Part 6
Mutta Niklaavu, toinen järjestyksessä Vasara-äijän pojista, kierteli Kittilää aina itäisiä ääriä myöten. Hän majaili tokkineen, jossa oli sekä omia että talollisten poroja, milloin Pöntsön seuduilla, milloin Aakenusjärven tienoilla, milloin taas Rouravaaran kankailla -- siellä on vieläkin pystyssä suuri petäjä, johon on kaiverrettu: ANNA KAISA WASARA, Niklaavun tyttären nimi --, milloin Porkosen tunturimaissa Sodankylän rajoilla. Ja täällä, Porkosen korkeimman huipun, "Valkoisen Isän", juurella päättyi Kittilän kiertäjän elämä. Ukko sairastui ja kuoli Pahtavaaran laitaan suuren petäjän juurelle. Kuolinpaikalle sitten petäjänkylkeen naulattiin risti, johon leikattiin kirjoitus: TÄSÄ: ON: NIKLAAV: VASARA: KVOLVT 13: P: LOK KVVSA 1857.[6] Risti on vieläkin paikoillaan, ja tunturin juurella on äijän kodan raunio sekä aittojen ja luovien jäännöksiä. Näillä vanhoilla vainajan sijoilla asuu yhä vielä vanha lapinhenki ja manalaisetkin siellä kummittelevat, sillä niihin paikkoihin, mihin ihminen metsässä on kuollut, jää aina haltioita, jotka sitten monet ajat siinä kuvailevat ja kummittelevat ja kiusaavat muita ihmisiä, niin etteivät ne saa ensinkään rauhaa. Monesti ovat kotapaikalle asettuneet erämiehet saaneet rauhattoman yösijan.
Niklaavu oli noutanut eukon aina Ruotsin Kaaresuvannosta asti, Anna Tomman, joka oli ikivanhaa lapinsukua. Mutta lantalaisia tuli näiden tuhkalappalaisten pojista, ja tyttäret joutuivat lantalaisten emänniksi, Anna-Kaisa Kittilän Toivoselle, Kreeta Kallon Keskitaloon.
Lyhyt paksu äijä oli Niklaavu ja tavaton syömäri. Kalaretkelläkin ollessaan ukko keitti aina kolme viiden kannun vetoista kalakattilaa ja sitä myöten kuin kalat valmistuivat, pisteli hän ne peräperää poskeensa. Ollessaan Tilkkuanjärvellä kalassa, poskesi Niklaavu viikon kuluessa semmoisen määrän haukia, että kentälle karttui hevoskuorma ruotoja. Ruotokasa oli niin suuri, ettei äijää juuri näkynytkään, kun hän istui kasan vieressä kalakaaroineen, heittelemässä yhä uusia ruotoja valtavaan varustukseensa. Olikin äijällä maarua, mihin haukea työntää: maha rieppasi ihan polvissa, kun hän kävellä taapersi.
Suuri oli Suikkienkin suku, jonka jutama-alue ulottui Muonion laaksosta aina Kitisen vesialueelle. Suikkeja nähtiin sekä Muonion ja Kolarin vesialueelle että Kittilän kiveliöissä, aina pohjoisilta perukoilta Rovaniemen ja Sodankylän puolelle saakka. Heidän vanhoja asentopaikkojaan on vielä pitkin erämaita. Vanhaa lapinlähtöä olivat Suikitkin, kahta eri haaraa, toinen Muonion, toinen Kittilän Suikkeja. Lantalaisten pororaitioina he valtavien tuhatlukuisten tokkien kanssa kiertelivät kaikki sydänmaat ristiin, rastiin, ja monella raitiolla oli omiakin poroja satamäärin.
Muonion Suikkien sanotaan saapuneen Ruotsin puolelta. Vanhimpana Suikkina muistetaan vielä vanhaa Olli-äijää, Pekka Suikin poikaa, joka oli syntynyt 1799. Olli oli pikkuinen mies ja niin kivaääninen, ettei pikku pojalla ääni sen kivempi. -- "Voi paahkilas!" kirosi äijä kimakalla äänellä, kun jostakin sattui suutahtamaan. Pääpaikkanaan piti pikku-äijä Pakajärven seutuja, samoillen suurine laumoineen ympäri erämaita aina Kangosselkää myöten. Mutta sitten kerran juti ukko yli kairojen Kiriselle ja asettui Pokkaan, Suikin talopahaseen muka lannanmieheksi, mutta pian hän sieltä palasi takaisin metsäkotaansa ja pysyi edelleenkin vain lapinäijänä. Semmoisena ukko kuolikin, sokeana vaarina Pakarovan tuohikodassa kesällä 1876.
Pakajärven salo olikin sitten Suikkien kotoinen erämaa ja syntymäseutu, keskellä "Suikkien palasta", joka pohjoisessa rajoittui Sieppien ja Vasarain jutama-alueeseen. Täällä oli monet kalaiset metsäjärvet, jäkäläiset kankaat ja korkeat vaarat, Tahkovaara, Valkea vaara, Kiuasselkä ja tunturimainen Kiuaslaki sekä etempänä idän alla, Yllästunturista alkaen pohjoiseen kulkeva mahtava tunturien juonto. Täällä jo ikimuistoisina aikoina olivat entiset äijit ja äijien äijitkin asustaneet, kunnioittaen ja kummastellen katselleet komeaa Pakasaivojärveä ja käyneet Pakasaivon takana kankaalla suurta Seitapahtaa palvomassa.
Olli-äijän pojat, Pekka, Lassi, Antti ja Feetta, jäivät kotiseutujaan kiertämään. Joka kesä ennen juhannusta saapuivat he kotakuntineen Pakajärven pohjoisrannan kentälle, kalastelivat järvissä räkän aikana, lypsivät poroja ja valoivat sadoittain juustoja. Viisi kotakuntaa oli kentällä, neljä veljesten kotaa ja viidentenä Lassin pojan, Feetan, kömmänä. Kierrettiin sitten taas kiveliöitä ja syksyllä Mikkelin seuduissa, porojen rykimäaikana, palattiin jälleen Pakajärvelle, toimitettiin poroerotus, jonka jälkeen kukin lähti oman elonsa kanssa omille teilleen.
Metsien miehinä pysyivät veljekset koko ikänsä, ja omasta heimostaan he etsivät emäntänsäkin. Feetalla oli vaimona Kristiina Junkka Pajalasta, Antilla Vanhan-Vasaran Priita-Kaisa, sekä Lassilla Rauni Marakatt Kaaresuvannosta. Vanha Pekkakin löysi viimein lappalaisensa: nai piikansa, Pekka Labban lesken, Margitin. -- "Paahkilas kyllä!" manaili ukko piikaansa, mutta otti lopulta akakseen. Tunturisukua oli Lassin Reetankin eukko: Inkeri Kitti Pajalasta. Vanhoina ukkoina kuolivat Suikin veljekset erämaahansa. Antti väsyi Äkäsjärvelle, Feetta ja Lassi kuolivat Pakajärvelle, ja Pekka pääsi äijiensä luokse Kolarinsaarella, Rautiossa 1895. Pekan "suureen suottaan" meno tapahtui komeasti kuin ainakin oikean vanhan lapinäijän lähtö. Kun ukko oli henkensä huokaissut, alkoi kuulua porokellojen pauke, ensin vain hiljemmin, mutta sitten yhä kovemmin ja kovemmin niinkuin olisi raidolla ajettu pihaan, ja sitten kävi rysäys pirtissä, niin että seinäkellokin helisi, ja outo humaus löi läpi huoneen niin väkevästi, että läsnäolijatkin tunsivat ruumiissaan kovan "krookkauksen". Ja taas alkoivat porokellot pihalla poukkua, raito tuntui lähtevän matkaan, ja vähitellen häipyi kellojen ääni kuulumattomiin. Helkytellen ajoi vanha erämaiden kiertäjä ikuiseen lepoonsa.
Näihin miehiin loppui Muonion Suikkien kiertolaiselämä. Heidän jälkeläisensä jo päätyivät asumaan paikoillaan. Feetta teki mökin entiselle kotakentälleen Pakajärvellä, jossa vieläkin muorineen elää, ja toiset hajaantuivat mikä minnekin, Äkäsjärven seuduille, Jierisjärvelle ja Kolarin puolelle. Tyttäretkin joutuivat lannanmiehille emänniksi.
Kittilän Suikkien erämaana oli Ounasjoen ja Kitisen välinen kaira. Jo vanhaan aikaan oli suikkilaisten kotatantereena ollut Alaselkien seutu. Lylymaassa, Pöytälaella ja Kuolemanlehdossa olivat he täällä kotakuntineen majailleet. Kuolemanlehdon kotaan oli päättynyt erään Suikki-muorin poluton erämaan matka. Muori oli saatettu Kurjenpolven kalmistoon, Ounasjoen rannalle, mutta muorin haltia jäi Kuolemanlehdon kotaan, jossa se pitkät ajat myrskyöinä viehkuroi tuulispuuskissa, ryöpsäytellen nuotiotuhkia.
Vanhoja Kittilän Suikkeja oli Pekka-äijä, joka raitioi paikkakunnan poromiesten tokkia siihen aikaan -- 60-70 vuotta takaperin --, kun porojen mailla oli kauhea kaatokesä, jota vieläkin muistellaan. Se oli kamala kesä: oli niin polttavan kuuma, että aurinkokin mähötti taivaalla kuin verilimppu. Hirmuinen helle ja räkkä tappoi poroja, niin että ne tokittain kerrassaan luokona kaatuivat. Mutta jos elukat ennättivät veteen puhkumaan ja rypemään, jäivät ne henkiin.
Järveen porot kilvan puhaltautuivatkin, missä vain pääsivät. Aakenustunturistakin kerran Suikin raitioima suuri lauma hirveällä rytinällä ampaisi niinkuin patonsa murtanut koski läpi metsän ja rantaryteikön suoraa päätä Aakenusjärveen, jossa se sitten päiväkauden puhalsi ja huohotti.
Kesät talvet vanha Suikki-Pekka kiersi Kittilää. Äijän porokaarteita, nilien ja luovien jätteitä, nähdään vielä Kerolaen laidassa Sirkan takana, Kullirovassa Rastin ja Vesmajärven välisellä salolla, sekä Saattoporassa, Hirvaslaen rinteellä, Kumputunturin tienoilla. Koko elämänsä oli Pekka-äijäkin oikea lapinmies, uskollinen porojen paimen. Mutta jälkipolvi jo luopui äijän tavoista. Muuan tytär, Priita-Maija, meni kuitenkin eukoksi vanhalle Kariniemen Jussalle, "Korte-äijälle", joka, niin lannanmies kuin olikin, eli kuin lappalainen, vei Priita-Maijansa Kuusajärvelle Korteniemen pirrikotaan ja siellä hänen kanssaan asua tuhrusteli kesät talvet, kalasteli ja sai puolikymmentä pientä korteniemeläistä kotakentälle teutaroimaan. Mutta isoiksi tultuaan pirrikodan kasvatit lähtivät metsäpesästään, mikä Välitalon leskelle mieheksi, mikä Uudentalon emännäksi, mikä Uudenputaan Vanhan-Tuomaan vaimoksi.
Joitakuita Suikkeja asui aikoinaan Rovaniemelläkin; muuankin, 50-60 vuotta takaperin kuollut ukko, kuljeskeli tokkineen Tapionkylän takamailla ja jätti jälkeläisiä mökkiin Meltausjoen varrelle.
Rovaniemeltä taas lähti 70-80 vuotta sitten Antti Suikki Kittilään, nousi pohjoisille äärille aina Pokkaan asti, johon "Lesken Pekka-raukka", rikas lappalainen, 3000:n poron omistaja, Pokka-sukua, oli häätynyt mökkiläiseksi ja lehmänhoitajaksi, kun suuri pororutto hävitti koko karjan ja teki miehestä melkein kerjäläisen. Antti Suikki nai Pokan tyttären, Sohjan, teki naapuriksi Suikin mökin, myi sen sitten Muonion Olli Suikille ja otti akkansa kotimökin haltuunsa. Ja täältä, Kittilän karusta perukasta, rupesi taas tulemaan uutta Suikin sukua. Vanha Antti, kuulu "Haippa", raitioi erämaassaan sekä lantalaisten että lappalaisten poroja, menetellen monesti niinkin, että joutui monta kertaa oikeudenkin kanssa tekemisiin. Jälkipolvi sitten jo aivan lantalaistui ja muuttui sekarotuiseksi. Pokan Pekka, Antin poika, elää vielä Pokassa 70-vuotiaana käppelänä ukkona.
Vanhaa lapinsukua oli Nuttikin, vaikka sitä vain "nuin vähä" olikin liikkeellä. Suomen puolen tunturiseuduissa, Enontekiön Lainio-, Romma- ja Peltovuomassa, eleli 1700-luvun alkupuolella Nutti-lähtöistä Anttia, Marttia, Jussaa ja Jounia, sitten Anttia, Ollia, Joopia ja Jounia. Muuan Nutti, Antti Ollinpoika, painui Muonioon poropaimeneksi ja nai rikkaan Anundi Sarren Kaisan, kulki raitiona Turtolaa ja Ylitorniota myöten, ja tekaisi talonkin Muonion Tiurajärvelle. Mutta lapin ukko-rukka hävisi talostaan, ja pojat joutuivat raitioina paimentelemaan lantalaisten porotokkia, viimein lantalaistuen itsekin.
Muonion mailla vaelleli aikomaan porolappalaisena myös Vettaisen suku, joka nimestä päättäen lienee ollut alkuisin jotakin savolaista pahnaa. Ikivanhojen Vasamin, Päiviöiden, Labbojen, Maggojen ja muiden suursyntyisten lapinäijien joukossa Enontekiön erämaissa ei vielä Vettainen vaeltanut. Vasta 1700-luvun lopulla ilmestyvät Muonion raitiolappalaisten joukkoon Vettais-veljekset, Mikkel ja Erkki Knuutinpojat. Edellinen nai Antti Nutin tyttären, ja jälkimmäinen keinottelee itsensä rikkaan Anundin vävyksi. Pororaitiona kiertävät miehet sitten kiveliöitä, Mikkel asustellen Saijanvaaran seuduilla Muoniossa, mutta Erkki koluten erämaat aina Ylitorniota ja Kittilää myöten. Ja uusia Vettaisia lähtee maailmalle, mikä raitioksi, mikä muuten rengiksi taikka piiaksi; varsinkin Kolarissa esiintyy paljon Vettaisen pahnaa. Mutta "Nuutin Erkin" poika, Olli, joka eli vuosina 1826-1897, tehdä rysäyttää Muonioon, väylän rantaan, Reponiemen talon, josta saa alkunsa Vettaisten talonomistaja-haara.
Kittilän itäisillä äärillä, Sodankylän ja Rovaniemenkin puolella, eleli entisaikaan Riimin lappalaissuku. Jo tarina-aikoina asui Lomajärven sydänmailla Niila-niminen Riimi, joka noitamahdillaan kilpaili kelontekemäläisen Paalulan Niilan kanssa.
Myöhemmin asusti samoilla mailia, Riimintievassa järven pohjoisrannalla, Keulakkopään laidalla, toinen Riimin ukko, jonka pahnaa oli Riimi-Olli, tuhansien porojen isäntä. Samoja summia erämaita kuin isätkin, samoili Olli tavattoman tokkansa kanssa, palaten aina Lomajärvelle vanhaan kotipaikkaansa. Vaikka Olli-aijä olikin semmoinen pororikas, heitteli hänen akkansa kuitenkin suopungilla vieraita poroja, merkitsi peurakorvat vasat omikseen ja paloitteli muut porot pataansa. Ukko oli kyllä niin pyhä, ettei saattanut syödäkään varastettua lihaa, vaikka sitä varkain keitettiinkin, mutta lopulta itse pyhä ukkokin lankesi, söi lihaa ja joutui viimein kruunun leipiin akkansakin puolesta.
Kahdeksan tytärtä ja yhden Olli-pojan sanotaan Riimi-ukon pahnasta lähteneen. Poika joutui lantalaisten poropaimeneksi Kolariin ja Sodankylään, ja rikkaat tyttäret kelpasivat kyllä lannanmiehillekin. He saivat äijältä myötäjäisikseen sata vasantekevää vaadinta ja lisäksi vielä joukon muita poroja sekä kaikenlaista lapinkodan tavaraa. Niin hajaantui metsien tyttölauma mikä minnekin, Kemijärvelle, Kelontekemälle, Unariin. Mutta lapsena jalkansa palelluttanut, puujalalla kolkkaava Riimin Elli jäi naimattomaksi, asuen "Jalkapuoli-Ellinä" Sodankylässä ja vielä vanhanakin muistellen:
-- He-heei, Lomajärven maassa olen mie syntynyt!
Rovaniemellekin kulkeutui entisaikaan muuan Riimi, kierrellen porokarjoineen pohjoisesta Kemijärven Javarukseen, siirtyen sieltä Majavaan ja viimein Rovaniemen Ylinampajärven takamaille. Tämä Riimi-ukko oli onnistunut saamaan eukokseen papintyttären, joka oli "niin korkiaa lähtöä, jotta aatelissukua". Ja toimekas lapinakka korkealähtöisestä tyttärestä tulikin. Äijänsä kuoleman jälkeen hän vävyineen -- Ylinamman Matti oli nainut Anna-Maijan ja Perunkajärven Kulppi-Aapo Kaijan -- raitioi tuhatpäistä tokkaansa kesät talvet metsiä kierrellen, vasoitti ja lypsi poroja ja puserteli juustoja, parituhattakin syksyn kuluessa. Villipeurojakin, joita silloin vielä kiveliöissä liikkui, muori joskus heitteli kiinni, hiipien kesyn poron varjossa lähelle ja sitten kärhäyttäen suopungin villiporon kaulaan. Mutta kerran poronvasoituksessa Jouttipalolla kevätsulilla muori vilustui, ajettiin ahkiolla kipeänä kotiin ja kuoli jo seuraavana päivänä. Siitä on kulunut jo noin 70 vuotta.
Kierteli sitten vielä siellä täällä joitakuita lappalaisraitioita, jotka eivät olleet niin laajaa lähtöä kuin edelliset eivätkä jättäneet jälkeensä niin suurta pahnaa; toiset tulivat tänne yksinäisinä tuntureistaan, vaeltelivat metsiä ja sitten taas hävisivät jäljettömiin.
Niitä oli Kolarissa elänyt Koffelon Lassi-ukko, "Kohvin Lassi", suuri karhuntappaja, joka aina karhun kaadettuaan teki "mustan pojan makkaraa"; niitä olivat Turtolan Jaukka-äijät, Pekka, Mikkel ja Antti, niitä myöskin Naisun äijä, joka tuli Ruotsin-Lapista tälle puolen ja raitioi jonkun aikaa kolarilaisten poroja. Vanhoja lapinraitioita oli "Kissa-Kaijakin", Priita-Kaisa Kissa, joka viime vuosisadan alkupuoliskolla 1821 muutti Pajalasta Kolariin. Elämänikänsä eleli eukko metsässä pirrikodassa Sieppijärven eteläpuolisilla sydänmailla, ensin renkinsä "Löytty-Heikin" kanssa, kunnes meni emännäksi lappalaiselle Olli Kurvanderille. Mutta sitten jäi Kaisa yksinään metsäkotaansa, ja vielä vanhanakin, kun ei enää jaksanut porojen perässä juoksennella, eli vain metsissä, kelasi juuri köyttä ja kutoi juuri vakkoja, kulkien niitä kylillä kaupittelemassa ja taas kadoten kiveliöönsä. Kaisa kuoli Kolarissa noin 50-60 v. takaperin ja haudattiin Sieppijärven kalmistoon.
Aitolappalainen oli Kaaresuvannosta tullut Ungan Pietikin, joka eli viime vuosisadan loppupuoliskolla Kolarissa poromiehenä. Satoja poroja oli Pietillä itselläänkin ja satoja lantalaisporoja paimennettavina, ja suuren tuhantisen tokkansa kanssa äijä kierteli alituisesti Pasma-, Kontta-, Ruuhi- ja Raanujärven välisiä sydänmaita. Ukko teki jo pikku pirtinkin Näläntöjärvelle, mutta asusteli silti kuitenkin porojensa matkassa metsäkodassa. Pieti oli totinen kristitty ja taitava porojenhoitaja. Muutamissa vuosissa hän sai palkisensa pari-, kolmisataisen poromäärän nousemaan yhtä moneen tuhanteen. Poromiehenä Pieti kuolikin yli kaksikymmentä vuotta sitten. Ja ukon poika, Antti Unga, vaeltaa vielä isäinsä jälkiä, hoitelee seitsenkymmenistä poroparttiotansa Kolarin kiveliöissä ja asustaa sen matkassa joskus metsäkodallakin. Ukko onkin enää ainoa aitolappalainen, joka täällä alhaalla, vanhojen lappalaisten perintömailla, vielä elää isien tavalla.
Erämaista olivat Lapin pororaitiot tulleet, erämaissa monet elivät koko ikänsä ja usean päivät päättyivät kiveliön kotaan. Omia porojakin oli miltei joka raitiolla, mutta suurin osa paimennettavasta karjasta oli lannanmiehen omaisuutta, jota lapinukko hoiteli palkkapaimenena. Kruunun päältä sai raitio tavallisesti vuosipalkkaa, niin että tuhatmääräisen tokan pari paimenta saattoi ansaita 500-kruunuisen vuodessa. Mutta siitä maksusta piti raitioiden korvata porojen lantalaisten heinämaille ja sauroille tekemät vahingot. Lisäksi saivat paimenet taloista "niestajuuston", lehmänmaidosta tehdyn eväsjuuston, sekä kuovat ja vanttuut. Joskus sai paimen isoista porotaloista "niestaa", leiviskän voita, tynnyrin jauhoja sekä leiviskän kahvia ja sokeria kesäeväikseen. Kesäisin raitiot lypsivät laumaansa ja tekivät juustoja. Mutta juuston jokaisesta lypsävästä vaatimesta vei paimen "mettänlahjana" isännälleen. Loput hän sai syödä taikka myydä omiksi hyvikseen. Kymmenen leiviskääkin kokoontui tuhatkuntaisesta tokasta kesäjuustoa, ja juustonaulasta maksettiin kruunu. Vanhaan tapaansa lapinmiehet myös kuivasivat poronmaitoa poron vatsalaukussa taikka metson ja koppelonkuvuissa. Maidon sekaan he panivat vedessä keitettyä "juomukaalia", joskus ruotukan lehtiäkin. Muikeaan juomuruohoonsa oli lappalainen niin opastunut, että hän kylvi sitä keväisin porokaarteeseensa lypsyajan varaksi. Syksyisin keräsivät poromiehet maitoa isoihin pitkäkäisiin "ankkoihin" ja upottivat ne suliin kaltioihin, joissa saivat olla koko talven. Keväällä maidottomana aikana kaivettiin astia hangen alta esiin, ja paksu puuromainen maito oli mainiota kahvinhöystettä.
Joskus pistäytyivät metsien miehet kylässä poroisäntien luona ja hyvin heitä taloissa kohdeltiin. Hyvin kohtelivat kodan asukkaat lantalaisiakin, kun he tulivat vieraisille metsäkodalle, "lapinkylään", joksi lappalaisten asentopaikkaa sanottiin, vaikka se olisi ollut vain yksinäinen kotakin. Jos sattui olemaan juuston tekoaika, syötti kotakansa "väärteilleen" rasvaiset juustot, juotti juustoherat, "missut", antoi väkevää "klapattua" maitoakin, joka oli "suuta myöten makeaa". Kuivattua poronlihaa, kuuta ja kieltäkin hän nouti aitastaan. Vielä eväiksi ja tuomisiksi työnsi vieraanvarainen metsänmies väärtilleen juustoa ja lihaa.
Se oli sitä vanhaa hyvää aikaa, jolloin porolappi sai vielä vapaasti vaeltaa metsissään ja jolloin porokarjoilla oli suurilla kairoilla yltäkyllin maata ja laidunta. Ja voi sitä rikkautta, mikä silloin oli kiveliöiden kansalla! Silloin oli poroja niin paljon, että metsät vilisivät, ja lihaa oli kyllä ja rahaakin, millä ostaa. Lihava lahtiruho maksoi vain 10-20 kruunua ja kolmella tolpalla sai hyvät lapinkengät.
Mutta kun porottomat lantalaiset lisääntyivät ja tuppausivat jokaiseen kiveliön kolkkaankin, niin he rupesivat kaikkia hallitsemaan ja poromiehiä komentelemaan ja ahdistelemaan, ja siitä kävi elämä niin ahtaaksi, että porotkin viimein loppuivat. Mutta porojen mukana katosi kaikki rikkauskin, ruoka loppui ja loppui rahakin, kun porot ja lappalaiset hävisivät metsistä.
Oikein haikeana on monen vanhan poromiehen mieli muistellessa mennyttä aikaa.
Mutta se aika on mennyt palaamatta koskaan takaisin, vaikka vanhat sitä kuinka hartaasti kaipaisivat. Muinaiset porokaarteet ovat lahoneet metsiin, sinne ovat entiset kodatkin rysähtäneet, ja vanhoja kotasijoja löytyy miltei jokaiselta tievalta ja kangasmaalta, kun vain rupeaa sammalta ja turvetta kuokkimaan pois.
Ja niiden mukana on Peräpohjan viimeinen porolappikin hävinnyt. Tuulisten tunturien ja avarain erämaiden vapaa kiertolainen on vaipunut turpeen alle tai joutunut lopulta elämään ahtaassa hirsihuoneessa. Tuhatlukuista villiä metsänkarjaa raitioinut paimentolainen on häätynyt hoitamaan tyhmiä ja hitaita lannanelukoita. Huvikseen ja mielihaluikseen juomukaalia kasvattaneen metsänasukkaan on täytynyt ruveta hikipäissään möyrimään entistä porokaarrettaan saadakseen siihen pahaisen perunapellon ja mitättömän ohratilkkareen.
LAPINKODALLA
Olet lähtenyt etsimään Peräpohjasta kadonnutta kotalappia, poroja paimentavia Vasara-äijiä ja Suikki-ukkoja.
Olet saanut jättää taaksesi Kittilät ja Kolarit, Muoniotkin, ja nousta tunturien tuolle puolen Hettaan asti, Enontekiön kirkolle, etkä ole tavannut ainoatakaan poro-Vasaraa, Saat jättää vielä Hetankin selkäsi taakse ja painua poluttomiin erämaihin yhä vain pohjoisia tunturiseutuja kohden.
Sillä vanha entisaikainen porolappi elää enää vain perimmän Lapin laidimmaisilla seuduilla. Tuhkalappalaisen valtakunta on siirtynyt kaukaisimpiin erämaihin, sinne, missä mahtavat tunturit kiertävät ympäri taivaanrannan, missä kesäpäivä kuukausittain yhtä päätä pysytteleikse näköpiirin yläpuolella, ja missä talvella taas on melkein päättymätön yö. Kotalappalaisen kotimaana ovat "kaikki tunturit",[7] hänen kietkamensa kiikkuu siellä, missä ei enää kuusi viihdy, eikä vähään tyytyväinen petäjäkään saata kasvaa, missä vain vaivaisenvarpu matalana hiipii maata pitkin ja itsepintainen koivu koettaa kääkkyräisenä pitää puoliansa taistellessaan armotonta luontoa vastaan.
Samoinkuin pieni lappalainen, sen kohtalotoveri, joka väkevämpien armotta riistäessä parhaimmat kappaleet on saanut osakseen kaikkein karuimmat seudut, mitkä eivät ole muille kelvanneet, sekin koettaa pysytteleidä kiinni viimeisessä tähteessä, jonka on saanut turvakseen ja kotoiseksi konnukseen.
Kovin pieniksi on jo supistunut Suomen porolappalaisten joukko, joka vielä vanhaan tapaansa elää erämaan ikuisena kiertolaisena. Inarista on kotalappalainen jo melkein kadonnut, eikä ole porokarjan kanssa kiertäjiä enää monta Utsjoellakaan; vain Enontekiön mahtava tunturiseutu on jäänyt porolapin asuinmaaksi. Se on kuin mikäkin lappalainen ulkomuseo, jossa vielä saa nähdä vuosisatain takaista lapinelämää entisessä alkuperäisyydessään.
Ei ole suuri enää Enontekiönkään kotakansan suku. Pöyrisjärven tunturiseudussa, Norjan rajoilla, asustaa kesäkautensa kymmenisen kotakuntaa Näkkäläjärviä, Prokseja, Maggoja; ja suuren Porojärven sekä Kilpisjaurin ympäristöillä, Haldiin eteläpuolisissa loppumattomissa tunturimaissa, majailee toistakymmentä kotajoukkoa Kalttopäätä, Labbaa, Valkeapäätä, Vasaraa, Palojärveä, Juusoa ja Tornensista. Erämaan kiertäjien koko sukukunta käsittää kaikkiaan noin 120 henkeä.[8]
Kolme, neljä pitkää erämaa-penikulmaa yli tunturien ja jänkien saat taivaltaa päästäksesi Hetan kirkolta kotalappiin. Saat välillä levähtää "Peninkulma petäjällä", johon jo 1700-luvun matkamiehet ovat nimimerkkejänsä ja vuosilukuja kaiverrelleet, sekä Kaijanmaan autiotuvalla, jossa synkkinä syksyöinä haltiat möykkäävät; saat sivuuttaa kauniin Näkkäläjärven komeine seitakivineen ja lapin-taloineen, saat jättää viimeiset petäjätkin, jotka autioilla tievoilla yksinäisinä ja orpoina kyhjöttävät. Metsä loppuu jo ennen Näkkälää ja alkaa autio, puuton tunturimaa, joka aukeaa eteen kuin äärettömyys.
Tämän rannattoman tunturimeren ulappaa kiertelee Näkkälän poromiesten sukukunta.
On siellä pienen Raaskaltiojärven rantamalla vaalean-harmaa keila, joka näkyy jo kauas rantatievoille. Keilan mustasta huipusta kohoaa sinertävä savusuitsu, josta arvaat sen ihmisasunnoksi, sillä savu on ihmisen tunnus ja asentopaikan merkki, erämaassa vielä varmemmin kuin muualla. Mistä savu kohoaa, siellä on aina tuli ja tavallisesti tulentekijäkin. Harmaa keila on Näkkälän Jussan asunto "louvekota", jossa ukko perheineen majailee viettäessään karjoineen kesäsydäntä Raaskaltiolla.
Äkäinen on kodalla vastaanotto, kun vieras sinne rantajängän mutahautoja kierrellen, kaarrellen saapuu. Kymmeninen koiralauma ryöpsähtää rähisten vastaan ja haukkuu ikenet irvissä, niskakarvat porhossa, vieraalle vihaiset tervehdyksensä. Kohta kotakin työntää ilmoille kummastuneen joukon suurta ja pientä väkeä, vääräsääristä, kapeanilkkaisia, nahkahousuisia lintukotolaisia, joiden kirjotakit, punapaulat ja punaiset lakit iloisesti vilkahtelevat ruskeassa ympäristössä sekä kodan harmaata seinää vastaan.