Part 2

Majavat olivat korpien merkillisiä vesi-insinöörejä. Ne rakentelivat asuntopuroihinsa puunrungoista ja risuista vahvoja patoja ja nostivat niillä veden korkealle. Sitten syksyllä, kun puro oli jäätynyt, laskivat mestarit liikoja vesiä pois, niin että jään alle jäi kumisko, jossa saattoi majailla koko talvikauden. Rakennustarpeikseen katkoivat majavat jyrsimällä kaikki lähirannan ruotukat, pihlajat, halevat, tuomet ja vesakot, ja raahasivat ne sitten paikalle. Muuan oli määrätty vartavastiseksi "rekimajavaksi": kun puu oli kaadettu, heittäysi rekiäijä selälleen, otti rungon syliinsä, ja hakkuumiehet iskivät pitkät jyrsimensä rekimajavan hammaskoukkuun ja niin kelkkasivat puun patopaikalle. Myötäkarvaan liukuikin sileä selkä hyvästi, mutta ahkerasta kelkkaamisesta karva kului, niin että rekimajavan nahka oli aina huonompi muiden majavien nahkoja. Majavan terävissä hampaissa oli merkillinen kuolettava voima. Se puu ja pensaikko, minkä majava oli jyrsimällä kaatanut, oli kuollut ikipäiviksi, sillä majavan hampaanjälki ei kuuna päivänä enää kasvanut uutta vesaa. Vieläkin monet majavien entisaikoina raivaamat rantaniityt ovat vesattomia. Patosaarenkin niitty Kittilän Könkään kylässä on vielä näinä päivinäkin majavan hakkauksella, ja samoin Äkäsjoen suulla, Äkäslompolon rannalla oleva Pesosenniitty, missä aikoinaan on majavalla ollut "pesosensa". Ei liioin Heteojan Tamminiitylle, ei Kärväsojan eikä Sapakko-ojan niityille ole ukkojen tarvinnut koskaan käydä kirveineen. Ja Muoniossa tiedetään muutamien majavan ajamien niittyjen olevan jo niin vanhoja, että ovat ainakin "toisen Aatamin aikaisia". Eikä vieläkään vesa nosta varttansa. Majavanhampaan tappavan voiman saattoi tartuttaa kirveeseenkin. Vanhat ukot hivelivät sillä kirveenterää, kun menivät niittyä raivaamaan. Eikä sen terän jäljeltä niitty ottanut vesaa.

Majava oli parhain anti, minkä metsä soi pyytömiehelle. Sen komeasta turkista maksettiin suuret rahat, mutta vielä suuremmat summat sen ihmeellisistä havuksista, jotka olivat uroksen hännän alla paksuna pallina, sillä niistä valmistettiin mitä tehoisinta lääkettä. Majavanhavuksilla suuri tietäjä Päiviökin kävi parantamassa Ruotsin kuninkaan tyttären, jonka jo kaikki maan parhaat tohtoritkin olivat hylänneet. Päiviö kun sen kuuli, matkusti kuninkaanlinnaan majavanhoito mukanaan ja kysyi, saisiko hankin käydä sairasta katsomassa. -- "Miksei, saahan sitä käydä", sanottiin. Ja Päiviö meni ja hiereskeli majavanhoidolla sairasta, ja heti rupesi kuoleva kuninkaantytär toipumaan. Autton Aapolla Enontekiön Kyrössä oli ollut majavanhavusta vielä parikymmentä vuotta takaperin, ja se oli ollut hyvää riisiin ja hammastautiin ja kohta vaikka mihinkä kipuun. Mutta sitten oli Aapolta loppunut koko hoito. Saattoi majavanhavustalla asettaa meren myrskynkin. Kun sitä vaikka vain vähäisenkin heitti veteen, niin heti asettui meri myöryämästä.

Ahkerasti metsien ihmeotusta pyydettiin, ja varsinkin Lapinkorven uudet tulokkaat, etelänmiehet, ahdistelivat sitä ankarasti. Kokonaisin retkikunnin kolusivat he kaukaisimmatkin piilopaikat. Mutta sitten otettiin majavat "kuninkaan omaisuudeksi", eivätkä niitä saaneet metsästää muut kuin ne, joilla oli siihen oikeus. Ja heitäkin vannotettiin ankarasti, etteivät salaisi saalistaan. Piti vannoa, että "majavia pyytämhän ja ei sallaamhan". Niin oli ennen muinoin vannotettu Hinganmaan Juntti-äijää Unarin kulmilla sekä Jiesiönmaan Humppilaista, samoin Kittilän Rautuskylän "Käry-Mikkoa", joka eli 1700-luvun lopulla Hanhimaassa. Oli tuomari vannottanut Tepsan Junnuakin, mutta Junnu, taitamaton metsänukko, typerteli vannoessaan:

-- Majavia pyytämhän ja... ja... ja sallaamhan.

-- Ei niin, vaan: majavia pyytämhän ja ei sallaamhan, opetti tuomari.

Mutta tyhmä Junnu typeröitsi yhä uudestaan samalla tavalla, niin että tuomari viimein tuskastui ja heitti äijän ulos sillä vannonnalla. Ja Junnu noudatti valaansa, pyysi ja salasi saaliinsa.

Sillä joka majavasta piti maksaa veroa kuninkaalle ja antaa osa papillekin. Tarkan huolen pitivät papit seurakuntalaistensa eränkäynnistä, kuulustelivat pappilassa kävijöiltä kunkin saalista, ja ukot kertoivat, että se ja sekin on saanut taas majavan. Niin meni Tepsan Junnukin kerran papin luo, ja pappi heti tiesi:

-- Olethan sie majavankin saanut?

-- Niin pojan, äijä vastasi.

-- Osa siitä kuuluu papille.

-- Niin ne kullit.

-- Mitkä kullit? pappi suuttui.

-- Na, ne havukset. Ne ne on samat kuin met sanomma kullit. Ne sie saatkin, koko hoion!

Monesti tuli eränkävijöille kovat riidat, jopa tappelut ja miesmurhatkin, kun satuttiin toisten pyytäjäin kanssa samoille seuduille taikka erehdyttiin menemään toistensa riistamaille. Sillä joka eränkävijä-piirillä oli omat pyyntialueensa, joille toisen seudun miehet eivät saaneet aseineen tunkeutua.

Niinpä kerran pari Kittilän miestä, Vesman äijä-raukaksi ja Ollilan ukoksi sanottiin, menivät majavaretkellään Pokan taakse ja joutuivat "Inarin maan sisälle" ja saivat saaliikseen muutaman majavan. Mutta Inarin vallesmanni, Morottaja, osuikin miesten asennolle ja vei heidän saaliinsa ja metsästysneuvonsa. Vihoissaan hiipivät Kittilän miehet vuorostaan Morottajan yönuotiolle, keihästivät ukon ja raahasivat ruumiin Ätsärijoen Koverijyrhämään. Vitsoilla vielä sitoivat ruumiin kädet ja jalat ja panivat kiviä painoksi. Tappoivat he koirankin ja upottivat samaan hautaan. Asiasta tuli kyllä oikeusjuttu, mutta eihän kaukaisen korven tihutöitä ollut kukaan näkemässä eikä kuulemassa. Oli keihästäjä kyllä joskus juovuspäissään kerskunut:

-- On tämän keihään nenässä mieskin tärissyt!

Muuanna syksynä taas pari Kelontekemän miestä oli eräretkellä sodankyläläisten pyyntimailla ja saivat useita majavia. Mutta kun he eräänä iltana palasivat asentopaikalleen, oli se ryöstetty tyhjäksi, saaliit otettu, takkahärätkin viety majan luota.

Ukot heti arvasivat, että Sodankylän majavamiehet olivat keksineet heidän asentonsa, lähtivät koirineen juovattamaan jälkiä ja naakivat yöllä nukkuvalle nuotiolle, hyökkäsivät kimppuun ja keihäsvarsillaan pieksivät koko kuusimiehisen joukon tainnoksiin. Sitten ottivat Kelontekemän ukot pois saaliinsa, härkänsä ja muut neuvonsa, ja pakenivat omalle maalleen.

Alituisesti ahdisteltuna ja vainottuna katosi viimein koko majavain suku Lapin korpimaista. Ja ehkä vielä enemmän joudutti merkillisen otuksen häviötä se, että pyytömiehet niin paljon siitä riitelivät, tappoivatkin toisiaan ja olivat aina toisilleen kateellisia, sillä viha vie viljan maasta, kateus kalatkin vedestä. Lisäksi vielä eränkävijät tekivät kaikenlaista petosta, salasivat saaliinsa pyyntitovereiltaankin, vaikka oltiin yhteispyynnissä, eivät antaneet kuninkaalle, mikä kuninkaalle kuului, eivätkä papillekaan vieneet hänen havuksiansa.

Niin teki sitten metsäkin, puhdas metsä, jumalan luoma, sen, ettei enää suonut parasta riistaansa kelvottomille pyytömiehille.

Siitä on jo kohta kahdeksankymmentä vuotta, kun Sodankylän Könkään Jussa, 1840-luvulla, kerran tuohustamassa ollessaan atraimella surmasi majavaparin Saariselän tunturin laiteilla, Ätsärijoen latvoilla. Se lienee ollut metsän viimeinen majavananti, ja Ätsärijoen majavat sukunsa viimeiset Lapin erämaissa. Sen jälkeen saivat erämiehet koluta tyhjiä korpia ja katsella metsäpurojen autioita majavapatoja.

Viidestäkymmenestä ruplasta myi Könkään ukko koko saaliinsa, turkit ja havukset. Hampaat vain pani talteensa kirveen teroittimiksi, kun ei enää majavia ollut niittyjä raivaamassa.

* * * * *

Lapinkorven uljaimpia eläimiä olivat villipeurat, metsien kruunupäiset, kepeäjalkaiset juoksijat. Ne olivat oikeita Lapin tunturimaiden kasvatteja, jotka toisinaan sataisina laumoina samoilivat tuntureilta outaseutujen jäkälämaille ja vaaran tullessa kohisten ja rytisten kiitivät pakoon kuin tuulispuuska.

Vanhat lappalaiset pyysivät villipeuroja salahaudoilla, syvillä, petollisesti peitetyillä, piikkipohjaisilla kuopilla, joita toisinaan melkein vieri viereen kaivettiin jäkäläkankaille järvien taikka jänkien välisille kannaksille. Tällaisien hautojen sijoja nähdään vieläkin paljon kaikkialla Lapin erämaissa, aina itäisiä ääriä myöten, Kuollan niemimaalla asti. Niitä tavataan Kittilän, Kolarin ja Muonion kiveliöissä, ja Enontekiön erämaissa on niitä varsin monissa paikoissa. Niinpä Raaskaltion ja Tuorgattajärven välisellä kapealla kannaksella on parikymmentä maatunutta kuoppaa, joita sanotaan lappalaisten entisiksi peurahaudoiksi, samoin Näkkälä- ja Lauttajärven kannaksella kymmenkunta sekä useita Muotkajärven itäpuolisilla tievoilla, Lompolon- ja Hotinharjuilla; alhaalla Turtolassakin tapaamme vanhoja maatuneita peurakuoppia Pellosta Saukkoriipiin mentäessä pitkän rivin Valkeajärvenkaulassa, Valkeajärven ja Makkaravuoman välissä.

Laittelivat lappalaiset metsiin myös hankaita, pitkiä peura-aitoja poikki kankaiden, jättivät aitoihin aukkoja ja virittelivät niihin nuora-ansoja. Taikka asettelivat peurojen poluille, rannioille, puiden väliin "kaula-ansoja", joihin peurat rannioita kulkiessaan puuttuivat.

Samoja pyyntikeinoja käyttivät sitten etelänmiehetkin, kun tulivat Lappiin, pettivät peuroja salahaudoilla ja rakentuivat hankaita pitkin selkosia. Näitä vanhojen eränkävijäukkojen peuranpyyntipaikkoja nähdään vielä siellä täällä kiveliöissä.

Niin on Tunturipäissä, Sodankylän ja Kittilän rajamailla, vielä Sattasen erämiehen, Töllin-Matin, peurahankaan raismeita. Täällä on rinnakkain kaksi mahtavaa lakea, Nuortsortonen ja Roivoivoinen, ja niiden välissä syvä kuru, johon ukko viritteli ansojansa. Tunturipäiden erämaa olikin parhaita peuramaita. "Roivoivoisessa jos ei peuroja ole, niin ei ole koko kairalla", olikin entisten ukkojen sanantapana. Kittilän Kallonkylän seudut olivat niinikään entisten erämiesten peuranpyyntipaikkoja. Täällä on pitkä Porttitievojen jono, joka Luosujärven tienoilta lähtien ojentuu aamukahdeksan aikaa kohden ja kulkee aina Ounasjoelle ja siitäkin poikki. Kallon puoleen, Kesä- ja Talviporttijärvien väliin, virittivät pyytäjät paulansa. Mutta pääpyyntipaikka oli Kallojärven ja Syvänjärven välisen korkean hiekkaharjun porttikurussa. Siitä kulki villipeurojen valtarannio, ja Kallojärven Kiviniemeen vartavasten rakennetusta pirtistä saatettiin heti huomata, milloin peura puuttui ansaan. Kittilässä Kapsajoen päällä, Tepastolompolon takamailla, nähdään myöskin jäännöksiä entisäijien peurahankaasta. Pitkin Silasselkää ja Mieliölakea kulki ukkojen metsäaita isoja mutkia tehden itään käsin kilometrittäin aina Mieliökuusikkoon ja Suvaskongelon vuomaan asti. Ja lähellä olevassa Kursujärvessä on pieni kalliosaari, johon äijät veivät peuranpyyntikojeensa kesäteloilleen. Saarella on vieläkin pystyssä pari patsasta ja niiden varassa poikkipuu, mihin peura-ansat ripustettiin. Siellä ne säilyivät metsänpalonkin sattuessa. Sillä entisaikaan erämiehet monesti ilman aikojaan pistivät metsän palamaan, jopa joskus kateellisina turmelivat tulella toistensa riistamaata. -- Jiesiön seutujen vanhoja peuranpyyntimuistoja on Vipukuusi, joka seisoo Jiesiöjoella, kolme neljännestä Jiesiöjärvestä alaskäsin. Kuusessa kerrotaan entisten peuramiesten pitäneen vipuansojaan.

Paljon pyydettiin villipeuroja myöskin ajamalla. Syksyllä koirien kanssa seurattiin peurojen jälkiä ja ammuttiin, kun päästiin lähelle. Lihat pantiin talvea odottamaan vartavasten rakennettuihin pikku aittoihin, luoviin, lauttasiin ja nileihin.

Mutta lumen aikana, syksyllä ja keväthangilla lähdettiin miehissä oikein "väkiajoon". Pari-, kolmekymmentäkin miestä liittyi samaan joukkueeseen, yhteiseen seurapyyntiin ajamaan metsien vauhkoa karjaa. Keveät ahkiot, veturit, jukkonuorasta jäljessä juoksemassa, hiihdettiin salolle, valittiin sopiva asentopaikka, johon heitettiin ahkiot ja eväät. Sitten lähdettiin naakimaan peuroja, ja kun tavattiin tokka, niin pamautettiin ja taas lähdettiin miehissä laukomaan pakenijain perässä, niin että

-- Sui, sui, suoravaranpuu, anna mennä mäntysauvan, vitsajuksut viuvotella, vaippahousut veuhkustella!

Ja taas ammuttiin ja ajettiin. Jos pelästyneet metsänelukat hätääntyivät eri parttioihin, jakautuivat vainolaisetkin joka joukon kintereille. Mutta ajon päätyttyä kokoonnuttiin kaikin taas saaliin kanssa asentopaikalle. Siellä toimitettiin saaliin jakaminen. Kunkin peuran saamamies sai aina ensin päältä-jaon kaatamansa otuksen selkärangan lihoineen, sitten muut lihat ja nahat tasattiin kaikkien pyyntimiesten kesken.

Ja taas kun oli yökausi asentopaikassa makailtu, painuttiin erämaihin tuottamaan surmaa metsänväelle. Ja kun onnistuttiin panemaan toimeen oikein suuret joukkosurmat, tuhoamaan koko parttio, veistettiin sen muistoksi metsään "keripää": katkaistiin petäjä parin kyynärän korkuiselta, ja veistettiin sen kanto nelikulmaiseksi sekä kannon nenä ihmispäätä muistuttavaksi muhkuraksi. Keripään kylkeen vielä leikattiin vuosiluku, joskus saamamiesten puumerkkejäkin. Monesti hakkasivat kaatomiehet jokainen oman keripäänsä. Tällaisia erämiesten metsätonttuja töröttää vielä Kittilän Kinisjärven takamailla useassa paikassa, Liivajoella ja Vuohin Pöytämaassa; Mustanlompolon seuduilla on niitä koko joukko samalla tievalla.

Joskus satuttiin tavoittamaan peurat metsänsoljesta: peurahirvaat olivat tapellessaan sotkeutuneet sarvista yhteen ja niin tarttuneet merkilliseen metsänsolkeen, joka sitoi Tapion komeat ajokkaat, etteivät voineet paeta metsämiestä. Toisinaan löydettiin hirvaat metsänsolkeen kuolleina.

Vanhojen erämiesten, seurapyytäjien, entisiä asentopaikkoja muistetaan vielä muutamia. Sellainen oli aikoinaan ollut Seurujärvi ja sen lähellä oleva Jakovaara. Ne ovat Kangerkongottaman tienoilla kaukana erämaassa Seurujoen latvoilla, Kitisen ja Kapsajoen välisellä kairalla. Sinne kerrotaan vanhojen korvenkävijäin kokoontuneen pyyntiin ja saaliinjakoon. Kinisjärven lähimailla, Kittilän, Rovaniemen ja Sodankylän rajakulmauksessa on korkea Liittovaara, koko seudun mahtavin kukkula, hyvin rakkainen ja moniröyhyinen vuori. Vaaran juurelle, Liittolammelle, kokoontuivat erämiehet neuvottelemaan pyynnistä ja sitten lähtivät ajoon. Vaaran lähimailla villipeurat palkivatkin hyvin ahkerasti. Kallojärven tienoilla, Vittakallonrovan, korkean vaaran laidalla, seisoi vielä takavuosina ikivanha Koirakuusi, jonka juurella sanotaan entisten seurapyytäjien asennoineen. Koirat oli kytketty kuusen luokse, kun oli lähdetty villipeuroja naakimaan. Samanlainen seuroinpyytäjien kokouspaikka lienee aikoinaan ollut myöskin edellämainittu Vipukuusi Jiesiöjoella.

Villipeuroja olikin vanhoina aikoina Lapissa monisataiset laumat liikehtimässä. Varsinkin sen jälkeen kuin kamala rutto toista sataa vuotta takaperin toimitti lappalaisten porokarjoissa suurkaadon, lisääntyi villipeurojen luku tavattomasti. Ihmisenhaju kun katosi erämaista, uskalsivat arat peurat lähteä tuntureiltansa alas aina kauas etelän kiveliöihin. Silloin niiden kintereillä metsämiehet talvikausin hiihtelivät ja kaatoivat niitä väliin kokonaisin laumoin. Mutta eivät ne siitä vähentyneet, uusia laumoja laskeutui pohjoisista tunturimaista, jossa oli oikein villipeurojen syntymäseutu. Vielä vanhojen äijien muistannan aikana oli peurojen metsästys erämiehen tuottavimpia pyyntejä. Mutta sitten taas aikaa myöten porokarjakin pääsi kasvamaan, lantalaisetkin rupesivat porojen kanssa värkkäämään, ja Sodankylän takamaille tulivat 1880-luvulla Hetasta Ponku-Matit, Juhani Hetat ja Purnumukan lappalaiset suurine porolaumoineen. Ja niin lemahti taas ihmisenhaju erämaihin; peurat pelästyivät ja rupesivat pakenemaan pois. Tuntureille, missä ei kristitynhajua tuntunut, ne menivät takaisin taikka rupesivat pakenemaan itää kohden. Luttojoen ja Nuortin välistä suurta kairaa myöten villipeurat painuivat niinkuin virta itäisiin korpiin.

Niin loppui peuran sukukin Suomesta. Viimeisen villipeurojen parttion Kittilässä tuhosi Pokan Pekka 1880-luvulla. Lähti ukko karhunajoon, mutta yllättikin 18-päisen peuraparttion Savuaavalla, Pokan eteläpuolella. Sitä olivat Sodankylän miehet jo turhaan ajelleet, väsyttäneet vain. Pekka rupesi painamaan peurain perässä pitkin Savuaapaa, hiihti ja paukutti suustaladattavalla peuraväljällään, kaatoi sarvipään toisensa perästä ja pysytteli kintereillä, kunnes viimeinenkin oli maassa.

Tämä oli viimeinen villipeurojen suurkaato Kittilässä. Sen jälkeen ei enää ole Kittilän erämaissa villipeuroja tavattu.

LAPPALAISMUISTELUKSIA UNARILTA

Sodankylän lounaisessa kulmauksessa, Rovaniemen ja Kittilän rajoilla, on suuri ja kaunis Unarijärvi. Kesäisin johtavat vain metsäpolut tänne jänkien ja monilukuisten vaarojen erämaahan, jonka keskellä puolitoistapeninkulmainen, monien saarien ja niemien pirstoma järvenselkä aukeaa. Harvoin tänne kesällä kukaan vieras pohjastuu, mutta talvella kulkee järven poikki vanha erämaakylien valtatie, joka Tornionlaaksosta vie Sodankylän kirkolle. Vain pari kylää on suuri järvi saanut äärelleen; pohjoisrannalla on iso Uimaniemi, eteläpuolella, Meltausjoen niskassa, Luusua.

Unari on oikea lappalaismuistojen järvi. Muinaiseen aikaan, jolloin koko Peräpohja oli vielä Lapinkorpena ja "tuhkalappalaisten" asuinmaana, eleli näilläkin mailla vain lappalainen. Järven niemien ja saarien, lahtien ja rantapoukamien monilukuiset nurmettuneet kentät kertovat kulkijalle tarinoita entiskansasta, ja maasta löydetyt kiviset työkalut, kattilaranit ja muut kummannäköiset esineet haastavat kadonneen kansan oudoista elämäntavoista. Ja nykyinen ristirahvas juttelee monia muisteluksia seudun entisestä "ristimättömästä kansasta" ja näyttelee heidän kalmistopaikkojaan ja asuinsijojaan.

Muisteluksien ensimmäisiä lappalaiseläjiä Unarilla oli suuri Jantukka-noita, jolla oli ollut kotansa nykyisen Rantalan talon paikalla Uimaniemellä. Mutta tarinat tästä Unarin ensimmäisestä ukosta ovat jo unohtuneet, vain hänen kotasijaltaan on löydetty joku kivikirves, kattilansanka, poronluita ja hiiliä. Samoin ovat kadonneet monet muutkin erämaajärven muinaiset asukkaat: Luusuan puolessa, Moulusjoen suussa, Päivänkentällä asunut Päivä, Pieskansaaren Pieska, pohjoisrannan Korkeanlietteen Junkku ja Kaarinanniemen Kaarina, Porosaaren Raunankentän Rauna ja Ulikasjoensuun Utsi-Matti. Ja toisista ei ole jäänyt muuta kuin nimetön kotasija. Kuolleet ovat ukot ja saaneet sijansa "ristimättömän kansan" kalmistossa Porosaaren lounaiskolkassa, taikka ovat paenneet pois koko paikkakunnalta.

Rauna-äijäkin muutti pois, ja piilotti aarrekattilan kotakenttäänsä. Juhannusyönä nähdään siitä vieläkin savun nousevan.

Mutta toisista tietävät tarinat kertoa enemmän.

Niin asusti ison Porosaaren Noidanniemessä suuri lovinoita, ja toinen lovinoita eleli Hamarankentällä, parin kilometrin päässä salmen takana -- lappalaiset olivat siihen aikaan vielä mahtavampia noitia kuin nykyään. Äijät olivat toisilleen vihamielisiä ja kateellisia, niinkuin noidat tavallisesti ovat: noitakonsteillaan ja voimakeinoillaan he koettivat voittaa ja tuhota virkaveljensä.

Niinpä kerran Porosaaren noita ryhtyi Lapin suurnoitien vanhaan mahtavaan kalastuskeinoon: laulautui loveen, joi suuren salmen kuivaksi sekä toimitti akkansa ja tyttärensä kuivalta järvenpohjalta keräämään kaloja. Mutta kun kalamiehet salmen pohjalta parhaillaan kokoilivat kaloja kontteihinsa, heittäytyi Hamaran noitakin loveen ja lauloi vastalukunsa, ja niin tapahtui, ettei Porosaaren noita enää voinutkaan pidättää vettä vatsassaan, vaan täytyi hänen solauttaa se takaisin järveen. Siitä kalankokoojat saaliineen hukkuivat, vieläpä Hamaran noidan manauksista muuttuivat kiviksi järvenselälle. Kahtena suurena kivenä, Isona-Akankivenä ja Pikku-Akankivenä, ne vieläkin veden pinnalla rinnakkain kyyköttävät. Iso-Akankivi hohtaa valkeaotsaisena möhkäleenä: äidillä kun oli kalaretkellään ollut valkea lakki päässä. Tappiolle joutuneena pakeni Porosaaren noita pois koko seudulta, hopeansa vain kätki Noidanniemelle aarnihautaan. Mutta niin vahvoilla uhreilla piilotti lapinukko aarteensa, ettei sitä ole kukaan keksinyt. Neljän kannun vaskinen kattilarani on kentältä aikoinaan löydetty, mutta tyhjänä.

Autioniemen luona, Naiholahdessa, asui Naiho-niminen lapinäijä. Hän kalasteli Unarissa niinkuin muutkin seudun lappalaiset, sillä Unari oli silloin vielä viljavampi kalavesi kuin nykyään. Olivat kerran Naihon ukko ja Hamaran noita Kaarkon laidassa inaa vetämässä ja saivat suuren lohen, mokoman koukkuleukaisen kojaman, jonka kaltaista otusta eivät koskaan olleet nähneetkään. Pelästyivät äijät kovin, jotta mikä tämä on? Oikea kala ei ainakaan... jokohan marras lienee. Muisti silloin Naihon äijä:

-- Na, meijän poika kyllä tietää, mikä tämä on. Hän kun on käynyt kerran markkinassa ja kahesti myllyssä. Viijäänpä hänen nähä!

Mutta eivät uskaltaneet ukot ottaa outoa otusta veneeseen, inassa vain veneen jäljessä raahasivat sen rantaan. Ja poika kutsuttiin tunnustelemaan.

Tunsihan markkinat ja myllyt käynyt poika sen heti:

-- Ellei tämä ole itte perkele, niin se on ainakin perkeleen poika. Tämä on tulella poltettava!

Ja koukkuleukainen kojama poltettiin heti roviolla.

Mutta niin sitten kävi, ettei sen erän perästä enää ole lohta Unarista saatu. Ei ole se kala enää noussut siihen veteen, jossa hänen sukuaan niin kamalasti kohdeltiin.

Mutta kauan eivät saaneet lappalaiset metsäjärvillään rauhassa kalastella, kun jo kintereillä kulkeva etelän erämies ennätti tännekin. "Kemiläiset" nousivat Kemi- ja Ounasjokea ja sitten sauvoivat Meltausta myöten ylös Unarille, rakensivat kalamajansa Kemiläissaarelle ja valtasivat pian lappalaisten parhaat kala-apajat. Syntyi pitkälliset riidat ja käräjöimiset Unarin seutujen kalavesistä sekä Lapin ja lannanmaan rajasta. Kemiläiset olisivat halunneet kokonaan haltuunsa kalaisen Unarin taikka ainakin rajan sen halki Liittovaarasta Lentovaaraan. Ja niin sitten raja määrättiinkin vedettäväksi. Mutta kun lähdettiin rajaa käymään, pettikin lappalainen opas rajamiehet, osoitti Liittovaaralta Joukahaisvaaraa, joka on 7-8 km etelään Liittovaarasta, ja sanoi: "Tuo se on Lentovaara, josta savu nousee!" Siihen raja ajettiin, ja Unari jäi kokonaan Lapin puolelle. Käräjöivät kemiläiset kyllä senkin jälkeen, mutta karttoihin merkitty raja piti paikkansa.

Ja kemiläiset kalastelivat Unarissa edelleen. Joka kevät saapuivat he koko joukolla erämaahan, viipyivät kesäkauden ja sitten taas syksyllä viimeisten muuttolintujen jäljessä laskettelivat alas omille mailleen. Nähdään vieläkin Kemiläissaaren rannassa heidän vanha kalakenttänsä, Kemiläisten kentäksi sanottu, mustuneine kiuaskivineen.

Osuivatpa Lapin erämaihin myös kaikkialle tunkeutuvat "vihavenäläiset" ryöstöretkillään, ja silloin saivat metsäjärvien eläjät kokea vielä kovempaa. Monesti he menettivät kaiken omaisuutensa, jopa useasti joutuivat tuhon omiksi kokonaisin kotakunnin.

Mutta toisinaan ovelat lappalaiset vuorostaan saattoivat ryöstelevän vainolaisjoukon surmilleen -- ainaisesti ajeltuina ja vainottuina olivat vähäväkiset lappalaiset oppineet turvautumaan oveluuteensa. Monet tarinat kertovat kuulusta Päiviöstä sekä vielä kuulummasta Laurukaisesta, jotka vainolaisia kerran toisensa jälkeen syöksivät surman suuhun.

Unarillakin on omat vainolaistarinansa ja sankarinsa.