Part 8

Pari, kolme kuukautta on Seyristunturin seutu Raaskaltiolta tulleiden kotipaikkana. Täällä raitioidaan tokkaa ympäristön tievoissa ja kalastellaan lähijärvissä. Täällä jo joudutaan lypsämään poroja, sillä vasat ovat varttuneet jo niin isoiksi, etteivät enää ole aivan riippuvaisia emon ruokinnasta. Joka päivä lypsää lappalainen vaatimet ja saa joka porosta korttelin verran maitoa pyöreään, kapeasuiseen, koivunpahkasta koverrettuun varsinaappuunsa.

Osan maidosta hän kuivaa kotasavussa poronvatsapalleroissa "maitomahoiksi", osan tekee juustoiksi. Kattilassa haalistetun maidon hän juoksuttaa vesitilkalla, jossa on liotettu poron makonahan suortuvia, ja juustot hän puristaa vartavastisiin kaavoihin, lokkiin. Niitä on varakkaalla poroisännällä kymmenkuntakin erikokoista -- isoimman halkaisija 32 sm, pienimmän 10 sm -- pyöreää kehystä, joiden reiäkkäät pohjat ovat täynnä koristeleikkauksia; useasti niissä on vuosilukukin sekä omistajan nimikirjaimet. Valmiiksi puristetut juustot lokkineen ladotaan päällekkäin, kapeampi aina yläpuolelle ja viimeksi iso kivi painoksi. Siinä saavat juustot yökauden puristua ja valuttaa heraa pois, jonka jälkeen ne ripustetaan luövviin kuivamaan.

Mutta kun talvi heittää ensimmäiset lumensa, heittää Näkkälän Jussakin Seyristunturin takaiset tievat, lyö taas kotansa ja tavaransa kasaan ja lähtee pois koko tunturimaasta. Sillä alastomilla, tuulisilla tuntureilla ei lappalainenkaan saattaisi talvella asua. Talvella on pakkanen siellä vielä ankarampi kuin muualla, ja myrskyt möyryävät niin rajuina, ettei keveä kota pysyisi pystyssä. Eikä porokarjakaan tulisi talvella tuntureilla toimeen. Siksi muuttaakin kotakunta eteläisempiin outamaihin Hetan ja Näkkälän välille. Outamailla ei talvi tunnu niin ankaralta kuin puuttomilla tuntureilla.

Lumikelillä käy majanmuutto paljon hauskemmin kuin kesällä. Tavarat saadaan ahtaa ahkioihin ja kelkkoihin, ja ajella suoraan yli jänkien ja järvien. Pitkänä raitona vain lasketellaan pitkin maita, ja koko tokka, paimenien ja koirien ohjaamana, tulla rytistää mukana. Kankaalle jonkun jängän taikka järven lähimaille pystytetään kota; lumi lapioidaan vain paikalta pois, ja sitten talo pystyyn.

Luminen erämaa on yht'äkkiä keskellä talvea herännyt eloon. Kota työntää savua ilmaan, nahkapukuinen metsänväki häärii kodan ympärillä, jossa on ahkioita, kelkkoja ja kaikenlaisia tavaroita sikin sokin, ja joitakuita porojakin seisoo kotamaalla jäkälän ääressä. Metsä ihan vilisee ja elää, kun sarvipäinen harmaa lauma siellä liikkuu.

Samoille Hetan outamaille ajautuvat talveksi myös Pöyrisjärven Näkkälät ja Proksit. Hekin heittävät tunturinsa ja jutavat Hetasta etelään, Muotkajärven ja Palojoen kankaille, jopa aina Sonkamuotkan takalistoille. Palojoen tienoille laskeutuvat korkeasta tunturimaastaan myöskin "Käsivarren" lappalaiset Poro- ja Kilpisjärven ympäristöiltä. Mutta Pöyrisjärven Maggat viettävät talvensa Peltovuoman ja Nunnasen seuduilla.

Silloin ovat Hetan talviset metsät asuttuja, kun niissä Näkkälän ja Porojärven lappalaiset pitävät majaansa, ja porolaumat palkivat kankailla. Poroja on Näkkälän miehillä yhteensä yli neljätuhatta. Rikkaimpana isäntänä häärii joukossa Tuomaan Antti, jolla on 600-700 sarvipäätä; sataisia laumoja hoitelevat myöskin Isko-vainajan perilliset. Mutta aikoinaan oli Näkkälän joukkokunnalla poroja tuhansittain. Isko-äijäkin omisti yksinään lähes kolmituhantisen suurlauman, josta saattoi jakaa jokaiselle kuudelle lapselleen, sitä mukaa kuin ne tulivat aikuisiksi, perinnöksi 600 päätä. Porojärven poromiesten, Lapin palkisen, lauma nousee neljännelletuhannelle, ja heidän rikkaimpiansa on Palojärven Antti, viisisataisen tokan isäntä, sekä Valkeapään Maaret, jolla on neljäsataa.[9] Sodan aikana on Enontekiön miesten, niinkuin muidenkin lappalaisten, poroelo entisestään paljon vähentynyt, mutta on sitten taas ruvennut nopeasti kasvamaan.

Koko talvikauden oleskelee porolappalainen suojaisessa metsäseudussa muutellen sielläkin aina vähän päästä paikasta toiseen. Hyvällä jäkälämaalla saattaa porotokka viivähtää toistakin kuukautta, mutta huonolta kankaalta täytyy sen siirtyä pikemmin pois. Ja kotaväen pitää seurata perässä.

Samaa Lapin pakkasperää on alava outamaakin, mutta vaatekodassa lappalainen viettää talvensakin. Kesäinen kotaverho on kyllä vaihdettu paksuihin villaisiin ruijanraanuihin, jotka kaksinkerroin vetäistään seiniksi, ja alaosan ympärille lumi heittää vallin. Mutta räppänäaukko on aina avoinna, ja pakkasöinäkin katsovat kotaan synkän kylmän taivaan tähdet taikka valaisevat sitä roihuavat ruijantulet. Päivisin kyllä palaa kodassa alituisesti tuli, ja tuntuu sen loimossa lämpöiseltä, mutta kovilla pakkasilla ei savu tahdo jaksaa kohota ylös, vaan täyttää koko kodan. Keitoista nouseva ja hengityksestä sekä kosteista vaatteista lähtevä höyry vielä sekaantuu joukkoon, niin että kota on täynnä harmaata huurua kuin kylmä sauna. Purkuilmoilla kyllä ei pakkanen eikä huuru ahdistele, mutta silloin rajuilma ryöpyttää lunta räppänästä ja ovivaatteen raosta sisään, jopa välistä niinkin, että kodan asukkaat aamulla saavat kaivautua kinoksesta. Mutta kotaväki, kodassa syntynytkin, on alun pitäen jo tällaiseen tottunut. Ei sitä huuru häiritse, ei lumipurku kiusaa, eikä öinen tähtien tuikkiminen räppänästä pelota. Lämpöisissä moninkertaisissa poronnahka-pukimissaan nukkuu lappalainen yönsä taljoilla paksun villaraanun alla, tietämättä pyrystä ja pakkasesta, vaikka talvenisäntä tulee monesti kotaan niin kovana, että aamulla on keitto vesikattilassa paksussa jäässä.

Pakkanen ei lappalaisen luontoa langeta; päinvastoin hän on silloin paljon toimeliaampi kuin talvisella suvisäällä, samoinkuin porokin, joka kiljuvalla pakkasella on tavallista hurjempi menemään. Talvi on lappalaisen ja poron ihana aika. Silloin pääsee vapaasti menemään minne haluaa, ja saa kulkea mistä mieli tekee. Eivät pidätä järvet, eivät estä pohjattomat jängät, ja leveillä sorkillaan oiustaa poro kyllä umpienkin halki. Hyvillä mielin ajelee lappalainen tunturimaassaan, päästelee yli tunturien Koutokeinoon ja Jäämeren rannalle, Alattioon, josta jutaa elintarpeita kesänkin varaksi.

Ei ole talvella kiusallista räkkääkään, joka Lapin valoisan kesän tekee niin sietämättömäksi kaikille eläville.

Mutta on talvellakin vastuksensa: Lapin suuret susilaumat. Ne ryöpsähtävät tunturilta väliin koko joukolla porokarjaan ja tekevät kamalaa jälkeä, syöksyvät saman tien toiseen, kolmanteen ja neljänteen tokkaan, ja joka paikassa iskevät eloa maahan, kaatavat ja hävittävät kuin tuli. Kymmenittäin poroja saattaa hukkaparvi yhtenä yökautena tuhota, kiitäen pitkät matkat laumasta toiseen. Hukka on tavaton menijä, ja on sillä oma kyytinsä. Komealla "raamikkaalla nuotilla" siitä lappalainenkin laskee joikunsa:

-- Hukka se se on koko mies: yhdeksän tunturivuomaa menee yhdessä veikissä poikki, ja se on vain nelijalkainen elävä. Se on eri poika se, joka niin pitkältä menee ja hakee pyytöä. Mahtaa se poron herra olla. Kun se poron saa kiinni, niin se repii niinkuin valkia, se polttaa niinkuin valkia, niinkuin hyvä valkia; se poron hajoittaa ja syöpi, niinkuin valkia polttaa. Ja hukan työ on niin kauhea. Kun se työn on tehnyt, niin se menee tunturiin ja ulvoo.

Vihatulle hukalle tekivät entiset lapinäijät joskus sellaiset räähkät, että nylkivät sen elävältä ja sitten laskivat alastonna laukkaamaan. Ja tästä tekosesta oli se hyöty, ettei susi enää koskaan tullut niille maille, missä nyljetty toveri oli henkitoreissaan harpponut. Näin teki ennen Jouni Hetta, Enontekiön lappalainen, hukalle, joka syöksyi hänen kimppuunsa tunturilla. Äijä survaisi karvakintaisen kouransa pedon kurkkuun, kieppasi suopungin kaulaan, sitoi leuat samalla suopungilla yhteen sekä nuoritti kuonon puuhun. Välittämättä hukan keturoimisesta ratkoi ukko suurpuukollaan nahan auki, kuoraisi sen pois selästä, ja sitten vasta laski paljaan elukan menemään.

Eikä liioin tullut hukka enää siihen tunturiin.

Joulu ja pääsiäinen ovat lappalaisen suuria pyhäaikoja, jolloin hänenkin alituiseen arkeensa tulee hauskaa vaihtelua antava katkeama. Ajetaan jouluna joukottain kirkolle yhdeltä ja toiselta kotipaikalta. Mutta silloin on Lapin pimeä yö kaikkein synkimmillään, ja kaikki tunturin pimeät peikot ovat liikkeellä. Silloin metsäkodassakin pitää kaikkien liikkua aivan hiljaa ja äänetönnä. Eivät edes lapset saa taajoa eikä telmätä. Jos kovin taajoisivat, tulisi tunturista Stallo ja söisi taajojat suuhunsa. Niin teki Stallo Koutokeinossa, Oskalon lähellä, Turkihanvaaran kodalla, tappoi ja söi lapset, jotka vanhempien kirkossa ollessa pahasti taajoivat, vieläpä muutti kodat, porot ja kaikki kiviksi. Ja ne kivet ovat vieläkin vaaralla nähtävinä.

Jouluyönä onkin itse Stallo liikkellä, ajaen raitoineen kodan ohitse. Siksi siivotaankin kodan ympärys hyvin puhtaaksi, ettei Stallon raito tarttuisi mihinkään oksaan taikka puuhun. Ja kotaan varataan vettä, että Stallo saa, jos haluaa, pistäytyä juomassa. Ellei vettä olisi, imisi Stallo veren nuorimmasta lapsesta.

Pääsiäinen on paljon iloisempi ja valoisampi pyhäpäivä. Silloin koko tunturienmaa ajaa kevättalven kirkkaita hankia lähiseutujen kirkkopaikoille, Koutokeinoon, Kaaressuvantoon ja Hettaan. Silloin on tunturikansa komeimmissa pukamissaan, mustissa ja valkoisissa purkapeskeissä, joista punainen ja keltainen paistaa, ja hopea ihan häikäisten hohtaa ja helkkää. Outo luulisi näkevänsä jopa satujen tontturuhtinaita ja kääpiökuninkaiden koreita tyttäriä. Silloin haudataan edesmennyt lappi, kastetaan vastasyntynyt kansa ja vihitään monet uudet parit uutta tunturipolvea jatkamaan. Pääsiäispyhät ovatkin tunturiväen varsinaisia hääpyhiä. Silloin on kotapoika toimittanut kosimisensa, valinnut omansa, vaihettanut hänen kanssaan poroja, antanut monet hopeaiset ja kultaiset sormukset, vieläpä hopeahelyjä rinnan ja vyötäret täyteen, ja sitten saattanut kirkolle papin eteen.

Lapin kiertäjakansa, nuoret ja vanhat, vieläpä -- kotakansan koiratkin täyttävät pääsiäispyhinä kirkon käytäviä myöten. On silloin kirkonmenokin oikeaa erämaan menoa, johon koiratkin ottavat osaa. Eri kotakuntain rakit iskevät kiljuen yhteen keskellä käytävää, pojanvekarat heittelevät niitä suopunkeihinsa ja kiljuttavat vielä enemmän, ja kietkamien asukkaat parkuvat hoitajiensa sylissä. Papin saarnan sattuessa monet vanhat eukot tulevat liikutuksiin ja rupevat hurjina hihkumaan, hyppimään ja käsillään huitomaan. Mutta pappi on tottunut tunturilaisten kirkonmenoon, korottaa vain ääntänsä ja pauhaa sitä voimakkaammin.

Keväällä ennen kelin loppua jättävät lappalaiset taas outamaansa ja muuttavat takaisin tuntureillensa. Näkkälän Jussakin jutaa Vapun tienoissa Seyristunturin eteläpäähän ja oleskelee siellä suurien jänkien äärellä porojen vasoitusajan. Sitten juhannuksen edellä tulee vielä muutto entiselle kesäkentälle Raaskaltiolle.

Niin on vuosi kiertänyt ympäriinsä, ja kotakansa kiertänyt erämaansa. Sitten alkaa taas sama erämaan kierto, jolle ei tule loppua enempää kuin ajan kiertokululle.

Ei ole tunturilaisella pysyväistä olinsijaa, vaan hän elää kuin alituinen matkamies. Vaikka hänen kotansa seisookin tunturin juurella, on se kovin löyhästi maahan kiinnitetty.

PORONWARKAUS

Porolappalaisen kotina on koko erämaa, ja siihen hän on vahvasti kiintynyt. Täällä elää hänen suuri elonsa, hänen liikkuva valtava viljavainionsa, joka hänet säätää ikuiseksi erämaan kiertäjäksi. Se tarvitsee aina uutta voimaa maasta, ja hänen täytyy pitää alituisesti sitä silmällä, olla viljansa vierellä kesät, talvet, niinkuin lannanmieskin asuu aina peltojensa äärellä. Silloin tulee elo parhaiten hoidetuksi ja menestyy hyvin sekä säästyy susilta, ahmoilta ja muilta tunturien rosvoilta.

Sillä tunturi-maissa on paljon pahempiakin rosvoja kuin nelijalkaiset ryövärit, vaikka nekin liikkuvat ja polttavat kuin tuli. Monesti katoaa laumasta poro, saattaa kadota useampikin sarvipää, jopa joskus hävitä kymmeniä, satojakin, niin ettei aina edes löydy raatojakaan, kuten suden jäljiltä.

Silloin on ihmisrosvo liikkunut erämaissa.

Milloin vain tokkaa ei kylliksi tarkoin vartioida, saattaa siitä päästä joku parttio karkuteille ja joutua toisen seudun alueelle taikka muuten eksyä kauas erämaihin, ja siiloin voi koko joukko helposti olla mennyttä. On joskus käynyt niinkin, että useampisatainen tokka on toisessa tunturimaassa kokonaan tuhottu. Niin menetti kerran Inarin Salkko-Niila seitsemänsataa poroa, jotka kulkeutuivat Enontekiön erämaihin ja hävisivät sinne joka sorkka. Kerran taas autioissa tuntureissa tuhottiin Kaaressuvannon poroja kuusisatainen karja, ja muuanna talvena katosi Ruijanrannan lankoniemeläisten elukoita puolitoista tuhatta, ettei päätäkään löydetty. Hyvin häikäilemättömästi menettelevät vanhat tottuneet poromiehet anastaessaan vierasta karjaa. Sattuupa vain toisen poroparttio eksymään rohkean porovarkaan tokkaan, ajaa hän koirien ja paimenten kanssa koko lauman piiloiseen autioon tunturikuruun ja panee siellä heti toimeen joukkoteurastuken.

Täysikasvuiset porot lyödään lihoiksi ja nahoiksi, mutta vasat ja nuoret porot, joita ei omistaja niin helposti voi tuntea kuin vanhoja eläimiä, muutetaan omiin merkkeihin. Ellei yhdessä paikassa ennätetä tehdä valmista kaikista vieraista elukoista, saavat loput jäädä tokkaan, kunnes taas sopivassa tilaisuudessa rymäytetään koko karja toiseen jylhään kuruun ja jatketaan siellä teurastusta; näin tehdään vielä siitäkin edelleen siksi, kunnes on saatu kaikki selväksi. Taljat ja lihat myydään Norjaan, mutta sisälmykset ja muut jätteet heitetään tappotantereelle. Kolonnäköinen on tällainen erämaan teurastuspaikka. Niinpä oli Vuomavaaran pohjoispäässä Enontekiöllä eräässäkin suuressa kurussa, jossa joku suurvaras oli toimittanut oikein joukkosurmat, koko tanner yhtenä rapana ja lihana.

Saattaa sukkela ja kälmi lappalainen hyvän hetken sattuessa siepata poron ja toisenkin oman seutulaisen, jopa naapurinkin karjasta, ja peurakorvan vasan hän voi näppärästi merkitä omilla pykälillään ja linnun varpaillaan, kun ensin on suurpuukollaan toimittanut emon päiviltä. Sillä porojen mailla toisen "elävän" omaisuuden kähveltäminen on aivan tavallista elinkeinoa, eikä sitä pidetä juuri rikoksenakaan. Ei liene edes syntikään heittää jotakuta poroa semmoiselta, joka myös tekee samalla tavalla, sati vain sattuu sopiva tilaisuus. Ja mikäpä synti se olisi? Ei ainaskaan! Sehän on ainoastaan toisen lainaaman tavaran takaisin noutamista. Mutta jo vain se on synti, jos keikauttaa poron sellaiselta isännältä, joka itse ei koskaan koske toisen tokkaan. Samoin myöskin "kuolleen" tavaran ottaminen on häpeällistä varastamista ja kuolemansyntiä. Näin sanotaan lapinäijien rikoskaaren varkauspykälässä, ja lappalainen noudattaa sitä ja ottaa, milloin vain onni hänet hyvälle paikalle ohjaa, "lainansa" pois. Ja tämän todistaa lappalainen joiussaankin:

-- Salkko sanoo, nun nun nuu: Kyllä niin paljon saapi, toisen poroja varastaa, kun itseltäki katoaa, eikä se synti ole, nun nun nun nuu.

Ja niin "lainailevat" lappalaiset alituisesti toistensa tunturieloa ja panevat silloin tällöin vierasseutulaisten karjassa toimeen oikein suursurmat. Autioissa jylhissä tuntureissa tapahtuu salateurastuksia ja poromerkkien väärennyksiä sekä suurlahtauksia niin paljon, että jos ne kaikki kertoisi, tulisi niistä "ainakin raamatun kokoinen kirja, ja siihen raamatun verran sanoja, olkoon vain raamattu niin iso kuin onkin."

Mutta sitten kumminkin, kun kuolema rupeaa kurkistelemaan kodanovesta, tulee lapinäijälle hätä, ja entinen elinikäinen lainanotto alkaa tuntua synniltä ja näyttää hänelle kadotuksen kuilua. Kun on äijä viiteen-, kuuteenkymmeneen ikävuoteensa saakka suruttomana ja rentona keikautellut poroja, niin rupeaa jo seitsemännellekymmenelle joutuessa uskoa tunnustamaan ja etsimään uskovaisilta synninpäästöä, sillä eihän sitä tiedä, vaikka taivaan Herran lakipykälissä "lainaaminenkin" luettaisiin kuolemansynniksi. Moni vanha äijä-parka pelkää kuoleman uhatessa kamalasti ja makselee naapureilleen niitä poroja, joita muistaa joskus heiltä ottaneensa. Ja naapurit tietävät selän takana kertoa ukko-raiskalla olevan siksi paljon ottoja, ettei hänen koko omaisuutensa riittäisi niiden maksamiseen, jos suorittaisi kaikki, mitä on tunturien takaisiakin poroja päästänyt päiviltä. Sanovatpa muutamat äijällä olevan tunnollaan niin paljon poronsurmia, että saisi joka "hyyksen" panna päästään, eikä vielä sittenkään riittäisi. Jotkut vielä arvelevat:

-- Sati äijä vielä siitä virkkuu ja pääsee porokiekeröillensä, niin jo vain se ottaa luonnossa takaisin kaikki, mitä on maksellut.

Lopun lähetessä useat ukko-rukat turvautuvat uskonveljiensä todistukseen anteeksiannetuista ja verellä maksetuista synneistä, uskovat ja saavat autuaan lähdön. Monet kutsuvat papin neuvomaan pelastuksen tietä ja antamaan synninpäästön. Niin tuotiin pappi vanhan poro-äijän kotaan, kun tämä jo oli henkimenoissa. Kysyi kuoleva jumalanmieheltä:

-- Na, jaksatko sie antaa anteeksi sata poroa?

-- No, kyllä sen nyt jaksaa, pappi vastasi.

-- Na, jaksatko tuhat?

-- Noo, kyllä senkin.

-- Na, kakstuhatta?

-- Ehkä vielä.

-- Na, kolmetuhatta?

-- Ehkä...

-- Na, viistuhatta... kaheksantuhatta... kymmenentuhatta?

Näin suunnaton määrä hirvitti jo pappiakin, eikä hän kyennyt sanomaan mitään. Näin tavattomat synnit olisivat vaatineet anteeksi saamista varten suurempaa todistajien joukkoa kuin sillä hetkellä sattui kuolinkodassa olemaan. Kuoleva äijä-raukka näytti olevan kauhean kadotuksen ovella. Mutta silloin äijän poika löi kämmenellä isää olkapäähän ja sanoi:

-- Kuole sie, isä, rauhassa, kyllä kaikki maksetaan!

Äijä kuoli rauhassa, ja kymmenentuhatta päätä jäi pojan maksettavaksi.

Samalla tavalla ehkä lienee äijäkin aikoinaan saattanut kuolevan isänsä tuolle ilmalle, mutta jättänyt sitten maksamatta, lisännyt vain ja niin saanut kymmentuhantisen anteeksi-pyydettävänsä. Ja saman hyvästelyn ja maksulupauksen taas vuorostaan ukon poikakin kuolemanhetkellään saanee pojaltaan, ja tämä taas pojaltaan. Kuinka monta tuhatta sitten lopuksi tulleekaan papilta anteeksi pyydettävää!

Näin suuriin lukuihin ennättäneet lapinäijät ovat sentään jo päätään pitempiä muita poromiehiä, tavallista ovelampia tunturikettuja, jotka osaavat liikkua niin taitavasti, ettei heidän jäljilleen milloinkaan päästä, vaikka he väliin panevat toimeen oikein suurkaatojakin. Heillä on omat renkinsäkin, jotka saavat päämieheltään "elatusta", joskus kruunun joka porosta, mikä metsästä "löydetään", kun vain osaavat pitää suunsa kiinni ja todistaa käräjilläkin päämiehensä puolesta, sillä monesti joutuvat poromaiden "suurmiehet" tuomarin pöydän eteen kertoilemaan erämaan retkistään. Sellaisista äijistä kannattaa kyllä jopa komealla nuotilla joiatakin, vieläpä ansaitsee hän useammankin nuotin. Sillä jota ovelampi mies on vieraita poroja kadottamaan, sitä suurempana ja merkillisempänä häntä kunnioitetaan ja hänestä joiataan.

Niin eräästäkin, jo manalle menneestä kota-äijästä saatiin kuulla komea joiku:

-- Äijä oli elatusisä, ku luu lulu luu luu, ku luu lulu luu luu, Sillä olit vakinaiset vierahat miehet, joita se aina käräjille vei, ku luu lulu luuluu. "Pojat" istuskelivat ympärillä ja kuuntelivat mitä äijä sanoi, ku luu lulu luu luu, ku luu lulu luu luu. Ja äijä haisi savulle aina, ku luu lulu luu luu. Se jakeli niille elatusta: vuorsoja se anteli, ku luu lulu luu luu, jauhoja ja kahvia anteli aitastaan, ja itse kullakin oli pussi, ku luu lulu luu luu, ku luu lulu luu luu.

Jopa semmoisen äijän rengistäkin, "pojasta", kannattaa joiata:

-- Voi sen äijän Iskoa, ku luu luu luu, äijältä otti jo seitsemänsataa, ku luu luu luu. Seitsemänsataa poroa selällään, ku luu luu luu. Sitten meni käräjiin ja vannoi kruunun päälle poron, ku luu luu luu. Sitten tuli käräjistä Isko, levitteli äijän satakruunusia ja sanoi, ku luu luu luu: Onko näissä äijän taljoissa jo kurmuja? Ku luu luu luu, ku luu luu luu.

Mutta pikkuisesta porojen kähveltäjästä vain, jopa melkein pilkaten joikaistaan:

-- Varastaa hän nyt muutaman kalppinokka vuorson, naa naa naa naa.

Joskus kyllä sattuu lapinukolle käymään niin ohraisesti, että joutuu porolainauksistaan linnaan. Mutta ei parane lappalainen linnassa, tulee siellä vain pahemmaksi. Kun äijä pääsee takaisin tuntureilleen, juroo hänen mielessään vain kosto niille, jotka hänet laittoivat linnaan, ja sitä enemmän hän yrittää heidän porojaan hävittää.

-- Tappakoot hekin minun porojani senkun saavat... Enkä mie lähe vallesmannille valittamaan. Kortot kehtaavat vallesmannille kannella! päivittelee hän.

Samaa lapinäijien rikoskaarta osaavat kyllä Lapissa asuvat lantalaisetkin noudattaa. He "löytävät" metsästä poroja ja nuijaavat niitä yhtä hyvin kuin lappalaisetkin. Moni hävinnyt tunturin sarvipää on joutunut lannanmiehen kouriin. Ei ole pitkää aikaa kulunut siitä, kun Näkkälän miesten tokasta Vuontisjärven ja Peltovuoman takamailla lantalaiset kuorivat ja löivät lihoiksi seitsemänkymmentä poroa ja ajoivat Ruijanrannan kauppiaille. Mutta kukapa otti niistä selvän, kun suurteurastus toimitettiin asujaimettomassa kiveliössä. Lantalaisten porovarkaus onkin oikeaa varkautta ja silkkaa syntiä, eikä mitään lainaamista taikka omansa takaisin ottamista, niinkuin lapinukkojen välinen poronkähveltely. Sillä monellakaan Lapin lantalaisella ei ole edes sarvenkantavaa, sati sitten siksi, että lappalainen voisi vuorostaan häntä verottaa. Ummehtuneissa hirsikömmänöissään useatkin vain asuvat, mitätön pottutilkku ja ohraläiskä seinustallaan sekä likainen lehmänkanttura navetassa. Nälissään he sitten tappavat ja syövät lappalaisten poroja, jopa raivailevat muka niittyjä erämaihin ja sitten kiskovat lappalaisilta suuria korvauksia, kun porotokka sattuu kesällä niiden ylitse kulkemaan. Ilman lappalaista ja hänen porokarjaansa ei moni laiska lannanmies tunturimaissa saattaisi elääkään.

Kyllä on monella lantalaisukolla kuoleman uhatessa sama tilinteko papin kanssa kuin lapinäijälläkin. Sadat metsään kadonneet porot nulkkaavat silloin ukko-raiskan kimppuun ja uhkaavat työntää hänet iankaikkiseen kadotukseen.

Vaikka lappalaiset näin toisiltaan vuoron perään poroja keikauttelevatkin, ovat he silti "kristittyjä", Laestadiuksen opin hartaita tunnustajia, niinkuin melkein järjestään koko Lappi ja Perä-Pohjola. He käyvät pappia kuulemassa suurina kirkkopyhinä ja maallikkosaarnaajien seuroissa vielä ahkerammin. Seuroissa tulevat herkät erämaan lapset, jotka saavat pitkän talvensa viettää hermoja rasittavassa pimeydessä, helposti liikutuksiin, ja ne liikutukset purkautuvat rajusti kuin luonnonvoima.

Moni vanha eukko ei tarvitse kuin pari sattuvaa sanaa synnistä ja lunastuksesta, kun hän jo hypähtää ja hihkaisee. Ja kun yksi antaa alun, seuraa pian toinenkin, ja kohta on koko seurakunta sellaisessa valtavassa riemun huumauksessa, että se on mahdollista ainoastaan herkässä ja kehittymättömässä luonnonlapsessa. Seuroissa myös uskovaiset todistavat toisilleen synnit anteeksi; pikku syntejä ja mielen rasituksia voi kyllä yksikin todistaja päästää, mutta suuriin rikkomuksiin ja emäsynteihin tarvitaan jo kokonainen todistajien lauma vakuuttamaan anteeksi antamusta. Monet poro-"löydötkin" voidaan tällä tavalla pyyhkiä pois tunnon päältä -- jos ne jotakuta vaivaavat.

JOIKAAMINEN

Se on oikeata Lapin laulua, ikivanhaa kotapoikain poimetusta, joka kautta aikojen on tunturimailla kulkenut polvesta polveen. Se on alkuperäistä luonnonkansan laulua, mikä semmoisenaan voi elää ja viihtyä vain lapinkansan keskuudessa ja parhaiten soida autioilla jylhillä tuntureilla sekä aavoilla Lapinjängillä.