Part 3

-- Tule itse ottamaan! huusi Maunu takaisin. Kuului uusi laukaus, kuula osui maahan lähelle hevosen jalkoja. Maunu huomasi, että ukko koetti ampua hevoseen, hän ei tohtinut ampua Maunua kohden peläten osuvansa pojanpoikaansa, joka istui satulassa Maunun takana.

Kalle neuvoi tietä, ja metsänrajassa Maunu laski hänet satulasta maahan ja kiitti häntä. Ei ollut aikaa puhella, sillä tietä pitkin kiisi jo parvi venäläisiä ratsain.

Maunu kannusti hevostaan, se kiisi eteenpäin hurjaa vauhtia kuin lintu. Döbeln piti aina hyviä hevosia, ja tämä oli hänen nopein juoksijansa. Maunu tiesi sen vuoksi, että venäläiset eivät häntä saavuta.

Eivätkä ne saavuttaneetkaan, kääntyivät varmaankin takaisin huomatessaan takaa-ajon turhaksi.

* * * * *

Maunu saapui Närpiöön ja ojensi Döbelnin kirjeen Gyllenbögelille. Heti sen luettuaan, kutsui kapteeni Gyllenbögel upseerinsa ja jakoi heille määräyksiään. Hän oli suostunut Döbelnin ehdoitukseen ja valmistui pienen joukkonsa kanssa lähtemään Lappväärttiin hyökätäkseen takaapäin venäläisiin.

Käskyt jaettuaan hän kirjoitti vastauksensa Döbelnille ja antoi sen Maunulle. Kirje oli suljettu öljytystä kankaasta tehtyyn koteloon. Paitsi tätä kirjettä ojensi hän toisen samallaiseen koteloon suljetun kirjeen vietäväksi hänen rouvalleen, sillä Kauhajoen kautta oli jonkimmoinen mahdollisuus saada se lähetetyksi etelään, Turkuun.

* * * * *

Annettuaan hevosensa levätä valmistautui Maunu paluumatkalle. Muuta tietä ei ollut kuin Teuvan kautta, ja siellä oli joukko venäläisiä. Samaa tietä hän ehkä nytkin voi päästä, ja ehkä hänen onnistuu nytkin livahtaa niiden käsistä.

Oli tullut ilta, valoisa kesäilta, Maunu ajoi täyttä laukkaa Teuvalle päin. Hän ajoi nuo kolme penikulmaa yhteen mittaan, pysähtymättä muuta kuin juottaakseen silloin tällöin hevostaan. Kun hän tuli metsän laitaan, josta keskellä viljelyksiä näkyi Teuvan pieni kylä, pysäytti hän hevosensa ja tuumiskeli, ajaisiko suoraan kylän halki vai kiertäisikö pitkin metsää aukeaman toiselle puolelle. Hän piti jälkimmäistä tekoa viisaampana, sillä kylässä hän voisi joutua monilukuisen vihollisen käsiin.

Hän ajoi hiljaa metsän halki, monasti hän käveli ja talutti hevostaan. Hän koetti pysytellä metsän piilossa, mutta samalla kuitenkin pitäen silmällä Teuvan kylää. Maantie, joka Teuvasta johtaa Lappväärttiin oli autio, ei näkynyt liikettä missään.

Jo lähestyi hän tietä ja aikoi mennä sen toiselle puolelle metsään, kun pitkin tietä Lappväärtistä Teuvaa kohden tuli kasakkaparvi. Se näki Maunun! Nyt olivat viisaat neuvot kalliita ja sukkeluus ja nopeus ainoa pelastuksen mahdollisuus. Hän hyppäsi hevosen selkään ja ajoi nopeasti metsään.

Mutta hänen hevosensa oli pitkästä ratsastuksesta uupunut, venäläiset tulivat yhä lähemmäksi. Hän kuuli niiden huudot aivan selkänsä takana. Metsässä tuli aukea niitty eteen. Maunu ajoi sen yli, kun samassa lensi hänen takaansa silmuköysi. Silmu osui hänen kaulaansa, vetäytyi samassa kireälle ja Maunu putosi hevosen selästä. Samassa oli kymmenen kasakkaa hänen ympärillään. Maunu taisteli kuin hullu vastaan, hänellä ei ollut aseita, hän käytti nyrkkiään ja iski oikeaan ja vasempaan. Mutta lopulta joutui hän kiinni, taisteli vielä maassa kuin vimmattu, niin että kun hän vihdoin köytettynä makasi maassa oli hänen pukunsa aivan risainen.

Kasakat olivat sitoneet hänen kätensä ja jalkansa. Eräs oli ottanut hänen hevosensa kiinni, ja nyt heitettiin hän sen selkään ja koko joukko ajoi Teuvaa kohden.

Maunu puri hammasta kiukusta ja häpeästä maatessaan sidottuna oman ratsunsa selässä.

Teuvalla tuli talon isäntä pihamaalle vastaan ja nähdessään Maunun huusi hän ilkeästi:

-- Kas, siinähän se Döbelnin kuriiri on. Hyvästipä hoidit asiasi. Nyt sinä et enää lähde tästä talosta.

Maunu irroitettiin hevosen selästä ja makasi nurmella. Ukko kumartui hänen puoleensa ja tutki hänen taskunsa. Pian löysi hän öljykankaan sisään suljetun kirjeen ja riensi sen kanssa tupaan, jonka ovelle ilmestyi venäläinen upseeri.

Muutamat kasakat kantoivat Maunun talliin ja heittivät hänet sinne ja tallin ovi sulkeutui ja Maunu kuuli, miten yksi kasakka jätettiin sen eteen vartijaksi.

Maunu olisi itkenyt, jollei hän olisi ollut niin kiukuissaan. Hänet oli Döbeln valinnut monesta sotilaastaan kuriiriksi, ja näin huonosti hän oli hoitanut asiansa. Hän makasi jalat köytettyinä ja kädet selän taakse sidottuina ja yö kului yhä pitemmälle ja Döbeln odotti häntä Kauhajoelle kello kuudeksi aamulla.

Talli oli pimeä. Katossa oli aukko, jonne johti tikapuut ja josta päästiin tallin parvelle. Kesäyön varhain nouseva aurinko loisti sinne jostain aukosta, koska parvi näytti valoisalta.

Maunu kieritteli itseään lähemmäksi tikapuita ja saapui vihdoin niiden juurelle. Hän katsoi ylös. Tuolla parvella välkkyi jotain kirkasta. Kattoparruun oli pantu korjuun viikate. Niin, viikate se oli, sen hän näki varmasti. Sillä hän voisi katkoa siteensä, mutta se oli siellä ylhäällä parrun varassa ja hän makasi alhaalla tallissa kädet ja jalat köytettyinä. Hän päätti päästä sinne ylös, hänen täytyi sinne päästä keinolla millä tahansa. Ponnistaen voimiaan hänen onnistui vihdoin päästä seisaalleen ja lopulta aivan tikapuitten varaan. Hän asettui selin niihin, tuki selän taakse sidotuilla käsillään itseään, koukisti polviaan, ja pääsi nousemaan jo yhden pienan. Hän hengähti helpoituksesta. Varovasti, hyvin varovasti, jotta ei tallin oven takana oleva vahti kuulisi, hän sitten ponnistaen käsillään ja jaloillaan nousi piena pienalta ylemmäksi. Lopulta oli hän parvella. Viikate oli hänen edessään, mutta millä hän sen saisi alas, kun hän ei voinut nostaa käsiään. Kiukkuisena hän tarttui hampaillaan viikatteen terän päähän ja alkoi kiskoa. Se irrottautui yhä enemmän, se tuli parrun päältä yhä pitemmälle. Lopulta se putosi alas.

Se kilahti! Henkeään pidättäen kuulosteli Maunu. Vahti ei varmaankaan ollut kuullut viikatteen putoamista, sillä Maunu kuuli hänen astelevan tallin oven edessä.

Äkkiä heittäytyi Maunu selälleen ja alkoi hangata käsiensä nuoria viikatteen terää vastaan. Hän tunsi vihlasevan tunteen käsissään ja samassa jotain lämmintä ja kosteaa. Hän arvasi terällä loukanneen kätensä ja veren valuvan siitä. Mutta siitä hän nyt välitti vähät, köysi oli saatava poikki, se oli pääasia. Hän hankasi ja hankasi ja äkkiä hän tunsi köyden heltiävän. Kädet olivat vapaat! Nopeasti nousi hän istualleen, sieppasi verisin käsin viikatteen ja nopeasti katkoi jalkojensa ympärillä olevan köyden.

Nyt oli hän vapaa!

Mutta tallin parvelta oli päästävä pois. Sen päässä oli aukko, josta valo tuli sisään. Hän hiipi sen luo ja katsoi ulos. Ketään ei näkynyt missään. Nopeasti sitoi hän siteinään olleet köydet yhteen, kiinnitti toisen pään hirteen ja lipui köyttä myöten alas.

Hän seisoi nyt tallin takana tietämättä, minne päin hän suuntaisi kulkunsa. Talli oli nurkittain navetan kanssa ja sen takaa kuului hiipiviä askeleita. Maunu aikoi lähteä juoksemaan, kun navetan nurkan takaa astui esiin pikku Kalle, ja hänet nähdessään alkoi iloiten viittoa. Nopeasti hiipi Maunu hänen luokseen.

-- Sinä olet päässyt karkuun! sanoi hiljaa Kalle. Sepä hyvä. Minä aijoin jo kiivetä parven kautta talliin ja katkaista köytesi.

Maunu sulki iloissaan pojan syliinsä.

-- Hevosesi on tuolla metsän laidassa. Minä vein sen sinne laitumelta, jossa venäläisten hevoset ovat. Se on sidottu puuhun, mutta satulaa sillä ei ole. Sen ottivat venäläiset.

-- Mutta miten minä pääsen sinne, ettei kukaan huomaa? kysyi Maunu.

-- Ryömi pitkin pellon ojia, minä näytän, miten paraiten pääset ja kuljen ojan viertä rinnallasi. Minua ei kukaan epäile, kun käskivät minun paimentaa hevosia.

Kallen opastamana ryömi nyt Maunu pellon ojia pitkin. Kesti kauvan ennenkuin hän pääsi metsän reunaan, mutta lopulta kuitenkin hän tuli sinne aivan likaisena mullasta ja kätensä verisinä ja mustina.

Siellä oli hänen oma hevosensa. Hän hyppäsi sen selkään, taputti pikku Kallea päähän ja alkoi ajaa Keturia kohden metsän halki. Hän joudutti ratsua ja saapui vihdoin Keturiin. Siellä juotti hän hetkisen hevostaan ja kysyi paljoko kello oli. Se oli viisi! Hänellä oli siis tunti aikaa.

Vielä tunti aikaa ja vain penikulma ratsastettavana! Hän tiesi saapuvansa ennen määrä-aikaa perille Kauhajoelle.

Hän ajoi täyttä laukkaa maantietä myöten. Jota lähemmäksi Kauhajokea hän tuli sitä vaikeampi hänen oli olla. Hän oli määräajan sisällä käynyt Närpiössä, mutta miten hän oli hoitanut asiansa? Jättänyt tärkeät kirjeet vihollisen käsiin! Ja äkkiä selvisi hänelle, mitä se merkitsi. Hän ei ollut ainoastaan hoitanut huonosti päällikkönsä asiaa, mutta koko maan asiaa. Venäläiset saavat tiedon sotasuunnitelmasta, ja sen sijaan että suomalaiset saisivat voiton, he ehkä joutuvatkin tappiolle. Ja kaikki se oli hänen syynsä. Hän tunsi itsensä niin kelvottomaksi raukaksi. Mutta käyköön kuinka tahansa, hänen täytyy mennä Döbelnin eteen, sillä hän oli luvannut tulla. Rangaiskoon päällikkö häntä, hän sen ansaitsi, kunhan ei vain ajaisi häntä kokonaan armeijasta pois.

Döbeln oli kiivas, hän suuttuu varmasti silmittömästi. Maunu toivoi, että Döbeln sen verran hillitsisi itseään, että hän saisi selittää ja sanoa, että hän oli koettanut parastaan, vaikka ei ollut onnistunut. Hän ei ollut tahtonut pilata sotasuunnitelmaa ja saattaa omaa kenraaliaan ja tovereitaan vaaraan.

Maunu heitti ohjakset pois, hyppäsi alas hevosen selästä, ja antoi lähimpänä olevan sotilaan viedä sen talliin. Itse riensi hän pappilaan, avasi oven ja pysähtyi oven suuhun. Döbeln istui pöydän ääressä kirjoittamassa. Hän nousi äkkiä nähdessään Maunun ja astui häntä kohden.

-- Asia? kysyi hän.

-- Minä vein kirjeen perille, sanoi Maunu.

-- Ja vastaus?

-- Sen varastivat minulta venäläiset.

Hän tiesi Döbelnin tavattoman tuliseksi mieheksi ja odotti myrskyä. Döbeln ei sanonut mitään. Hän seisoi paikallaan luoden terävän katseen Maunuun, joka oli pakoitettu luomaan silmänsä maahan. Sitten läksi Döbeln liikkeelle, käveli kiihkeästi tuvassa edes ja takaisin. Maunu ei uskaltanut katsahtaakaan häneen, seisoi vain kalpeana paikallaan.

-- Miksei hän soimaa tapansa mukaan, ajatteli Maunu, se olisi paljoa helpompaa kuin tämä vaitiolo. Jos hän edes riehuisi, löisi häntä, ajaisi hänet ulos, häpäisisi häntä koko miehistön edessä. Se olisi helpompaa kuin seisoa siinä oven suussa ja kuulla hänen kiihkeään astuvan. Ja Maunu käsitti, mitä tiesi tuon kirjeen joutuminen venäläisten käsiin. Siinähän Gyllenbögel ilmoitti hyökkäävänsä venäläisiin takaapäin. Nyt ne tiesivät aikeen ja voivat olla varuillaan ja tuhota Närpiön pienen sotajoukon. Ja tämä kaikki oli tapahtunut hänen kauttansa, juuri hän oli ollut tuo kelvoton kuriiri! Hänen olisi pitänyt kuolla ennen kuin antoi kirjeen ottaa. Ja joskin kenraali antaisi tämän kaiken anteeksi, niin eihän hän enää koskaan saisi olla hänen kuriirinaan, ei Döbeln koskaan enää katsoisi ystävällisesti häneen, kääntyisi ehkä poispäin kun hänet näkisi, ei koskaan nyökkäisi hänelle. Toverit unohtaisivat ehkä tämän onnistumattoman retken, kun hän selittäisi kaiken, mutta ei Döbeln. Hänen asioillaan täytyi joko onnistua tai kaatua.

Samassa puhkesi myrsky. Döbeln oli kävellyt yhä kiivaammin, koettanut hillitä itseään, mutta lopulta puhkesi suuttumus esiin:

-- Tolvana! Koira! Sellainenko sinä olet! Jokainen venäläinen akkakin voi voittaa sinut. Mikä mies sinä olet, joka et yksinäsi vastusta vaikka kymmentä? Tiedätkö sinä, mitä sinä tämän kautta olet pannut vaaraan? Tiedätkö? Suuren yrityksen, joka olisi varmasti onnistunut, ellet sinä olisi raukkamaisena antanut käsistäsi Gyllenbögelin kirjettä.

Ja hän jatkoi suuttumuksen purkausta. Vuoroin hän käveli, vuoroin seisoi Maunun edessä, joka ei uskaltanut katsoakaan ylös. Ja kiukkuisina sinkoilivat sanat. Hän löi nyrkkinsä pöytään ja Maunu toivoi hänen lyövän häntä korville, sillä sen hän oli ansainnut.

Hetkeksi taukosi puhetulva. Döbeln käveli taas pitkin huonetta silloin tällöin lausuen jonkun kiivaan sanan. Jälleen seisahtui hän Maunun eteen.

-- Missä sinulla oli tuo kirje? kysyi hän.

-- Täällä povitaskussa, vastasi Maunu. Se oli vahavaatteeseen ommeltu kuten sekin --

-- Kuten mikä?

-- Se kirje, jonka Gyllenbögel antoi minulle toimitettavaksi tätä tietä hänen rouvalleen.

-- Ja senkin kirjeen ottivat venäläiset?

-- He tyhjensivät taskuni ja ottivat pois kaikki, mitä siellä oli. Se oli tässä taskussa, sanoi Maunu ja pisti kätensä sinne. Käsi ei löytänytkään taskun pohjaa, se meni syvemmälle, ja hänen sormensa tunsivat jotain kovaa takin päällisen ja vuoren välissä. Maunu repäisi sotilastakkinsa auki, kiskaisi vuoren irti ja permannolle putosi öljyvaatteeseen suljettu kirje.

Maunu kumartui ottamaan sen ylös. Hän katsahti siihen ja kiljahti. Sehän oli kapteenin kirje Döbelnille. Venäläiset olivatkin saaneet hänen rouvansa kirjeen käsiinsä!

-- Sehän on, sopersi hän, se on -- hyvä Jumala -- se on se kirje -- se oikea -- kapteenin kirje -- se on tässä -- venäläiset saivatkin väärän -- se oikea -- se on --

Döbeln sieppasi kirjeen, repäisi kankaan rikki, otti kirjeen ja luki sen. Hänen kasvonsa kirkastuivat, hän hengähti syvään ja huudahti:

-- Hyvä!

Maunu aivan vapisi. Kirje oli siis sittenkin pelastunut, hän ei siis ollutkaan saattanut sotaväkeä vaaraan. Itse hän oli kyllä huonosti hoitanut tehtävänsä, mutta sattuman kautta oli asia onnistunut. Ja vaikka kenraali nyt ajaisi hänet pois, niin samapa se, kun Döbeln vain oli onnistuva aikeissaan taistelun suhteen.

Döbeln käveli jälleen tuvassa, käveli ja vihelteli hiljaa, pysähtyi sitten Maunun eteen ja sanoi:

-- Kerro koko matkasi!

Maunu ei uskaltanut katsoa ylös, niin häntä vielä hävetti. Hän alkoi kertoa, kertoi kaiken mitä oli tapahtunut alusta siihen asti, kun hän oli saapunut jälleen Döbelnin luo. Hän lopetti kertomuksensa sanoen:

-- Ja tässä minä olen!

Silloin hän uskalsi katsoa kenraaliin.

Döbeln hymyili, hän hymyili! Nyökkäsi hiljaa päätään ja hänen tummat silmänsä kiiluivat niin veitikkamaisesti. Hän oli taas tuo hyvä, tuo iloinen kenraali. Ja Döbeln tarttui Maunun rintaan takin nappiin, nykäisi siitä ja sanoi:

-- Tyhmeliini!

Maunu aivan värisi, hän katsoi vain Döbelniin, koetti sanoa jotain, mutta ei saanut sanaakaan suustaan. Kaikki oli anteeksi annettu, hän tiesi sen nyt, ja hän olisi tahtonut kiittää siitä ja sanoa, että hän on valmis menemään vaikka tuleen. Mutta eihän hän osannut puhua.

-- Saat mennä! sanoi Döbeln.

Maunu kääntyi mennäkseen, kun Döbeln huusi:

-- Seis! Kuule, takkisi on aivan rikki. Uusia sotilastakkeja tuskin kohta saamme. Ja ehjästi täytyy sinun olla puettu. Tottahan toki, sellaisen pojan. Tuolla oven pielessä on vanha takkini. Olethan samaa kokoa kuin minä. Samaa kokoa -- ja -- no, samaa sorttiakin. Revi sentään kenraalinmerkit siitä pois.

Maunu sieppasi takin naulasta ikäänkuin peläten jonkun riistävän häneltä sellaisen aarteen.

-- Käske adjutanttini tänne. Miehille saat sanoa, että taistelu alkaa, me olemme valmiita.

Maunu syöksyi ulos. Talon kuistilla seisoivat adjutantit, ne lähetti hän kenraalin luo, itse syöksyi hän pihalle huutaen:

-- Me olemme valmiita. Taistelu alkaa kohta.

Hän aivan hyppi ilosta. Hänen intonsa sytytti muutkin tuleen ja kartanossa syntyi iloinen hälinä.

Kun kenraali ilmestyi portaille, oli väki valmiina taisteluun.

Döbeln kulki ohitse rintaman.

-- Missä on minun kuriirini? kysyi hän.

Maunu astui esiin. Auringon kirkkaassa valossa, uudessa takissaan, ruskettuneena ja säteilevänä näytti hän tavattoman kauniilta.

Döbeln puhui heleällä, soinnukkaalla äänellään:

-- Pojat! Vihollinen tulee Lappväärtistä päin meitä kohden. Varustukset ovat valmiita. Voitto on varma, sillä Gyllenbögel hyökkää häneen takaapäin. Me voimme antaa venäläisille kelpo löylyytyksen. Mutta ennen kaikkea, ei uhkamielisyyttä; tyyneyttä, se vie varmasti voittoon. Minä sain tiedon Gyllenbögelin lähdöstä liikkeelle, sen toi tämä sotilas. Hän on matkansa tehnyt hyvin ja minä tahdon sen sanoa kaikkein kuullen. Hän on taistellut matkallaan kuin paholainen -- no sen näköinenkin hän on, tumma ja kiiluvasilmäinen.

Kenraalin puhe loppui nauruun. Tummana ja ruskettuneena näytti Maunu todellakin joltain kauniilta pimeyden enkeliltä. Hän erosi aivan täydellisesti kaikista muista suomalaisista. Sotilaat nauroivat täyttä kurkkua. Kenraalin lause oli hetkiseksi rikkonut sotilasjärjestyksen. Döbelnin suupielissäkin näkyi naurun väre ja silmät loistivat.

Pian palasi vakavuus hänen kasvoilleen, käsi viittasi ja nauru taukosi. Döbeln sanoi:

-- Vararatsuni hänelle. Hän on tänään minun kuriirini. Hän saa ajaa heti jälestäni. Minä tarvitsen varman miehen sinne, missä vaara on suurin ja vaikein tehtävä.

Maunun sydän löi niin että rinta tuntui ahtaalta. Hänen olisi tehnyt mieli itkeä ilosta. Hän nielaisi kuten vaikean palan alas kurkustaan. Kenraalin varahevonen tuotiin hänelle, hän hyppäsi sen selkään. Ja silloin hän sai puhelahjansa, hän huusi niin että kajahti:

-- Eläköön kenraali!

Pohjalaiset yhtyivät riemulla huutoon, se nousi, se laski, se nousi jälleen, kaikui lähimetsästä. Döbeln istui ratsunsa selässä, suorana, kauniina, hän nosti hattuaan sotilailleen, noille sankareille, jotka jumaloivat häntä, hän tiesi sen, jotka olivat valmiit seuraamaan häntä sokeasti taisteluun isänmaan puolesta. Ja hänen rintansa nousi hänen syvään hengittäessään.

Käsi viittasi, torvet soivat ja joukko lähti taisteluun varmana voitostaan.

Sandelsin hattu.

Eversti Sandels oli joukkoineen Toivalan talossa. Oli syyskuun iltapäivä. Taistelu oli tauonnut, venäläiset olivat peräytyneet. Joka päivä oli ollut pieniä kahakoita, ja miehet eivät viikkokausiin olleet nukkuneet muuta kuin täysissä pukimissa.

Ikkunasta näkyi, miten Sandels istui mietteissään tuvan pöydän ääressä. Lämpöisessä tuvassa oli hän avannut sotilastakkinsa, everstinhattunsa hän oli laskenut syrjään ja piti päässään vanhaa kulunutta sotilashattua. Hän piirsi edessään olevalle paperille hanhensulalla jotain kartan tapaista. Sotilaat, jotka pihamaalla puhdistivat aseitaan, näkivät sen ja tiesivät päällikkönsä laskevan suunnitelmia uusiin hyökkäyksiin, sillä hänen oli varjeltava Toivalan salmea ja estettävä venäläisiä pääsemästä pohjoiseen päin.

Sotamiesten joukossa oli pieni rumpalipoika Eero, 12-vuotias pojanvekara, joka vasta lyhyen aikaa oli ollut rumpalina, mutta suuren iloisuutensa ja sukkelan kielensä tähden jo tullut kaikkien sotilasten lemmikiksi.

Jalassaan oli hänellä lapikkaat, harmaat risaiset sarkahousut, ainoa sotilaallinen vaatekappaleensa oli takki. Se oli alkujaan ollut täysikasvuisen miehen, nyt lekotti se hänen hennon vartalonsa ympärillä muodostaen suuria laskoksia vyötäisillä, missä vyö kiinnitti sen piukemmalle. Päässä ei ollut lakkia, vaan sen sijaan hän oli kietonut jonkun vanhan rääsyn päänsä ympärille, ja tuon hullunkurisen päähineen alta näkyivät hänen kalpeat kasvonsa ja pienet vilkkaat silmänsä.

Rumpunsa hän oli heittänyt syrjään ja seisoi nyt tuvan portailla matkien Sandelsia, hänen komennustapaansa ja jyrisevää, töykeää ääntään.

Tavan takaa sotilaat remahtivat nauruun. Päivän kiihkeä taistelu oli unohtunut.

Äkkiä nauru taukosi.

Eero kääntyi katsomaan ja vetäytyi säikähtyneenä syrjään -- Sandels seisoi hymyillen hänen takanansa.

Hän kääntyi Eeron puoleen, joka samassa teki kunniaa ja kysyi häneltä:

-- Mikä sinä, naskali, olet?

-- Minä olen rumpali, vastasi Eero heleällä pojanäänellään, katsoen Sandelsia suoraan silmiin, ja suupielissä leikki hymy, sillä hän näki Sandelsin silmien nauravan ja tiesi, että matkimisesta ei seuraisikaan mitään toruja.

-- Vai rumpali, sanoi Sandels. Kovinpa olet vähäpätöinen.

-- Ei ole jaksettu kasvaa, tokaisi Eero. -- Mutta sama kai se on, kun vaan jaksaa rumpua lyödä.

-- Vai niin, hymähti Sandels. Jaksatkohan sinä?

-- Ettekö kuullut tänään? vastasi Eero, ja hänen sisuaan hiukan kaiveli, sillä hän tiesi rummuttaneensa oikein vimmatusti, olivathan kädetkin niin jääneet kiinni rumpukapuloihin, että kun hän tuli torpalle, niin tuskin sai niitä auki, ja piti hieroa niitä yhteen, ennenkuin sormet liikkuivat.

-- Kyllä minä kuulin, kyllä minä kuulin, melkein liiankin hyvin, sillä eihän sen yli tahtonut enää minun ääneni kuuluakaan.

Eero punastui ylpeydestä. Sotilaat nauroivat Sandelsin lauseelle, ja Eero vilkaisi kiukkuisesti heihin.

-- Mutta, jatkoi Sandels, sinä olet melkein liian nuori rämpimään metsiä kylmässä ilmassa meidän kanssamme. Ei sitä lapsi kestä. Vanhako sinä olet?

-- Kaksitoista vuotta.

-- Parasta olisi sinun palata kotiasi.

Eeroa aivan pelästytti ajatus, että hän ei saisikaan seurata sotaväkeä. Äkkiä hän muisti erään seikan.

-- Niin, mutta, olittehan tekin jo kolmentoistavuotiaana luutnantti.

-- Kuka sen on kertonut, kysyi Sandels.

-- Miehet. Onko se totta?

-- On kyllä.

-- Enkös minä silloin --?

Sandels hymähti.

-- Katsotaan, katsotaan, sanoi hän. Mutta et sinä juuri sotilaan näköinen ole. Takki sinulla on, mutta tuo lakkisi on vähän harakanpesän näköinen.

-- Niinkö tämä? sanoi Eero tarttuen päässään olevaan riepuun. Ne viholliset ampuivat hattuni pois päästäni, enkä minä silloin joutanut sitä hakemaan. Ja sitten jälestäpäin en enää löytänyt koko kapinetta. Risainen se jo olikin, eikä juuri tätä parempi.

-- No, kenen akan hameesta sinä tuon sitten sieppasit? kysyi Sandels nauraen.

-- Ei se ole akkaväen riepuja, sanoi Eero suuttuneella äänellä, miehen housunkappale se on. Se on ollut minulla täällä povella takin täytteenä, kun se on liian avara.

-- Hyvä on, hyvä on, sanoi Sandels, mutta otahan se nyt pois, ei se sovi Sandelsin rumpalille.

Eero viskasi heti rääsyn syrjään, ja Sandels hymähti nähdessään hänen pienen päänsä paljaana, sillä siitä oli tukka leikattu melkein päänahkaa myöten.

-- Kylläpä sinulla on pulipää, nauroi hän.

-- Niin onkin, sanoi Eero nauraen helakasti. Minä olin täällä salmen toisella puolella renkipoikana, ja kun isännällä oli paha tapa pöllyttää tukasta, niin leikkasin sen aivan lyhyeksi. Ja kylläpä silloin isännän käsi lipesi.

Sandels nauroi, taputti häntä olalle ja aikoi mennä. Hän oli jo astunut askeleen, kun hän käätyi jälleen Eeroon päin ja sanoi:

-- Koska sinä olet Sandelsin rumpali ja koska osaat matkia Sandelsia, niin pitää sinulla olla Sandelsin hattukin.

Hän otti päästään sotilashatun, laski sen Eeron päähän ja hattu vajosi korviin asti.

Eero oli aivan tulipunainen, hymy oli kadonnut hänen kasvoiltaan, mutta silmät katsoivat kirkkaalla ilmeellä Sandelsiin. Hän aikoi sanoa jotain, mutta ei saanut sanaakaan suustaan, ja hän nielasi sanansa alas. Sydän sykki aivan kurkkuun asti.

Sandels nyökkäsi hänelle ja palasi tupaan.

Eero seisoi aivan liikkumattomana paikallaan, hänen silmänsä olivat vaan kääntyneet oveen, josta Sandels oli mennyt. Sitten hän äkkiä kiljahti ilosta ja hyppäsi korkealle ilmaan.

Sotilaat nauroivat.

Vanha korprali Flink sanoi:

-- Nyt kun sinulla on Sandelsin hattu, täytyy sinulla olla Sandelsin rohkeuskin, jottet hattua häpäise.

Eero katsoi pitkään, hyvin vakavasti nauraviin sotilaihin. Hän oli hetken vaiti, mutta silmissä oli kummallinen tuli ja huulet pusertuivat yhteen. Hän heitti pienen päänsä hiukan taapäin, ojensi lyhyen lapsenvartalonsa suoraksi ja sanoi lyhyesti ja varmasti:

-- Kyllä minä sen itsekin tiedän! ja marssi tanakkana pihamaalta pois.

-- Hm! siinä on poikaa! sanoi vanha Flink hänen mentyään. Ja sotilaat alkoivat jälleen puhdistaa kiväärejään.

Aitan takana otti Eero hatun päästään, hän silitteli sitä, hyväili sitä, painoi rintaansa vasten, pani sen uudelleen päähänsä, otti taas pois, hän ei tietänyt miten olisi sitä pidellyt, ja koko ajan hän melkein puoli kovaa, ilosta väräjävällä äänellä sanoi: Sandelsin hattu! Sandelsin hattu! Hän pyöri ympäri, hyppeli ilmaan Ja sitten istui alas kivelle ja piti hattua sylissään hiljaa hyväillen sitä.

Äkkiä taukosi hän hyväilemästä tuli hyvin vakavaksi, ja samassa juosta livisti hattu kourassa saunan luona olevalle kaivolle. Kiireesti hän nosti vettä kaivosta, laskettuaan ensin hatun varovaisesti kaivon kannelle. Ja sitten hän pesi naamansa, hankasi varsinkin päälakeaan ja sanoi itsekseen: