Part 12

Norjan lappalaisten vanhoja palvoskiviä nähdään vielä Njargavaaralla Raisjoen varrella, Koutokeinon pohjoispuolella, Seitterasvaaralla Muldisjoen varrella lähellä Jäämerta, Kiessjaurilla Koutokeinon lähimailla ja Kivijärven kutumarastossa Suomen rajoilla sekä Kilkkasjaurilla pari penikulmaa Suomen rajalta pohjoiseen.

Koutokeinossa ennen asuivatkin kaikkein hartaimmat vanhanuskon miehet, joilla oli tuhantiset porotokat, palvoselot.

Semmoisia vanhankansan äijiä oli Mahtin Aslakka, joka Koutokeinon Siepissä kuoli lopulla sadannettakymmenettään pari-, kolmekymmentä vuotta takaperin. Pyhällä Haldiitshohkalla paimenteli ukko kesäisin porojansa, ja siellä oli hänellä vanha palvospaikkansakin, jossa aina määräaikoina kävi uhraamassa. Mutta kun äijä ei vanhana enää jaksanut seitapaikalleen kulkea, otti hän Norjanmeren rannalta, Kirjikaissesta, pienen palvoskiven, kolmi-, nelikorttelisen, harmaan pitkulaisen kappaleen kuin tahkokiven, juti sen Haldiin kautta kotiinsa ja hoiteli kotoisena jumalanaan. Ensin säilytti ukko kiveä kotirannassa, joessa, ja kävi joka päivä sitä katsomassa, otti sen ylös vedestä, silitteli ja hyväili ja pani taas paikoilleen. Mutta vanhana, kun ei äijä enää jaksanut kulkea joellekaan, kantoi hän sen vuoteeseensa päänpohjiin ja säilytti siinä kuolemaansa asti. Hyvin menestyikin aina ukon elo, ei kenelläkään koko Koutokeinossa ollut niin suurta ja komeaa tokkaa kuin Mahtin Aslakalla. Muutamasti omisti äijä kaksikin sijtaa, suurta kotakuntaa, ja hänen porotokassaan oli 4000-5000 päätä. Mutta tästä suunnattomasta laumastaan ei ukko myynyt ainoatakaan elukkaa, sillä ei ollut lupa myydä. Vanhoja silmäpuoli-vaatimia ja viallisia härkiä hän vain lahjoitteli toisille sivakoista ja sivakkain vitsajuksista. Kuollessaan lupasi äijä poikansapojalle, Niilalle, perinnöksi puolen palvoskiveään. Ja sen sai Kiila, piti tallessaan ja pian kasvoi hänen tokkansa parituhantiseksi ja pysyi niin suurena ukon kuolemaan asti, joka tapahtui kolme, neljä vuotta sitten. "Mutta Kiilan jälkeläiset nyt pian kyllä köyhtyvät, kun ovat viime talvena tulleet ristityiksi."

Vanhanuskon miehiä oli Korran Pietikin, jo ulkonäöltäänkin, ollen oikein ruma vanha äijä kuin tunturin karvainen peikko. Syksyisin etelään jutaessaan hän aina laumoineen kulki vanhaan pyhään paikkaansa tunturissa. Parhaisiinsa pukeutuneena meni äijä palvoskivelleen, makasi siellä jumalansa juurella yönsä ja sitten aamulla päänsä paljastaen kumarteli sitä ja lupasi:

-- Tuon sulle lannanrommia keväällä palatessani, jos sinä suojelet minun eloni, niin ettei yksikään poro vieri pahdalta alas, kun keväällä meren rannalta palaan.

Ja vaikka keväällä palattiin toisia maita takaisin, teki Pieti-äijä matkan tunturijumalan luokse, maaten taas yön sen jaloissa. Yöllä tuli vanhan lapinäijän haamu herättämään häntä ja kysyi:

-- Toitko lannantuliaisia?

Heti hypähti äijä ylös, valoi kiveä lannanrommilla, voiteli lannanvoilla, ja sitten palasi tokkaansa. Eikä yksikään ukon poroista pudonnut jyrkkien Ruijan tunturien hirveihin autseihin, vaikka toiset niihin joukoittain menettivät karjaansa. Oli siellä muuankin kamala paikka, josta koko lauman piti kulkea. Toisella puolella oli jyrkkä pahtaseinä, toisella pohjaton kuru, ja välissä vain kaltainen kallion olkapää. Mutta kun Pieti jumalaisensa luota palanneena parhaissa pukimissaan ohjasi elonsa kulkua, niin hyvästi karja siitäkin ruuhkasi lävitse.

Mutta Korran Pieti ei pysynyt vahvana loppuun asti niinkuin Mahtin Aslakka. Tuli ukko kristityksi eikä enää mennyt tunturijumalansa juureen, päinvastoin aina kaukaa kaarsi sen paikan ja juti toisia maita. Mutta silloin tunturijumalakin hylkäsi äijän: porot vierivät kuiluihin, kuolivat tauteihin, ja viimein ukko tuli aivan köyhäksi. Lapsetkin kuolivat, niin ettei jäänyt lopulta kuin yksi tytär, ja sekin tuli hulluksi.

Koutokeinosta ei ole vanha usko vieläkään kadonnut. Vieläkin joskus hädän tullen mennään erämaan jumalien luokse ja viedään niille uhreja. Monesti on muistettu Kilkkasjaurinkin isienaikaista kalaseitaa, veden huuhtelemaa kiveä, joka niinkuin pikkuinen kinnipeskinen, kurttuinen lapinäijä rosoisena ja ruskeana seisoo järven koillisrannalla, kala-apajan äärellä. Ei ole monia vuosia siitä vierinyt, kun Oskalon 70-vuotias vaari kertoi sitä Hukka-Salkon kanssa lyylitelleensä.

Olivat ukot kalalla, ja Kilkkanen antoi kovin huonosti, ei edes keittoa suonut. Silloin astelivat äijät palvoskivelle ja valittelivat:

--- On huono sää nyt! Vedämme nyt palvoskalaa. Jos saamme hyvin kalaa, niin voidamme sinut rasvalla. Kyllä sinä, raukka, olet siinä ruostunut. Mutta jos saamme hyvin kalaa, niin kyllä me sinulle tuomme rasvaa ja puhdistamme sinut.

Sitten mentiin taas vetämään, ja Kilkkanen laskikin nuotan täpö täyteen. Hyvillä mielin kiskottiin pyydys apajalle. Mutta juuri kun oltiin saalista maalle saamassa, muuan puittiopoika päästi leuoistaan:

-- Jo me saamme nämä kalat! Jo me sinua, kiviparka, rasvalla voitelemme. Emme anna sulle mitään. Lyömme kivellä pääsi rikki.

Mutta silloin rävähtikin suuri tuulenpuuska ja rysäytti nuotan nurin. Ja kaikki kalat pääsivät karkuun.

Vanha seita otti omansa pois, sillä se ei sallinut puittionkaan pilkkaa.

Vistottaa alkoi kalamiehiä kovin, noloina he heittivät pyydystämishommansa, ja peloissaan katsellen rannan ruskeaa kiveä he astelivat kodalleen.

Samalla tavalla tapahtui toisillekin Lapin kalamiehille Kilkkasjaurilla. He rukoilivat seitaa:

-- Addi munji kuulit, nuft ko ouddike addam, mun vuöillin vuöijam duu![17]

Ja saivat nuottansa täyteen. Mutta silloin ylimielisesti hekin ilveilivät:

-- Emme anna sulle, palvoskivi, mitään!

Vaan eivät saaneet kalamiehetkään: nuotta repesi, kalat sähähtivät järveen. Siitä suuttuivat kalastajat, noituivat:

-- Tuon riettahan me kyllä tuolta otamme ja upotamme järveen!

Ja heittivätkin vanhan seitakiven ikuiselta seisomasijaltaan aaltoihin.

Mutta aamulla kun kalamiehet kodastaan kömpivät ulos, näkivät he kiven taas pystyssä vanhalla paikallaan. Ruskeana ja rosoisena se siinä seisoi niinkuin ennenkin.

Jopa se, vielä kosteana, loisti entistä kirkkaammin aamuauringossa.

Ja samalla paikalla seisoo Kilkkasen pieni ruskea jumalainen vieläkin.[18]

Sellainen on Kilkkasjaurin seitakivi. Salainen mahtava voima piilee tässä pienessä ruskeassa vanhanlapin jumalaisessa. Ja samanlainen pelottava haltija ja väki asuu muissakin vanhoissa metsäjumalissa. Eivät ole kyenneet Lapin apostolit eivätkä ristinjumalan papit niiden ikivanhaa voimaa ja tuhansien vuosien takaa periytynyttä mahtia kokonaan tuhoamaan, vaikka kykenivätkin joukoittain niiden muotoja pirstomaan ja maahan sortamaan.

Vanhat Lapin jumalat piilevät vieläkin erämaiden kätköissä ja seisovat ikivanhoilla sijoillaan tunturien kalliopohjalla.

Ja vahva usko isien jumaliin elää erämaan kansan veressä, piillen siellä kaikkein syvimmässä kätkössä.

SALKKO-NIILA

Melkein koko Perä-Pohjola ja Lappi tunsi Salkko-Niilan. Hyvin monet tunturimaiden kulkijat saivat nähdä hänet suurine porolaumoineen erämaita kiertämässä, taikka taas kohtasivat ukon komeine raitoineen markkinamatkoilla. Tuttu oli ukko tunturien takaisille Koutokeinonkin asukkaille, näkivätpä Jäämeren rannankin kaukaiset kylät hänet markkinakentällään.

Kaikki ovat kuulleet ainakin kerrottavan Salkko-Niilan merkillisestä möykkääjästä, "pirusta".

Salkko-Niila, Niila Länsman, oli vain vanha, 1822 syntynyt lapinäijä, mutta upporikas pororuhtinas, joka nuorempana miehenä oli porotokkineen tullut Utsjoelta Inariin, kierrellyt ympäri pohjoisia tunturiseutuja, mutta sitten vanhana asettunut elämään hirsistä rakennettuun pirttipöksään Inarin etelälaidalle, "Iivalon päälle", Lismajoen ja Ivalon yhtymille, Saariselän vedenjakajan takalistolle. Samassa lapinsijtassa, jota sanottiin Salkonkyläksi, asusteli pikku pirtissään myöskin "Pikku-Hannu", Hannu Kitti, toinen lapinmies, suuren porokarjan omistaja hänkin.

Suunnattomat olivat näiden pororuhtinasten karjalaumat siihen aikaan, kun ne olivat suurimmillaan. Sanotaan Salkko-Niilalla parhaina päivinään olleen 4000-5000 sarvipäätä, jotkut puhuvat 10,000:kin, ja Pikku-Hannulla taas oli 5000-6000, niin että ukkojen yhteinen elo nousi toiselle kymmenelle tuhannelle. Vieläkin muistelevat Lapin vanhat miehet niitä aikoja, jolloin Salkonkylän äärettömät laumat tuntureilla ja jäkäläkankailla vaeltelivat. Niinkuin mahtava kohiseva virta ne vyöryivät tunturin rinnettä alas, ja niinkuin suunnaton itikkaparvi ne täyttivät koko ympäristön. Semmoiseen virtaan jos eksyi vieraista tokista poroja, niin sinne ne tavallisesti hukkuivat saamattomiin. Sillä sellaisesta monituhatpäisestä laumasta ei kukaan vieras saattanut mennä omaansa yrittämäänkään, eivätkä porojen isännät taas itse välittäneet, oliko heidän karjassaan vierasta sukua vai ei. Sanotaanpa, että ukot vielä tahallaankin, varta vasten, ajelivatkin syrjäpuolista vieraita poroja omaan eloonsa. Sitä kyllä ei ainakaan Salkko-Niilan tarvinnut tehdä, sillä hänellä oli omat ajelijansa.

Salkko-Niila oli niitä oikeita vanhoja lapinukkoja, jotka vielä uskoivat isien jumaliin ja niitä palvoivat. Vaikka hän olikin "kristitty" ja tunnusti kirkonoppia peläten pappienkin jumalaa, niin hänellä oli verissään isiltä perityt pyhät tiedot ja uskomukset, joihin hän luotti enemmän kuin pappien opetukseen.

Niinkuin isät olivat tehneet ennen häntä, niin teki Salkko-Niilakin.

Joka syksy porojen rykimäaikana, kun talvi jo oli tullut tunturimaihin, varustautui Niila-ukko matkalle. Parhaat peskit ja lakit, kengät ja kintaat, kaikki uusia ja puhtaita, puki hän päälleen ja valjasti kaksi parasta ajohärkää ahkioiden eteen, varaten niihin evästä kaikenlaatuista, vieläpä viinaakin. Laumastaan valitsi ukko kaksi kauneinta poroa: kaikkein mustimman ja kaikkein valkoisimman hirvaan, sitoi ne ahkion perään ja lähti ajamaan tuntureita kohden. Ei kenellekään Niila sanonut, mihin hän menee ja mitä varten. Ei, vaikka kuka olisi kysynyt, senkun sanatonna vain painui kiveliöihin.

Vasta parin viikon kuluttua ukko palasi tunturilta, yksinään ajellen poroillaan, mutta komeat hirvaat eivät olleet matkassa. Nytkään hän ei kertonut kenellekään, mihin oli hirvaat hukannut, ryhtyen vain hyvillä mielin ja tyytyväisenä toimiinsa ja ketteränä kepsutellen.

Mutta se kyllä arvattiin, että Salkko-Niila oli käynyt erämaassa jumalan palvelusretkellä, tiedettiin, että äijällä oli jossakin kaukaisessa tunturiseudussa salainen seita, jota hän kävi salakättä palvomassa. Sille hän uhrasi kauneimmat poronsa, mustimman ja valkoisimman hirvaan, ja siellä isiensä jumalan luona, ypö yksinään jylhässä erämaassa, hän isien tapaan toista viikkoa palvoi, mässäsi ja sitten ajeli tyytyväisenä kotiinsa. Mutta kun naapurit olivat jo vanhasta uskosta luopuneet, täytyi ukon toimittaa palvontansa salassa yksinään.

Taatsin seitaa, komeaa kivijumalaa, joka oli Salkosta parin penikulman päässä, mitä piiloisimmassa paikassa, jylhän kalliorantaisen Taatsinjärven reunalla, on arveltu Niila-ukon käyneen kumartamassa. Toiset sanovat Salkko-Niilan ajaneen Peltotunturille Norjan rajoille, toiset taas matkanneen kaukaiselle Viipustunturillekin, joka on Salkonkylästä Inariin päin, ja siellä Lemminkorsaan, suureen pahtakuruun hirvaansa elävänä uhranneen. Tänne kerrotaan Niilan toisinaan menneen vain sivakoilla hiihtäen, ainoastaan evästä ja viinaa matkassaan. Mutta kun ukko palvoskiven luona luki uhrilukujaan, valeli kiveä viinalla ja voiteli poronkuulla, ilmestyi itsestään, ajamatta, paikalle ukon porotokka, josta hän valitsi kaksi hirvasta uhraten ne Lemminkorsan pyhään pahtakuruun.

Jumalalleen Salkko-Niila oli tehnyt uhrilupauksen, jotta hänen elonsa hyvin menestyisi. Ja siksi hän aina joka syksy, kun elo oli erämaista koottu ja vuodentulo nähty, teki matkan tunturipyhäkköönsä ja antoi lahjansa sekä kiitosuhrinsa palvoskivelle.

Kerrotaanpa, että Niila olisi luvannut jumalille uhriksi lapsensakin, "nuorimuksen" tyttärensä.

Vanhat Lapin jumalat suosivatkin harrasta palvelijaansa, Salkko-Niilaa, niin että hänen tuhantinen tokkansa kasvoi yhä suuremmaksi. Vieraitakin poroja ilmestyi tuon tuostakin hänen laumaansa, mutta Niilan porot, jos eksyivätkin vieraisiin parttioihin, eivät niissä kauan viihtyneet, vaan palasivat jälleen omaan joukkoonsa. Ja komeita, suuria ja lihavia olivatkin Niilan porot, hurjia menemään kuin villipeurat, joita ei lumikaan pidättänyt. Oli Kiilalla niinkin villejä pailakkoja, että niitä ajoon opetettaessa vuottoraipatkin rapsahtelivat rikki.

Komea oli joikukin, jonka toiset lappalaiset olivat Salkko-Niilasta tehneet, ja komea oli sen nuottikin, sillä maailman-rikkailla pitää olla komea joiku ja komea nuotti.

Näin Kiilasta joiattiin:

-- Salkko-Niila, nun nun nun nun nuu, on rikkaimpia lappalaisia ja pitää palvoskiveä Peltotunturissa. Kyllä palvoskivi kokoo poroja kokoon, kaikki yhteen tokkaan kokoo. Tulee vielä muittenkin ihmisten poroja hänen tokkaansa. Ja toisten ihmisten tokassa eivät säily hänen poronsa, vuoden, kaksi korkeintaan ne säilyvät. Porot ovat kuin peurat, menentelijät ja arat. Ja niin kauan Salkko-äijä palvelee, että kymmentuhatta on koko elo.

Jotkut kyllä, kadehtijat ja vihamiehet, sanoivat Salkko-Niilan palvelevan pirua, ja joikasivat:

Salkko-Niila, nun nun nun nun nuu, palvelee pirua, jotta porotokka suureksi tulisi.

Rahaakin, markkoja ja kruunuja, hopeakolikoita ja seteleitä, karttui kasoittain Niilalle. Jopa sai ukko rahoja niin paljon, ettei enää uskaltanut kaikkia kiisoissaan eikä aitoissaan tallettaa, vaan piilotteli varkaiden pelosta niitä omiin salapaikkoihinsa, milloin mihinkin. Sitoipa Niila kerrankin kaksikymmentätuhatta markkaa hopeaa ja seteleitä karvakenkään, kääräisi sen tuohikäppyrään, kiersi kuusen koskuksiin ja sitten kätki aarteensa metsään, kaatuneen lieon alle ja peitteli vielä kävyillä ja sammalilla niin huolellisesti, ettei enää itsekään aarrettaan löytänyt. Sinne se jäi kiveliöihin metsän hyviksi.

Ei Niilan kyllä olisi tarvinnut olla varkaista huolissaan, sillä hänellä oli omat huolehtijansa. Niinpä kerrankin Niilan renki varasti isäntänsä kätkön ja lähti karkuun. Mutta pitkälle hän ei ennättänyt, kun jo näkymättömät ajajat olivat kintereillä ja kiusasivat miestä, juoksuttivat hulluna erämaassa ristiin, rastiin, niin että hänen täytyi viedä rahat sinne, mistä oli ottanutkin.

Niin auttoivat ja suosivat isien jumalat vanhaa Salkko-Niilaa. Valtavine laumoineen hän kierteli tuntureilla ja ajeli komeasti suurilla villeillä äärillään Ruijan rannoilla ja kaikilla markkinapaikoilla. Joka syksy hän aina katosi pariksi viikoksi erämaihin.

Mutta sitten seurasi kova koettelemusten aika. Mitä lienee Salkko-Niila tehnyt, millä lienee jumalansa vihoittanut, kun häntä rupesi kova onni vainoamaan, -- kun Lapin vanhat jumalat eivät häntä enää suosineetkaan. Olisiko ukko joutunut epäuskoon, ruvennut horjumaan luottamuksessaan isien jumaliin ja arvelemaan itsekin, että hän, kuten muut sanoivat, palvelee sittenkin pirua. Eivät jumalat suvaitse rinnallaan muita jumalia, eivät Lapinkaan jumalat. Nekin tahtovat miehen kokonaan. Tuli Lappiin suuri porojensurma, kamala ruttonuoli ampui jängästä ja kaasi karjat melkein sukupuuttoon. Se oli kamala aika: joukoittain kaatuili poroja samoille jalkain sijoille, sortuen joskus parttioittain yhteen kasaan, etteivät toiset päässeet kaatumaankaan, ja niin makasi erämaissa kaikkialla oikein röykkiöittäin raatoja. Ei mennyt surma Niilankaan ohitse, vaan teki surkeat tuhot hänenkin komeassa, valtavassa laumassaan. Ja kun Niila siitä taas vähän pääsi jaloilleen, rupesi hän saamaan uusia jopinsanomia: poroparttioita karkaili hänen karjastaan, milloin minnekin vieraille alueille, häviten sinne ja tulematta enää takaisin niinkuin ennen. Niin harhaantui kerrankin seitsensatainen tokka Enontekiön tunturimaihin ja hävisi Hetan, Näkkälän ja Peltovuoman poromiesten laumoihin. Monet kerrat rohkenivat poronrosvot käväistä itse Kiilan tokassakin ja viedä milloin poron milloin kaksi, jopa useasti koko joukonkin. Eivätkä näkymättömät huolenpitäjät enää ahdistelleet rosvoja, vaan ne saivat kenenkään häiritsemättä hävitä saaliineen. Siitä jo uskalsivat varkaat käydä ukon rahakätköjenkin kimppuun, ja monet ovelat petturit viekoitelivat ja narrasivat äijän menettämään omaisuuttaan kerran toisensa jälkeen.

Niin Niila-ukko, suuri maailman-rikas, aivan köyhtyi, viimein niin, ettei edes enää voinut toimittaa syksyisiä palvontaretkiäänkään. Ei ollut hänellä lopulta enää poroja, ei juuri merkin kantavaa, sati sitten mustaa ja valkeaa hirvasta, Ukko-rukka oli joutunut kokonaan jumaliensa hylkäämäksi niinkuin muinoin Job, suuri itämaan hurskas.

Mutta vielä kovempaa sai Lismajoen pirtin köyhäksi riistetty ukko kokea, sillä Salkko-Niilan jumala oli vielä ankarampi kuin Jobin jumala. Kun ukko ei enää saattanut toimittaa lupaamiansa hirvaita tunturien seitakivelle, tuli jumala aivan tyytymättömäksi ja suuttui Niilalle kokonaan. Olihan Niila vielä luvannut nuorimuksen tyttärensäkin uhriksi, mutta ei ollut sitäkään antanut. Silloin vanha, ankara tunturien valtias tuli Niilan pirttiin möykkäämään.

Ja niin sai kuulu Salkko-Niilan "piru" ja "kolkuttaja-äijä" alkunsa.

Se oli merkillinen olio se Salkko-Niilan kolkuttaja. Joka yö se kävi ukon asuinpirtissä elämöimässä. Kuului ensin kuin kynsillä olisi raapaistu porstuanlattiata, sitten kahinaa sillan alta, ja sen jälkeen alkoi möykkääjä toimia pontevammin. Se röykytteli ovia ja kolkutti seiniä, täräytteli ikkunoita ja paukutti lattiaparsia, pirtin laella se kopsehti ja nurkissa tassutteli, ja toisinaan se tuli sisäänkin ja heilutti kattilaa koukussa niin että kolisi, heitteli istuinpöliköitä, helisteli avaimia taikka raaputteli uunin takana ja tömisteli jalallaan lattiata. Mutta tavallisesti ei mitään näkynyt, ei minkäänlaista olentoa, senkun liike vain kuului ja käpsehtiminen, ja toisinaan esineet liikahtelivat ja ponnahtelivat paikoiltaan näkymättömän käden heitteleminä. Joskus sentään nähtiin pimeästä loukosta kuin kirkas silmä, joskus vilahti ovessa musta taikka valkea koira, ja väliin nähtiin vanhan, harmaan lapinäijänkin häilähtävän oviaukossa. Päivällä ei näkynyt eikä kuulunut mitään, mutta kun yö tuli ja tulet oli sammutettu, alkoi heti entinen elämöiminen. Varsinkin seurasi kolkuttaja uhriksi luvattua tytärtä: vasta sen jälkeen kun tyttö oli pannut makuulle, ilmestyi möykkääjäkin ja kolkutteli aina kovimmin sillä kohdalla, missä tyttö oli.

Tätä ehkä epäuskoiset luulevat vain tavalliseksi takkavalkeatarinaksi, ja Lapin vanhojen erämaan kiertäjien vilkkaan mielikuvituksen tuottamaksi tunturimaailman kummitusjutuksi.

Mutta moni rehti mies ja vakava vanha ukko on Salkossa käynyt ja viettänyt siellä porokaarteella ollessaan useita öitä, siten itse ollen "paikan päällä" näkemässä ja kuulemassa Lismajoen pirtin kummaa kolkutusta. Onpa kerran Inarin nimismieskin, Rossander, apulaisineen varta vasten käynyt ukon asunnolla ottamassa asiasta selkoa, tutkinut siellä ja nuuskinut kaikki paikat, laittanut miehet vartioimaan sekä ulos että sisälle, ja itse asettunut lattialle loikomaan ja vartiota pitämään. Ja heti kun on tullut pimeä ja tulet on sammutettu, on näkymätön olento alkanut entisellä tavallaan ilmoitella olemassaolostaan. Eikä ole vallesmanni voinut muuta kuin tunnustaa, että Salkko-Niilan mökissä on todellakin merkillinen ja käsittämätön möykkääjä.

Eikä Salkon kolkuttaja vain omia aitojaan möykytellyt. Hyvin kärkäs se oli tekemään kaikkea, mitä kummastelemaan tulleet taikka muuten taloon sattuneet vieraat sillä teettivät. Niinkuin kerrankin, kun joukko Kittilän poromiehiä vietti Salkossa yötänsä ja illalla kolkuttajan kanssa ilvehti.

Möykkääjä ensin ilmoitti olemisestaan porstuassa raapiskellen.

-- I lee ko stuorra tsaahpan! -- ei ole kuin suuri hiiri, Salkko-Niila sanoi, kun toiset jo hörössä korvin kuuntelivat.

Mutta silloin alkoi kattila kannattimessaan uuninkupeella ankarasti heilua ja röykyttää kiveä vasten, niin että Niila-ukon täytyi jo tuskastuneena kieltää:

-- Ele, jalla pärgalak, mun uddu ruiehta tsuöuhki! Jotta, älä, tyhmä piru, minun uutta pataani riko.

Sanoi siitä muuan poromies:

-- Osaat sinä kyllä pataa paukutella, mutta etpäs voi niin kovasti lyödä jalkaa lattiaan kuin minä!

Mutta silloin kun näkymätön nurkassa jymäytti jalan lattiaan, niin seinät ja ikkunat tärähtivät ja kattilat lattialla hypähtivät.

Silloin mies irvisteli:

-- Tuleppas, piru, kortille! Vai osaatko sie korttia lyyä?

Heti alkoi nurkasta kuulua läiskettä, aivan kuin olisi kortteja pöytään lätkitty.

-- Pelaat sie, köyhä piru, korttia kyllä, mutta eipäs sulla ole rahoja! taas yllytettiin.

Kova helähdys vain kuului, kun pirtin nurkassa kaadettiin kokonainen hopeanelikko lattialle.

Ja kaikkea, mitä vain yllytettiin, uunintakainen teki: sahata jyrskytti, hakata kalskutti, takoi, jauhoi, kiljui, päästeli röhönauruja, yski, ähki ja aivasteli.

Heittipä poromies siitä tuppipuukon vöineen nurkkaan ja sanoi:

-- Etpäs sie saa tuotakaan liikkeelle!

Rysähdys, -- ja tuppivehkeet rapsahtivat peräseinään.

Viimein uskalsi joku ilvehtiä:

-- Etpäs sie, piru-parka, uskalla tulla näkyviin! Tuleppas miehen kanssa painimaan!

Ilmestyipä silloin oviaukkoon vanha harmaa lapinäijä, lapinpeskeissä ja neljäntuulen lakissa; musta koira avasi äijälle oven ja juoksi sitten sen jalkojen välitse ulos. Mutta kun harmaa äijä rupesi lähestymään ilvehtijöitä, ei painiinhaastajassa enää ollutkaan miestä. Peloissaan täytyi hänen pyytää painikaveria nopeasti poistumaan.

Tällainen oli Salkko-Niilan kolkuttaja-äijä, tällaisena esiintyi suuttunut tunturien palvoskiven haltija. Monet vuodet joka ikinen yö se milloin milläkin lailla möykkäsi ja kolkutti ja piti erämaan eläjiä levottomina ja kiusasi köyhää Niilaa, joka ei enää saattanut seidalleen mitään uhrata. Esi-isien vanha väkevä jumala oli tullut Lismajoen pirtin öiseksi isännäksi, pelottavaksi velkojaksi, joka pimeydestä alituisesti muistutti olemassaolostaan ja täyttämättömistä lupauksista.

Yritettiin kolkuttajaa kyllä monet kerrat, vaikka turhaan, karkoittaa poiskin, jopa kerrotaan Inarin papinkin käyneen häntä Jumalan sanalla manaamassa, mutta ei se sitäkään hävennyt, entistä pahemmin vain möykkäsi, jopa papin kuullenkin paukutteli seiniä. Kirkon Jumalan palvelijalla ei näyttänyt olevan valtaa lapinkansan ikivanhan jumalan ylitse.

Ja jumalien hylkäämänä köyhä ukko-raukka tuli yhä kurjemmaksi, yhä enemmän kiusaantuen väsymättömän rienaajan härnäämänä ja ahdistelemana. Ei kelvannut hän enää esi-isien jumalalle, ja kirkon Jumalan uskovaiset sanoivat häntä perkeleen palvelijaksi. Talletti hän kyllä vuoteessaan, päänsä pohjissa, tunturista, pyhästä palvospaikastaan tuomaansa pientä kiveä, kotiseitaa, ja sitä salaisesti rasvalla voiteli ja pyyteli siltä suosiota. Mutta kun häntä yhä vain onnettomuudet vainosivat ja kolkuttajakin aina vain kiusasi, tunsi Niila-parka, ettei hänellä ollut turvaa missään.

Lopulla ikäänsä, yli kahdeksankymmenen-vuotisena, oli äijä jo aivan höperönä, istuskeli vain yksinään vuoteellaan itsekseen puhellen, taikka kuljeskeli hupsuna ulkona rahojaan etsiskellen ja olematonta porotokkaansa muka paimennellen, taikka taas varustihe lähtemään tunturille suurelle jumalalleen uhraamaan mustaa ja valkkohirvasta. Viimein Niila-rukka tuli kokonaan taitamattomaksi, jopa aivan syömättömäksikin. Ei kelvannut vaarille enää edes mieliruokansakaan, tuores poronliha; vähiä hiuskarvojaan ja harmaita partajouhiaan hän vain nyhti irti ja pisteli suuhunsa, pureskellen niitä ja kehuskellen:

-- Lee munji poramust -- on mulla syötävää.

Pahan äijän vallassa sanottiin Salkko-Niilan jo kokonaan olevan hänen elellessään tällaisena vanhana höperönä, väsyneenä ja lopulleen kiusattuna, köyhänä ja hylättynä ukko-raukkana.

Ja paholaisen viemänä kerrotaan hänen täältä manallekin menneen 90-vuotisena vanhuksena, vaikka hän vuotta ennen kuolemaansa, syksyllä 1911, sai papinkin luokseen ja otti Herran ehtoollisen.