Part 4

-- Onhan se Sandelsin hattu!

Sitten kun hän oli kuivannut naamansa takin hihaan, pani hän hatun jälleen päähän ja astui ylpeänä, nenä pystyssä pihamaalle, sieppasi rumpunsa ja päästi oikean juhlarummutuksen.

Tuli ilta.

Väsyneet sotamiehet olivat menneet levolle aittaan, saunaan ja navetan ylisille. Vanha korpraali Flink oli jäänyt vartiaksi pihamaalle.

Mutta Eero ei voinut nukkua. Hän liikkui pimeässä pihamaalla Sandelsin hattu päässä ja hänen oli niin lämmin, niin hyvä olla, vaikka yö olikin kylmä.

Hän hiipi tuvan ikkunan alle ja katseli, miten Sandels yhä istui pöydän ääressä laskelmiaan tehden. Toisinaan hän katsoi ylös, niisti talikynttilää, joka oli alkanut läpättää ja jatkoi taas työtään. Kynttilä valaisi hänen hieman kaljua päätään.

-- Niin, ajatteli Eero, hänen hattunsa on nyt minulla, kun ei vaan hänen päätään paleltaisi.

Ja hän katsoi kauan, hyvin kauan Sandelsiin, kunnes vanha Flink ajoi hänet pois.

Eero lähti liikkeelle ja kierteli pihamaata.

Hänen päässään pyöri monia ajatuksia, muistoja menneestä ilottomasta elämästään ja sitten taas ne palasivat Sandelsiin.

Hän oli orpo. Hänen isänsä ja äitinsä olivat jo aikoja sitten kuolleet, Eero tuskin muistikaan heitä, niin kauan siitä oli. Hän oli kulkenut talosta toiseen, ensin kerjuulla ja sitten ansaiten ruokansa sillä työllä, minkä hän jaksoi tehdä. Sitten hän joutui renkipojaksi, mutta kun hänen isäntänsä oli raaka ja kovakätinen, niin hän karkasi eräänä päivänä, tuli sotilaiden luo, ja kun rumpalipoika niiltä oli kaatunut, pyrki hän sen sijaan. Korpraali Flink antoi hänen pärryttää rumpua kokeeksi, ja kun se onnistui kohtalaisen hyvin, pääsi hän uuteen virkaansa.

Korpraali oli ensimmäinen ihminen, joka Eerolle oli ollut hyvä. Flink oli vanha mies jo, ja osotti hyvyyttään omalla karulla tavallaan. Sandelsia oli Eero ihaillut. Hän vasta oli urhoollinen ja komea. Kun hän istui ratsun selässä ja komensi, niin oli hän niin juhlallinen, niin suuri, ja hän sai kaikki sellaiseen intoon, että Eerokin oli päivällä rummuttanut kuin hullu, huutanut hurraata ja taas rummuttanut.

Ja nyt tuo mies, jota Eero vaan etäältä oli katsellut, oli puhutellut häntä, oli taputtanut häntä olalle ja oli antanut hänelle aivan oman hattunsa. Hänelle, Eerolle! Hän olisi tahtonut mennä hänen luokseen ja sanoa hänelle, kuinka paljon hän rakasti tuota harvapuheista miestä.

Hän hiipi jälleen lähemmäksi ikkunaa, vilkaisi Flink-vanhukseen päin, tämä ei liikahtanutkaan, istui vain portailla kivääri vieressään seinää vasten nojaten.

Eero hiipi lähemmäksi vanhusta. Flink nukkuu.

Eero oli aivan vimmastua. Nukkuu, kun saa olla Sandelsin vahtina! Nukkuu, kun pitäisi vartioida.

Eero aikoi herättää hänet ja antaa hänen kuulla kunniansa.

Samassa hän muisti, että ukko oli vanha, ja taistelu oli ollut kuuma ja ukko oli urhoollisesti ampunut ja tehnyt todellisia urotöitä.

Nyt hän oli väsynyt. Miksei hän saisi levätä, kun kerran uupui. Eero arveli mennä hakemaan jonkun toisen hänen tilalleen, kun äkkiä ajatus heräsi hänessä. Miksi ei hän voisi seisoa vahtina? Toisia sotilaita väsytti ehkä myöskin. Häntä ei ainakaan väsyttänyt. Ja jos jotakin tapahtuisi, niin voisihan hän herättää ukon.

Hän hymyili omalle tuumalleen, otti kiväärin seinän luota ja istahti tuvan portaalle nukkuvan ukon viereen. Sotilaat olivat opettaneet häntä ampumaan, hän tiesi miten kivääri ladataan, miten se laukaistaan, hän oli jo monasti ampunut maaliin ja aina osunut hyvin, vaikka kivääri olikin ollut kovin raskas. Hän oli kerran ampunut haukankin lennosta ja silloin oli Flink kertonut siitä kaikille ja sotilaat olivat kehuneet häntä. Hän tutki kivääriä, se oli ladattu, jos jotain sattuisi, niin kyllä hän osaa ampua. Ja sen hän tekee, jos vaan joku tulisi ahdistamaan Sandelsia. Hänen Sandelsiaan! Tulisivatpahan vaan, niin näkisivät miten hän ottaisi vastaan!

Hän oli niin sanomattoman iloinen. Hän sai varjella ihailemaansa miestä tuolla sisällä.

-- Mitähän hän sanoisi, jos tietäisi minun olevan vahtina, ajatteli hän hymyillen, nauraisi kai taas ja taputtaisi olalle.

Hän hiveli hiljaa kädellään sitä kohtaa, johon Sandelsin käsi oli osunut taputtaessaan häntä olalle.

Hän katseli ylös taivaalle, jossa näkyi tähtiä, ja laski kätensä ristiin pitäen kivääriä sylissään. Ja hän rukoili Jumalaa suojelemaan kenraalia. Hänhän taisteli Suomen vapauden puolesta, taisteli oman henkensä uhalla, Jumalan täytyy auttaa sellaista miestä!

Äkkiä hän tarttui kivääriinsä ja tuijotti pimeään. Hän kuuli aitan takaa askeleita. Kuka se oli? Kaikkihan nukkuivat. Nyt se tuli lähemmäksi. Astui pihamaan yli. Nyt se läheni ikkunaa. Aitan takaa lähestyi useampia. Keitä ne olivat?

Hänessä heräsi kamala ajatus. Venäläisiä! Ne olivat venäläisiä!

Valo ikkunasta osui ensimäiseen mieheen. Nyt Eero näki hänet selvästi. Hän oli venäläinen sotamies. Ja nyt hän nostaa kivääriään, tähtää tupaan päin --

Eero aivan kauhistui. Ei, ei, se ei saa tapahtua, ajatteli hän.

Silmänräpäyksessä nosti hän raskaan kiväärin.

Kuului laukaus. Venäläinen kiljasi ja kaatui.

Samassa syntyi eloa. Flink hyppäsi pystyyn. Aitasta, saunasta, navetan ylisiltä juoksi sotilaita. Sandels ilmestyi tuvan ovelle.

-- Venäläisiä! Venäläisiä! huusi Eero.

Aitan takaa tulleet venäläiset pakenivat, suomalaiset ajoivat takaa. Laukauksia kuului.

Sitten kaikki jälleen hiljeni.

Sotilaat palasivat pihamaalle.

Sandels seisoi tuvan ovella, ja tuvasta tuleva valo osui häneen.

-- Kuka hälytti sotilaat, kysyi hän.

-- Minä, vastasi reippaasti Eero, joka seisoi hänen vieressään.

-- Sinäkö? sanoi Sandels. Ja kuka ampui tuon ikkunan alla olevan miehen?

-- Minä, huusi Eero sellaisella ylpeydellä, että Sandels hymähti. -- Hän tähtäsi teihin ikkunan läpi, jatkoi Eero, ja sitä hän ei saanut tehdä. Hän ei saanut ampua teitä. Ei, ei.

Hän vaikeni, sillä hän tunsi miten kaikki seisoivat aivan hiljaa. Sandels seisoi kauan paikallaan katsoen ylös tähtiin. Sitten astui hän hiljaa Eeron luo, laski molemmat kätensä hänen olalleen ja sanoi hiljaa, mutta niin, että kaikki sen kuulivat:

-- Jumala siunatkoon sinua, lapsi, sinä olet tänä yönä pelastanut henkeni!

Kuinka suloiselta tuntui Eerosta! Hän katsoi ylös Sandelsiin ja suuret ilon kyyneleet valuivat hänen poskilleen.

-- Nythän hänen täytyy nähdä, kuinka paljon minä hänestä pidän, ajatteli hän.

Äkkiä sanoi Sandels tavallisella äänellään, mutta kaikki jyrkkyys oli siitä kadonnut:

-- Sinunhan tulee täällä ulkona vilu. Aivanhan sinä väriset.

Ja samassa hän nosti Eeron syliinsä, kepeästi kuin höyhenen. Eeron hattu oli pudota alas.

-- Hattuni! huudahti hän.

Sandels ennätti tarttua siihen sillä kädellään, joka oli Eeron hartiain alla, ennenkuin se putosi, ja taivuttaen päätään, pani hän hatun omaan päähänsä.

Eero katsoi sitä pahoilla mielin.

-- Saanhan minä hatun takaisin? kysäisi hän arasti.

-- Saat, saat, sanoi Sandels hymyillen.

Sitten astui Sandels Eero sylissään tupaan, laski hänet omaan vuoteesensa, veti ryijyn hänen peitokseen ja sanoi:

-- Nuku nyt!

Sandels istahti jälleen pöydän ääreen, niisti kynttilän, ja ryhtyi työhön.

Eero katsoi vuoteesta Sandelsiin ja hänen oli niin hyvä, niin lämmin olla.

-- Saanhan minä aina jäädä teidän luoksenne, sanoi hän hiljaa.

-- Saat, vastasi Sandels kääntyen vuoteesen päin.

-- Saanko silloinkin, kun menette oikein vaaralliselle retkelle?

-- Saat, saat! Nuku nyt vaan!

-- Lupaatteko sen varmaan?

-- Lupaan, lepää nyt jo!

-- Lupaatteko oikein pitäen puusta kiinni --

-- Puustako kiinni?

-- Niin, vaikka pöydän reunasta. Lupaatteko siten?

-- No, lupaan, sanoi Sandels naurahtaen. Mutta elä nyt enää lörpöttele, vaan nuku!

-- Luvatkaa se ensin, sanoi Eero hiljaa, mutta varmasti.

-- No, minä lupaan, sanoi Sandels tarttuen käsillään pöydän reunaan, että sinä saat seurata minua, minne vaan tahdot. No, joko nyt olet tyytyväinen?

-- Jo!

-- Joko nyt aiot nukkua?

-- Jo!

-- Hyvä on! ja Sandels kumartui jälleen työnsä ääreen.

-- Hyvää yötä, sanoi Eero, mutta niin hiljaa, että Sandels ei enää sitä kuullut.

Eero olisi tahtonut saada hatun vuoteesen, mutta Sandels oli unohtanut sen päähänsä.

-- Saanhan minä sen aamulla. Lupasihan hän antaa sen takaisin, ajatteli Eero.

Ja sitten hän makasi aivan hiljaa ja katseli ja katseli Sandelsia -- kunnes silmät painuivat umpeen ja hän nukkui.

Eero heräsi aamulla puheesen.

Vanha korpraali Flink seisoi tuvassa, ja Sandels keskusteli hänen kanssaan.

-- Retki on vaarallinen, sanoi Sandels, mutta välttämätön. Suuri joukko herättäisi vain venäläisten huomiota. Valitkaa sen vuoksi paraimmat ja luotettavimmat miehet noin kymmenen miestä kaikkiaan.

-- Ja milloin lähdetään, kysyi Flink.

-- Puolen tunnin päästä, vastasi Sandels. Kuten jo sanoin, aion hyökätä takaapäin venäläisten kimppuun. Kun he pakenevat, joka on luultavaa, tulevat he tännepäin ja silloin täällä olevat miehet ottavat heidät lämpimästi vastaan --

Enempää ei Eero kuullut. Hän oli noussut vuoteesta ja toisten huomaamatta pujahtanut pihamaalle.

Sandels lähtee retkelle ja sinne hänkin pääsee. Onhan hän sen luvannut. Mutta kun hän saa Sandelsin hatun päähänsä, niin täytyy hänen siivota pukuaankin.

Saappaat hankasi hän heinillä loasta puhtaiksi. Housut riippuivat hiukan rempallaan, mutta kun oikein nosti ne ylös ja kiristi nahkahihnalla, niin pysyivät ne ylempänä. Takissa oli tahroja. Vedellä ja hihallaan hankaamalla sai hän pahimmat lähtemään. Mutta reikiä oli myöskin. Niitä ei mitenkään ennättänyt korjata. Ehkä Sandels ei sitä niin huomaakaan, kun vaan rumpu on kunnossa. Eero puhdisti sitä, hankasi ja kiillotti, kiillotti ja hankasi, kunnes se oli melkein uuden näköinen.

Ja kun puolen tunnin päästä Flinkin valitsemat miehet seisoivat pihamaalla rivissä, kiväärit olalla, odottaen Sandelsia, niin asettui Eero avopäin rivin päähän. Sotilaat hymähtivät nähdessään hänet, luullen hänen aikovan antaa heille lähtiessään kunniarummutuksen.

Sandels tuli tuvasta ulos.

Hän tarkasti riviä.

-- Hyvä on! sanoi hän nähdessään paraitten sotilasten seisovan valmiina. Sitten osuivat hänen silmänsä Eeroon.

-- No, minnekäs sinä? kysyi hän.

-- Yhteen matkaan, sanoi Eero reippaasti.

-- Sinä saat jäädä tänne! sanoi Sandels lyhyesti ja aikoi lähteä.

Eeron sydäntä oikein kouristi se ajatus, ettei hän pääsisikään retkelle. Hän astui askeleen eteenpäin Sandelsia kohden ja hänen lapsekas äänensä vapisi hieman:

-- Te olette sen luvannut!

-- Minkä?

-- Sen, että minä saan aina seurata teitä.

-- Niin lupasin. Mutta minä en tätä tarkoittanut.

-- Minä tarkoitin, että aina, minne vaan, sanoi Eero varmasti.

-- Kuulehan nyt poika, sanoi Sandels. Retki on hyvin vaarallinen.

-- Te lupasitte!

-- Siinä on henki kysymyksessä.

-- Te lupasitte!

-- Jos sinä kaatuisit --

-- Te lupasitte! sanoi Eero yhä kiihkeämmin.

-- Jos sinä kaadut, niin voivat vanhempasi syyttää minua.

-- Minulla ei ole ketään muuta kuin te, sanoi Eero hiljaa. Ja jatkoi sitten itkusta melkein vapisevalla äänellä: Te lupasitte!

-- No niin, Jumalan nimeen sitten! sanoi Sandels vakavasti. Jumala on sinulle antanut sankarin sydämen, hän sinua myöskin varjelkoon.

Eero tuli ilosta aivan tulipunaiseksi.

-- No soita sitten lähtörummutus, sanoi Sandels hymähtäen.

Eero ei liikahtanutkaan.

-- No, mitä sinä vielä tahdot, kysäsi Sandels.

-- Hattuni! huusi Eero poikaäänellään ja osoitti rumpukapulalla Sandelsin päässä olevaa sotilashattua.

-- Vai niin, sanoi Sandels, otti hatun ja pani sen Eeron päähän ja painoi sen, kuten kiusalla, niin alas, että silmät tuskin näkyivät reunan alta. Flink juoksi tupaan hakemaan Sandelsin everstihattua.

-- Kuulehan, naskali, sanoi Sandels -- sinä komentelet melkein minua --

Enempää ei kuulunut, sillä Eero, koko naama naurussa, vilkaisi sivultapäin häneen, ja pärryytti rumpuaan sellaisella vimmalla, että varikset aitan katolta lensivät rääkyen pakoon.

Samassa toi Flink Sandelsin hatun ja he lähtivät matkaan.

He kulkivat metsää myöten ja tehtyään suuren kaaren pääsivät he vihdoin eräälle kalliolle, josta näkivät vihollisen alempana laaksossa. He olivat asettuneet kallion viereen, sillä se oli näyttänyt turvalliselta, kun sinne ylös pääsi vain yhdestä ainoasta kohdasta. Siinä oli kallioiden välissä kapea rotko, joka kasvoi lyhyttä metsän alkua. Eero, joka näillä seuduin oli saanut olla karjassa, tunsi erään polun, jota myöten he takaapäin saapuivat ylös kalliolle. Hän oli hyvin ylpeä siitä, että hän täten oli ollut tarpeeseen.

-- Eikös ollut hyvä, että minä tulin, sanoi hän nauraen Sandelsille.

-- Oli, oli, vastasi tämä. Mutta nyt saa leikki alkaa. Valmiina miehet, laskekaa nyt sade venäläisiin.

Laukaus kuului. Eräs venäläinen kaatui. Toiset hyökkäsivät kivääreihinsä ja nähdessään missä vihollinen oli, alkoivat he kiivaasti ampua. Syntyi vimmattu laukausten vaihto. Venäläisiä oli viisi kertaa enemmän. Heidän kuulansa vinkuivat Eeron yli, joka rumpuaan pärryyttäen seisoi Sandelsin vieressä.

-- Mene sinä syrjään, huusi Sandels ja lykkäsi hänet kalliolla olevan suuren, miehen korkuisen lohkareen taakse.

Lahkare oli kuin sinne vieritetty, se lepäsi kallion reunalla aivan sen rotkon kohdalla, josta saattoi ylös nousta. Se oli melkein heltiämäisillään, muutama alla oleva kivi sitä pidätti.

Yhä kiivaammaksi tuli laukausten vaihdos. Eeron mielestä viimein suomalaiset alkoivat ampua harvemmin. Miksi? Eihän kukaan ollut kaatunut, sillä venäläisten kuulat osuivat kalliolla oleviin puihin, joiden takana suomalaiset olivat.

Hän läheni Sandelsia ja silloin hän kuuli ukko Flinkin sanovan hänelle:

-- Meidän täytyy peräytyä.

-- Peräytyä! huudahti Sandels. Ei koskaan!

-- Meiltä loppuu ruuti, sanoi Flink.

Eero aivan kalpeni. Hän ymmärsi vaaran.

-- Sitten saamme iskeä kiväärin tukilla, vastasi Sandels, mutta pois ei mennä.

-- Hullu mies, mutisi Flink itsekseen.

Jo alkoivat venäläiset huomata, että laukauksia sateli harvemmin. He luulivat miesten kaatuneen. Kun he näkivät Sandelsin seisovan siellä, alkoivat he huutaa riemusta. Vihdoinkin oli hän heidän käsissään. He alkoivat rynnätä ylös tuota kapeaa uomaa. Yhä useampia heitä tuli. Tuon tuostakin joku pysähtyi, latasi ja laukasi, ja suomalaisten täytyi ruudin puutteessa olla toimettomia.

Flink veti Sandelsin pois vaarallisen rotkon kohdalta, sotilaat väistyivät erään kallion taa ollakseen kuulilta suojassa.

Eeroa ei muistettu. Hän jäi paikalleen.

Hän tajusi vaaran. Kohta ne saapuvat ja ampuvat hänet! Ne kapusivat yhä lähemmäksi. Jumala taivaassa ei voinut sitä sallia! Ne eivät saa viedä häneltä Sandelsia.

Rumpunsa hän oli unohtanut, hän nojasi suureen kiveen kauhusta kalpeana.

Silloin hän äkkiä kuten heräsi.

Kivi! Jos hän saisi sen liikkeelle, jos hän saisi sen vyörymään alas. Yhä lähemmäksi tulivat viholliset!

Hän tarkasti kiveä. Nuo alla olevat pienet kivet kun vain saisi pois. Hän tempoi ja riuhtoi, jo heltisi yksi. Hän unohti oman vaaransa ja tuli aivan kiven eteen. Jo heltisi toinen. Kivi heilahti hiukan. Venäläiset äkkäsivät vaaran ja kuulia sateli häntä kohden. Yksi kivi kun vielä heltiäisi! Hän tempoi sitä. Jotain pistävää tunsi hän äkkiä vasemmassa olkapäässään ja sitte ei hän enää voinut vasenta käsivarttaan liikuttaa.

Mutta samassa viimeinen esteenä oleva kivi heltisi. Suuri lohkare heilahti ja vieri alaspäin.

Venäläisiä oli päässyt jo aivan lähelle. Paasi vyöryi heidän ylitsensä. Se kiisi alaspäin yhä hurjempaa vauhtia.

Eero oli kaatunut maahan, mutta nousi samassa ylös.

Hän näki, miten pienet puut taittuivat, miten paasi irroitti muita kiviä ja kuinka kivivirta syöksyi kauhistuneitten venäläisten yli.

-- Hurraa! huusi hän. Äkkiä polte olkapäässä kävi kovemmaksi. Hän kosketti oikealla kädellään sitä. Jotain lämmintä, kosteaa osui sormiin. Hän veti kätensä takaisin.

Hänen päätänsä alkoi pyörryttää. Hän kaatui maahan.

Kun hän avasi silmänsä oli Sandels hänen vieressään kumartuen hänen puoleensa. Hän oli avannut Eeron takin, kiskasi univormunsa auki ja repäsi suuren palan paidastaan rinnan kohdalta ja koetti sillä tukkia haavaa Eeron olkapäässä.

-- Koskeeko? kysyi hän, kun hän näki Eeron avaavan silmänsä.

-- Ei, sanoi Eero hymyillen. Hän oli kalman kalpea ja tunsi itsensä niin väsyneeksi.

Sandels nosti hänet puoleksi maasta ja pani hänen päänsä polveaan vastaan.

-- Olemmeko -- kysyi Eero.

-- Voittaneet, olemme, sanoi Sandels, viholliset pakenevat tuolla niityllä. Meiltä ei ole kaatunut ketään.

-- He eivät nytkään ampuneet teitä, sanoi Eero heikko hymy huulillaan.

-- Eivät, sinä sen estit, sanoi Sandels.

-- Me olemme voittaneet! Hurraa, sanoi Eero. Huuto kuoli hänen huulillaan. Silmät painuivat umpeen. Oikea, terve käsi kohosi ylöspäin ikäänkuin etsien jotain. Sandels nosti sen kaulaansa. Eero painautui hiljaa hänen puoleensa. Hänen oli taas niin hyvä, niin lämmin olla.

Kun hän viimeisen kerran avasi silmänsä, niin hän näki Sandelsin kumartuvan hänen puoleensa, näki hänen kauniiden silmiensä katsovan syvälle hänen silmiinsä, näki hänet niin läheltä, niin hyvänä niin hellänä. Ja sitten hän tunsi hänen huulensa painuvan hänen kylmille huulilleen.

Heikko puna välähti Eeron poskille. Sitten painuivat silmät umpeen. Pää hervahti taapäin. Oikea käsi putosi alas Sandelsin kaulalta.

Sandels laski varovasti kuolleen maahan, paljasti päänsä ja rukoili hänen vieressään.

Sotilaat seisoivat avopäin ja vaiti ympärillä ja suuret kyyneleet valuivat Flinkin poskia myöten.

Kun sotilaat etsivät puita, joilla he kantaisivat ruumiin, näki Sandels Eeron hatun, joka hänen kaatuessaan oli pudonnut maahan. Hellästi hän nosti sen ylös, katsoi kuolleeseen ja hymyili.

Sitten hän pani sen omaan päähänsä.

Vanha korpraali näki sen ja sanoi:

-- Sen lakin alla oli oikea Sandelsin uljuus.

-- Ja sen takin alla oikea suomalainen sydän, sanoi Sandels, kun sotilaat nostivat ruumiin paarille, jonka he olivat kahdesta nuoresta männystä ja kuusen oksista tehneet.

Ja hitaasti lähtivät he kulkemaan kalliota alas.

Sandels kulki jäljestä, päässään Eeron hattu, oma everstihattunsa oikeassa kädessään ja Eeron rumpu vasemmassa, rumpukapulat oli hän pistänyt povelleen ja ne pistivät esiin univormun alta aukosta, jonka hän oli reväissyt etsiessään sidettä.

Ja Sandelsin huulilla väikkyi outo hymy.

von Döbelnin ruusu.

-- Döbeln tulee viikon päästä tänne! lausui A:n kartanon herra rouvalleen. Hän kirjoitti ennen Ruotsiin lähtöään haluavansa käydä meitä tapaamassa. Meidän täytyy ottaa hänet vastaan suurella kunnialla!

-- Sepä vasta hauskaa! huudahti kartanon rouva. No, kun v. Döbeln tulee meille, niin kyllä hän saa nähdä tulevansa ystävien luo.

Sota oli loppunut, joukot hajaantuneet rauhanteon jälkeen ja sotapäälliköt palasivat Ruotsiin.

Kartanon herra oli ollut hyvä ystävä v. Döbelnin kanssa, olihan Döbeln ollut heidän tyttärensä Annan kummikin.

13-vuotias Anna istui äitinsä luona, kun isä toi tuon uutisen. Hän aivan punastui ilosta. Kotona oli aina puhuttu v. Döbelnistä, hänen urhoollisuudestaan, jaloudestaan, hienosta käytöksestään, ja Anna oli oikein ahmimalla kuunnellut kaikkea. Hänen mielestään oli v. Döbeln paljoa lähempänä häntä kuin isää ja äitiä. Olihan Döbeln hänen kumminsa. Hän oli luonut itselleen kuvan tuosta miehestä, jolla aina oli musta side otsalla, jota sotilaat jumaloivat, joka oli jaloin, paras kaikista, ja joka oli juuri hänen, Annan kummi.

Talossa pantiin perinpohjainen siivous toimeen suuren vieraan kunniaksi, kevättuuli sai avoimista ovista puhaltaa sisään, mattoja tomuutettiin, hopeoita kiilloitettiin. Koko talossa kävi sellainen touhu, että vanha kanamummo, Maija-Kaisa, siunaili ja ihmetteli. Hänen muistinsa oli hyvin huono, eikä Döbelnin nimi pysynyt siellä yhtä vähän kuin vesi seulassa, mutta varmuuden vuoksi hän hoki:

-- Voi hyvänen aika, keisari ja kuningas tulee!

Keisari ja kuningas olivat korkeinta mitä Maija-Kaisa tiesi, ja kun hän pani ne yhteen, niin eiköhän se jo riittänyt nimeksi niin suurelle herralle.

Ja hän puheli kanoilleen tästä vieraasta ja selitti heille, sillä kukaan muu ei häntä viitsinyt kuunnella. Kun kukon ääni sattui olemaan käheä, niin Maija-Kaisa oli aivan onneton, jollei se nyt kirkastuisikaan siksi, kunnes suuri vieras tulee.

Heti ensimäisenä päivänä kuuli Anna isän ja äidin keskustelevan, minkä pienen lahjan kumpikin heistä antaisi Döbelnille. Isällä oli Döbelnin isän hopeinen nuuskarasia ja äidillä hänen äitinsä jalokivisormus. Ne aikoivat he antaa suurelle sankarille muistoksi hänen Suomesta lähtiessään.

-- Mitä sinä keksit kummillesi? kysyi isä Annalta.

-- Pitäänkö minunkin, sanoi Anna hätääntyneenä.

-- Sinun, jos kenenkään, lausui äiti hymyillen.

-- Mutta mitä? kysyi Anna.

-- Kas, sen sinä saat itse keksiä, sanoi isä nauraen.

-- Itse keksiä! Niinkuin olisi niin helppoa keksiä lahjaa sellaiselle suurelle herralle, ajatteli Anna.

Hän rukoili äitiä sanomaan jotain, rukoili ja pyysi, mutta äiti käski Annaa itse miettimään.

Anna kulki pitkin huoneita ja mietti ja tuumi. Hän istui salissa suurien muotokuvien alla ja ajatteli siksi kunnes päätä oikein pakoitti. Ja kun hän oli miettinyt, mitä tuollaiselle suurelle herralle voisi antaa, niin ei hän löytänyt muuta kuin sukat, ja niitäkään ei enää ennättäisi millään tavoin kutoa. Isälleen Anna oli laittanut joululahjaksi yömyssyn, mutta eihän sekään sopinut sotasankarille.

Hän meni kyökin puolelle ja kyseli Stiinalta, keittäjättäreltä, neuvoa.

-- En minä tiedä, mitä röökinän passaa tehdä, sanoi Stiina, minä laitan hänelle kauniin kakun.

Ja Stiina riensi Maija-Kaisan luo ja tilasi häneltä tuoksi tulopäiväksi kolmekymmentä munaa.

-- Ja tuoreita niiden pitää olla, sanoi hän varmasti kanamummolle.

-- Hyvänen aika, eihän ne kanat muni paljon näin varhain keväällä, voivotteli Maija-Kaisa aivan onnettomana.

-- Niiden täytyy, sanoi Stiina lähtiessään.

-- Jos minä koettaisin puhua kanoille järkeä, sanoi Maija-Kaisa ja huuteli koko kanalauman koolle.

Anna oli seurannut Stiinaa kanakopille ja päätti neuvottomuudessaan turvautua Maija-Kaisaan.

-- Maija-Kaisa, sanoi hän, onko teille kukaan ollut oikein rakas?

-- Herrajestas, mitä tuo lapsi kysyy! Mistä se Anna semmoista on päähänsä saanut?

-- Vastatkaa nyt, jatkoi Anna. Onko?

-- Minulleko? Oli kyllä, silloin kun minä olin nuori, mutta siitä on jo niin pitkä aika.

-- Odottiko Maija-Kaisa häntä koskaan kotiin?

-- Totta kai, hänhän oli tyyrmanni ja oli aina merellä.

-- Ja mitä Maija-Kaisa antoi hänelle, kun hän tuli kotiin?

-- Mitäkö? Ei sellaista sanota lapsille!

-- Sanokaa nyt. Voi, hyvä Maija-Kaisa, sanokaa nyt.

-- No, pusun hän sai.

-- Vai sen, sanoi Anna punastuen. Eikö muuta?

-- Kun hän viimeisen kerran tuli kotiin, ennenkuin hän sitten hukkui, niin olinhan minä kasvattanut häntä varten --

-- Mitä? Mitä?

-- Ruusun.

-- Oikean ruusunko? kysyi Anna.

-- Niin, ja kun hän tuli, niin olin minä pannut sen hänen pöydälleen. Se oli niin kaunis, siinä oli kaksi kukkaa ja yksi nuppu.

Sellaisen Annakin arveli mielestään voivansa antaa Döbelnille. Ruusun. Se sopisi. Tuntui oikein suloiselta, kun asia oli selvinnyt.

Mutta voi onnettomuutta! Samassa muisti Anna, että hiiret olivat talvella pureskelleet kellarissa kaikki ruusut, parissa oli nyt lehtiä, mutta ei nupunalkuakaan näkynyt. Jollei nyt jotain ihmettä tapahtunut, niin täytyi hänen kai sittenkin antaa Döbelnille yömyssy tai kutoa sukat, vaikka saisi yötä päivää valvoa.

Oikein pakkasi itkettämään sellainen paha onni. Että ne hiiret juuri tänä talvena olivat olleet niin pahoja!

Anna tuli sisälle. Isä istui kirjoituspöydän ääressä ja järjesteli papereitaan. Kuullessaan Annan tulevan huoneesen hän sanoi:

-- Pue yllesi ja mene neiti Henrietten luo ja vie nämät paperit hänelle. Sano, että niillä on kiire ja että hän koettaa kopioida ne neljän päivän kuluessa.

Anna otti käärön kainaloonsa. Kartanon maalla asui vanha neiti, joka isälle teki pieniä kirjoitustöitä. Hän asui pienessä mökissä vanhan palvelijattaren kanssa, luki joutoaikoina ranskalaisia romaaneja ja ompeli kauniita korutöitä. Hän oli asunut kartanon maalla niin kauan kuin Anna muisti, oli aina ollut hänelle hyvä ja Anna sanoikin häntä tädiksi.

Hän vei paperit neiti Henriettelle.