Part 15
-- Taivaanvalkiat valaisevat maailman, ja silloin valkenee ilma. Kohta kovat tuiskut tulevat, ja pitää neuvonsa korjata tuiskun jaloista pois. Ja pyytää itsekin, jos on matkalla, hopusti pois, kun yön aikana oikein on valoisa.
Mutta ei aina sentään pohjoisenpalo jaksa nousta niin suureen loimoon, että saisi aikaan säänmuutoksen. Toisinaan taivaanvalkiat jurovat vain tunturien takana taikka kumottavat pohjoisen äärillä suurena valokaarena. Silloin pakkanen hyvillään hihkaisee, lisää voimaansa ja puristaa, niin ettei tahdo henki kulkea. Mutta kun pakkanen on oikein ylpistynyt ja rehentelee koko Lapinmaan isäntänä, leiskahtaakin yht'äkkiä koko pohjoinen taivas ilmiliekkeihin. Ja kohta on isännältä otettu valta pois.
Monet tunturiäijät ja erämaan ukot ovat tutkineet ihmeellisten taivaanvalkioiden lähtöä ja syntyperää ja tulleet siihen käsitykseen, että ne saavat alkunsa Ruijanmerestä. Mailleen mennyt päivä kun paistaa meuraavaan suolaiseen mereen, ja siellä jumalanilmassa suuret jäävuoret heittelehtivät ja välkehtivät, ja vaahtopäiset aallot räiskyvät jäävuoria ja korkeita rantapahtoja vasten, niin siitä heittyy hohde, kuvastus ja liehuminen taivaallekin, sitä komeampi, mitä kovemmin Jäämeri läikkyy. Ja samalla tavalla kuin lainehtii ja läikkyy Ruijanmeri, aaltoilee ja päilyy sitten taivaan avaruuskin.
Mutta taivaan valkiat eivät kuitenkaan ole Ruijanmeren meuruamista eikä sen kuvastelua, vaikka se siltä näyttääkin. Kyllä vanhimmat ja viisaimmat tunturimaiden äijät sen tietävät, ja tietävät senkin, että ne eivät ole tavallisia tulenliekkejäkään, vaan suuria salaperäisiä paloja, joita näkymättömät voimat pimeässä pohjassa synnyttävät. Ne salaiset voimat ja niiden henget liehuvat itse liekeissäkin. Senkin ovat tunturimaiden asukkaat monet kerrat tulleet kokemaan.
Ruijantulien haltijat ovat äkäisiä olentoja, jotka tahtovat rauhassa polttaa taivaallisia roihujaan ja kisailla avaruuden korkeilla öisillä tanhuvilla. Ne eivät pidä siitä, että matalan maan vaivaiset asukkaat puuttuvat heidän ylhäisiin menoihinsa. Siksipä ruijantulien oikein roihutessa onkin viisainta olla kiroilematta ja pitämättä pahaa menoa. Se pitää järjellisten ihmisten ymmärtää, koska järjettömät luontokappaleetkin sen käsittävät. Porotkin säikkyvät suuria paloja, pysyen silloin paremmin yhdessä koossa, ja ovat niin valppaina, ettei ihminenkään tahdo päästä lähelle. Ja tunturien nälkäiset sudet pysyvät silloin arkoina piiloissaan.
Taivaanvalkioiden haltijoita kiusaa varsinkin kaikki maanpäällinen kihnutus, kitinä ja kiernaaminen. Kun ruijantulet ovat oikein valloissaan, ei tarvitse muuta kuin kantapäällään vain kiernaista lumitannerta, niin siitä ne jo yltyvät sähähtelemään. Taikka jos kitkuttaa vanhaa kopparajaa tai pitää muuta kitinää tai helistelee rautaista kattilaa, niin sekin jo ärsyttää. Uimaniemen äijäkin muuanna iltana ajella kihnutti Alakylästä Molkojärvelle taivaanvalkioiden roihutessa. Äijän aisoissa vitsasaverikot kiernasivat ja ritkuttivat niin ilkeästi, että liekit rupesivat kärhäyttelemään alas ja sattumaan ajajaan, niin että korvat kuumenivat. Äijän täytyi pysäyttää hevosensa, kiskaista vitsat pois ja sonnustaa saverikot nuorasta. Muuten olisivat liekit korventaneet ukon siihen paikkaan, vaikka hän ei tahallaan ritkuttanutkaan.
Tahallisesta hämäyksestä ruijantulet ovatkin vielä äkäisempiä. Varsinkin jos rautakangella kiernottaa kovaa lumitannerta, jotta se oikein pahasti kitisee, ne miltei sähähtävät kimppuun, sillä tämä vihlaisee pahasti liekkien henkiin. Ja jos vielä uskaltaa puhaltaa päälle pitkän vihellyksen, tulevat tulet yhä hullummiksi, kähisten ja kärhähdellen oikein jalkoihin saakka, niin että pitää olla hyvin jalo, ellei jo rupea vistottamaan. Sellaisia kyllä ei ole monta; vain suuret tietäjät, joilla on kaikki voimat vallassaan, rohkenevat näin pelehtiä.
Monet ikänsä tunturien tulen alla eläneet lapinäijät tuntevat kyllä taivaanvalkioiden voiman ja tietävät, miten paljon ne sietävät. Muutamilla on semmoinen mahti, että he saattavat loitsia ruijantulet aivan aluttomasta mustaan yöhönkin, taivaltaessaan pimeässä tuntureilla. Niinpä Ketomellan Jussa-äijälläkin oli sellainen voima, ettei hänen tarvinnut muuta kuin vain sormellaan tuikkia taivaalle ja hokea:
-- Ruonu, raanu, hut, hut, hut! Ruonu, raanu, hut, hut, hut!
Ja pian leimahtivat liekit mustan tunturin takaa. Mutta sen enempää ei äijä niitä ärsytellyt, ajeli vain tyytyväisenä valossa värjyviä kenttiä pitkin. Eivätkä taivaanvalkiatkaan ahdistelleet, leimusivat vain avaruudessa ja antoivat ukon ajella. Yhtä suuri mahti on vieläkin Näkkälän Salkolla, Enontekiön vanhalla tunturienkiertäjällä. Hänkin saattaa, milloin vain tahtoo, loitsia taivaanpalon pilkkopimeästä. Ja se on lappalaiselle mahdottoman hyvä mahti, sillä silloinhan ei hänen tarvitse suurilla jängillään eikä vaarallisilla tuntureillaan pimeässä harhailla. Salkko manaa ruijat esiin härsyttämällä:
-- Ippu, paiska, tmolle daal, gal lee heitto, ko i buolle! [20]
Sen enempää ei tulenhaltija siedä kuulla Salkon suusta, kun jo läväyttää liekkinsä avaruuteen, eikä vanha viisas lapinäijäkään enempää kiusaa, sillä hän tietää, että jos vielä jatkaisi joikuaan, sähähtäisivät tulet alas ja polttaisivat hänet poroksi.
Vanha Muonion ukko, Liikavainion äijäkin, mahtoi loitsia taivaanvalkiat esiin. Hän usutteli:
-- Vuohkuta, vuohkuta, vuohkuta, lurkuta, lurkuta, lurkuta!
Sitten vielä vihelsi päälle, ja pian loimottivat taivaan tulet. Kun äijä vielä toisen kerran lausui yllytyssanansa ja vihelsi, puhaltuivat liekit lumihangelle, kähisivät ja kärhähtelivät siinä sekä säväyttelivät äijän jalkoihin. Mutta ukko olikin suuri tietäjä, joten äkäisimmätkään tulet eivät voineet hänelle sen enempää.
"Vanha-Vasara", Muonion pieni lappalaisäijä, ajeli taivaanvalkiain leimutessa ja joikaili hiljalleen:
-- Jumala, jumala, jumala, voia voia voia nanaa!
WANHAN LAPINKIRKON TARINA
Kauan sai Lapinkorven nahkapukuinen kiertäjäkansa elää häiritsemättä omassa uskossaan, palvoa omia metsäjumaliaan, pänyttää noitarumpua ja luottaa kotoisten tietomiestensä isiltä perittyihin oppeihin, satoja vuosia vielä senkin jälkeen kun muut kansat jo olivat omistaneet uuden uskon. Etelässä kirkonkellot kaikottelivat erämaista entisiä peikkoja ja kastevesi pesi pois kansan vanhaa uskoa, mutta tunturien maata ei malmin helinä häirinnyt, eikä poroja paimentavaa metsäläistä pyritty huuhtelemaan siunatuilla vesillä. Porokellot vain poukkuivat Lapinkorvessa, kumisi tietäjän kannus, ja pyhinä vesinä olivat kirkkaat tunturien saivot sekä tietomiesten taikapesut. Tehtiin kyllä jo puolivälissä 1200-lukua Lapin erämaihin muuan ristiretki ja väkipakolla työnnettiin kasteveteen kymmenkunta metsäläistä, mutta kastetut lappalaiset riensivät ristiherrain lähdettyä heti omille kaltioilleen ja huuhtoivat elävillä saivovesillään pois heidän saastutuksensa. Kovin vähäisiksi ja tuloksettomiksi jäivät nekin yritykset, joita 1300--1400-luvuilla tehtiin lappalaisten käännyttämiseksi. Piispa Hemmingin mainitaan Torniossa 1340-50:n vaiheilla kastaneen parikymmentä pakanaa, ja kuningatar Margareetan hallitessa, 1300-luvun lopulla, saarnaili uutta ihmeellistä oppia erämaiden sijtapaikoissa kristinuskoon kääntynyt lappalaiseukko, Margareeta; seuraavan sataluvun alussa lähetettiin kotakansan luokse Toste-niminen pappi. Mutta vasta 1500-luvulla aloitettiin Kustaa Vaasan toimesta ankarampi hyökkäys Lapinkorven erämaahan. Lähetti kuningas silloin muutamia pappeja sekä luostareista karkotettuja munkkeja saarnaamaan peskipukuiselle kansalle pelastusta, hävittämään heidän pyhiä paikkojaan ja kastamaan metsäjumalien palvojia uuden opin tunnustajiksi.
Näiltä ajoilta alkuisin on Enontekiön Lapin ensimmäinen kirkko, Rounalan kirkko,[21] joka jo 1500-luvun puolivälissä rakennettiin Rounalan jutamakunnan alueelle, mikä siihen aikaan käsitti nykyisen Ruotsin-Lapin pohjoisimman osan, lisäksi vielä Koutokeinon sekä Enontekiön aina Muonion seutuja myöten.
Jylhässä erämaassa sai kaukaisen Lapin ensimmäinen kirkko paikkansa, jopa aivan "villitunturissa", jossa vielä siihen aikaan Stallot, maahiaiset ja saivojen kansa sekä lappalaisseidat hallitsivat. Korkealla Könkämäenon päällä, vain kolmisen penikulmaa Kilpisjärvestä alaskäsin, Ruotsin puolella väylää, on nykyään Vittangin talo. Talosta neljä, viisi kilometriä länteen, suurien tunturien ja paljakkain, Kirkkovaaran, Sapihoivin ja Toolisoivin lomassa, Veivijärven, Kirkkojärven ja Sudijoen seutuvilla, on vieläkin aukea tasainen siljo, joka lienee jo ikivanhoista ajoista ollut lappalaisten talvisena kokous- ja markkinakenttänä sekä pyhänä palvontapaikkana. Tänne kohotettiin erämaan esikoistemppeli. Vanhojen muistelusten mukaan rakensi sen kolme uuteen uskoon kääntynyttä lappalaisveljestä. Penikulmien päästä, tunturien takaa, Norjanmeren rannalta, vedättivät veljekset hirsiä puuttomaan tunturiseutuun ja tekaisivat temppelin lapinkoivikkoon, pienen Kirkkojärven länsirannalle, korkean, tunturimaisen Kirkkovaaran eteläiselle laidalle.
Ei ollut erin suuri eikä komea tämä lapinveljesten laatima tunturikirkko, ollen vain harmaa, neliskulmainen, 12 kyynärää pitkä ja 9 leveä rakennus. Pari pientä ikkunaa oli, ja sisässä joitakuita penkkejä sekä alttari ja saarnatuoli. Eikä ollut kovin mahtava kellokaan, mikä sitten alkoi kirkolla helkyttää erämaalle uutta aikaa -- olipahan vain kahdeksan naulan painoinen vaskikulkunen, kuin suuri aisakello. Mutta vaikka sen heikko ääni ei kantanutkaan kauas tunturien taakse, vierivät viestit siitä sekä uudesta merkillisestä lantalaisten jumalan palvospirtistä sitä kauemmaksi. Kotakansasta oli hirsihuone kuin palatsi verrattuna heidän metsäjumaliensa asentosijoihin, ja porokellon helinään tottuneelle kiveliönmiehelle soi ristinjumalan suuri kulkunen kuin tuomiokello. Loppua ja tuomiota se paukuttikin heidän vanhoille jumalilleen.
Kirkolle, vanhaan kokouspaikkaansa, kerääntyi kansa edelleenkin suurin joukoin, ja silloin sinne saapui etelästä pappikin julistamaan uutta oppia ja valamaan vedellä niitä, jotka tahtoivat luopua isiensä uskosta. Saapui sinne vanhaan tapaansa myöskin etelän kauppasaksoja vaihtamaan rihkamaansa Lapin ukkojen tavaroihin. Niin muodostui Rounalan kirkolle suuri Lapin markkinapaikka, johon riensi väkeä sekä etelästä että pohjoisesta. Ilmestyipä markkinapaikalle kuninkaan veronkantajakin vaatimaan lappalaisilta veronahkoja, tuli tuomarikin apumiehineen tunturikansan riitoja käsittelemään. Kirkon lähelle kohosi pian kauppiaiden pikkupirttejä, sekä tupanen, jossa pappi saattoi saarnamatkallaan majailla.
Oli tänne etelän matkamiehillä taipaleet kuljettavina, monien tunturien yli he saivat ajella, ja olla vaarassa jos toisessakin. Pitkänä jonona juoksevan Rostojaurin ohitse Kummaenoon asti ulottuvan Rostotunturinkin Kalmuskursuun vierähti kerran Rounalan matkalla tuomarin tulkki, ja päätönnä löydettiin mies kursun pohjalta.
Markkina-aikoina oli kirkkokentällä tunturilaaksossa elämää ja menoa. Mutta sitten taas jäivät kirkko ja tyhjät markkinatuvat pitkäksi aikaa ypöyksinään tunturien turviin. Vain silloin tällöin joku erämaita kiertävä lappalainen juti suurine porokarjoineen ohitse. Arastellen ja äänetönnä kiersi erämaan mies aution pyhätön, sillä kirkonjumala oli pelottava olento, joka saattoi kostaa vielä ankarammin kuin tunturien jumalat, jos sen ohitse kulki meluten ja kelloja kilistellen.
Saatiin pikku kirkon hoiviin pieni hautausmaakin, nelikulmainen, 12 x 15-metrinen kenttä; sen siunattuun multaan laskettiin erämaa-seurakunnan vainajat viimeistä tuomiota vartomaan. Vain nahkoihin taikka louteisiin kääräistyinä tai puukoperoon huollettuina kuopattiin sinne monet metsän lapset. Ensimmäisenä kerrotaan pyhään kenttään kätketyn kirkon rakentajaveljeksistä ensimmäisen peruskiven laskija, ja niin pääsi rakennusmies esikoisena lepäämään oman pyhäkkönsä hoiviin.
Mutta kovin kaukana ja syrjäisessä erämaassa oli Rounalan kirkko ja markkinapaikka niiden lappalaisten -- ja lantalaisten -- mielestä, jotka asustelivat jutama-alueen läntisillä ja pohjoisilla laitamilla, Suontavuomassa, Hetassa, Muonion seutuvilla, Peltojärvellä, Koutokeinossa, Aviovaarassa ja Tenon varsilla. Niinpä aikojen vieriessä tulikin kysymys uuden kirkon rakentamisesta jonnekin alemmaksi ja keskemmälle seutukuntaa. Suontavuomalaiset Palojoen juoksulla rupesivat jo omalle kokoontumispaikalleen, pienelle Markkinajärvelle, pystyttämään temppeliä. Mutta siihen taas eivät toiset tyytyneet. Tehtiin silloin vanha taika: heitettiin Kaakelissa, Rounalan kirkon tienoilla, hirsi Könkämäenon kuljetettavaksi. Ja eno otti hirren huomaansa, kohisten heittelivät kosket sitä alemmaksi ja alemmaksi, ja viimein osui kohtalopuu rantaan Lätäsenon suuhun, kuusi, seitsemän penikulmaa alapuolelle Rounalan seutua.
Oikeaan paikkaan puu osuikin. Könkämäenon ja Lätäsenon yhtymillä on suuri jokisuvanto, Muonionjoen lähtökohta, ja suvannon pohjoisrannalla, pienen Kuonnajärven ja suvannon välissä, korkea komea kunnas, kuin ainakin aiottu merkkipaikaksi.
Ja siihen sitten kunnaan harjulle, uusi Lapin kirkko rakennettiinkin 1661.
Ei ollut tämäkään temppeli suuren suuri: 22 kyynärää pitkä, 12 leveä, ja korkeutta lattiasta katonreunaan 6 kyynärää 6 tuumaa. Mutta edeltäjäänsä, pikkuiseen tunturitemppeliin verraten oli Lätäsenon kirkko jo aivan suurenmoinen. Ikkunoitakin oli seitsemän suurempaa ja pienempää lyijyristikkolasia -- sivuseinillä viisi, 7 korttelia leveää, 10 korttelia korkeaa, kuorissa korkea kapea kaksiosainen ikkuna ja sitä vastapäätä lehterin yläpuolella 3 korttelia korkea, 7 leveä valoaukko. Ovia oli kaksi, ja länsipäädystä kohosi 6 kyynärää 6 tuumaa korkea nelikulmainen kellotorni. Sisustukseksi saatiin saarnatuolit, alttarit, nelisenkymmentä penkkiä, sitten parileiviskäinen messinkinen kynttiläkruunu, rautaisia ja tinaisia kynttiläjalkoja ja seinäpitimiä, jopa alttaritaulukin sekä muita kuvia seinille. Ja lopuksi, v. 1791, saatiin kirkkoon lehteri sekä pieni viisikyynäräinen sakastirakennus kirkon kylkeen, vieläpä viereen 6 x 7-kyynäräinen kaksiovinen "ullakko" ruumispaarien, jalkapuun ja multauskojeiden säilytyssuojaksi. Samoihin aikoihin lienee kirkko laudoitettukin ja maalattu sekä sisästä että ulkoa. Sisälaudoistus maalattiin valkeaksi, vasta tehty, komeasti leikattu saarnatuoli, samoinkuin alttaripöytä ja lehterikaiteet sekä ikkuna- ja ovipielet siveltiin sinisiksi, mutta lehterin kannatinpylväät ja monet muut koristeet vedettiin punaisella ja alttariaitaus vihreällä, penkit keltaisella. Ulkopuolelta kirkko punattiin, ja paanukatto vetäistiin tervalla.
Rounalasta tuodulla, 8-naulaisella kellolla alussa kilkuteltiin, mutta sitten kun pikku rounalalainen särähti halki, hankittiin 1706 uusi, oikein puolineljättä leiviskää painava kello, vieläpä jonkun ajan päästä toinenkin, kolmileiviskäinen. Siitä lähtien Lapin kaukainen kulma kumahteli jo kahden malmikellon soinnista.[22] Kummastellen kuunteli tunturikansa suurien kellojen komeaa kumahtelua, ja ihmeissään se astui ristinjumalan koreaväriseen pirttiin.
Kirkon suojiin laitettiin täälläkin vainajainpelto. Hirsistä salvetun, toista metriä korkean, laudoilla harjatun aitauksen sisään suljettiin sekä kirkko että hautausmaa, 35 x 40-metrinen kenttä. Ja niin kohosi temppeli kunnaallaan kuin mikäkin entisaikainen puuvallituksilla ympäröity korpilinna.
Lätäsenon kirkkokumpu kehittyikin sitten koko seutukunnan suureksi keskuspaikaksi ja sai nimekseen Enontekiö, joka tuli koko pitäjänkin nimeksi.[23] Etelämpänä Ruotsin-Lapin tunturimaissa olevaan Jukkasjärven emäseurakuntaan, joka sai kirkkonsa 1680, kuului Enontekiö alussa kappelina, kunnes 1747 pääsi itsenäiseksi seurakunnaksi.
Rakennettiin tänne erämaahan pappilakin. Lätäsenon ja Könkämäenon väliselle niemekkeelle, Markkinasuvannon länsirannalle, jyrkälle Sorvaisentörmälle, vastapäätä Ruotsin puolella olevaa Sotanientä.[24] Mutta kun suuri tulva[25] kerran ahdisteli papin asuntoa, siirrettiin se kirkkokummun laitamalle, satasen metriä kirkosta länteen. Komea oli papintalo senaikaiseksi tunturipappilaksi, vaikkakin vain harmaa hirsirakennus ja huoneet mataloita -- 2,10-2,20 m korkeita -- pieni-ikkunaisia. Portaat olivat etelää kohden, ja pitkästä kapeasta eteisestä päästiin suoraan isoon saliin. Vasemmalla oli keittiö nurkkakamareineen, oikealla papin pieni virkahuone, jonka kalkkilaastilla silatut seinät ja katto olivat noesta mustuneet, sekä vielä pienempi makuukomero. Päivätöntä pohjaista kohden avautuivat ikkunat, vain keittiön sekä virkahuoneen ainoa ikkuna katsoivat päivään päin.
Täällä äärettömien korpien helmoissa erämaan kansan sielunpaimenet elivät ja saarnasivat. Täällä Olaus Sirma, Enontekiön ensimmäinen kappalainen, lappalaissyntyinen ja Upsalassa oppinsa saanut pappi, kävi vuosina 1675-1719 ankaraa taistelua heimolaistensa vanhaa uskoa vastaan, samoihin aikoihin kuin Gabriel Tuderus, toinen tuima hengen mies, sorti ja tuhosi Kemin-Lapin vanhoja pyhättöjä. Noituudesta Sirma monesti ahdisteli kansaansa, vaikka itsekin noitiin uskoi,[26] huonosta elämästä heitä haukkui, vaikka monta kertaa itsekin erehtyi juopotteluun ja tappeluun, jopa sai kerran maksaa sakkoakin vallesmannin, Maunu Martinpojan, pieksämisestä.[27] Ankarana "Herr'-Vuolevina" jäikin Sirma elämään kansan muisteluksissa. Täällä Jukkasjärven pappi, Johan Tornberg saarnaili Sirman jälkeen ja samoin Michael Wichman; turkulainen Henrik Ganander toimi vuosina 1730-1744 ja lahjoitti seurakunnalleen kirkonkellonkin sekä valatti uudestaan haljenneen Rounalan kellon;[28] täällä myös Salomon Tornberg, vahva mies, joka saattoi veneenkin täysine väkineen vetäistä järvestä maalle, vaikutti Gananderin seuraajana, kunnes 1773 kuoli kuumeeseen ja pistokseen; hänen sukuaan elää vieläkin Ruotsin-Lapin lantalaistaloissa. Eli täällä sen jälkeen armovuosien ja väli-ajan saarnaajana Daniel Engelmark; Erik Grape raitioi tunturikansaa kolmattakymmentä vuotta (1787-1809).[29] Kansanmuistelusten "Herr'-Erkki" oli toimekas järjestyksen mies, korjautti ja maalautti satavuotisen rappeutuneen kirkon, parannutti vanhan pappilankin, piti huolta kansan-opetuksesta[30] ja antoi ankaria määräyksiä vainajain hautaamisesta[31] sekä kansan kirkossa käynnistä. Kauniilla huolellisella käsialalla kirjoitti Grape kirkonkirjansa samoinkuin kaikki muutkin asiapaperinsa. Lappiin kuoli ja Lapissa sai "Herr'-Erkkikin" leposijansa, ja hänenkin sukuaan elää vielä Ruotsin ja Suomen-Lapissa sekä Länsipohjassa.
Ei liene sielunpaimenen elämä ollut näillä kaukaisilla perukoilla kovinkaan kadehdittavaa eikä suurellista. Yksitoikkoisia lapinpäiviä he saivat viettää, talvisin ajella porolla, kesäisin sauvoa koskia, raivata ja raivauttaa niittyjä, tehdä heinää ja hoitaa lehmiä sekä kalastella Lapin vesissä. Oli papeilla oikein omituisena kalavetenään Muonionjoen eteläpuolella Mannajärvi, johon muut eivät saaneet mennä pyydystelemään.[32] Papit kyllä saivat kalastella muissakin vesissä. "Herr'-Erkkikin" kävi Lätäsenon varrella pienissä tunturijärvissä pyytämässä siikaa, ja joella, neljänneksen ylös Markkinasuvannosta, on vieläkin kenttä, jota sanotaan "Herr'-Erkin valkamaksi". Kalaa ja poronlihaa olikin papeilla yltäkyllin, mutta pellonviljaa saivat lappalaiset noutaa sielunpaimenelleen Torniosta asti, joko talvella jutaa pororaidoillaan tai kesällä sauvoa neljinkymmenin penikulmin ylös Tornion- ja Muonionjokien äkäisiä koskia. Mutta "Herr'-Vuolevin" palkkajyville kävi keväällä 1677 hullusti. Ne oli talletettu Köngäsen pruukin patruunan Momman aittaan, kun suurtulva tempasikin aitan matkaansa, niinkuin Keksi laulaa:
-- Puodin Mommalta pudisti, Sijrman jyvät siirsi pois. Sinne Sijrman jyvät jouduit kahden puolen Karungia.
Alituisessa yksinäisyydessä saatiin erämaan pappilassa kestää niin ilon kuin murheenkin päivät. Pari neljännestä Könkämäenoa ylös oli lähin lantalaistalo Maunu, jossa Sirman aikana asusti kuuluisa ja sangen ymmärtäväinen mies, Maunu Martinpoika; alaspäin enoa Kaaressuvannon lantalaisasutukselle oli viisi, kuusi neljännestä. "Villilappalaiset" vain syksy- ja kevättalvin majailivat seutukunnalla jutaessaan Ruotsin-Lapin tunturimaiden ja Ruijanrannan väliä.
Kirkkokummun pieneen kalmistoon, pikku koivujen suojaan, täytyi joskus kätkeä joku rakas omainen, ja sinne päättyi lopulta omakin erämaan taivallus. Kolme pappia kerrotaan haudatun kirkon multiin, itse temppelin sillan alle. Viimeksi joutui sinne "Herr'-Erkkikin". Kalmistossa lepää myös hänen pieni tyttärensä, joka hukkui Markkinasuvantoon. Niin kaipasi isä pikku tyttöään, että veisti siivekkään enkelinpään ja asetti sen kirkonseinälle; suvannon rannalle puuhun hän naulasi kuparilevyn, johon oli kaiverrettu tytön nimi, ikä sekä kuolinpäivä.[33]
Mutta "Herr'-Vuolevi", lapinsynty, Enontekiön esikoispappi, haudattiin Rounalaan. Hän halusi sinne, Lapin ensimmäisen temppelin siunattuun kalmistoon, oman heimonsa seuraan, ollakseen ylösnousemuksessa ja viimeisellä tuomiolla joukkonsa johtomiehenä.[34] Rounalan tunturikirkko olikin tunturikodassa syntyneen Sirman mielipaikka. Sinne hän tuon tuostakin teki saarnamatkoja, jopa niin ahkerasti, että häntä lopuksi varoitettiin ainakin rukous- ja juhlapäivinä pysymään pääkirkolla. Ja kun jo 1600-luvun lopulla oli kysymyksessä Rounalan kirkon purkaminen, pyytää Sirma, että kirkko saisi seisoa paikallaan, jotteivät sen seudun lappalaiset pitkän matkan takia jäisi pois kirkosta. Oma heimo olikin Olaus-papille muita rakkaampi. Lapiksi hän sille puhui, matkusti kesäisin kymmenin penikulmin meren rannalle kansalleen saarnaamaan, käänsipä lapiksi aapiskirjan, Gezeliuksen katkismuksen sekä muutamia salmeja, vaikka ei saanutkaan niitä painatetuksi. Lapiksi oli "Herr'-Vuolevi" ahkera pauhaamaan, niin että täytyi antaa hänelle määräys saarnata vuoroin suomeksi, vuoroin lapiksi.
Jumalan suuri luonto, Lapin rannaton äänetön erämaa, mikä kirkkokummulle niin suurenmoisena avautui, oli korven sielunpaimenella aina ihailtavana. Mahtavia tuntureita näki hän kaikkialla, katsoi minne tahansa, ja aavoja jänkiä ja vuomia oli silmäin edessä mittaamattomat matkat. Kirkkokummun alla aukeni laaja lehtorantainen Markkinasuvanto, johon lännestä työntyi komea Könkämäeno, luonteisesta taas pujottelihe koukerrellen Lätäseno Vakkovalta-, Seitavuopio- ja Kuonnajärvien lomitse.
Niinkuin Lapin suuri koskematon luonto pohjattomine jänkineen, rannattomine aapoineen ja autioine tuntureineen oli säilynyt alkuperäisessä tilassaan, melkein yhtä alkuperäisenä luonnonlapsena vaelteli se kansakin, jota nämä sielunpaimenet olivat tulleet kutsumaan Herran kansaksi. Kirkon jumalan palvelijoiksi olivat kyllä useimmat kastetut, toiset väkipakollakin. Ja lähimailla raitioidessaan kävivät monet Herran temppelissä "papan pauhaamista" kuulemassa sekä kirkon peräisen komean pöydän edessä polvistuen saamassa papin kädestä "poramust ja juhkemust". Mutta kirkosta päästyään monet taas tuntureillaan hiipivät vanhojen jumaliensa luokse uhraamaan ja lukemaan isiltä opittuja rukouksia. Käväisivätpä muutamat jo salaisin puolin kalmismaallakin uhritoimituksilla. Siellä seisoi kaakkoisnurkalla vanha petäjärutimo, paksutyvinen uhriaihki, jonka rosoiseen tyvikoloon uhrianti pistettiin. Kuolleilta ja hautausmaan haltijoilta toivoivat uhraajat poro-onnea taikka apua sairauteensa, sisusvikoihin, silmäkipuihin taikka muihin tauteihin.