Part 2

Kun Arabialaiset valloittivat Sansibarin, huomasivat he Portugalilaisten mustien alamaisten olevan kahta lajia, watumiaa (orjia) ja wangwanoita (vapaita). Vapaita olivat neekerit, jotka joko säästörahoillaan olivat ostaneet itsensä vapaiksi orjuudesta, tahi isäntänsä kuoltua päässeet vapauteen; ne lapset jotka syntyivät sittenkuin vanhemmat olivat saaneet vapauden, tulivat vapaiksi.

Sitten on sana "wangwana", se on saanut yleisemmän ja laajemman merkityksen ja sitä käytetään osoittamaan sekä orjia että vapaita Sansibarissa.

Wangwanat ovat hyvin helliä ja uskollisia sekä kiitollisia ja niillä on monta muuta ihmisluonnon hyvää puolta. Niistä voi tulla hyviä ja kuuliaisia palvelijoita ja useat niistä ovat vikkeliä, kunniallisia, ahkeroita, tarkkaoppisia, toimellisia, rohkeita ja oikeamielisiä -- sanalla sanoen: he ovat yhtä hyviä kuin mikään värillinen tahi väritön rotu koko maapallolla. Mutta oppiakseen tuntemaan niiden arvon pitää oudolla olla tarkka ja kestäväinen vaarin-ottokyky sekä on hänen unohdettava korkeampi arvoasteensa, josta hän itse ja hänen rotunsa ehkä voi kerskata.

Neekerit Sansibarissa ovat kansaa, joka vast'ikään tulleena rauta-aikaan nyt melkein väkipakolla joutuu yhteyteen kansojen kanssa, jotka nelituhatvuotisen edistymisen tähden ovat jättäneet nämä mahdottoman kauas taaksensa. Niissä on vielä raakalaiskansan paheet; mutta ne ymmärtävät täydelleen minkälainen ja kuinka kurja tämä tila on.

Ne wangwanat eli Sansibarin alkuasukkaat, jotka asuvat Nyambussa, ovat onnellisia ja iloisia ihmisiä, pitävät seurasta ja seurustelevat sentähden mielellään. Turhamielisyytensä saattaa heidän pitämään sitä kunnianansa että heillä on muutamia valkoisia paitoja ja heleänpunaisia lakkia. Jos mgwana [Stanley kirjoittaa kansain nimet niinkuin neekerit sanovat; siten merkitsee m maan nimen edessä asukasta sieltä (mjiji = Jijistä kotoisin oleva henkilö) wa useita henkilöitä samasta maasta (wajiji = Jijistä kotoisin olevia) u merkitsee maata itseä (esim. Ujiji = Jijin maa)] on nähnyt Euroopalaisen tai Arabialaisen kävelevän keppi kädessä, niin on melkein varma, että jos hän on kylliksi rikas ostaakseen itselleen valkoisen paidan ja punaisen lakin, niin saa myöskin nähdä hänen kävelevän keveä keppi kädessä.

Kaikkein köyhimmät wangwanoista menevät palvelukseen muille, kantamaan myttyjä, laatikoita ja tavaroita. Jotka haluavat helpompaa työtä ja ovat hyvässä maineessa, pääsevät portinvartijoiksi tai rengeiksi euroopalaisille kauppamiehille. Toiset, jotka ovat saaneet oppia käsitöitä, ansaitsevat elatuksensa korjaamalla pyssyjä, tekemällä veitsiä, sapelinkantimia, satulalaitoksia, tahi nikkaroimalla ja laivanveistolla. Saaren sisä-osissa ja mannermaan rannikolla on toisen lajisia wangwanoita, jotka pitävät parempana kuljeskella ympäri arabialaisten kauppiasten ja tieteellisten matkueiden mukana kuin olla kärsimässä arabialaisten maanviljelijäin oikkuja, sortoa ja kitsautta.

Mutta mgwanan suurin kunnianhimo on päästä huoneen ja puutarhan isännäksi. Puutarhakaan ei tarvitse olla suurempi kuin että siihen sopii tusina kokospalmuja, tusina maniokpensaita, puoli tusinaa banania, puoli tusinaa batatia ja kaksi tai kolme maapistasia-lavaa -- se on kaikissa tapauksissa hänen puutarhansa, hänen omaisuutensa ja sen tähden hänelle niin suuriarvoinen, ettei sen arvoa voi rahoissa määrätä. Tämän pienen mutta hyvinhoidetun puutarhan nurkkaan tahtoisi hän rakentaa itselleen huoneen ja laittaa sen eteen erityisen pienen pihamaan, jossa saisi kävellä puoli tusinaa kanoja ja vuohi, jonka hän lellittelisi aivan pilalle, hyväilisi sitä oikein hartaasti.

Hän menee kahdesti naimisiin, tulee neljän tai viiden lapsen isäksi ja ehkä yhden kai kahden orjan omistajaksi. Silloin nauraa musta tilanomistaja koko maailmalle ja katsoo olevansa yhtä hyvällä kannalla ja hyvinvoipa kuin joku Sansibarin Arabialaisista. Mutta onni häntä harvoin pilaa. Hän pitää hauskasta kanssakäymisestä ja hänen hyvä sydämensä hankkii hänelle kuinka monta ystävää hyvänsä. Maissista tehty olut, palmuviini, kokospähkinän-maito tai euroopalainen paloviina laajentavat vielä puolestaan ja vahvistavat hänen ystävyysliittojansa.

Wangwanojen lukuisuuden ja monien hyvien ominaisuuksien vuoksi voi ennustaa sen päivän tulevan, jolloin niitä katsotaan paremmiksi kuin minä niitä nyt pidetään, ja jolloin niitä rehellisesti kohdellaan hyvinä alamaisina sivistyneessä valtakunnassa, joka niitä voi kasvattaa, sillä ne ovat suuren afrikalaisen kansan ydin ja voivat yhtä voimallisesti edistää tuon suuren maan-osan vastaista onnea, kuin nykyiset olosuhteet uhkaavat tehdä sille onnettomuutta.

Valmistukset. Retkikunta lähtee liikkeelle.

Huhu oli jo aikoja ennen levinnyt täällä, että Stanley ottaisi mukaansa kaikellaista kansaa, joka kuormaa jaksaisi kantaa. Aina siitä pitäin kun hän tuli Sansibariin, oli hän hyvissä kirjoissa niin Arapialaisten kuin wangwanain kesken. He eivät olleet unhottaneet että hän oli se, joka löysi "vanhan, valkoisen miehen" -- Livingstonen Ujijissä, eivätkä hänen anteliaisuuttansa ja hyvyyttänsä miehiänsä kohtaan.

Stanleylla oli nyt se vaikea tehtävä että mahdottoman suuresta hakijajoukosta valita sopivimmat seurakumppaneiksi pitkälle ja vaaralliselle matkalleen. Melkein kaikki raajarikkoiset, keuhkotautiset ja heikkovoimaiset miehet, jotka Sansibarissa olivat, ilmoittivat itsensä osan-ottajiksi retkikuntaan, mutta saivat luonnollisesti kohta kieltävän vastauksen. Niiden kintereillä seurasi saaren kaikki roistot, tappelijat ja irstailijat, ja näitä ei ollut niin helppo huomata. Orjia ei myöskään ollut aikomus ottaa, sillä nehän ovat herrainsa vallan alaiset, mutta siitä huolimatta tuli otetuksi monia, joiden oikeasta säädystä ei Stanleyllä ollut vähintäkään aavistusta, ennenkuin hän useampien kuukausien päästä niiden riidoista leirissä tuli huomaamaan, kuinka ne kavalat veijarit olivat vetäneet häntä nenästä.

Kaikki ne, jotka olivat olleet Stanleyn mieliksi retkikunnassa Livingstonen etsimistä varten vuonna 1872, otettiin kohta.

Mutta ennenkuin mitään voitiin toimittaa, oli jokaisen saatava tavanmukaiset lahjat.

Eräs sai kultasormuksen pannakseen sen paksuun mustaan sormeensa, eräs toinen hopeavitjat ripustaakseen ne kaulansa ympäri. Kiitollisuus teki leveän suun vielä leveämmäksi.

Eräs tuli silmänräpäyksen ajaksi aivan tajuttomaksi kiitollisuudesta, kun Stanley ripusti loistavan agat-kaulaimen hänen kaulaansa ja sormeen asetti raskaan sinettisormuksen. Eräs kolmas sai hopeaisen väkipuukon, kullatun rannerenkaan ja parin korvarenkaita.

Kaikki suuret yritykset vaativat valmistusta ja perinpohjaista miettimistä eli, kuten wangwanat sanovat, _shauri'a_. Nämä shaurit ovat hyvin tavallisia itä-Afrikassa. Täällä pelätään kiirehtimistä. "_Poli, poli_!" varovasti, varovasti! sanoo wangwana, kun jotakin tärkeätä yritetään.

Sellaisen shaurin piti Stanleyn nyt pitää niiden wangwana-päällikköjen kanssa, jotka olivat taipuvaiset seuraamaan häntä. Päälliköt asettuivat puoliympyrään ja Stanley asettui jalat ristissä kasvot heihin päin.

Mitä haluatte, ystäväni? Puhukaa! sanoi hän.

Ne mutisivat, änkyttivät ja katsoivat toisiinsa, ikäänkuin jos ne naapuriensa naamoissa olivat voineet lukea tarkoituksen, jota varten olivat tulleet. Kun ei kukaan tahtonut alkaa, remahtivat ne viimein kovaääniseen nauruun.

Eräs päälliköistä, jonka nimi oli Manwa Sera ja, vaikka hän aina näytti hyvin vakavalta, kuitenkin oli aina valmis hyvään pilapuheesen, oli olevinaan äkeissään ja sanoi naapurilleen:

-- Puhu sinä, Safeni! Meillä on todella lasten kujeet. Luuletko Stanleyn tahtovan syödä meidät?

Safeni alkoi sitten, hyvin varovasti, hetken epäröityään:

-- Oomme tulleet, massa, -- sanalla sanoin, kuuntelemaan. Haluamme tietää joka askeleen minne meidän on mentävä. Matkamies ei lähde tietämättä mihin matka vie. Oomme tulleet saamaan tietoa mihinkä maihin aijot meitä viedä, massa.

Samalla varovaisella ja matalalla äänellä, ikäänkuin jos se, mitä hänellä oli sanottavaa, olisi ollut liika tärkeätä kovalla äänellä lausuttavaksi, alkoi Stanley murtavalla swahili-kielellä selittämään aijotusta matkasta. Hän luetteli maan toisensa perästä, joista wangwanoilla oli tähän saakka ollut ainoastaan himmeä aavistus ja samaten virran ja järven toisensa perästä. Hän sanoi toivovansa heidän avullaan suorittavansa kaikki onnellisesti ja perinpohjaisesti.

Päällikköjen suusta kuului Stanleyn puheen aikana hämmästys- ja ilohuutoja sekaisin rauhattomuus- ja kauhistushuudahduksien kanssa, ja kun hän lopetti, hengitti jokainen raskaasti ja huusi ihmetellen:

-- No, toverit! Sitä voi sanoa retkeksi joka kelpaa!

-- Mutta massa, sanoi eräs Uledi niminen päällikkö, sittenkuin oli vähäsen rauhoitettu, vaatiihan tämä matka vuosia, -- kuusi, yhdeksän tai kymmenen.

-- Loruja, vastasi Stanley. Kuusi, yhdeksän tai kymmenen vuotta! Mitä te ajattelette? Arabialaiset tarvitsevat, se on kyllä totta, kolme vuotta keritäksensä Ujijiin, mutta muistakaa että minä olin ainoastaan kuusitoista kuukautta matkalla Sansibarista Ujijiin ja taas takaisin. Eikös niin ollut?

-- Oli, oli! vastattiin.

-- No niin, jatkoi Stanley. Vakuutan teille etten tule pysähtymään Afrikassa. Olen tullut tänne ainoastaan nähdäkseni näitä virtoja ja järviä ja nähtyäni ne, olen palaava jälleen kotiin.

-- Niin, mutta tunnettehan sen vanhan, valkoisen miehen, Livingstonen, sanoi eräs päälliköistä, joka oli ollut tämän seuralaisena lähes kahdeksan vuotta; hänhän sanoi että hänhän tulisi olemaan poissa ainoastaan kaksi vuotta, mutta, kuten tiedätte, hän ei tullut koskaan takaisin, vaan kuoli sinne.

-- Se on totta, sanoi Stanley. Mutta kun minä tein ensimmäisen matkani niin ripeästi, olisinko nyt hitaisempi? Olenko heikompi nyt kuin silloin? Silloin olin melkein lapsi, nyt olen mies. Ja kuka oli minulle tietä osoittamassa? Ujijiin mennessä oli minulla tien-osoittajia, mutta kuka sanoi minulle paluumatkalla mitä tietä meidän piti kulkea? Enkö se ollut minä itse tämän pienen kompassin avulla, joka kapine ei voinut valehdella kuten tienosoittajat?

-- Kyllä, se on totta, massa, joka sana on totta, huusivat he.

-- No niin, sanoi Stanley silloin, lopettakaamme showi ja erotkaamme. Huomenna teemme välipuheen konsulin edessä.

Sillä oli keskustelu lopussa kaikkien mielihyväksi.

Veljekset Pocock ja Barker tulivat eräänä päivänä Stanleyn luokse ja Frank, joka johti puhetta, sanoi:

-- Veljeni, Fred Barker ja minä olemme ottaneet vapauden, sir, esittää teille pyynnön, jonka ihan varmaan mahdatte katsoa kummalliseksi ja sopimattomaksi. Mutta me emme voi unohtaa että me olemme Englantilaisia, mihinkä hyvänsä menemmekään, ja sentähden olisi meille hupaista jos saisimme mukaamme jotakin joka aina muistuttaisi meille ketä me olemme ja samalla olisi lohdutuksena meille kun kaikki asiat näyttäisivät toivottomilta, vieläpä innostuttaisi meitä tekemään velvollisuutemme paremmin. Olemme tulleet kysymään teiltä, sir, emmekö saa tehdä itsellemme pientä brittiläistä lippua nostettavaksi telttimme yli ja veneemme yli järvillä.

Niiden toive täytettiin luonnollisesti kohta ja pian nähtiin nuoret Englantilaiset tekemässä pientä, kahdeksantoista tuuman levyistä ja pituista lippua. Olivatko värit, sininen ja valkoinen, oikein asetetut tahi risti oikeassa paikassaan, on vaikea sanoa, mutta he olivat hyvin iloiset kun se oli valmis, vaikk'ei koko lippu ollut suurempi kuin tavallinen naisväen nenäliina. Stanley itse kuletti mukanaan amerikalaista tähtilippua.

Stanleyn tavarain -- kankaiden, helmien, vaskilangan, ruokatavaran, lääkeaineiden, sänkyvaatteiden, vaatekappaleiden, telttain, ampumavaraston, veneiden, airojen, peräsimen, seilivaatteiden, tutkimuskalujen ja kirjoituskapineiden, valokuvauslaitosten, kyökkikalujen y.m. -- paino oli yhteensä hiukan yli 18,000 naulaa, kaikki jaettuna niin tasaisesti kuin mahdollista 60 naulaa kantamuksiin.

Kuletusta varten tarvittiin siis yhteensä 300 miestä. Kantamukset olivat pienemmät kuin tavalliset miehentaakat, että voitaisiin kulkea nopeasti siltä väsyttämättä kantajia. Välikirja tehtiin nyt Stanleyn ja neekerien välillä, jotka jälkimäiset sitoutuivat sovittua palkkaa ja elatusta vastaan rupeamaan hänen palvelukseensa kahdeksi vuodeksi tahi kunnes hän ei enää tarvinnut heitä Afrikassa; sitävastoin sitoutuivat he kuuliaisesti ja säännöllisesti täyttämään velvollisuutensa. Stanleyn tuli puolestaan "kunniallisen, valkoisen miehen sanallaan" heidän suhteensa noudattaa seuraavia pykäliä:

1:ksi. Kohdella heitä hyvyydellä ja kärsivällisyydellä.

2:ksi. Taudin kohtauksissa antaa heille sopivia lääkkeitä riittävä määrä ja parasta saatavissa olevaa ruokaa. Jos sairas ei voisi kävellä, niin häntä ei jätettäisi pakanoiden armoille vaan vietäisiin paikkaan, missä häntä ei uhkaisi mikään hengenvaara ja mistä hän terveeksi tultuaan voisi palata sukulaistensa ja ystäväinsä luo. Täten jäljelle jätettävien sairaiden edestä oli kankaissa tahi helmissä maksettava mustalle lääkärille, mitä hän vaan vaati sairaan hoidosta.

3:ksi. Heidän välisissään riidoissa tulisi Stanleyn tuomita oikeuden mukaan, rehellisesti ja puolueettomasti.

4:ksi. Hän olisi heidän "isänään ja äitinään" ja parhaan kykynsä mukaan suojelisi heitä "villien maan-asujanten tahi ympäri kuljeskelevien tunnottomien roistojen" väkivallasta.

Jos vaan Stanley täyttäisi nämä ehdot, lupasivat he puolestaan täyttää velvollisuutensa, kunnioittaa ja totella hänen käskyjään, olla tottelevaisia ja hädän hetkenä olla hänelle apuna -- sanalla sanoen, he lupasivat käyttäytyä hyvien ja siivojen lasten tavoin, ja, sanoivat he, "siunatkoon Jumala yrityksemme".

Kuinka he pitivät nämä lupaukset vastavuoroisesta luottamuksesta ja avusta; kuinka he olivat yksimieliset tukalissa silmänräpäyksissä ja suuressa hädässä, kuinka he rehellisesti pyrkivät täyttämään velvollisuuksiaan toisiansa kohtaan; kuinka he -- isäntä palvelijalle ja palvelija isännälle -- tekivät toisilleen kaikkia palveluksia, mitä toinen ihminen voi tehdä toiselle, toveri toverilleen: -- kaikki tämä tulee selviämään kertomuksessamme tästä merkillisestä ja vaarallisesta matkasta Afrikan sisämaissa.

Niistä, jotka olivat olleet Stanleyn seuralaisina hänen retkellään Livingstonen etsimistä varten, valitsi hän retkikunnan neekerien päälliköt eli "johtajat". Nämä olivat: Manwa Sera, Wadi Rehani, Kachéché, Wadi Safeni, Mabruki, Zaidi, Ulimengo, Hamadi y.m.

Kuudesta Arabialaisesta laivasta kootulla laivastolla läksi retkikuuta Sansibarista Afrikan manteretta kohden.

Stanleyn viittauksesta nostettiin ankkurit laivaan ja kolmikulmaiset purjeet viritettiin, ja pian oli iltatuuli vienyt laivan kauas merelle maan kadotessa etäisyyteen udun tapaisena.

Retkikunta tunkee Afrikkaan.

Marraskuun 13 päivänä saapui Stanley Afrikan rannalla olevaan Bagamayoon. Täällä oli hänellä jo ensimmäinen vastoinkäyminen. Lyhyen ajan kuluttua oli näet koko kaupunki vihasta kuohuksissa. "Valkoinen mies on tuonut kaikki Sansibarin varkaat, roistot ja murhaajat mukanaan valloittaakseen kaupunkimme" -- sellainen oli huhu, joka kulovalkean tavoin levisi joka kadulle ja kujalle. Miehiä verisin kasvoin, hurjin, veristynein silmin, likaisin ja revittyin vaattein tuli horjuen retkikunnan kortteerin ja vaati hoilaten ja huutaen ampumavaroja ja kiväärejä. Arabialaisia, miekat paljastettuina kädessä, ja mustia maanasukkaita valmiina laukaisemaan lunttupyssynsä, viittoeli uhkaavasti muukalaisia ja heitä seurasi sekainen joukko vimmastuneita vaimoja ja rääkyviä lapsia.

Etupäässä raivosi eräs arabialainen ylimys, jota pidettiin suuressa arvossa Bagamayossa, ja jonka puku ja käytös olisivat helposti saattaneet haaveksivan, kokemattoman nuorukaisen luulemaan häntä "Afrikan ruumistuneeksi vitsaukseksi". Muutoin ei hän juuri, paljaine voimakkaine käsivarsineen ja miekka heiluen korkealla ilmassa ikäänkuin iskemistä varten, näyttänyt haluttomalta halkaisemaan Stanleyn viatonta päätä.

Stanley piti nyt tutkimuksen, josta tuli selville että monet hänen miehistään olivat tehneet väkivaltaisuuksia ja seurauksena tästä oli, että kolmattakymmentä wangwanaa pantiin kiinni rikoksellisina ja tusina heidän toveriansa asetettiin vartijoiksi.

Välttääkseen uusia tällaisia harmittavia hankkeita lähetti Stanley sanansaattajan arabialaisen maaherran luo, jonka hän käski vangitsemaan ja rankaisemaan kaikkia Stanleyn palveluksessa olevat wangwanoita, jotka synnyttäisivät epäjärjestystä; vaan tämän seurauksena oli että yli kolmekymmentä viattomasti vangittiin ja ruoskittiin. Useiden onnistui ainoastaan hurjan paon kautta päästä kostonhimoisen Arabialaisen palvelijain käsistä.

Bagamoyossa on englantilainen lähetyslaitos. Tämän oppilaista otti Stanley mukaansa matkalle kolme, nimittäin Robert Feruzzin, Andrewin ja Dallingtonin.

Marraskuun 17 päivän aamuna 1874 astui retkikunta ensimäisen rohkean askelen matkallansa sisämaahan. Torvensoittaja kutsui väen järjestykseen ja jokaiselle annettiin kantajan voimien mukainen taakka. Vahvimmat miehet saivat kannettavikseen 60 naulan painoisia vaatepakkoja. Pienille, matalakasvuisille miehille annettiin 50 naulan painavia säkkiä, joissa oli helmiä, ja 18-20 vuoden ikäisille nuorukaisille elanto- ja ampuma-aineita sekä kaikenlaista muuta sisältäviä 40 naulan laatikoita. Vanhemmille vakaville miehille uskottiin tieteelliset ja valokuvauskoneet, kirjoitustarpeet, tieteelliset kirjat j.n.e., kaikki pantuina 40 naulan laatikoihin. Ne kaksitoista opasta, jotka Stanley oli ottanut palvelukseensa ja jotka tänään olivat koristaneet itsensä pitkillä, liehuvilla, karmosiinipunaisilla vaatteilla, pyysivät messinkilanka-kääryjä kannettavikseen, ja koska he olivat toisena etujoukkona ja muutenkin voimakasta ja rivakkaa nuorta väkeä, varustettiin he vielä kivääreilläkin ynnä niihin kuuluvilla tarpeilla. Venheiden kantajat olivat rotevia ja kuormien kantamiseen tottuneita miehiä. He olivat jättäneet mitättömän kuleksijan-toimensa Sansibarissa, sen sijaan viedäkseen perille ensimäisen Euroopasta tuodun venheen, mikä koskaan oli uinut Victoria- ja Tanganika-järvillä sekä Niili- ja Livingstone-joilla. Jokaista venheen eri osaa varten oli määrätty neljä miestä, joiden tuli parittain astua toistensa sijaan. Retkikunnalla oli kuusi ratsu-aasia, yksi kullekin eurooppalaiselle -- Pocock-veljeksille, Barkerille ja Stanleylle itselleen -- sekä kaksi sairaille. Viimemainituita varten oli myös kolme riippumattoa.

Marraskuun 17 päivänä kello 9 aamulla, viisi päivää lähdöstä Sansibarista, läksi retkikuuta siis kaupungista, asujanten, sekä miesten että naisten, saattamana. Nämä olivat suuressa joukossa kokoontuneet katsomaan lähtöä, joka tapahtui seuraavassa järjestyksessä:

Ensin kulki neljä johtajaa noin 1,000 jalan päässä muista, sitten kaksitoista opasta, punaisiin paitoihin puettuina ja kantaen messinkilanka-kääryjä, sitte 270 miehinen rivi kantaen vaatepakkoja, koneita ja osia venheestä, jonka nimeksi oli pantu Lady Alice; näiden jälkeen kuusineljättä vaimoa ja kymmenen poikaa, muutamien johtajien ja venheenkantajien poikia, jotka seurasivat äitejään auttaen heitä kykynsä mukaan; sitte ratsu-aasit, Eurooppalaiset ja pyssyjenkantajat, ja vihdoin jälkijoukkona kuusitoista johtajaa, jotka samoinkuin etujoukon johtajat olivat Stanleyn viime retkellä koeteltuja miehiä, -- yhteensä 356 sielua. Tämä pitkä joukko täytti melkein puolen englantilaisen peninkulman matkalta tien, jota nykyaikaan enimmin käytetään kauppaa ja löytöretkiä varten sisämaassa olevien suurien järvien ympäristöihin.

Edward Pocock oli ruvennut torvensoittajaksi; hän oli näet ennen ollut sotilas ja tiesi sotamerkit, jotka hän oli opettanut myös eräälle etevimmistä johtajista, Hamadille, niin että tälle merkin kautta heti voi ilmoittaa, jos tarve vaatisi pysähtymään. Hamadilla oli mahdottoman pitkä norsunluinen torvi, joka oli hänen lempikoneensa. Tätä hän ei kuitenkaan saanut muulloin käyttää kuin retkikunnan lähestyessä sopivaa leiripaikkaa tahi vaaran uhatessa etujoukkoa. Hamadin edellä kulki pieni, isopäinen poika kantaen kotimaista rumpua, jota hänen tuli lyödä kylien läheisyydessä, ilmoittaakseen niiden asujamille karavaanin tuloa. Tämä oli ihan tarpeellinen varokeino, koska useat kylät ovat metsän sisässä ja niin monen muukalaisen odottamaton tulo voisi herättää pelkoa ja epäluuloa asujamissa, ennenkuin he ehtivät kätkeä pienen omaisuutensa.

Täten alkoi matka; kaikki toivoivat ja luottivat. Pilaa ja naurua kuului pitkin jonoa ja iloisten äänien rähinät kajahtelivat kedoille, missä kuljettiin kiemuraista tietä myöten, ylä- ja alamäkeä aina maan epätasaisuuden mukaan. Ruumiinliikunto oli tehnyt kaikki tyytyväisiksi. Aurinko paistoi kirkkaana ja lämpimänä maisemalla, tie oli kuiva ja kova ja siis matkustamiselle sangen sopiva.

Pian pääsi kuitenkin huikaisevan päiväntasaaja-auringon kuumuus voitolle, kun tultiin Kinganin jokilaaksoon. Ne jotka ennen olivat olleet tällaisella matkalla, kiiruhtivat joelle, joka näkyy kolmen englantisen peninkulman päässä ja missä he pääsevät lepoon ja varjoon, tottumattomat taasen heittäytyivät suullensa maahan, kirosivat kuumuutta ja pyysivät vettä, kovin valittaen että niin kevytmielisesti olivat lähteneet Sansibarista. Stanley koki rohkaista ja lohduttaa vimmastunutta kansaa vakuuttaen että tällaisen matkan alku ainoastaan tuntuu vaikealta, että ainoastaan vasta-alkavat tuntevat näitä vaivoja ja tämän väsymyksen, jotka kyllä pian vähenevät. Hänen sanansa rohkaisivat väsyneiden mieliä, ja useat nousivat seisoalleen lujasti päättäen koettaa, voiko luja tahto ja miehuullinen kestävyys voittaa väsymyksen.

Frank ja hänen veljensä Edward, jotka olivat lähetetyt edelläpäin lauttauspaikalle, olivat sillaikaa laittaneet Lady Alicen kuntoon, ja ihmiset, varastot ja eläimet kuljetettiin sitte Kinganin yli sellaisella nopeudella että venhe kello 3 i.p. taasen oli jaettu kappaleisin ja pantu pienille kantosauvoille ja retkikunta taasen matkalla Kikokaan, ensimäiseen pysäyspaikkaan. Kuumuus oli niin suuri että yksi koirista, "Castor" kuoli halvaukseen ja hänen toverinsa "Captain" näytti pian tekevän samoin. Vielä näkyi muutamia elonmerkkiä "Nerossa", "Bullissa" ja "Jackissa", vaikka ne makasivat maassa ja hengittivät tuskallisesti.

Kikokasta meni tie kauniin, laajan maan kautta, joka näytti puistolta ruusuisine nurmipeittoineen vajoten ihaniksi laaksoiksi tahi kohoten loiviksi harjuiksi. Pieniä, mataloita puroja, pellon vaon tahi syvän, kapean ojan levuisia, lirisee lukemattomissa koukuissa puuryhmien ympärillä tahi juoksee sakean vesakon läpi ja hakee vihdoin kumpujen välissä tiensä Ulami-jokeen. Muutamia päiviä matkustettuaan ja monen kylän ohi kuljettuaan tulivat he tälle joelle ja kulkivat sen rantaa pitkin. Joen rannoilla kasvoi varjoisia puita ja niiden takana levisi ihana maa. Etäisyydessä kohosi korkean vuoren majesteetillinen huippu taivasta kohti.

Matkalla kuljettiin Ulami joen yli kolme kertaa; kaalamot olivat niin matalat, että vesi ulottui ainoastaan vähän yli polvien. Graniittipaasia näkyi siellä täällä vedenpinnan yläpuolella. Erään kaalaman kohdalla olivat maan-asukkaat erinomaisen kekseliäästi tehneet joen yli kummallisen riippasillan, jonka he olivat kutoneet eräänlaisista köynnöskasveista.

Sitte meni tie pitkin erästä vuorijonoa useiden pienempien putouksien ja muutaman kirkkaan joen yli.

Joulukuun 3 päivänä tultiin Ngurumaahan. Sen asujamet tekevät rei'än korvalehtiinsä, johon he sitte tunkevat kurpitsa-pullon kaulan tahi pyöreän puupalikan, tehdäkseen rei'ät isommiksi. Kaulassaan kantavat he paljon kummallisia kapineita, niinkuin pieniä vuohensarvia, messinkivitjoja ja munan kokoisia helmiä. Siniset ja punajuovikkaat kankaat hyvin viehättävät heitä. He maalaavat muotonsa värimullalla keltaiseksi, panevat hiuksensa pitkille kiehkaroille, joihin he ripustavat kuparirippuja sekä suuria valkoisia ja punaisia helmiä.