Part 4

Tervaa Kolarin entiset ukot polttivat paljon. Kurun äijäkin laittoi kerran tervahaudan, mutta sai siitä jo kyllikseen. Toista ei ukko enää ruvennut hankkimaan, vaan ryhtyi jälleen maatansa möyrimään ja arveli:

-- Se ei tule autuaaksikaan, joka ei maata pruukaa.

Pienet olivat Kurun pellot, kun Pekka ne sai haltuunsa: vain puolen tynnyrin ala niittykarkeaa ja joku kapanmaa peltoa. Mutta kun äijä oli aikansa rehkinyt, oli talossa kahdentoista tynnyrin ala peltoa ja kolmentoista lehmän heinät niittyjä. Vielä eläkeäijänäkin kiskoi ukko tynnyrin peltomaan Kenttälaelle, tekaisi navetan ja pirttipöksän, jossa yökaudetkin kiskoi päreitä ja kutoi verkkoa.

Samanlainen työhullu oli Pekan emäntäkin. Yksin hän heilui kotona ja toimitti kaikki talon askareet, jopa ennätti siinä välissä tehdä muutakin. Kesäpäivän töinään akka aamulla lypsi ja hoiti karjan matkaan metsälaitumelle, sitten leipoi, kirnusi ja sen jälkeen yksinään sauvoi veneellä kahden neljänneksen päähän Hirvikosken myllyyn, jauhatti viljansa ja työnteli taas kotiin. Kotiin päästyään emäntä lähti juosta haapsottamaan kolmen neljänneksen päähän Ritalaen perille, Pruukinvankkaan, noutamaan karjaansa, joka vielä oli lypsettävä ja hoidettava yölevolle. Ja kalan pyyntiaikana ehti eukko vielä hoitaa verkkoja ja syksyllä viritellä metsään linnuille loukkuja.

Semmoinen toimekas emäntä oli Kurun Pekan eukko. Ja muutenkin hän oli tavattomampi muita ihmisiä. Ei voinut häntä vesikään menettää. Kupsahti hän kerran kalaretkellä Vaattojärveen, vajosi pohjaan, ja kolme päivää vierähti, ennenkuin eukko saatiin ylös. Mutta kun hänen annettiin rauhassa maata köllöttää rannalla suullaan, eikä mainittu sanaakaan hukkumisesta eikä ääneensä puhuttu, ettei hukkuneen sydän halkeaisi, niin pian heräsi akka henkiin, kakisteli hiukan kurkkuansa, kömpi jaloilleen ja lähti köpsöttelemään toimiinsa.

Hävinnyt on tämän raatajaparin talo. Ei ollut jälkipolvessa enää Pekka-äijän sisua eikä muorin kaikkialle ennättävää toimekkuutta. Tuli tukkihuijausten aika, talo menetti metsänsä, joutui "puulaakille", ja autiona, kohta maahan rysähtämässä, ammottaa nyt ahkerain raatajain asunto.

Niittymaita valtasivat Sieppijärven uudisasukkaat ympäristöiltä, mistä vain ennättivät, ja mitä ei Köngäsen ruukki taikka muut Ruotsin puolen tai alamaan asukkaat olleet ottaneet, sillä väylän täkäläisillä oli useita niittyjä Kolarin selkosilla. Niinpä Jauhoisten Piimäjärvellä ja Pantsulla oli heinämaita Naamijoella, samoin pellolaisilla. Sieppijärveläiset myös valtasivat Naamijoen varsia sekä nousivat Naalastonjokea ylös ottaen rantamaita haltuunsa. Pohjoiseen päin vallattiin Vaattojoki, jopa Vaattojärvenkin parhaat niemet, sitten Pasmajokea pitkin lähelle Pasmajärveä, ja vielä koko Venejoki neljänneksen päähän Venejärvestä. Lähiseuduilta omistettiin kaikki pikkujärvet, ojat ja metsäpurot sekä jängät ja vuomat niiden likitienoilta. Menivät ukot vain erämaahan, etsivät sopivan paikan ja maahan isketyillä vaajoilla merkitsivät sen vallatuksi, hakien sitten siihen maaherralta "imissioonin". Ja niin oli niitty oma.

Vanhan Sieppi-äijän entinen siikajärvi on nyt melkein kokonaan muuttunut heinäjärveksi, jossa kylän vanhimmilla taloilla on parhaat niittynsä. Satakunta häkkiä siitä vuosittain korjataan pitkää kortetta vesivarasta sekä rehevää luhtaa vetiseltä maaperältä.

Mutta aulakkeissa ja kanavissa vielä edelleenkin maikkuvat ja pulpahtelevat hauet, ahvenet ja säynäjät. Siika vain on hävinnyt entisten ukkojen kanssa.

KELONTEKEMÄ

Kittilän erämaissa, idässä Sodankylän rajoilla, on suuri ja aukea järvi, Kelontekemä.

Tämä maa on jo täyttä Lapinkorpea. Järven ympärillä on joka suunnalla suuri erämaa, jonka korkeimmat nousut kohoavat paljaslakisiksi tuntureiksi. Lännestä näkyy Kontiolaki ja Nilipää, pohjoisesta paistaa Porkosen laaja malmirikas tunturiseutu sekä komea Kumputunturi, idästä kumottaa kaukainen Karettunturi.

Tämäkin seutu oli aikoinaan lappalaisten mieluisimpia maita: täällä porot saivat vapaasti samoilla tunturien jäkäläkankailla, ja järven kala piti asukkaat kylläisinä. Jo varhain syntyikin Kelontekemän rannoille kokonainen lappalaisasutus. Järven niemiin ja lahtien pohjukkoihin kohosi erämaan kansan harmaita kotia, joissa kesänaikana asuttiin ja kalasteltiin, lähimailla paimennettiin poroja, ja syksyn tullen lähdettiin taas karjoineen kaikkineen korpia kiertämään. Jo niin aikaisin kuin kesällä 1675 mainitaan Gabriel Tuderuksen käyneen Kelontekemän kansaa valistamassa. Saarnannut oli Lapin apostoli korven kansalle, jakanut ehtoollista, kastanut heitä Herran omiksi ja kirkotellut lapineukkoja.

Mutta niinkuin useimmat Unarin lappalaiset, niin enimmät Kelontekemänkin ensimmäisistä eläjistä ovat nimettöminä hävinneet korpiinsa; vain kotasijat sekä joitakuita alkuperäisiä kivisiä ja osaksi rautaisiakin työkaluja, joita jälkeen tullut kansa on löytänyt edeltäjäinsä asuinpaikoilta, on järven rannalle heiltä jäänyt.

Vain muutamista lapeista on säilynyt nimi ja tarina jälkimaailmalle. Niinpä kerrotaan Vuolli-nimisen lapinukon, joka oli ensin asustanut Molkojärven ja Alakylän välisellä salolla, Vuollin Pöytälaki-nimisessä maassa, järven etelärannalla, ensiksi pitäneen savua nykyisen Vuollin talon paikalla. Vuollin naapurina, kaakkoisrannalla, Mallunautiossa, majaili Mallu-äijä jonkun aikaa, kunnes taas pyörähti toiseen paikkaan. "Juoksu-Malluksi" oli ukkoa sanottukin. Toramaisen kentällä, länsirannalla, eleli Toramainen, ja samalla rannalla, Koskamanniemen Launankentällä, piti Launa-ukko majaansa. Järven itärannalla, Kelontekemän talojen paikalla, sanotaan Pulli-nimisten lapinmiesten aherrelleen.

Mutta Karkeaniemessä, vastapäätä Koskamaa, järven yläpäässä, majaili "kauhea lovinoita", Karkea-raukka, joka kalasteli sekä kotijärvessään että Sotkajärvellä, parin neljänneksen päässä Kelontekemästä etelään. Äijällä oli omat apulaisensa, jotka pitivät majaa Kumputunturissa. Kun ukko lähti kalanpyyntiin Sotkajärvelle, souti hän Kelontekemän eteläpäähän, kävi metsästä kolme pihlajanvarpaa ja veneensä vieressä seisoen viittoi pihlajilla Kumputunturia kohden ja kutsui "tunturipoikia" avukseen:

-- Kukakin keulaan, kukakin hankaan, kukakin kohallaan piättämhän!

Pihlajillaan äijä vain osoitteli, mihin apulaisten piti tarttua kiinni.

Siitä näkymättömät tunturipojat tarttuivat veneeseen, äijä itse koppasi peräkanasta, ja viisisylinen vene lähti solottamaan maata myöten, mennen että rytisi. Ukko sai pistää juoksuksikin, jopa "poikiaan" suhditella:

-- So, so, pojat, älkää hajottako vanhaa nuoskariepuani!

Poikki palokumpujen ja yli ison Sotkavuoman näin muotkittiin ja päästiin Sotkajärvelle, jossa ukko laski kyytimiehet pois ja rupesi kalastelemaan. Mutta kun oli kyllikseen saanut kalaa, kutsui Karkean äijä taas tunturipojat avukseen, ja niin palattiin samalla rytinällä takaisin Kelontekemälle.

Uutosenkummulla asui toinen lapinnoita, Paalulan Niila, eläen riitakannalla Riimin Niilan kanssa, joka myöskin oli noita. Riimin Niila kierteli Porkosen tunturimaita ja piti majaa Lomajärven seuduilla. Äijät kadehtivat toisiansa, tekivät toisilleen kiusaa ja voimakeinoilla koettivat toisiaan pelotella. Kerran oli Paalulan ukko kalalla Vianselällä ja lauleli verkkoja kokiessaan:

-- Paalulan köyen muna kus lee, Paalulan köyen muna kus lee!

Lauleli ja päästeli kaloja verkostaan. Mutta yht'äkkiä heitti äijä kokemisen ja souti maihin. Siellä hänen kalakosiossaan, asentokuusen alla, vönki syltä pitkä käärme. Semmoista ukko oli juuri aavistanutkin, eikä siitä säikähtänyt, otti vain vökälettä niskasta ja lauleli:

-- Paalulan köyen muna kus lee!

Sitten heitti hän sen pois ja karjaisi:

-- Mene sille, joka on sun lähettänyt, kaulaan kaulahuiviksi! Mutta ei saa mitään pahaa tehä.

Paikalla lähti mato vönkimään, ja Niila lauleli perään:

-- Paalulan köyen muna kus lee!

Ja jo aamulla oli mato Riimin Niilan kaulahuivina.

Mutta sitten saapui Kelontekemänkin lappalaisjärvelle lannanmies, jopa kolmelta suunnalta, kalaista erämaan järveä valtaamaan: etelästä, Unarinjärveltä käsin, noustiin Kierinki- ja Sotkajokia, idästä, Sodankylästä päin, Jiesiöjokea, ja Kittilästä, Ounasjoelta, pientä Kuusajokea pitkin.

Ja pian oli lantalaisilla joka pyydyskunnalla oma kalakenttänsä metsäjärvellä. Länsipuolelle, Koskamanniemelle, kohosi pitkin rantaa asentopaikka toisensa viereen. Siinä oli Kittilän miehillä Välitalon kenttä, Karin kenttä ja Salmen kenttä, siinä Pietulan miehet asustivat Ryssän kentällä ja tepsalaiset Tepsan kentällä. Itärannalla Sodankylänlahdella majailivat sodankyläläiset.

Viimein tuli lantalainen Kelontekemälle asumaan. Ensimmäiseksi vallattiin vanha Vuolli-äijän raivaama kenttä ja saatiin siihen Vuollin talo, joka ennätti ottaa haltuunsa parhaat lähellä olevat niittymaat; sitten syntyi Pulli-ukkojen tasoittamalle tantereelle Kelontekemä, joka pitkät ajat vielä jakaannuttuaankin kulki kirjoissa Pullin nimellä. Koskaman kalakenttien vaiheille, lähelle vanhaa Launan asuinsijaa, kohosi Koskama.

Karjanhoitoa metsänasukkaat harjoittivat, heiniä saatiin kyllä järven rannoilta, Kievanajoelta ja Kelontekemäjoen matalilta rannoilta. Ja karjan lisää hankittiin järvenhaltijalta. Siihen aikaan oli Kelontekemän Vetehisellä vielä enemmän karjaa kuin nykyään, joukottain komeita vedenlehmiäkin. Niitä Kelontekemän emännät koettivat pyydystellä omikseen, ja joskus siinä onnistuivatkin.

Mutta vaikka karjaa oli kylässä, ei koko järvellä ollut ainoatakaan hevosta. Porolla lappalaisten tapaan toimitettiin ajotyöt, jopa ajettiin nautahärälläkin. Mutta osattiin hevonenkin hankkia.

Oli Kelontekemän Nikun talossa mainio tietäjä-akka, joka noitakeinoillaan pani hevosen aina "Sauvon maasta" asti tulemaan. Oli muuan kesäpäivä, kun akka istui ikkunapuolessa hamppua kehräten ja laulellen:

-- Tänäpäivänä se tulee, se pitkän matkan vieras.

Kauan aikaa akka näin lauleli, katsahti jo ikkunastakin ja hyräili:

-- Jopa se liinaharja souteleepi, jopa se liinaharja souteleepi.

Ja taas vähän ajan kuluttua katsahti ikkunasta ja sanoi:

-- Nyt vierasta vastaan ottamaan!

Hypähti eukko ylös ja juoksi rantaan. Siellä oli hevonen, liinaharja, järven ylitse uituansa juuri maalle nousemassa. Akka heitti tulukset hevosen ylitse, otti kiinni ja talutti pihalle, löi kämmenellään kahta puolta lapoihin ja sanoi:

-- Matkan pää on tähän päättynyt. Piä kotinas ja pysy kotonasi

Tamma jäi taloon ja varsoi, ja siitä on hevosen suku Kelontekemässä saanut alkunsa.

Kemin-Lapin laajaan seurakuntaan Kelontekemä kuului jo lappalaisaikana, eikä kirkon jumalan temppeliä silloin ollut likimaillakaan, kaukana lannanmaassa vain, Kemissä ja Torniossa. Eikä sitä niin suuresti liene kaivattukaan: olihan oman jumalan palvontapaikkoja kyllä ympäri erämaita. Niitä käytiin kumartamassa, vieläpä yhä edelleen nekin, joita Tuderus oli kastevesillään huuhtonut.

Ruvettiin sitten hankkimaan Herranhuonetta Lapin perukoillekin, Sodankylän ja Kittilän erämaiden kansalle. Kelontekemä oli silloin vähällä saada kirkon omille rannoilleen. Hirsiä jo ajettiin kasaan Pulliniemelle, kylän rantaan, jopa lähdettiin sinne vedättämään kirkonkelloakin. Mutta kuorma kaatui pimeänä talviyönä, ja kello upposi Kuikasenkarin pohjattomaan hautaan, noin kilometri Koskaman rannasta. Syntyi siitä riitaa, ruvettiinpa sodankyläläisten kanssa rajoistakin kinastelemaan, ja niin rakennettiin 1689 kirkko Sodankylään, Jiesiöjoen ja Kitisen väliselle niemekkeelle.

Kirkkoa varten ajetut hirret jäivät kasaansa lahomaan. Mutta Kelontekemän nimen sanotaan saaneen alkunsa Kuikasenhautaan uponneesta kellosta. -- Järven nimenä olisi ennen ollut muka Raattamajärvi, mutta kellojutun jälkeen ruvettiin sitä sanomaan Kellontekemäksi, ja siitä sitten on saatu nykyinen nimi. Vanhoissa asiakirjoissa, jopa kirkonkirjoissakin aina viime vuosisadan loppupuolelle, on kylän nimi merkitty "Kellontekemäksi", mutta lienee se kieleen perehtymättömien virkamiesten väärinkirjoitusta.

Niin jäi Kelontekemä vain syrjäiseksi kiveliökyläksi, ja kylän kirkkoina olivat edelleenkin erämaan seitapaikat, joiden luona yhäkin tietäjät sekä vanhan uskon harrastajat kävivät palvontamatkoillaan.

Ei loppunut Kelontekemältä tietäjämahti eikä entinen usko, vaikka sieltä lappi hävisikin. Kaukainen järvi ja koko sen ympäristö oli kuin omiaan säilyttämään ja hoivaamaan vanhaa uskoa. Kelontekemä onkin niin merkillinen järvi -- kaksipohjainen, niinkuin monet muutkin Lapin ihmeellisimmät vedet. Syvällä tavallisen pohjan alla on toinen pohja epämääräisessä syvyydessä, ja vienee sieltä mannunalainen salakäytävä aina Ruijanmereen saakka. Neitihaudan mustasta silmänteestä, Koskamanniemen nenästä, vie vesien pimeyteen pohjaton portti, jonka syvyyttä ei ole kukaan saattanut mitata. Siellä mustissa saivovesissä elää itse Vetehinen, nousten sieltä toisinaan vieläkin kirkkaina kesäpäivinä ylävesille veurehtimaan, niin että aallonläikät loiskuvat rannoille. Siellä asustaa myöskin Vedenemännän komea karja, siellä uiskentelee Vetehisen suurkalakin, suunnaton Kalojensampi eli Kalojen vanhin, joka joskus nousee ylisille vesillekin veneenmittaisena vesihirviönä vistottelemaan kalamiestä ja ennustamaan hänelle onnettomuutta. Ja joskus, kun eivät pyyntimiehet osaa pitää Vedenäijää mielillä, kokoaa se kalansa saivovesiin, niin että koko järvi jää melkein tyhjäksi.

Niinpä elää Kelontekemällä vieläkin vanha loitsu sekä entiset taiat ja uskomukset. Tapaa täällä tietäjiä, jotka tietävät kaikki synnyt ja parannukset, jopa semmoisiakin ukkoja, jotka saattavat nostaa vaikka itse perkeleenkin naapuria rienaamaan.

Mutta kaikkein merkillisintä on se, että täällä, kaukana synkässä Lapissa, entisillä joikujen mailla, vielä nykyistenkin vanhojen muistannan aikana, ovat vanhat äijät laulaa juonitelleet kalevalaisia virsiä. Lassilan ja Tervaniemen ukot muistavat vieläkin pitkät runot Väinämöisen veneen veistännästä, veneretkestä, kanteleenteosta ja -soitosta.

Karjalasta käsin lienevät aikoinaan lähteneet ne äijät, joiden jälkeläiset sitten tänne erämaajärvelle lopuksi pohjastuivat. Ja sieltä, laulumaasta, lienee ukkojen mukana vanha runokin vaeltanut, kotoisena muistona ilahduttamaan Lapin pitkän ja pimeän talven pitkiä puhteita.

Rauhassa ovatkin ukot täällä saaneet juorotella, sillä ei ole Kelontekemä liiaksi maailman jaloissa. Entisaikaan kyllä kulki ikivanha, oikein neljännespatsain mitattu ja viitoitettu lapintie Muonionjoelta, Kolarista, Kurtakon, Kallojärven ja Kaukosen kautta Kelontekemälle ja täältä edelleen Vaalajärven ohitse Sodankylän kirkolle. Mutta ei sitä, ainakaan kesänaikaan, kovin ahkerasti vaellettu.

Maassa lepäävät jo kaikki vanhat Kelontekemän raivaajat. Monet ensi taistelijat lienevät saaneet leposijansa Palokummun tievassa, lapinkalmistossa, Koskaman lähellä, ja lannanmiehille on useinkin ensi lepotilaksi kaivettu kuoppa Manalaissaareen, ison "Hautamännyn" juurelle, joka vieläkin monine vuosilukuineen seisoo saarella entisajan muistona.

TEPASTOLOMPOLON TARINA

Tepastolompolon kylä, jolla on niin komealta kaikuva nimikin, on Kittilän pohjoisilla kulmilla, Ounasjokeen laskevan Tepaston jokilaajentuman, Tepastolompolon itärannalla.

Niinkuin useimmat muutkin Peräpohjan ja Lapin lantalaiskylät on Tepastolompolokin lappalaisten pohjustama. Lapin kansan muinaisille asumassoille on kylä kohonnut, ja sen kansakin lienee suurimmaksi osaksi kohonnut lappalaiselta pohjalta.

Ei saanut lappalainenkaan etumiehenä tunkeutuessaan erämaihin taisteluitta itselleen asuinsijaa ja asumaoikeutta. Sillä jo ennen lapinkansaa oli kaikki Lapinkorven erämaat vallannut mahtava Taalojen suku.

Taalot olivat kamalan suuria, hirveitä ja väkeviä metsän jättiläisiä, jotka saattoivat kerrallaan työntää taskuunsa vaikka nelikollisen hopeaa. He asuivat maakuopissa, kaikkein pahimmissa korpirovaikoissa ja tunturimaissa, pyydystelivät metsästä majavia, peuroja ja muita otuksia ja kalastelivat järvistä. Vihoissaan olivat Taalot kovin, kun lappalaiset ilmestyivät niille maille, joissa he ennen olivat saaneet kenenkään häiritsemättä asustella. Siksi he tekivätkin lappalaisille kaikenlaista rauhattomuutta, tappoivat ja söivät heidän porojaan, vieläpä pyydystelivät heidän pieniä ristimättömiä lapsiaan ja pistelivät suuhunsa suurina herkkuina. He rakentelivat lasten kulkupaikoille ovelia ritoja, joihin panivat juustopalasia syöteiksi, ja kun pahaa aavistamaton lapintenava meni juustoa tavoittamaan, takertui hän ritaan ja joutui Taalon paistiksi. Useasti Taalot myös houkuttelivat taikka ryöstivät lappalaisten tyttäriä tai vaimoja emännikseen, ja heillä sitten tapattivat täitä takkuisesta tukastaan.

Tepastolompolonkin äärettömät erämaat olivat joutuneet Taalojen valtaan. Seitsemän suurta metsän jättiläistä majaili Taalonorkumassa, synkässä korpisessa kurumaassa, puoli penikulmaa järvestä etelään.

Asettuipa sitten Tepastolompololle, nykyisen Uudenkartanon paikalle, järven kaakkoisrannalle, asumaan Väkevä-Tuomas, oikein vahva ja jämerä porolappalainen. Mutta ei saanut mies kauankaan olla rauhassa, ennenkuin jo Taalot rupesivat häntä vainoamaan: hävittelivät hänen porojaan ja ahdistelivat hänen kotakuntaansa.

Ja viimein tuli erämaan asukkaille ankara yhteenotto. Tuli Taalo itse Tuomaan luokse ja tahtoi häntä painimaan, jotta kumpi voittaa, se saa tappaa häviölle joutuneen.

-- Yhtä kaikki! sanoi Tuomas. Mennään järvelle painimaan, siellä on tilaa heitellä.

Tuomas pani rautapiikkikengät jalkaansa, ja niin lähdettiin. Kaljamajäällä syntyi tuima temmellys, jossa rautakenkäinen Väkevä-Tuomas helposti sai Taalon alleen ja tappoi hänet. Mutta Taalo ennätti sanoa:

-- Kyllä minua väkevämpi vielä tulee!

Toisena päivänä tulikin toinen Taalo, vielä väkevämpi, ja vaati Tuomasta painimaan. Mentiin taas järvelle taistelemaan, mutta Tuomas voitti senkin ja tappoi, jolloin se taas ehti sanoa:

-- Kyllä minua väkevämpi vielä tulee!

Ja tulikin seuraavana päivänä kolmas hirviö ja taas neljäs, vieläpä viideskin, ja jokainen oli aina väkevämpi edellistänsä. Mutta aina Väkevä-Tuomas ne voitti ja nutisti hengen pois. Mutta tuli vielä kuudeskin kiveliön kummitus, ja se oli jo niin jämerä äijä, että ruhjoi Tuomaan polvipuolellensa jäälle, jopa oli vääntää allensakin, surmaniskua ottamaan, kun vielä pääsi lapinukko ylös ja vuorostaan väänsi jättiläisen jäälle ja surmasi. Mutta eikös sekin vielä huutanut:

-- Kyllä minuakin väkevämpi vielä tulee!

Silloin Väkevää-Tuomasta alkoi jo hirvittää. Ei uskaltanut ukko enää odotella uutta Taaloa toraamaan, vaan pakeni pois kotapaikaltaan.

Mutta kun Tuomas sitten kerran kulki Kuortanovuomalla, yllätti hänet Taalo, kauhean suuri jätti, hirmuinen keihäs kädessä, ja kysyi, kun ei Tuomasta tuntenut:

-- Missä on Väkevän-Tuomaan kota?

Tuomas osoitti aurinkoa kohden ja sanoi:

-- Tuolla päin se on, missä päivä paistaa!

Taalo katsoi sinne, mutta ei nähnyt mitään, sillä Taalon silmä ei kärsi aurinkoa. Tuomas sanoi silloin:

-- Annahan mie näytän keihäälläs!

Taalo antoi keihään, Tuomas osoitti sillä päin päivää ja sanoi:

-- Tuollahan se on, katohan pitkin keihäsvartta!

Kun Taalo kääntyi katsomaan, niin ukko äkkiä survaisi keihään hänen hartioihinsa. Jättiläinen rojahti maahan ja sanoi:

-- Pistä toinenkin kerta, että kuolisin heti!

-- Kyllä koira kuolee kerrallakin! sanoi Tuomas vain eikä toistanut iskuansa, sillä hän tiesi, että jos Taaloa pistää toisen kerran, se siitä vain virkoaa elämään.

Ja Taalon täytyi kuolla. Mutta kuollessaan hän tunnusti:

-- Miehen käteen kuolen, kun kuolen.

Niin voitti Väkevä-Tuomas viimeisenkin metsän hirviön, ja siihen loppui koko Tepastolompolon seutujen Taalosuku, eikä niitä sen jälkeen enää ole niissä metsissä nähty, ei kuultu. Mutta Taalojen raadot raahasi Tuomas järveltä lounaisrannan metsikköön ja kuoppasi ne sinne korkeaan tievaan. Vieläkin nähdään tievalla useita pitkiä syviä kuoppia, joita sanotaan Taalojen haudoiksi. Vankkoja petäjiä oli ennen seisonut hautojen ympärillä, ja petäjien kyljessä oli ollut pilkat ja ristit, mutta nyt on petäjät jo hakattu maahan.

Siitä pääsi lapinukko ja lapin suku yksinään erämaan isännäksi, kun Taalojen suku oli työnnetty turpeeseen.

Mutta osui tännekin viimein lannanmaan erämies ja rupesi riitelemään niitä maita, jotka lappalainen oli henkensä kaupalla valloittanut kiveliöiden peikoilta ja hirvityksiltä. Eikä lapinmiehellä ollut muuta neuvoa kuin suostua alakyntiseen sovintoon, ositellen parhaat apajansa uuden tulokkaan kanssa, jolla oli aina kuninkaan lupakirja matkassaan, taikka heittää koko seutu lannanmiehelle ja itse uudestaan painua selkosille ja siellä taas ryhtyä taisteluun metsän jättiläisten kanssa -- joutuakseen sieltäkin karkotetuksi, kun oli ensin korpiseudun pohjustanut lantalaiselle kelvolliseksi.

Muoniosta kulkeutunut Mooses-raukka ensimmäiseksi asettui Väkevän-Tuomaan asuinmaille. Iso ja väkevä mies oli hänkin, mutta laiska ja saamaton ukonköriläs. Nelisnurkkaisen pirttipöksän rutisti äijä Tepastolompolon rannalle, nykyisen Lompolon talon paikalle, ja siinä kalaa pyydellen elää tuhrusteli, ei viitsinyt maata möyriä eikä edes niityistäkään huolehtia, vaikka Lompolon matalat rannat olivat mitä parhaimpia heinämaita. Nälkääkin äijä näki, kun ei kyennyt hyvän saaliin aikana hankkimaan kalaa pahan päivän varaksi. Ja nälkään saamaton äijä kuolikin, sortuen Aittamaan salolle, kun kerran puutteessaan lähti Puljun lappalaisasunnosta, parin penikulman päästä, etsimään evästä. Ukon perhe joutui ajelulle ja asunto jäi autioksi.

Tuli silloin Silpo-Heikki, silmäpuoli irtolaismies Peltovuomasta, tunturien takaa, ja ilman mitään valtasi Mooses-raukan aution kömmänän, ruveten siinä asumaan. Pitkät ajat sai Silpo-Heikki siellä rauhassa kelletellä ja lompolossa kalastella. Mutta kun Mooses-äijän pojat, Heikki ja Niila, pääsivät aikamiehiksi, tulivat he takaisin isänsä pöksälle, ajoivat peltovuomalaisen tuntureillensa ja rupesivat entisellä kotijärvellään elämään.

Ja näiden miesten, Heikin ja Niilan, poikia ovat vielä nykyään elävät 70--80-vuotiset Tepastolompolon äijät.

LAPINKYRÖT

Kyrö-nimisiä paikkoja ja paikkakuntia on maassamme useita ja ne kaikki lienevät saaneet nimensä samasta kotiperästä. Niinpä Isonkyrön asukkaat entisaikoina saapuivat Hämeenkyröstä ja toivat tullessaan uudelle asuinpaikalleen vanhan kotoisen nimensä. Ja täältä, "Pohjan-Kyröstä", joksi Suupohjan Kyröä vieläkin Hämeenkankaan eteläpuolella sanotaan, työntyi Kyrönmies yhä ylemmäksi pohjoisiin erämaihin, pystyttäen siellä jälleen uuden Kyrön, korpitalon, josta toisinaan aikojen kuluessa kohosi kokonainen Kyrönkylä; saattoi salotalo myöskin pysyä vain yksinäisenä Kyrönä, kuin muistomerkkinä, joka vieläkin viittaa, mistä sen talon ensimmäiset korvenraivaajat ovat saapuneet. Niin tapaamme jonkun Kyrö-nimisen talon esim. Kajaanin takamailla, Hyrynsalmella ja Sotkamossa; samoin on Turtolan suuressa Pellonkylässä Kyrön talo.

Mutta Lapin tunturimaissa kohtaamme kolme, neljä Kyrön kylää, oikeita "Pohjan-Kyröjä", Lapin-Kyröjä, vähäpätöisiä kyllä verrattuina etelän Kyröihin, mutta toiset sentään suurenmoisia tunturien takaisiksi. Mahtavan Pallastunturin takana, Ounasjoen ylisellä juoksulla, kahtapuolta Enontekiön ja Kittilän rajaa, on pari pientä Kyrön kylää, Yli-Kyrö ja Ala-kyrö, ja Ivalon alajuoksulla on kuulu Inarin Kyrö.

Kansan muistelusten mukaan on näiden kylien suku lähtöisin "Suomen Kyröstä".

Isonvihan kamalina päivinä, "vanhan Venäjän vihan aikoina", lähti Isostakyröstä -- "niitä on Suomessa kaksi Kyröä, Isokyrö ja Vähäkyrö" -- vainoa pakoon kaksi veljestä, Olli ja Pekka, paeten Peräpohjaan ja viimein päätyen Lapin erämaihin Pallastunturin tienoille. Sopivaa talonpaikkaa ja eräseutua miehet etsivät, mutta ei löytynyt mieluisaa sijaa. Tekivät he siitä sopimuksen lähteä kumpikin eri suunnalle, ja kun löytävät sopivan paikan, niin ilmoittavat siitä toisilleen pyssyn laukauksella.