edellään. He kiersivät toista katua vastaan. Lyyli arveli, että saapa nähdä, tunteeko täti! Ja tätiä vastaan tullessa Hanna hymyili, vaan Lyyli oli vakava ja arvokas.

--Mistä te tulette? kysyi täti ihmettelevän näköisenä.

--Äidin asialta! vastata näpsäytti Lyyli, vakuutettuna, että se kuului asiaan, kun Olgakin oli ollut äitinsä asialla.

--Mitä ryysyjä teillä on päällänne!

--Nämä ovat uudet kevättakit! vastasi Lyyli varmasti ja vähän kiukkuisesti, kun täti oli ryysyiksi sanonut. Ja alkoi selittää: