Part 16

Pitkä oli näiden harvaan asuttujen erämaiden eläjien kirkkomatka, kymmenin penikulmin laidimmaisista kiveliön pälvipaikoista. Varsinkin kesäisin oli tiettömien taipaleiden kulku hankalaa, eikä metsien kansa tuntenut kovinkaan suurta kutsumusta vaivalloisiin kirkkomatkoihinsa. Mutta kun "Herr-Erkki", toimen mies, tuli papiksi, piti hän huolen, ettei kirkko jäänyt tyhjäksi. Tunturiseurakuntaansa päästyään hän jo marraskuussa 1788 kutsui koolle kirkonkokouksen, jossa hänen johdollaan määrättiin, että suuren pitäjän kaukaisimmankin kolkan oli saavuttava sanaa kuulemaan. Niinpä piti Maunusta ja Gunnarista, jotka olivat parin neljänneksen päässä kirkolta, samoin Kaaressuvannosta, johon oli toista penikulmaa, tulla kirkkoon joka sunnuntai. Idivuomasta, parin penikulman päästä, ja Kuttaisesta, kolmen penikulman matkalta, piti joutua joka toinen pyhä, ellei sattunut olemaan kelirikon aika. Palojoensuulaisten, viiden, kuuden penikulman päästä piti työntyä kirkkoon talvella joka kolmas sunnuntai, ja kesällä juhannuksena sekä Jaakon messuna. Kaikkein syrjäisimmät perukat, Hetta ja Peltovuoma, määrättiin taivaltamaan kymmen-, neljätoista-penikulmainen erämaansa kuusi kertaa vuodessa: neljänä suurena katumus- ja rukouspäivänä sekä jouluna ja pääsiäisenä. Ja tähän oli kansan tyydyttävä, painuttava kirkkomatkalle ainakin jonkun hengen joka talosta määräyksen mukaan. Palojoensuun Henrik Ohlsson Baas vain pani vastaan ja valitteli kesämatkojen vaivalloisuutta kovin koskisessa Muonionjoessa ja sanoi, että talvella hän kyllä rukattaa vaikka useamminkin. Mutta "Herr-Erkki" arveli, että se joka rakastaa Herraa ja hänen pyhää sanaansa, tulee vapaaehtoisesti ja ahkerasti Herran huoneeseenkin. Samaa mieltä olivat muutkin Palojoensuun miehet. Niin piti Henrik Ohlssoninkin juhannuksena ja Jaakon messuna lähteä sauvomaan Muonion ankaria koskia Lätäsenon suulle.

Lätäsenon kirkkokumpu tuli Rounalan sijaan Lapin perukan suureksi markkinapaikaksi. Monia kymmeniä pikkuisia, neli- ja viisiseinäisiä -- n. 4 x 4 m sekä 4 x 8 m -- kauppiasten "markkinatupia" sekä lappalaisten tavara-aittoja kohosi sikin sokin kummun joen- sekä pappilan puoleiselle rinteelle. Oli joukossa Nenättömän Heikinkin, lapinnoidan, kömmänä,[35] ja pappilan vieressä oli "prykitupa", missä pappi keitätti viinaa. Tuomarinkummulla, pappilan ja kirkon välillä, oli "tuomarintupa" sekä siitä hiukan pohjoiseen, Kuonnajärven rannalla, nimismiehen asunto. Koko kumpu oli kuin pieni hökkelikaupunki keskellä Lapin erämaata. Ylinnä kohosi kuin kaupunkia valvoen komea Herran temppeli, alapuolella taas piti vartiota muita asumuksia muhkeampi papintalo.

Markkinakummulle saapui helmi- ja maaliskuun vaiheilla koko pohjoinen maailma. Sinne nousivat Tornion kauppasaksat satoine tavarakuormineen, sinne Karjalan kupetsit riensivät lapin komeita turkiksia ostamaan, ja pitkinä raitoina, huutaen ja porokelloja kilkatellen, juti sinne loistavapukuinen Lappi Ruijanrantoja myöten, ahkiot täynnään lapintavaraa, poronlihaa, nahkoja ja turkiksia. Pyrki Lapin markkinoille kerran ruttokin, piiloutui torniolaisen hamppukuormaan ja pääsi nousemaan lähelle Lätäsenoa, Mannakoskelle asti. Mutta siellä sattui suuri lapinnoita vastaan, keksi heti, mikä kauhistus juroi ahkiossa -- se kun aina lämpöisenä höyrysi ja sulatti lumen peitoltaan -- ja määräsi koko ahkion upotettavaksi Mannasuvantoon. Sinne turmionkuorma heti työnnettiinkin, ja hirveästi parkaisten painui rutto jään alle. Etelän rihkamaa ja helyjä, kotavaatetta ja koreita verkoja, rautakaluja sekä hamppua ja viinaakin vedättivät Lappiin Tornion miehet. Joskus sattui Tornion kauppasaksalta tavara loppumaan kesken markkinamenojen. Silloin täytyi turvautua Nenättömän Heikin apuun. Niinpä kerrankin nouti Heikki Torniosta kauppiaalle keittokattiloita. Meni äijä illalla vain törmän alle, laulautui loveen ja aamulla jo tulla tomautti kauppiaan tuvan eteen ahkio täynnään kattiloita. Se ei ollut mitään ihmettä sellaisen suurnoidan yötyöksi, sillä hän saattoi ilmipäivälläkin päästellä porottomalla ahkiolla pitkin jäätynyttä jokiväylää, niin että rannat vain vilisivät.

Markkina-aikana oli talvisen erämaan kummulla vilkasta menoa; monenkirjavana se kiehui ja kuhisi kuin valtava muurahaiskeko. Ajeltiin poroilla sinne ja tänne ja tehtiin kauppoja. Lappalaisten ahkiosta siirtyivät tavarat Tornion miesten kuormiin ja torniolaisten tuomiset nuoritettiin tunturimaiden raitoihin. Kumpaisetkin olivat tyytyväisiä vaihtokauppaansa. Torniolaisten viina teki parhaat kaupat; joskus papinrouvakin laittoi prykitupansa käyntiin, ja sitä mukaa kuin viina tippui torvista, kulahteli se markkinamiesten pulloihin ja kurkkuun. Ja sitä mukaa kohosi elämäkin erämaassa. Lannaniniehet lauloivat ja hoilasivat, rähisivät ja tappelivat, mutta lappalaiset vain hihkuivat ilosta, ajelivat joiaten poroilla ja kokoontuivat väliin sylikkäin yhteen ilokasaan koko peskiparttiossa joikaamaan ja hyppiä ressuttamaan.

Markkinapäivinä saarnattiin markkinarahvaalle kirkossa evankeliumia ja jaettiin ehtoollista. Tuomarintuvassa istui lainmies selvittelemässä tunturimaailman eripuraisuuksia. Monet markkinarötökset joutuivat heti verekseltään lain kouriin. Ruttoahkion ajajankin vei hamppukuorman omistaja heti tuomarintupaan ja vaati korvausta tavarastaan, mutta kun todettiin asian laatu, vapautettiin mies kaikesta edesvastuusta. Sattui tuomarille joskus suurempikin juttu käsiteltäväksi, kuten esim. Uijajärven isänmurhakin: Uija-ukon poika oli surmannut isänsä kalaretkellä ja upottanut pata kaulassa Uijajärveen. Poika oli äkämystynyt siitä, että isä aina ensimmäisenä oli ennättänyt hotaisemaan kalakeitosta parhaat palat, siian korvamurun eli vietnarastikan, sekä lihakeitosta etukäteen peuran kaulassa olevan kiiremurun. Pojan rikos katsottiin kuitenkin kuolemansynniksi, sitäkin suuremmalla syyllä kun huomattiin, että murhamies oli kaksineuvoinen; hänet mestattiin ja teilattiin Teiliniemellä, Lätäsenon suussa, vastapäätä Markkinakumpua.

Kun kirkkokummun luona tapahtui tällaisia kauheuksia ja vielä sen rinteillä, ihan vainajain leposijan vieressä, pidettiin niin hurjaa markkinamenoa, ei ole ihme, että paikalla kovin paljon kummitteli. Nähtiin monet kerrat harmaita äijänhaamuja ja monia muita kummajaisia liikkeellä. Tuomarintuvassakin, jossa markkinapäivinä miltei myötäänsä juotiin ja meluttiin, jatkoivat näkymättömät henget samaa elämöimistä ja möykkäämistä, kun tupa oli jäänyt autioksi. Ovikin monet kerrat ihan itsestään paukautettiin auki.

Mutta Rounalan vanha pieni tunturitemppeli jäi melkein kokonaan unohduksiin. Silloin tällöin vain Jukkasjärven taikka Lätäsenon pappi kävi siellä saarnaamassa, kun porolappalaiset sillä kulmalla karjoineen kotailivat. Olipa kerran autioon temppeliin astunut joukko lappalaispoikia muka kirkonmenoa pitämään: toiset olivat istuneet penkkeihin sanankuulijoiksi, ja muuan pojista, Pieti Nutti, oli astunut saarnatuoliin, saarnaamaan muka hänkin.

-- Dast lee Herr'-Vuolev paafitam, dast aikom munki...[36] oli saarnamies aloittanut.

Mutta silloin oli kirkon sillan alle haudattu Vuolevi-äijä noussut esiin, lähtenyt astumaan poikia kohden, ja kirkkomiehelle oli tullut äkkilähtö.

-- Allit muu guoddeh don pärgalas halddui![37] oli saarnamies kauhuissaan parkaissut, lähtenyt laukkaamaan toisten jälkeen ja ollut ulkona ennemmin kuin hänen sanankuulijansa.

Hoidotta sai hylätty lappalaiskirkko rappeutua. V. 1794 ilmoittaa pastori Grape Hernösandin konsistorion tiedusteluun, että kirkon perushirret ja lattiapalkit ovat kovin lahoneet, välikatto rappiolla, saarnatuolista ja alttarista vain palasia jäljellä; samoin oli jäljellä muutamia penkkejä. Niin päättikin sitten mainittu konsistorio myydä vanhan temppelin neljästä, viidestä riikintaalarista Tornion kauppiaille. Kauppa kai sitten tehtiinkin, ja pikku kirkko muutettiin Jyygeän markkinamatkojen majataloksi Könkämäenon rannalle. Siellä, markkinamiesten pauhaamisia kuullen, lienee villitunturien temppeli viimein vaipunut maahan.

Kirkkovaarassa, Rounalan kirkon entisellä paikalla, on nyt enää vain vanha kenttä kauniissa pikku koivikossa. Näkyy siljolla vielä kirkon muinainen sija, näkyy vanha hautausmaakin, ja kirkon sijalle on pystytetty muistokivi kirjoituksineen.

Näin kävi vanhan Rounalan kirkon ja markkinapaikan, ja niin tuli vuorostaan käymään Lätäsenon mahtavammalle kirkkokummulle ja markkinakentälle. Senkin vuoro tuli joutua hylätyksi ja unohdetuksi. Pohjoisäärillä oleva Koutokeino sai oman pappinsa jo 1674 sekä kirkon 1701, Utsjoki sai kirkkonsa 1700, ja 1741 erotettiin koko Koutokeino, Karasjoki ja Aviovaara Ruotsista ja yhdistettiin Norjaan.

Sitten tuli "riikinjako" 1809, Suomi erotettiin Ruotsista, Muonionjoki ja Könkämäeno joutuivat rajajoiksi, ja iso joukko Enontekiön sieluja jäi Ruotsin puolelle. Niin joutui Lätäsenon kirkko kovin seurakuntansa alueen syrjään.

Ja taas tapahtui lapinkirkon muutto. Kesällä 1826 jaotettiin vanha temppeli maahan, iskettiin seinähirret ja lattiaparrut lautaksi, kasattiin lautalle kaikki muu tavara ja kirkon omaisuus ja ruvettiin laskemaan Muonionjokea alas. Mutta pyhä lautta ei ottanutkaan lähteäkseen lähes pari satavuotisen kotikumpunsa rannasta, vaikka vahva virtakin koetti sitä työntää ulommaksi. Vasta sitten kun lauttamies heläytti vanhalla Rounalan kellolla, alkoi kirkkolaiva työntyä virtaan. Niin päästettiin Muonion myötälettä alas, monet kymmenet kosket, nivat ja kurkkiot, ohi Kaaressuvannon ja Kuttaisen ja ohjattiin Palojoensuun kylän rantaan, yli kuusi penikulmaa alapuolelle Markkinasuvantoa.

Palojoen ja Muonionjoen väliselle niemekkeelle, Muonion länsirannalle, kirkko taas pystytettiin. Niin tuli Palojoensuun pahainen kylä kirkonkyläksi ja pitäjän keskukseksi, vaikka olikin melkein seudun eteläisillä äärillä. Mutta vanha pappila jäi erämaahan autiona rappeutumaan, joutui markkinamiesten ja muiden matkalaisten majataloksi, jopa lopulta jo hevostalliksikin. Eikä Palojoensuun kirkkokylä saanut uutta pappilaa, sillä Enontekiön vähäväkinen tunturiseurakunta yhdistettiin jo "riikinjaossa" kappelina Muonioon, jonka papit sitten hoitivat koko tunturiperukkaa ja kävivät silloin tällöin Palojoensuun kirkossakin pauhaamassa, majaillen silloin Baasin pienen pirttirakennuksen peräkamarissa. Oli sitten muutamia vuosikymmeniä Enontekiöllä Muonion kanssa yhteinen "koulupappi", papiksi vihitty katekeetta, joka sekä koulasi että saarnasi, mutta hänkin asui Muoniossa.[38] Enontekiön uusi kalmisto sijoitettiin Palojoen suun itärannan törmälle.

Mutta ei kauankaan saanut olla Palojoensuun kylä, niin väylän varrella kuin olikin, kirkonkylänä, eikä tunturimaista tuotu vanha temppeli jumalansanan julistushuoneena. Kovin se jo olikin vanhuuttaan raihnaantunut ja lisäksi vielä kolhiintunut pitkällä koskisella lauttausmatkallaan. Niinpä jo v:n 1838 kalustotarkastuksessa huomattiin, että kirkko oli kovin korjauksen tarpeessa: lattia vaati laittamista, katot paikkaamista ja tervausta, ulkolaudoitus oli huono, kellotornin luukut olivat pudonneet taikka rempottivat vitsasaranoissa, ovista ja ikkunoista puuttui ulkopuolisia kehyslautoja, ikkunoita oli rikki, sisäpuolinen maalaus oli rapistunut, tuntilasi epäkunnossa, kynttiläkruunusta oli 8:s haara poikki, sakastissa ei ollut viinikellaria eikä uunia, ullakko oli aivan rappiolla, ruumispaarit huonot, vain jalkapuu oli käytettävässä kunnossa. Kelpasi kirkko kuitenkin vielä pari-, kolmekymmentä vuotta erämaan kansalle, mutta sitten sekin vuorostaan tuli hylätyksi, kun Hetan kylään Ounasjärven pohjoisrannalle 1864 rakennettiin Enontekiön nykyinen kirkko. Viimeisen saarnan piti kirkossa B.F. Cajanus, joka asusti viimeiset vuotensa Hetan kirkolla Pekkalassa, kuollen siellä 1868; hänet haudattiin Palojoensuun kalmistoon. Hänen saarnansa tuli parisatavuotisen tunturitemppelin jäähyväissaarnaksi.

Vanhat Lätäsenon ja Rounalan aikaiset taulut, kuvat, kynttiläkruunut, kellot ja kaapit riistettiin entisiltä sijoiltaan ja vietiin uuteen paikkaansa Hetan kirkkoon, joka komeana ja uudenaikaisena kohosi Ounasjärven rantajyppyrällä, mistä entisaikaan jo lapinakka oli ennustanut, että siinä vielä kirkkokin seisoo.

Mutta ikänsä palvellut, autioksi riistetty kirkkovanhus myytiin 1870 huutokaupalla: Muonion nimismies Nikander oli myyjänä ja ylimuoniolainen isäntä, Muotkan Salkko, huusi sen 50 ruplasta. Sitten sekä myyjä että ostaja yhtiössä kukistivat temppelin, raastaen sen maahan kivijalkaa myöten ja rötistäen suureksi lautaksi seinät, katot ja lattiat, ikkunat, ovet, penkit, saarnatuolit, alttarit ja lehterit, vanhat numerotaulutkin ja kaikki koristeleikkaukset sekä koristellut patsaat, sakastit ja ullakot. Ja taas toistamiseen sai kovia kokenut kirkko lähteä pitkälle vesimatkalle yhä alaspäin pitkin vuolasta Muoniota, surulliselle viimeretkelleen.

Lautan hirsistä ei näet enää rakennettu pyhää temppeliä, saarnatuolia ei enää pystytetty papin pauhaamispaikaksi, eikä penkkejä asetettu sanankuulijain istuinsijoiksi. Ylimuonion rannassa jakoivat saarnamiehet saaliinsa ja käyttivät tavarat talonsa tarpeisiin. Seinähirsistä, kattolaudoista ja lattiaparsista rakennettiin heinälatoja ja muita ulkohuoneita, joiden oviksi käytettiin kirkon ja sakastin ovia; alttarin, lehterin ja penkkien maalatut aitauslaudat laitettiin aittoihin viljalaarien seiniksi, ja saarnatuolin pystytti nimismies Nikander puutarhansa porttipylvääksi. Mutta monet koristelaudat ja pylväät, numerotaulut, multakaarat, ja sen semmoiset, joita ei voitu mihinkään käyttää, heitettiin talon romukasaan. Sakasti ja ullakko pystytettiin semmoisinaan niitylle ja ovat vieläkin siellä "Sakasti"- ja "Ullakkolatoina".

Se oli Lapin erämaiden kirkon surullinen loppu.

Mutta vanhan pyhätön raastaminen ja rikkominen ei mennyt mainioittaan, sillä temppeli kukistettiin vasten kirkonväen ja haltijoiden tahtoa, ja saatettiin vielä toistamiseen vedenväen kanssa kosketuksiin. Siksipä jo alas laskettaessa Nikanderin kirkkolautta yritti Akamellan ikivanhan hautausmaan kohdalla väkisin painua kalmiston kosteeseen: kirkon jäännöksissä piilevä väki veti sitä sinne siunatun mullan ja kalmanväen seuraan, ja samoin taas puolestaan "Akamellan äijät" sitä kiskoivat luokseen. Kirkonväki ja kova kostava voima kulki tavarain mukana taloonkin ja tuotti paljon onnettomuutta. Muotkan talon navetta paloi, ja lehmiä sekä hevosia meni mukana, isäntä itse saatiin puoshaalla vetäistyksi pois palavasta rakennuksesta, ennenkuin katto romahti alas. Sitten alkoi surma vaatia ihmisiä, ja melkein peräperää kuoli talosta kuusi, seitsemän henkeä. Vieläpä rupesi talossa näkymätön pitämään möykettä, jopa joutui talo viimein niin "piruitten keskeen", että täytyi heittää kylmille ja muuttaa siitä pois. Viisikolmatta vuotta oli asumus möykkääjäin hallussa, ennenkuin siihen taas uskallettiin palata. Ja silloin oli jo näkymättömän väen valta vaipunut.

Vaipunut on vanhanväen voima entiseltä Lätäsenon kirkkokummultakin, jossa ennen myös paljon näkymättömät voimat liikkuivat.

Tyhjänä ja autiona on nyt Lätäsenon muinainen markkina- ja kirkkopaikka. Monilukuiset markkinatuvat, aitat ja tuomarintuvat ovat jo aikoja hävinneet. Sijat enää vain tuntuvat.

Mutta vanhalle lapinkansan kalmismaalle, jonka entisestä hirsiaitauksesta samoinkuin kirkonsijastakin vielä näkyy jäännöksiä, on kymmenien hautakuoppien ympärille kohonnut pieni komea koivikko. Seisoo siellä kaakkoisnurkalla vielä vanha uhripetäjäkin, ryhmyinen aihki, kuin harmaa tunturiäijä nuoren väen vartijana. Aihkin uhrikoloon vieläkin vanhaan tapaan tunturinkiertäjät vievät antimiansa.

Kummun laidalla kyhjöttää Enontekiön vanha pappila, surullisen näköinen, ränsistynyt rakennus, josta jo koko länsipuoli on raastettu maahan. Vain yksi suoja, entinen papin virkakamari, on enää asuttavassa kunnossa. Siinä mustassa, matalassa, yksi-ikkunaisessa komerossa on toimelias "Herr'-Erkkikin" aikoinaan pitkiä yksinäisiä päiviään istuskellut ja pienestä ikkunastaan katsellut päivänmaita kohden.

Mutta kaukaiset Ruotsin-Lapin tunturit ovat häneltä sulkeneet eteläisen näköpiirin.

KOUTOKEINO

Tunturien tuolla puolen, jo Ruijanmereen kallistuvalla tunturien vietteellä, on Koutokeino, syvimmän sydän-Lapin vanha kirkonkylä ja muinainen markkinapaikka, Se on aito lappalainen erämaakylä syvässä Alattiojoen kurulaaksossa, satojen tunturien joka puolelta saartama pikku maailma, mikä vasta viimeisen paljakan laelta avautuu tunturien kiertäjän eteen: kymmenien pienien hökkelien rykelmä kuin vaaksiaisen pesä monilukuisine koperoineen.

Tuntureita kaikkialla. Jo heti Alattion rannat nousevat jyrkiksi hiekkatievoiksi ja marastoiksi, sitten etempänä kohoavat lukemattomiksi tuntureiksi ja paljakoiksi, joita suuret jängät ja vuomat tai jyrkät autsit erottavat toisistaan; tai on niiden välillä määrätön luku vesiä: suljettuja pikku saivoja sekä suuria kirkasvetisiä saivojärviä. Jäämeren mailta siintävät kehämäiset lumikattoiset Ruijantunturit ja päivän puolella kumottavat laakeaharjaiset vedenjakaja-selänteet, joiden pohjoisilta juurilta hersyvät vedet Alattio vie Ruijanmereen.

Metsätöntä lakeutta on koko Koutokeinon tunturimaailma. Petäjäkin on jäänyt jo maanselän tunturien päiväpuolelle ja kuusi sitäkin kauemmaksi. Vain koivu on uskaltanut asettua lappalaisen toveriksi, mutta matalana käyränä turrikkana kuin lapinäijä se kipuaa tunturinrinteitä, vain notkelmissa ja vesien varsilla suoristaen valkean vartensa ja nostaen vihannan latvansa korkeammalle.

Seitsemän-, kahdeksantoista penikulmaa on täältä Ruijanrannalle Possokoppaan, Alattioon, välillä vain Autsin nelitaloinen kylä sekä Maasin vanha kirkkopaikka ja kymmenkunta talopahaista. Suomen puolelle, Hettaan, on yli kymmenen penikulmaa kierrätellen muutamien lapintalojen kautta. Eikä ole minkäänlaisia kesäteitä, lappalaisten pahoja palkaita vain silloin tällöin, ja taas keinottomia jänkiä ja tuntureita. Mutta talvella vie vahva tikoitettu porotie Hetasta Koutokeinon kautta Alattioon, mikä on vanha lannan puolen kulkusuunta Ruijanmerelle.

Sillä jo muinaisina aikoina lapintunturien eteläpuolella asuvat kansat kulkivat näitä maita tuolle puolen tuntureita sekä Ruijanmeren rannoille. Näitä väyliä lienevät jo esihistoriallisina aikoina Pohjanlahden ja Tornionlaakson jatulintarhain rakennusmestarit matkanneet Ruijanrannoillekin latomaan merkillisiä kivikiekeröitään; näitä maita pirkkalaiset veronnylkijätkin samoilivat perimmäiseen Lappiin asti, ja näitä keinoja kulkivat entisaikoina pirkkalaisten jälkimiehet, Tornion kauppasaksat, joilla oli yksinoikeutettuna markkinakenttänään koko laaja Tornion-Lappi vanhasta Rounalasta ja Jukkasjärvestä Utsjokeen saakka. Näitä laajoja erämaita tunturien porolappalainen jo vanhoista ajoista asti oli tottunut jutamaan syksyin ja keväin edestakaisin eteläisten tunturien ja outaseutujen sekä Jäämeren rannan väliä, kunnes 1852 pantiin toimeen rajasulku, niin etteivät Norjan lappalaiset enää voineet jutaa Suomen puolelle eivätkä Suomen lappalaisetkaan Norjan rannoille. Ja näitä maita nousi sitten lantalaisasutus tunturijärville ja painui Jäämeren lappalaismaille.

Tunturien päivän puolen alkulahtöä onkin kaikki tunturientakainen kansa -- päivän puolen mailla on lapinsukukin viettänyt lapsuutensa, vaikka se sitten melkein kokonaan onkin sortunut yöpuolen erämaihin.

Niin on Koutokeinonkin kansa, sekä lappi että lannansuku, järjestään Suomen puolen pahnaa, Hetasta, Kittilästä, Muoniosta, jopa aina Torniosta ja Kemistäkin saatua alkujuurta. Lapin tunturimaa on muokannut kaikki sekä lantalaiset että lappalaiset samankaltaisiksi erämaan eläjiksi, se on vatkannut yhteen sekä lapin että lannan pahnan, sekoittanut molemmat veret, niin etteipä saata äkikseltä sanoa, mikä on lappia mikä lannan juurta. Koko kylässä "ei ole kun kaksi lappalaista, jokk' on äkti lappalaisia". Lannanmiehen jälkeläisistä on tullut täysiä tunturienkiertäjiä, kotalappalaisia, ja lappalaisesta kietkamesta on kasvanut hirsimökkien asukkaita, sarvikarjan ja perunapellon hoitajia. Tunturien porokarja on pukenut kaikki samanlaisiin nahkoihin, ja vanha "saamekieli" on koko tunturimaan kielenä. Lappia on puku, lappia kieli, lappia kaikki elämäntavatkin, oli sitten alkulähtö mitä pahnaa tahansa.

Jo koutokeinolaisten huutonimetkin viittaavat Suomeen. Niin on Kemi-nimisiä lappeja koko suku aina Karasjokea myöten, toisilla kotina koko tunturimaa, joillakuilla pikkuinen hirsimökki. Tämän suvun tyvipuoli on Kemissä. Sieltä aikoinaan muuan poika ja tyttö pääsivät vihavenäläisten käsistä karkuun ja pakenivat pohjoisiin tunturimaihin sekä joutuivat viimein Koutokeinon papille, Tornensikselle, palvelijoiksi. Aikuisiksi tultuaan menivät kemiläiset keskenään naimisiin, ja siitä lähti Kemin suku tuntureita kiertämään. Toinen etelänlähtöinen lapinjoukko on suuri Tornion suku eli Tornensis, joka pohjautuu Torniosta ja on perimmiltään oikein papillista pahnaa. Anders Tornensis, Koutokeinon kolmas pappi, vaikutti tunturien takaisessa Lapissa 35 vuotta, kunnes sinne kuolikin 1705 ja haudattiin kirkon lattian alle.[39] Ja tämän sielunpaimenen jälkeläisistä sukeutui poroja paimentava lapinsuku, joka vieläkin kiertelee Koutokeinon ja Hetan erämaita. Toiset Tornensikset taas elävät taloissa ja talojen emäntinä, niinkuin Oskalon ja Alatalon muorit ja "Birit Mikkelsdotter Tornensis".[40] Kittilän lähtöä ovat Puljut, jotka Enontekiön Vuontisjärven kautta vähitellen joutuivat tunturien takaisiksi poropaimeniksi, ja Muoniosta on matkannut Nilimaa. Mutta Enontekiöstä, tunturien eteläpuolisilta kaiteilta, on saapunut Koutokeinon perusväki. Niinpä on Hettojen monimiehinen joukko saanut lähtönsä Enontekiön Hetasta ja hajonnut ympäri erämaita kotakansaksi taikka asettunut kirkonkylä-kentälle pirttien asukkaiksi. Kirkolla onkin Hettaa taikka Hetan sukua miltei joka kömmänässä. Sitten on koko suku Speinejä sekä kotalappalaisina että taloneläjinä, jopa joku kauppamiehenäkin, sitten Eiraa, Siiriä, Pääriä, Kauppia, Sieppiä, Penttaa ja Ponkua, Rist'iä, Vars'ia, Maggaa, Orpusta, Suoroa ja Marakattia,[41] joista useimmat elävät iänkaiken savuisen kodan asukkaina erämaassa. Rikas Näkkäläkin on Enontekiön miehiä, samoinkuin talossa asustava Palojärvi.

Entisaikaan ei Koutokeinon kirkolla ollut hirsitaloja ensinkään, joitakuita lappalaisten turvekotia vain sekä kauppiasten markkinatupia. Mutta sitten rakennettiin papille talo, ja siitä saivat kotaeläjätkin oppia. Kemin Mikkeli ensimmäisenä juti hirret Hetasta -- metsätön Koutokeino saa ajaa kaikki rakennuspuunsa aina kymmenen penikulman päästä yli tunturien -- ja kyhäsi mökin. Saivat sitten vähitellen muutkin pikku hirsitupia, Hetat, Tornensikset, jopa joku maailmaa kiertävä porolappalainenkin teki pöksän, jossa saattoi markkinoilla ollessaan asustella. Kymmenittäin onkin jo kohonnut joen kahta puolta rantatievojen juurelle mökkejä kaikennäköisiä, enimmäkseen pieniä harmaita turvekattoisia tupia, vain joku parempi rakennus ja "maalitalo" joukossa, pappila, nimismiehen asunto, Eriksenin "hutelli", Speinin talo, "Vuollon Heikki" ja "Vuollon Isko". Seitsemän, kahdeksan kotalappalaisen pirttiä seisoo joukossa sekä kymmenlukukin heidän pieniä tavara-aittojaan, useasti pitkässä rivissä pitkin rantaa.

Ja kylän laidassa, korkealla koivikkokummulla, kohoaa pieni punainen kirkko kalmistoineen, sekä alhaalla jokisuvannon laakealla rannalla komea "internaatti", kansakoulu, missä tunturikansan lapsia, pehmeää saamekieltä haastavia nahkapukuisia pikku pentuja pakotetaan solkkaamaan kovaa ruijankieltä, sekä heidän joikauksen nunnutukseen tottuneita äänielimiään yrittelemään: "Ja vi elsker dette landet".