Part 17
Saattavat lapinlapset sitä kyllä laulaakin ja oppia jotakuinkin sen pykeet ja venytykset, vaikkeivät käsitäkään koko "ja vi elskeristä" sen enempää. Mutta omaa suurta tunturimaatansa he rakastavat ilman internaatin opetuksiakin; he rakastavat jylhää erämaata, jossa heillä on koti ja kotipiha kaikkialla, mihin vain mustan kotansa pystyttävät. Siellä liikkuu ja lainehtii heidän valtava elonsa, siellä piilevät vielä heidän muinaiset jumalansa ja kirkkaat pyhät saivonsa, ja joka tunturi, tieva ja marasto, jänkä, järvi, ja autsi, on heille jo lapsuudesta tuttu, samoinkuin sadat tunturitarinatkin sekä tarinain pyhittämät merkkipaikat.
Enin osa Koutokeinon kansasta asuukin enimmän osan elämästään erämaissa, vain talven suurina kirkkopyhinä kokoontuen vanhaan yhteiseen keskukseensa, Koutokeinon kirkkolaaksoon. Silloin on erämaan kirkolla lappi liikkeellä. Muutenkin on talvi tunturikylän elämänaikaa. Koko Länsi-Lappi jutaa silloin Alattionlaaksoa edestakaisin: milloin ajetaan Alattioon markkinoille, milloin taas mennään sieltä elintarpeita hakemaan. Leivätön-Lappi noutaa suuruksensa Jäämeren rannalta, ja talvi on ainoa aika, jolloin kaukaisimmastakin lapinkorvesta päästään leipämaiden äärille.
Kesällä tuleentuu lappalaisen tunturielo, talvella "leikkaa" hän elonsa ja vaihtaa sillä Ruijanrannalta leipämaiden viljaa kesänvaroiksikin.
Mutta kesällä on Koutokeino vain syrjäinen yksinäinen tunturikylä, johon harvoin kukaan vieras kulkija pohjaksuu. Aivan hiljaista on elämä kylän kentällä, samaa tuttua väkeä nähdään siinä vain liikkuvan, samat lapset taajovan ja samat ukot ja akat ovat kyökyttämässä, 90-vuotias Jussan Jussakin kinnipeskeissään, ja vanha joikuseppä, Maaretan Mikko, mökkinsä vieressä. Ilman vain omia aikojaan paistatellaan pitkää parikuukautista kesäpäivää. Porolappi asuu tunturissa, vain talonomistajat ja "maanviljelijät" elävät kömmänöissään, hoitavat pikkuisia "putaatti"-tilkkujaan, kalastelevat joessa ja tunturijärvissä sekä tekevät heinää muutamille lehmilleen ja lampailleen.[42] Vanhat noitamuorit hiiviskelevät salapuolisin kirkon alapuolella joen töyräässä olevalle Jabmemiellalle, muinaiselle hautausmaalle, ja etsivät sieltä vierennän paljastamia ruumiinluita ja pääkalloja, joista kopistelevat multia pulloonsa.
Sillä Koutokeinossa on vielä muoreja, jotka keräävät kalmanmultia talteensa ja saavat siten kalmanväen avustamaan tavaran ja maallisen hyvyyden kokoamisessa. Mutta voimakas kalmanväki ei saa tyydytystään pelkästä tavarain haalimisesta, vaan se tarvitsee aika-ajoin suurempiakin tehtäviä: vaatii jonkun ihmisen kidutettavakseen. Ellei kalmanväen hoitaja sitä hanki, käy väki isäntänsä kimppuun ja kiduttaa hänet hengiltä. Siksi kalmanväen omistajamuorien pitääkin aina silloin tällöin antaa väkiaineitaan jollekulle vieraalle, juottaa kahvissa taikka syöttää ruoan mukana ainakin kerran vuodessa seitsemän vuoden aikana. Siitä kasvaa sisuksiin "trolli", joka rupeaa ihmistä kiduttamaan, tekee hänet hulluksi, jopa lopuksi surmaakin, ellei saada apua toiselta, väkevämmältä tietäjältä. Moni tunturien asukas on tietämättään saanut ruumiinmullat sisuksiinsa, tullut hulluksi ja joutunut kituen kuolemaan. Eivät ole niitä saadessaan edes sattuneet muistamaan olla varoillaan, sillä jos kalmanmultia saadessaan muistaa, että tässä niitä saattaa olla, niin silloin ne eivät teho. Niin sai Orpuksen Aslakin Birit kalman sisuksiinsa, kun joi sellaiselta muorilta maitoa, kitui ja kuoli; samoin Pienan Henrikin Maarit, nuori lapin vaimo, sai samalta muorilta roskat sisäänsä ja tuli niin hulluksi, että pelkäsi kaikkia, taajoi väliin aivan mieletönnä, kitui koko kesän ja syksyllä kuoli. Mutta Juhanaksen Jussalle, joka sai trollin vatsaansa muorin lihakiisselissä ja tuli niin raivopäiseksi, että yritteli lentää, oudon puheen ja mölinän vain kuuluessa mahasta, antoi kylän oppinut kätilö heti lääkettä, ja paikalla ajautui trolli ulos. Ja se trolli oli kuin sormenpituinen elävä, jolla oli silmätkin kuin pirulla. Kaikkein kamalimmin kävi Oulan Iskolle, joka muorien oppeja kokeillen meni kalmatievalle ja otti multia pulloonsa. Mutta pullon sai joku ilkiö varastaa, ennenkuin hän ehti siitä vielä kenellekään antaa. Silloin kalman väki kävi Iskon kimppuun ja ahdisti häntä niin, että ukko hulluna työntyi ulos, sivakoi läpi marastopensaikkojen tunturiin, riisti kaikki vaatteet päältään, heitteli ne yksitellen tiepuoleen ja viimein alastonna lasketti alas jängälle ja paleltui sinne. Mutta kalman väki ei vielä siihen tyytynyt, vaan ajautui Iskon lapseen ja pani sen niin kovaan tuskaan, ettei se muuta kuin keturoi vain ja parkui myötäänsä. Haettiin Mavukan Aslak, suuri tietäjä, ja kun hän vähän aikaa siveli lasta, niin se heti asettui. Mutta silloin Iskon koira, joka sattui olemaan lähellä, kiljahti kuin olisi puukolla söhäisty, törmäsi ulvoen ulos ja lähti kamalasti ulisten laukkaamaan etelään päin, mutta pyöräytti pian mutkan, kapaisi saman tien takaisin, painui pimeään pohjoiseen ja sinne hävisi.
Vanha usko onkin täällä sydän-Lapissa säilynyt kauimmin. Ei ole monta vuosikymmentä kulunut siitä, kun Koutokeinossa vielä eli vanhojen jumalien palvojia ja suurten palvoselojen hoitajia, Korran Pietit ja Mahtin Aslakat. Saattaa vielä nytkin joku lapinäijä tuntureita samoillessaan astua salaiseen paikkaansa vanhan jumalansa juureen. Harmaan seitakiven haltija, jota isätkin ovat palvoneet ja saaneet menestystä, voi hyvinkin olla yhtä voimakas kuin näkymätön kirkon jumalakin.
Vanhaa rakasta jumalaa on kovin vaikea hylätä, tuntuu kuin se yksinäisyyttään valittaen kutsuisi luokseen hiljaiseen erämaahan. Ja vaikeata on luopua lapsuuden ajan uskostakin. Eikä isiensä uskon hylkääjä tahdo enää saavuttaa rauhaa, tukala on hänen omistaa uutta uskoa ja sille kokonaan antautua, sillä isien oppi ja vanhat jumalat kuitenkin elävät hänen veressään.
Laestadiuksen opin tunnustajia ovat kyllä kaikki tunturimaan asukkaat. Varsinkin viime kamalat sotavuodet, ankarat nälkäajat sekä "espaanin"-taudit ovat pelästyttäneet ihmiskansaa, niin että melkein kaikki ovat kauhtuneet elämäänsä, tunnustaneet syntinsä, saaneet todistuksen toisilta uskovaisilta ja tulleet kristityiksi. Koko kylässä ei ole enää "jumalattomia" muita kuin herrat, pappi ensimmäisenä ja muut perässä. Mutta lukkari on kristitty. Niin koko Koutokeino, pappia ja muita herroja lukuunottamatta, saattaa luottamuksella katsella taivasta, joka mahtavien tunturien yllä kaartuu korkeana, vaikkakin se samalla kertaa pelonsekaisella kunnioituksella kulkee vanhojen tunturipyhättöjensä ohitse.
Mutta Koutokeinon ensimmäinen uskonheräys oli kamala, niin että sitä vieläkin jälkimaailma kammolla muistelee.
Se tapahtui niihin aikoihin, jolloin Laestadius alkoi suuren herätystyönsä synkässä Lapissa ja hirveillä manauksillaan sekä jyrisevillä lakisaarnoillaan sai erämaan ihmisen kauhistumaan, ja taas toiselta puolen ihanilla kuvauksillaan jumalanlasten tulevasta elämästä nosti tunturikansan ihan haltioihinsa.
Metsien kansa on herkkää, varsinkin lapinkorpien väki, joka saa enimmän osan elämästään viettää erämaan yksinäisyydessä, tovereinaan vain maahiaiset ja saivojärvien asukkaat sekä tunturien Stallot, ympärillään toisinaan talven pitkä pimeys, jolloin kaikenlaiset näkymättömät peikot, kummitukset ja voimat ihan lentävät ilmassa sekä sadat tuhannet ihmeelliset tarinat ja muistelukset kulkevat tunturista tunturiin ja kasvavat vielä ihmeellisemmiksi.
Helposti liikahtaa tämä herkkä kansa, saattaapa joutua kokonaan suunniltaakin. Laestadiuksen voimakas pauhaaminenkin, jollaista ei oltu koskaan ennen kuultu, kokonaan järkytti tunturimaan asukkaat. Päästyään synnintuskista ja helvetin kauhuista, he tulivat "liikutuksiin", hihkuivat ja hyppivät ilosta kun heidät, metsien lapset, oli todistettu pelättävän taivaan Jumalan lapsiksi sekä Kristuksen veljiksi, sisariksi ja morsiamiksi. Mutta kaukaisten tunturien yksinäisille poropaimenille, joille ennen oli vain pauhattu synnistä ja parannuksenteosta, jumalanpelvosta ja vaikeasta laintäyttämisestä, oli tällainen ylenpalttinen hyvyys jo liikaa. "Usko oli killa hiva, mutta selitus tuli villiksi". Kun tunturilaisille kerran oli todistettu synnit anteeksi, ja he liikutuksien kautta olivat saaneet itse Pyhän Hengen, olivat he silloin synnittömiä, pyhiä ja puhtaita kuin enkelit. Eivät he tarvinneet uskottomia pappeja, joiden oppi oli perkeleestä, sillä he olivat itse jumalan pappeja ja uskonjulistajia: raamattunsakin he vatkasivat tuleen, taikka tallasivat jalkojensa alle, koska heissä itsessä oli jumalanhenki, joka valaisi paremmin kuin kuollut kirja vaikeasti ymmärrettävine mustine koukeroineen. He olivat itse raamattu ja uusi testamentti, Siinai ja laki, joka tuomitsee jumalattoman maailman ja perkeleen oppia pauhaavat papit. Jumalan jäseninä tunsivat jotkut itsensä kaikkitietävän vertaisiksi, jopa joku synnitön ja Pyhästä Hengestä syntynyt uskoi olevansa itse Kristus, uusi Kristus, sillä entinen oli kadottanut voimansa.
Ja niin uskoi tunturikansa, että Jumala oli astunut heidän erämaahansa entisten tunturijumalien sijaan, ja uusi maailman valkeus oli koittanut Lapin autioilla tuntureilla, ja oli sieltä leviävä yli koko maailman, Koutokeinon kautta Tornioon asti. Ja he, jumalan hengen saaneet tunturilaiset, olivat uuden uskon apostoleita.
Tuli suuri villitys Koutokeinon erämaahan. "Villiuskolaisia" koetettiin saada järkiinsä, mutta siitä he vain yltyivät, jopa rupesivat tekemään väkivaltaakin. Silloin joitakuita kiihkoilijoita vangittiin, ja siitä kiihtyivät tunturilaiset vielä enemmän. Rauhallinen erämaan kansa oli todellakin villiintynyt väkeväksi voimaksi. Niinkuin suurta metsäjärveä patoavaan hiekkatievaan kaivettu pikku puro yhtäkkiä paisuu suureksi väyläksi, jonka kautta ennen tyyni järvi pauhaten murtautuu ja upottaa allensa kaikki, niin mielettömään uskoonsa haltioituneet tunturilaisetkin kuohahtivat. Pyhässä uskonkiihkossaan lähti koko tunturikansa painumaan alamaita kohden, julistamaan heille ilmoitettua suurta oppia ja rankaisemaan sen vastustajia, tuomaan sotaa maan päälle niinkuin he sanoivat.
-- Aaldagas dolla -- ukkosen tuli -- langetkoon alas ja hävittäköön kaikki jumalattomat! huusivat he.
Synkkänä syksyn aikana 1852 Mikkelin jälkeen, jolloin Lapin päivät jo lähenivät talven pimeää yötä, villiintynyt erämaa lähti "pyhään sotaan". Länsituntureilta tulvahti kansa lapintalolta ja kodalta toiselle Koutokeinoa kohden. Mutta ei ollut köyhillä tunturilaisilla sotavarustuksia. Koivunrisuilla he olivat tottuneet pitämään kurissa tottelemattomia lapsiansa, ja koivunrisukimput sekä vahvan uskonsa ja haltioituneen voimansa varasivat he matkaansa taisteluvälineikseen. Vahvat nuoret miehet, Aslak Hetta, "Ylpeä Aslak" ja Lars Hetta, Aslakan veli, sekä Maunus Sompio, "Aslakan Maunus", olivat joukon johtajia ja kiihkeimpiä uskonmiehiä.
Niinkuin tunturimyrsky tuli joukko lappalaisasunnoille, etsi ja poltti "pipelit", kirosi, syljeskeli ja pieksi vitsoilla miehet, naiset, lapset ja kaikki ihmiset, jotka eivät tahtoneet heidän uskoansa tunnustaa. Miehiä ja naisia pakottivat he kaikkien nähden harjoittamaan yhteyttä, ja siten todistamaan kääntymisensä ja uskonsa. Sen jälkeen heille puolestaan todistettiin, että he olivat nyt pyhiä niinkuin muutkin. Kaalaniityn Kainon Lasse, joka ei ruvennut taipumaan, köytettiin porohihnoilla ja vitsottiin. Mutta ukko pääsi karkuun ja lennätti hätäviestin Koutokeinoon, jossa kuitenkaan ei asiaa sen pahemmaksi uskottu, naurettiin vain "lappalaisten sodalle".
Mutta tunturiväki tulvahti Koutokeinon kirkolle ja riensi siellä talosta toiseen kiroten ja pieksäen jumalatonta kansaa ja "kääntäen" sitä uskoonsa. Johtajat toimittivat käännytystyötä, ja joukko huusi ja ulvoi ympärillä. Kestikievarin isäntä, Hetan Juhan-Matiaskin, sai omassa pirtissään vanhan lapinämmän kanssa toimittaa "pyhäin yhteyteen" ottamisensa. Mutta kun ukko oli päässyt siitä vapaaksi, sylki ja kirosi hän koko pyhitystoimituksen ja lähti noituen noutamaan Autsista apuväkeä. Mutta villiintynyt joukko ryntäsi kauppias Ruthin taloon, hakkasi puukoillaan kauppiaan kuoliaaksi, ryösti tavarat ja pisti talon palamaan. Sitten syöksyi lauma nimismies Buchtin kimppuun ja surmasi hänetkin. Sen jälkeen rynnättiin pappilaan käännyttämään "helvetin apostolia" Hvoslevia, joka "oli musta kuin saatana". Uskonvimmassaan lapinakat ajoivat vitsomalla paholaisia pois pappilan naisväestä ja renkipojista, ja miehet rääkkäsivät pappia, ollen jo vähällä hänet tappaakin.
Mutta silloin tuli Autsista apua. Pyhitystään kiroileva kestikievari toi vimmastuneena sieltä joukon raavaita miehiä, jotka kanget ja soikarat sojossa syöksyivät villiläisten kimppuun. Samaan joukkoon yhtyivät kyläläisetkin sekä kylään kaupparetkellään pysähtyneet kolarilaiset, Filpan ja Pääkkölän isännät ja Matin Jussa. Ja silloin vasta alkoi "sota". Pappilan takana kentällä, kirkkotievan juurella, tuli ankara yhteenotto. Matin Jussa huiteli aisalla kahtapuolta, niin että akkain komsiot lentelivät, Pääkkö ja Filppa heittelivät peskiukkoja kuin kintaita, ja autsilainen Tuuri teki kanki kourassa luokoa. Lukkari Klemettikin joutui pyssyineen sotakentälle ja pamautteli tyhjiä ruutipanoksia. Pian oli tunturien risukimppuinen sotajoukko kolhittu kenttään, sidottu köysiin ja teljetty aittoihin, eikä ollut tullut hengensurmaa enempää kuin yhdestä lapinakasta, joka rytäkässä sotkeutui jalkoihin ja tallattiin kuoliaaksi. Mutta akan komsiolapsi pelastui ja tuli sitten aikuisena Lassin Pieran eukoksi.
Sitten lähdettiin sortunutta sotajoukkoa Lassin Niilan johdolla viemään pitkässä raidossa Possokoppaan. Neljänäkymmentä miestä istutettiin ahkioihin, ja ranteet puukapuloihin sidottuina saivat vapaan tunturin isot lapset, jotka tahtoivat koko maailman tehdä Jumalan kansaksi, vaeltaa Jäämeren rannan kolkkoon vankilaan. Mutta matkalla vielä muuan ponnistelihe irti ja rupesi toisiakin vapauttamaan. Ajomies ehti kuitenkin hätään, iski häneltä leukapielen poikki, ja mies kuoli sitten Alattion vankilassa.
Surullinen oli näiden uskontaistelijain kohtalo: monet joutuivat eliniäkseen vankeuteen, toisten päästessä vähemmällä. Mutta joukon johtajat, viisi miestä, tuomittiin kuolemaan. Kolme heistä sitten armahdettiin elinkautisiksi, mutta Aslak Hetta ja Maunus Sompio mestattiin Alattiossa lokakuussa 1854. He eivät ensinkään katuneet tekoansa, vaan uskoivat ja väittivät edelleenkin, että heitä oli itse Jumala johdattanut taisteluun jumalatonta maailmaa vastaan. "Ylpeä Aslak" varsinkin oli kovana ja uskoi, ettei "peevelin" kirves pysty häneen, jossa oli jumalanhenki. Niin uskoi Maunuskin. Mutta kun Maunus näki, kuinka Aslakan pää vierähti alas, ja kieli vielä lipisi suussa, pelästyi hän niin, että oli jo aivan kuin kuollut, kun hänen vuoronsa tuli.
Mutta muuan johtomiehistä ja kuolemaan tuomituista, nuori Lars Hetta, joutui vankilassa ollessaan hyväpäisenä miehenä professori Friisin kielimestariksi, kun tämä käänsi Uutta Testamenttia lapiksi, ja myöhemmin koko lappalaisraamatun kielimestariksi. Siivona miehenä pääsi Lars Hetta vapaaksi 12 vuotta istuttuaan, tuli kotituntureilleen ja meni naimisiin entisen "villiuskolais"-toverinsa kanssa. Heidän jälkeläisiään elää vielä Koutokeinon tuntureilla.
Tällainen oli Koutokeinon tunturimaissa tapahtunut uskonherätys. Viestit siitä vierähtivät yli Lapin ja koko maan. Kamalia asioita kerrottiin tunturien "villluskolaisista", Koutokeinon "lakiheräyksestä" ja "lappalaisten kurikkasodasta". Jopa aina Kittilässä ja Kolarissa asti pelättiin, että villiuskon levittäjät sotajoukkoineen ryntäävät surmaretkelleen alamaihin. Koko Koutokeino sai pelottavan maineen. Samoin Laestadiuksen opin saarnamiehiä alkuaikoina kovin pelättiin, ja "villiläisinä" heidät karkoitettiin monta kertaa pois koko kylästä.
AKAMELLA JA KURJENPOLWI
Lapinkorpi antoi kansalleen turvan ja toimeentulon ja soi viimeisenkin turvapaikan sittenkun korvenkiertäjän päivät päättyivät.
Pitkin Lapin erämaita näkee vieläkin monissa paikoin korven vanhimpain leposijoja: "Manalais-saajoja" jänkien keskellä. "Manalais"-taikka "Ruumissaaria" järvissä, "Haltijatievoja" järvien taikka jokien ja jänkien rannoilla. Niiden harjuilla on pitkäkkäitä, maahan painuneita kuoppia, monesti useampiakin vierekkäin, ja niitä sanotaan "Lapinhaudoiksi", joskus "Stallojen haudoiksi", Lapinkorven ensimmäisten raivaajain, jylhien Stallo-peikkojen leposijoiksi. Sanotaan näitä kalmakenttiä useasti myös "ristimättömän kansan kalmistoiksi", sillä näitä hautoja ei ole ristillä siunattu, eikä näistä viimeisellä tuomiolla nousta Ihmisenpojan eteen. Nämä leposijat on siunattu lapintietäjien sanoilla, niihin on saatettu vainajat kaikki varustukset matkassaan, ja niistä he ovat nousseet ennen menneitten isiensä seuraan pyhällevuorelle, pyhiin tievoihin, tai ovat päässeet saivokansan joukkoon. Siellä elää muinainen tunturikansa edelleenkin ja, niinkuin ennen maan päällä ollessaan, hoitelee porokarjaansa, metsästää ja käy kalassa. Mutta elämä on vain paljoa onnellisempaa, sillä metsät ja vedet ovat viljaa täynnä, porot suuria ja komeita.
Pyhiltä asunnoiltaan saattaa edesmennyt lappi vieläkin lähteä liikkumaan muinaisille kotipaikoilleen lapinkorpiin. Monta kertaa on suurissa erämaissa kuultu -- yönuotiolla makaavat erämiehet ja poropaimenet ovat kuulleet --, kun vanhalappi on ollut liikkeellä. Varsinkin jänkien rannoilla, marastoissa ja jäkäläisillä tievamailla, saa erämies useasti kuulla, kun näkymätön lappi laskee pororaitoineen ja tokkineen halki erämaiden, niin että helinä ja poronsorkkien napsahtelu vain kuuluu, tai taas sivakkamiehet "tyyräävät" yhtenä suhinana pitkin myötäleitä. Arkoja erämiehiä tämä entiskansan meno kyllä kammottaa, mutta kun heittäytyy siunaten yönuotiolle taikka asettaa sijansa jängän keskelle saajoon, niin saa olla vanhaltaväeltä rauhassa.
Mutta sitten kun tunturikansa oli valettu kastevesillä, piti sen vainajatkin saatella siunattuihin multiin. Kirkko piti kiinni kastetusta kansastaan ja kielsi ankarasti, ettei "Herrassa nukkuneiden vainajien ruumiita, jotka ovat olleet Pyhän Hengen asuntoja, saa halpamaisesti pois nakata eikä haudata sinne tänne metsiin", vaan on kaikki vainajat haudattava yhteiseen hautausmaahan, jonka ympärille on rakennettava aita, "etteivät karhut, sudet, ahmat, ketut ja koirat voisi kaivaa niitä ylös ja syödä suuhunsa, ja antakoot sitten papin lukea käsikirjasta määrätyt rukoukset." Niin erotettiin erämaan kiertäjät edesmenneestä heimostaan; kastepesu jo riisti heidät kastamattomasta kansastaan sekä tutuista tunturijumalista ja siunattu multa katkaisi lopunkin. Ei saanut tunturin asukas enää toivoa pääsevänsä isien seuraan saivoon ja passevaaraan, vaan hänen piti muun ristikansan mukana nousta tuntemattoman jumalan eteen tekemään tiliä korpivaelluksestaan.
Pitkä matka oli kaukaisten tunturien vainajilla siunattuun maahan, joka tavallisesti oli seutukunnan keskuksessa papin ja kirkon hoivissa. Rounalankin esikoiskalmistoon, Vittangin villitunturissa, kerääntyi koko pohjoinen, ristin turrissa kuollut Tornion-Lappi, samoin sitten myöhemmin Lätäsenon korkeaan kirkkokumpuun. Mutta Muonion seutujen asukkailla oli siunattu maansa Akamellassa, Muonionjoella, ja Kittilän erämaiden kiertäjillä oli pyhitetty kumpunsa Kurjenpolvessa, Ounasjoen rannalla. Akamella ja Kurjenpolvi ovatkin Rounalan ja Lätäsenon kalmistojen kanssa Länsi-Lapin vanhimmat ristityn kansan kalmakummut, siunatut jo niinä aikoina, jolloin kirkonkellot ensimmäisiä kertojaan kajahtelivat Lapin kaukaisissa erämaissa. Hylättyjä ja unohdettuja ovat jo kaikki. Ei tarvita enää Akamellaakaan, vaikka siihen vielä viime vuosisadalla on joku vainaja haudattu, ja Kurjenpolven kalmistosta tietävät vain tarinat kertoa.
Kurjenpolven kummun valitsi vainaja itse lepopaikakseen. Se tapahtui jo entisinä aikoina, kun Kittilässä ei vielä ollut kirkkoa eikä pappiakaan. Lähdettiin Kaukosesta viemään vainajaa maahan ja sauvottiin jokea ylös, epätietoisina, mistä löydettäisiin sovelias paikka. Torkahti soutaja veneessä, ja silloin sanoi kuollut hänelle:
-- Missä kurki hyppää ja lähtee lentämään, siihen hautaa!
Ja mies sai soutaa sekä sauvoa vielä neljänneksen ylöspäin Kittilän nykyisestä kirkonkylästäkin. Siellä vasta näki kurjen, joka eräältä itärannan kummulta lähti lentoon. Ja kummulle, niittyjen ja jänkien laitaan, hautasi soutaja vainajansa.
Kumpu sai Kurjenpolven nimen, ja siitä tuli Kittilän lappalaisten hautapaikka, joka myöhemmin siunattiin ja aidattiin kastetun kansan kalmistoksi, ehkä noin 1600-luvulla.
Sadat Lapinkorven vainajat saivat jokirannan kummussa leponsa. Ikivanhaan tapaan kaivettiin suurehkoja salvoshautoja, joihin voitiin laskea useampiakin vainajia. Hautain seinät kehystettiin hirsisalvoksella, katoksikin ladottiin hirsiä ja peitoksi luotiin vain ohut multakerros. Tällaisia manalankammioita rakennettiin entisiin aikoihin lapin kalmistoihin ja Kurjenpolvenkin kumpu niistä täyttyi. Mutta aikojen kuluessa, kun hautausmaa hylättynä jäi omiin hoitoihinsa, ja vainajat arkkuineen maatuivat, märkänivät ja luhistuivat hautojen kattopäreetkin, ja suuret kuopat täyttivät koko kalmiston. Niin onkin Lapin vanhoissa kalmakummuissa kaikenkokoisia kuoppia miltei vieri vieressä; Lätäsenonkin kirkkokummussa on niitä 30-40, ja Kurjenpolven tiheässä kuusikossa ovat vieläkin monet suuret maakuopat hahmollaan.
Vielä hyvin myöhäisinäkin aikoina laitettiin Lapissa salvoshautoja, Niiden syviä suuria kuopanteita näkee vielä Kittilän Kariniemen kalmistomännikössäkin, johon Kurjenpolven jälkeen ruvettiin vainajia hautaamaan, kun 1778 saatiin Kittilään pieni kirkkotupa Kariniemen pellolle.
Nyt on Kurjenpolven lappalaiskalmisto jo kokonaan joutunut luonnon hoitoon. Kuusi- ja koivumetsä täyttää koko kummun, ja moneen hautakuoppaankin on suuri puu työntänyt tyvensä. Aita on jo aikoja kaatunut ja lahonut. Ei kukaan enää huolehdi vanhan lapinkansan leposijasta. Mutta vanhaväki, mikä siellä asustaa, hoitelee sitä parhaansa mukaan. Tuhosi kerran tulipalo koko metsän ja jängän kalmiston ympäriltä, mutta niin varjeli Kurjenpolven kansa lepometsikkönsä, ettei tuli koskenut edes aitaankaan, sati sitten pyhään metsikköön. Ympäritse vain karpesi ja kaikki kärvensi, mutta vainajain kummun jätti rauhaan.
Vähän alapuolella Ylimuonion kylää, Muonionjoen länsirannalla, on vanha Akamella, joka on kuin luotu erämaan kansan kalmistoksi. Se on syrjäisen seudun yksinäinen korkea jyppyrä, joka jyrkästi kohoaa suvannon rannasta. Kummun alla leviää laaja saarekas jokiväylä, jonka takaa monet vaarat ja tunturit näkyvät, ja ympärillä on äänetön metsä. Maanpuolella, vähän matkaa lounaiseen päin, on pieni kalainen Mellasaivo. Akamella on, samoinkuin Kurjenpolvikin, vainajan itsensä valitsema. Haudattiin näet muuan lapinakka samalle rannalle ylempänä olevaan tievaan, mutta ei saanutkaan siinä rauhaa, vaan tuli sanomaan:
-- Ei tähän tievaan, mutta siihen toiseen, joka on alempana.
Siihen täytyi vainaja siirtää, ja siinä hän sai levon. Jokisuvannon mutkassa, suojaa antavan suuren saaren kosteessa, oli vainajalla mieluisa paikka.
Akamellaan, lapinakan rauhalliseen hautamellaan, ruvettiin sitten saattamaan muitakin kuolleita, ja viimein tuli tievasta koko seutukunnan siunattu kalmakumpu.
Siihen tuotiin sekä erämaan lappalaiset että myöskin paikkakunnalle asettuneet lantalaiset. Monet tunturien äijät, parhaisiin talvitammeisiinsa puettuina, ajettiin sinne ahkioissaan ja kätkettiin semmoisinaan ajoneuvoineen kumpuun, niin että ukko oli valmiina tuolla ilmalla jatkamaan keskeytynyttä matkaansa. Pienet lapset peitettiin komsioineen mullan alle. Samoinkuin Kurjenpolvessa ja muissa Lapin vanhoissa kalmistoissa haudattiin monet Akamellankin vainajat suuriin hirsillä kehystettyihin salvoshautoihin. Samaan kammioon saatettiin sitten taas helposti haudata muitakin saman suvun jäseniä tai sivullisiakin, sillä eihän tarvinnut muuta kuin avata katto ja laskea vainaja toisen toveriksi. Sellaisia, isojakin "sukuhautoja", oli monilla lantalaisillakin.