Part 5

Niin lähdettiin taas kiveliöitä kiertämään. Olli osui Pallastunturin taakse isolle kauniille Vuontisjärvelle, katseli sen rantamaita ja pamautti pyssyllään. Pekka oli juuri silloin päässyt Ounasjoelle, Vähänkosken niskaan, ja oli myös aikonut ampaista merkkilaukauksen. Niin mielistyivät veljekset kumpikin omaan löytöönsä, että tekivät molemmat erämaahan oman kotinsa. Olli rakensi asunnon Vuontisjärven pohjoispäähän Palorantaan, ja Pekka pystytti mökin vaaran laitaan Vähänkosken länsirannalle. Ja kaukainen Lapin kiveliö oli saanut raatajilleen kaksi Kyrön miestä.

Mutta veljesten valitsemat asuinpaikat eivät lopultakaan olleet mieluisia. Vuontisjärven asennolle tuiskutti talvella tunturista lunta niin ylettömästi, ettei tahtonut liikkumaan päästä, ja Ounasjoen asukasta taas häiritsi Vähänkosken alituinen kohina.

-- Ko-kosken kohu-uu-u korvaninkin halkasee-ee-ee!

valitteli Pekka asuinpaikastaan, joka lisäksi oli vaaran pimeällä pohjoislaidalla kovin hallanarassa maassa. Niin muuttikin Olli Vuontisjärveltä Ounasjoen rannalle, puoli penikulmaa yläpuolelle Pekan asuinpaikkaa, ja Vähäkosken asukas siirtyi korkean vaaransa päivän paisteiselle etelärinteelle ja rakensi savupirtin nykyisen Autton ja Mikkolan väliselle kentälle. Pellonkin Pekka siihen heti raivasi, kylvi korvalakillisen ohraa ja korjasi vuodentulokseen kokonaisen kielon eli neljä kappaa. Mielissään sanoikin ukko:

-- Nyt olen päässyt Jumalan selän takaa hyvään paikkaan.

Ounasjoessa ja lähijärvissä veljekset kalastelivat, kävivätpä kalassa Keräsjärvelläkin Pallastunturin takana. Mutta Kerässiepin asukkaat, jotka pitivät Keräsjärveä omana kalavetenään, olivat miehille vihaisia, jopa äkäpäissään kerran repivät heidän nuottansa, rikkoivat veneen ja upottivat kaikki syvään jokijärämään. Mutta Kyrön miehet eivät siitä pelästyneet, noutivat kotoa uuden nuotan, yön tietämissä vetivät veneensä Pallastunturin ylitse ja aamulla jo taas olivat nuottaa kiskomassa niinkuin ennenkin. Kirves kourassa olivat miehet sitten vuoron perään vartioimassa, etteivät kerässieppiläiset saisi toistamiseen toimittaa ilkityötänsä.

Kyrönmiesten avaamat metsäpälvet laajenivat vähitellen isommiksi aukeiksi. Ollin raivio levisi pitkin Ounasjoen molempia rantoja sekä peltoina että niittyinä, ja Pekka paljasti vaaralleen peltoa ja perkkasi jokirantaa niityksi. Kyrön kuulujen peltojen laidimmaiset sarat saivat sijansa tunturien takana ja työnsivät toukoa sielläkin, tosin vain korvalakillisittain siemennettynä ja kielonmitoin korjattuna.

Ja uusi kyrönsuku, sekoitettuna lapin- ja kainuunverellä, nousi lapin erämaahan, kasvattaen semmoisia isäntiä kuin Alakyrön Tuomas-ukko, "Kuuro-Mikko" ja "Lauta-Mikko", Heikki-, Juntti- ja Pekka-ukot, sekä Ylikyrön Lassi-äija ja Jussa-äijä. Polvi polvelta raivasivat miehet metsää ja rakensivat uusia pirttejä. Alakyröön nousi useita taloja Kyrön alkutalon rinnalle: Heikkilää, Pekkalaa, Mikkolaa, Mattilaa ja Pääkköä; Ylikyrön rannalle saatiin vain kolme, neljä talopahaista.

Oppivat lapin-kyröläiset pian porojakin hoitamaan. Tuomas-äijälläkin oli jo niin suuri tokka, että kylän koko vainio täyttyi, kun valtava karja siihen ajettiin.

Mutta sitten tuli hirmuinen poronkaato ja tappoi koko tokan melkein yhdettömiin. Ilmestyi kauhea rutto, lentäen punaisena lintuna niinkuin kuukkahainen ja istahtaen poron, toisen, kolmannen sarveen ja niin poro porolta kautta koko lauman. Ja heti kaatui se poro, jonka sarvessa ruttolintu oli käväissyt. Niin hävisi Tuomaan ja monen muunkin tokka, kun omistajat eivät tienneet Lapin tietäjien vasta-taikaa. Mutta Anundi Sarre, lapin-äijä, tiesi taian, tappoi sen poron, jonka sarveen ruttokuukkeli ensiksi istahti, sohaisten puukon kurkkuun ja viiltäen, rinnan halki, repäisi sisälmykset pois, työnsi tervastuleen ja poltti ne poroksi. Eikä sen enempää rutto kaatanut Anundin karjaa.

Lähtipä taas sitten, 1758, tunturien Kyröstä muuan mies. Mikkolan-Heikki, etsimään uusia maita, nousi Lapin tunturiselän taakse ja painui pitkin Ivalonlaaksoa suunnattomien erämaiden halki itää kohden, aina lähelle jokisuuta, ja teki sinne uudistalonsa. Ja tämä oli alkuna uudelle Kyrölle, tunturien takaiselle suurkylälle, jossa taas Kyrön suvun uusi haara rupesi versomaan. Tuli myöhemmin, 1805, kamalan porokaadon jälkeen Kittilän erämaista toinenkin kyröläinen, Tuomas Tuomaanpoika, jonka isän karjan rutto oli surmannut. Koko perheineen, hevonen, lehmiä, ja lampaita mukanaan, matkusti mies lähes kolmikymmenpenikulmaisen taipaleen tunturien ja jokien yli Ivalon suupuolelle ja pystytti sinne oman talonsa penikulman yläpuolelle Heikin perustamaa asuinpaikkaa. Tuomas oli kova maan möyrijä, mutta vielä ahkerampi karjanhoitaja ja niittyjen raivaaja. Ivalon suuret suvantorannat pani hän kasvamaan heinää ja kartutti karjansa pariinkymmeneen lypsävään. Tuomaan alustamalle maaperälle nousi niinikään uusi Kyrön haara ja kohosi Törmäsen komea kylä.

Inarin Kyrö ja Törmänen ovatkin kyröläisten mahtavimmat voimannäytteet Lapissa, suurimmat ja väkirikkaimmat kylät koko tunturien takaisessa Suomessa. Ivalon alajuoksun laajat suvantorannat ja suistamon monet matalat saaret tarjosivat Pohjan-Kyrön peltojen kasvateille uudet koekentät, joilla saivat näyttää kotoista kuntoaan ja nostaa Lappiin vielä pohjoisemman Kyrön, joka olosuhteisiin katsoen kyllä kelpaa emo-Kyrönsä rinnalle.

Niin saavat Suupohjan kyröläiset sanoa suurista pelloistaan, että ne ulottuvat aina Lapin tunturien taakse ja että heidän talonsavunsa kohoavat kotalappalaisten mailla, siellä missä rurjat palavat, ja vielä, että heidän miehensä leikkaavat paksua leipää leivättömässäkin Lapissa.

Vielä on jäljellä Pallastunturin takana Vuontisjärven pohjoisnurkassa, Palorannan nurmettuneella kentällä, katajikossa, Kyrön ensimmäisen Lapin esikoisen talonsija kiuasraunioineen. Samoin Vähänkosken niskassa Ounasjoen rannalla, synkässä metsikössä, näkyy toisen Lapinkorven esiraivaajan asunnonsijoja ja kiviraunioita. Niiden vieressä vieläkin iänkaiken

"ko-kosken kohu-uu-u"

soittaa erämaan säveltään.

PERÄPOHJAN WIIMEISIÄ POROLAPPALAISIA

Entisen Lapinkorven erämaita liikkuessa saa siellä täällä kankaiden laiteilla, jonkun jängän taikka metsäjärven lähettyvillä, nähdä vanhan hirsistä salvetun porokaarteen lahoneita jäännöksiä, jotka toisinaan kilometrittäin jatkuvat pitkin selkosta. Ne ovat porolappalaisten töitä, muistoja tunturikansan viimeisistä jälkeläisistä, jotka isiensä entisillä mailla, tällä puolen Lapin tuntureita, vielä elivät vanhalla totutulla tavallaan, kiertelivät karjoineen ympäri erämaita, kunnes sortuivat hautaan taikka kunnes yhä tihenevä lantalaisasutus pirstoi heidän suuret laidunmaansa, ettei metsien kasvatti saattanut niissä enää tulla toimeen.

Kansan muisteluksissa elävät vielä nämä viimeiset Peräpohjan lapinsukuiset poromiehet, ja useat heistä ovat jopa nykyistenkin vanhojen muistannan aikana kierrelleet porotokkineen takamaita.

-- Tien täysi Taskisia, vankka joukko Vasaroita, sukunen Suikkeja, vellikaara Vettasia, nuin vähä Nutteja,

sanoo vanha kolarilainen runonpätkä niistä lappalaisista, jotka jutama-alueinaan pitivät etupäässä Tornion-Muonion laakson ja Ounasjoen välistä mahtavaa kairaa. Kun metsäkansa lähti raitoineen jutamaan Alkkulan, Kolarin taikka Matarengin markkinoille, saattoikin siinä monesti matkata "tien täysi Taskisia" sekä "vankka joukko Vasaroita", vieläpä jonon jatkona Suikkeja sekä Nutteja.

"Taskiset" ja Vasarat sekä Suikit olivatkin lukuisimmat ja varakkaimmat koko seudun tuhkalappalaisesta kiertäjäkansasta. Vanhaa lapinlähtöä olivat nämä joukot, aikomaan tunturien taakse paennutta polvea, joka oli sieltä myöhemmin lähtenyt painumaan taas takaisin etelää kohden.

Muonion sydänmailla, Ahvenkielisen jäkäläisillä kankailla, on vielä vanha rappeutunut porokaarre pienen, vaarain välisen saivon, Rumanjärven, rantatievalla. Siinä on aikoinaan "Taskisten" joukko porotokkineen häilännyt ja sitten taas lähtenyt karjoineen erämaata kiertämään. Täällä vaelteli muinaisina vuosina Hetan tunturimaista tullut Sieppi-Ollin poika, Matti Sieppi, jota ruvettiin sanomaan "Taskis-Matiksi", koska ukolla oli sanantapana:

-- Taskis hyvä ottaa, kun taskis tarvitsee!

Ja siitä sai koko Siepin perhekunta "Taskis"-nimen, Siepin vanha Matti oli totinen, jylkky mies, joka hallitsi suurta tokkaansa, ja sai sen vielä suuremmaksi, kun nai Sarren Stiinan, Anundi Sarren ja Inga Suikin tyttären. Sillä Anundi-äijä, vanha, 1775 syntynyt porolappi, oli koko tunturimaiden kuulu rikas. Vaikka äijä olikin vain pieni, paksu, valkkopunainen käpsä, oli hänellä poroeloa niin paljon, että saattoi kerskailla:

-- Na, ei voi hukat eikä varkaat niitä koskaan hävittää.

Ja kuivia poronlihoja oli äijällä pitkin erämaita pienissä puokku-aitoissa niin määrättömästi, että ne lahoivat ja mätänivät.

Anundi-äijän poroista sai Stiinakin osansa, ja niin sitten Siepin Matti tuhantisen tokkansa kanssa lähti Muoniosta kiertämään. Monet lantalaisetkin jättivät poronsa Matin hoitoon, ja ukko juti joukkoineen kesät talvet Muonion Kirkonkylän takalistoilla ja väylän varsilla aina Salmi- ja Löyttyjärven seutuja myöten. Tuohikodassa ukko vain asusteli, ja sinne teki Stiina perillisensä, milloin missäkin sydänmailla, Löyttyjärvellä, Rumallasaivolla, Äijävaarassa. Neljä poikaa ja kaksi tytärtä tuohikota tuotti, ja sitä mukaa kasvoi elokin, kun kaitsijain luku lisääntyi.

-- Taskis talossa, vaarain raossa kasvaa poikaa neljä,

tiesi vanha laulukin kertoa Matti-äijän pojista.

Mutta aikuisiksi tultuaan painuivat äijän pojat omine karjoineen omille teilleen. Matti meni Turtolaan raitioimaan ja häipyi sinne, Heikkikin kulkeutui etelään päin aina Turtolan Konttajärvelle, sai lantalaisemännän ja joutui itsekin viimein lantalaiseksi. Jussa, veljesten vanhin, meni ensin Kolarin miesten raitioksi, sitten Turtolaan, ja juti niin joukkoineen monet vuodet kaikki selkoset Ounasjoen kairalla aina Rovaniemen ja Kittilän takamaita myöten, kunnes hänkin häätyi talonomistajaksi Rovaniemen Jääsköön, osti pienen mökin, josta viimein asui suuren ja komean talon.

Äijän tyttäretkin joutuivat maailmalle: Tiina-Kaisa vietiin Ruotsin puolelle, Kitkiöjoen Antille Pajalaan, ja Priita-Mari pääsi Muonioon Nivunkijärven Iskolle lantalaistalon emännäksi. Mutta pahnan pohjimmaisin, Äijävaaran kodassa 1841 syntynyt Siimon Petteri, jäi isänsä kanssa kiertelemään omia kotiseutuja.

Väsyi viimein vanha Matti-äijäkin alituiseen jutamiseen ja pysähtyi pienelle Salmijärvelle, jonka ympäristöjä oli ikänsä kierrellyt. Sinne olikin äijä jo 1842 vanhan päivän varakseen rötistänyt pikku mökin ja saanut "nyypyykin" paikan. Siellä eli "Salmijärven äijä" lantalaistapaan viimeiset vaiheensa, ja siellä päättyi 94-vuotiaan tunturikiertäjän elämä 1885.

Salmijärven mökissä eli sitten Simukin lantalaisemäntineen, mutta hoiteli edelleenkin porokarjaansa. Kolmet-, neljätkymmenet vuodet juti Simu isänsä jälkiä neljä-, viisisataisen tokkansa kanssa, sai väliin elonsa suuremmaksikin, mutta sitten taas sitä menettikin. Monesti sattui, että väylän takaa Ruotsin lappalaisten porot kulkivat tälle puolen, ja niiden joukkoon eksyi Simun porojakin joskus kymmenittäin, satakuntakin, kadoten sitten rajantakaisten mukana sen tien Ruotsin lappalaisten erämaihin.

Lantalaiskarjaakin saatiin taloon, mutta maan myyrtäjäksi ei metsien miehestä ollut muuta kuin sen verran vain, että peruna ja karjalle heiniä saatiin kasvamaan. Jymy talo on sittenkin kohonnut vanhan "Taskis-Matin" pohjustamalle paikalle. Vieläkin siinä asustaa yli 80-vuotias "Salmen Simu" jäntteränä tiukkapiirteisenä erämaan miehenä.

Salmijärven äijän toiset pojat ovat jo aikoja sitten kuolleet. Vielä pari vuotta takaperin eli Rovaniemen Jääsköllä Jussan vanha leski, 95-vuotias "Pehkosen muori", Anna Aslak. Koutokeinossa, monien tunturien takana, oli muori syntynyt 1825, hettalaisen Niila Aslakan kodassa, saanut jo lapsena Jäämerenkin tunturiseutuja kierrellä, joutunut sitten Muonion pappilaan Kolströmin palvelustytöksi ja sieltä Siepin Jussan toverina uudelleen erämaita matkaamaan. Enimmän ikänsä olikin muori asunut kuin metsäläinen, synnyttäen metsässä perillisensäkin. "Poromiehenä" oli eukko toiminut vielä miehensä kuolemankin jälkeen, vaikka jo oli saatu talokin, missä voitiin asua. Neljäsataa poroa oli ollut muorin merkeissä, ja karjastaan oli hän aina vanhaksi asti itse pitänyt huolta, hyvin tuntien kaikki sarvipäänsä. Mutta mitä ei metsien visu ja tarkka muori oppinut tuntemaan, se oli seteliraha. "Monta, monta on pois!" sai muori monesti päivitellä, kun pojat kävivät salaa verottamassa hänen rahakiisaansa.

Mainittavimpia ja tunnetuimpia kaikista Peräpohjan viimeisistä porolappalaisista olivat Vasarat, "Vanhan-Vasaran" laaja suku. Enontekiön ja Rounalan tunturimaissa, Suontavaaran ja Laimovuoman jutamakunnissa, oli Vasarain joukko jo satoja vuosia elänyt. Jo 1600-luvun lopulla siellä vaelteli Vasaran Niilaa, Lassia ja Heikkiä, sitten taas toisen polven Niilaa, Lassia, Heikkiä sekä Jounia ja Anttia. Sieltä riitti myöhemmin joku Vasara takaisinkin tunturien tälle puolen. Niitä oli 1792 syntynyt Muonion lappalainen, Heikki Jouninpoika, itse "Vanha Vasara", josta sitten tuli koko Peräpohjan pikku Vasarain suurmoukari.

Urakalla, kaksivuotisella porohärällä, ajaen tulla tohautti Vasaran ukko tunturista Muonioon. Nauratti kyllä vanhoja poromiehiä, kun pikku miehenkäppyrä lasketteli heppaisella ajokkaallaan, mutta miehenkäppyrä oli hyvä suustaan ja sukkela toimiltaan. Rupesi raitioksi ja sieppasi pian rikkaalta Anundi-äijältä Kreeta-nimisen tyttären sekä koko joukon poroja. Sitten rupesi Vasaran elo kasvamaan, eukon pitäessä huolta, että tuohikodasta aina vähän päästä ilmestyi pikku Vasaroita porotokan paimeniksi, jopa lähes kymmenkunta.

Vanha Vasaran äijä oli aito lappi, joka koko elämänikänsä uskollisesti seurasi lappalaisvertaan koskaan päätymättä elämään ummehtuneeseen lantalaispirttiin. Äkäsjärven alapäässä, tunturien vaiheilla, oli äijällä pääpaikkansa, jossa hän useasti majaili. Siellä Ruonajoen suussa, järven rannalla, oli komea kenttä, jossa ukolla oli kodat, aitat ja luovat, porokaarteet vasakarsinoineen ja lypsinkenttineen. Mutta talven lähestyessä lähti ukko taas takamaita jutamaan. Pitkin Muonion- ja Ounasjoen välistä vedenjakajaa painui hän etelää kohden aina Ylläsjoelle ja Kallonkylän seuduille asti, kierrellen taas toisia maita takaisin pohjoiseen. Sileillä metsämailla, outapaikoissa, oli äijällä aina kotakenttänsä, ja metsissä hän yletaikojaan eleli, vain kerran, pari vuodessa pistäytyen ihmisten ilmoilla "väärtejään" tervehtimässä ja erämaajuttujaan kertomassa. Mutta milloin metsän ukko sattui lähimaille kotakuntineen, tulivat lantalaiset väliin koko joukolla kotaväen "väärteiksi", ja ukko kestitsi heitä parhaansa mukaan. Oli Vanhalla-Vasaralla kyllä, millä väärtejään kestitä. Suuri oli ukon tokka, ja porot suuria, komeita, vaaleakylkisiä suivakoita. Niistä äijä olikin ylpeä, useasti kerskaten:

-- Ei mene polvilleen Vasaran suivakka vielä tänä kevännä!

Niinkuin monet muutkin vanhat lapinäijät oli Vanha-Vasarakin tietäjä ja loitsija. Peskin povessa, kaulassaan, hän kantoi aina pussia, jossa oli tulukset sekä eläväähopeaa linnunkynässä, rautanaula, toppineula, ja poronkoparasta, poron etujalan pikkukynnestä otettu pikku luu, jota äijä käytti myöskin piipunrassina. Niitä tarvitsi ukko korttoja karkoittamaan sekä kaikenlaisissa taikatempuissaan. Mutta kun nuotio sattui vingahtamaan taikka siitä piukahti tulipoukko, hypätä käpsäytti äijä suoraa päätä tulen ylitse, että pakenisi se paha, minkä tuloa piukahtaminen ennusti. Joskus vei ukko tovereitaan hautausmaalle katsomaan, kuinka kirkkomaankansaa nostetaan. Ja kun äijä viittoi kädellään ja supisi jotakin, niin väkeä nousi haudoista niinkuin sääskiä. -- "Näettekö, näettekö!" äijä huudahteli ja nosti yhä enemmän. Mutta kun katsojia jo rupesi vistottamaan, viittasi Vasara vain kädellään, jolloin koko kansa vaipui takaisin hautoihinsa.

Päissään oli Vasaran Heikki tavaton joikaamaan. Pääsipä hän vähänkään väkevän makuun, niin silloin alkoi juominen ja joikaaminen. Helposti äijä silloin käpsähti ahkioonsa ja lähti laukottamaan, ajaen naapuriinkin ja joiaten lasketti monet kerrat ympäri kotaa, ennenkuin pyöräytti pihaan ja astui sisään.

-- Ramppa-Vuollo, uoo, Ramppa-Vuollo, uoo!

äijä useasti hoilasi. Ja sitten taas vaihteeksi joikasi pitkän juotkun:

-- Inarijärven jäällä, Kariselän päällä, Kumputunturin hännässä, Jiesiöjärven rannassa, laulavatpa ne Lapinkin lapset, heinäperseet heippasevat. Kuotsana, kaatsana velluvaa, vellun neiun velluvaa. Tuollapa vielä suoppaki, tuollapa vielä suoppaki.

Juopotellessaan äijä tuli joskus kristillisiinkin mielialoihin, jolloin hän itki ja joikasi:

-- Kärsi vaivaa, uoo, uoo, niinkuin Ristuksen sotamies, uoo, niin autuaaksi tu'et, uoo, uoo, u-u-uoo!

Eikä Vanhan-Vasaran vain yksinään tarvinnut juoda ja joiata. Kreeta-muori oli siinä yhtä jalo kuin ukkokin. Rikkaan Sarren tytär oli kyllä näökäs eukko vielä vanhanakin, vaikka toinen jalka oli kuivanut koukkuun, niin että piti pitkän kepin varassa köppelehtää. Mutta se ei estänyt eukkoa silti toisinaan jotakuta ryyppyä ottamasta, niin että vähän mieli ailahti. Ja silloin Kreeta-muori helposti päästeli:

-- Puoras Puornanen paarne, joi joi joi joi joi joo, Vellan neijanen neita, jei jei jei jei jei jee!

Vielä vanhanakin oli Vasaran äijä jalo sanasankari ja hyvin kälmi kujeilemaan. Saattoi hän ripustaa poronsa kaulaan ison ottingin muka kulkuseksi, heittää rouvot selkään ja sitten lähteä ajelemaan; saattoi hän myös huonon härkänsä liiduta valkeaksi laukkiporoksi ja vaihettaa sen sitten kuutamolla tukkimiehille. Kotatulen ääressä istuttaessa äijä piippua sytyttäessään monesti muka epähuomiossa kärventeli tulivarvulla naapurinsa partaa ja tuhrutti tuletonta päätä piippunysäänsä. Nuorilta miehiltä ukko tiedusteli, tyttäriä tarkoittaen:

-- Olettekos nyt nähnehet tunturissa tuimia tammoja, vaaroissa valituita valkkoja?

Ja pikku poikia äijä nyhti tukasta ja sanoi:

-- Näin isävainaa mettonpäätä nykei!

Kohtasi ukko kerran nimismies Nikanderin, jota "Koos-Nupuliksi" haukuttiin, teki hyvän-päivän ja kysyä hölmäisi:

-- Siekö se olet se Koos-Nupuli?

-- Kuka niin on sanonut? nimismies ärähti.

-- Na, mie olen kuullut tuolla kylällä kaikkien niin sanovan.

Kerran taas seuroissa käpsytteli Vasara kälmeissään pastori Cajanusta puhuttelemaan, paiskasi kättä ja huudahti:

-- Täälläpä se Erkki-väärtikin on!

-- Mikä Erkki? pastori kummasteli.

-- Na, se Lompolon Erkki,

-- En minä ole Lompolon Erkki, minä olen pastori.

-- Suo, herra pastori, anteeksi! Mie luulin sinua Lompolon Erkki-äijäksi, kun sie olet semmoinen iso röhnä kuin Lompolon Erkkiki.

Oli Vanha-Vasara uskovainenkin. Ainakin hän sen tunnusti "kristityille", kun nämä kerran tulivat ukolta "uskoa" tiedustelemaan.

-- Na, on minulla puolikolmatta uskoa, äijä sanoi.

-- Mitä sie sitten uskot? kristityt kysyivät.

-- Naa, mie uskon vaphaasti ja vakhaasti, että Jumala on minut luonut, ja sen mie uskon täyvellisesti, että se äiti on minut synnyttänyt, joka minut on imettänytkin, mutta sen mie uskon vain puolittain, että se mies, jota sanotaan minun isäkseni, on minut siittänyt.

Ja tässä uskossa Vanha-Vasara kuolikin. Se tapahtui talvisydännä 1878 Sivakkapalon kodalla, Niesajoen latvojen outamaalla. Salmen Simu, naapurin kotamies, oli tullut alhaalta Kolarin markkinoilta, ja sinne Simun luokse lähti yhdeksättäkymmenettään käyvä, sairasteleva Vasaran äijäkin köppäisemään, lannanmaan tuliaisia saamaan. Saipa ukko matkasanomat kysellyiksi, niin jo pyysi:

-- Anna nyt, poikaseni, mulle lähtöryyppy!

Sai äijä ryypyn. Ojentautui sitten nojalleen kiisaa vasten, pani kätensä ristiin rinnalleen ja sanoi:

-- Hyvästi nyt, poikaseni! Nyt mie lähen!

-- Na, mihinkäs sie, väärti rakas, nyt sitten lähet? Simu ihmetteli.

-- Na, siihen isoon suothaan, vastasi äijä. Ja siihen Vanha-Vasara kuoli, päästen haluamaansa "isoon suothaan", missä uskoi suuren sukunsa häntä jo odottelevan.

Vanhan-Vasaran jälkeen tulivat pää-Vasaroiksi ukon pojat, joiden tehtäväksi nyt tuli uusien Vasarain toimittaminen Peräpohjan porokaarteille. Äijällä oli kuusi poikaa, Heikki, Niklaavu, Olli, Antti, Johan-Petteri ja Kusto, sekä kolme tytärtä, Anna-Stiina, Priita-Kaisa ja Kreeta-Johanna. Rikkaan poromiehen tyttäret joutuivat kyllä pian naimisiin. Priita-Kaisan sai Suikin Antti, Kreeta-Johanna vietiin Sodankylään Vuojärven Jussalle, ja Anna-Stiina meni Kehä-Matille, pikku mökkiin väylän varrella.

Mutta pojista jäivät vain Olli ja Pekka äijän kotamaita kiertämään. Olli raitioi kyllä Kolarissa ja Turtolassa asti, mutta palasi takaisin, nai Äkäsjärven Muotkavaaran Kaisan ja teki talon Äkäsjärvelle Soukkaan. Siellä eli sitten Pekkakin vanhanapoikana ja kuoli köyhänä äijänä.

Vasaran toiset pojat kaikkosivat, kuten Sieppi-ukonkin pojat, etemmäksi kotoisista korpimaistaan. Heikki meni raitioksi Kittilään, sitten Turtolaan ja joutui lopulta Kolarin Ruokojärvelle, ottaen Ruoko-Mooseksen Helin emännäkseen ja tehden pikku talon. Nuorin Vasara, Kusto, kulkeutui karjoineen Kallojärven kiveliöihin, jossa raitioi lantalaistenkin poroja. Hänellä oli tietäjämahtia, niinkuin vanhalla äijälläkin. Kosiskeli Kusto Kallonkylän Heikkilän Heleenaa, ja tyttö lupautuikin hänelle. Mutta kun Heleena sitten mielikin mennä Kurtakon pojalle, pani lappalainen häneen manalaiset, syötti kuivaa poronkonttia, ja siitä tuli tytär heikkopäiseksi. Illalla kun söi, niin jo aamulla hulluna hyppi pitkin pihamaata, huitoi käsillään ja huuteli:

-- Huh, huh, huh, Juhan-Erkki Aapon uudet siivet, huh, huh, huh!

Eikä saattanut Jauhojärvenkään tietäjä päästää tyttöä lappalaisen rikkeistä.

Surullisen lopun sai Vasaran Kustokin. Toistakymmentä vuotta takaperin kuoli hän tielle Kallojärven kulmilla. Metsätietä Alakylään ajaessaan äijä yöpimeissä vaipui ahkioon, pienen koiranpennun vain jäädessä poveen vikisemään. Ukon lantalaisemäntä, Ojan Heli Kolarista, elää vielä poikansa luona Mäntyvaaran metsätalossa Kittilässä, Kerpuajoen latvoilla.

Vasaran Antti eleli Kittilän Alakylän miesten pororaitiona, ja oli ukolla itselläänkin muutamia satoja sarvipäitä. Eukoksi sai Antti Jääskön Ollin tyttären Alakylästä. Antti oli mainio karhumieskin, ennättäen olla mukana monen kontion kaadossa, ja useasti päästi äijä vain keihäällä pedon päiviltä. Mutta vanhana heitti ukko koko porotoimet, rakensi kodan metsään Ounasjoen rannalle, pari neljännestä Alakylän alapuolelle, ja asusteli siinä ypö yksin, pyysi kalaa ja kävi joskus kylässä. Viinalle oli Antti-ukko yhtä ahnas kuin Vanha-Vasarakin: kun hän sai pullon, köpötteli hän kiireesti metsäkodalleen ja pörräsi siellä yksinään niin kauan kuin pullossa hilkkui. Mutta silti oli ukko uskovainen ja oikea "kristitty". Viinaa hän kyllä nimitti perkeleen viljaksi, mutta kun "ihminen syöpi ja ihminen juopi", niin saattoi hänkin pyytää: "Antakaahan nyt sitä viinaperkelettä!" Kun äijä sitten vähän humaltui, tuli hän liikutuksiin ja alkoi voimallisesti saarnata ihmisen veriruskeista synneistä ja kalliista lunastuksesta. Vanhana vaarina kuoli ukko Alakylässä kymmenkunta vuotta sitten.