Part 15

Huomattiin pian että seutu tämän kosken ympärillä oli yhtä väkirikas kuin mikään muukaan paikka täällä koskien varrella. Suurien sotarumpujen hälinä kutsui pian jokaisen yksinäisen tai viipyvän kalastajan joelta ja jokaisen metsästäjän rannikkometsistä taisteluun. Stanley asetutti leirin tiheään metsään. Ampujia asetettiin puoliympyrään esipuolen eteen, sill'aikaa kun kaikki muut tarttuivat kirveesen ja rakensivat korkean ja tiheän muurin havuista ja pajuista. Tuskin oli tämä tehty, ennenkun villit hyökkäsivät päättäväisyydellä ja rohkeudella, joka olisi tuottanut tuhoa, jos se olisi ollut arvaamaton. He koettivat yhä uudestaan tunkea piiloutuneiden pyssymiesten linjan läpi, mutta heidän ei onnistunut edes tulla leirin näkyviinkään. Heidän sotatorvensa, ja heillä näytti olevan tavattoman suuri luku niitä, kaikui metsässä valittavalla äänellä ja suuret rummut niissä lukuisissa kylissä, joiden läpi virta juoksi, vastasivat niille lähetettyihin merkkeihin.

Kun retkikunta seuraavana päivänä laski virtaa alaspäin, hyökättiin sen kimppuun edestä ja takaa, ja melkein koko iltapäivä käytettiin suurimmassa kiireessä tehdyn huononpäiväisen leirin suojelemiseksi, sillaikaa kun ne, jotka eivät taisteluun ottaneet osaa, olivat suojassa korkean maakasan ja kanoottien takana. Illan tultua vetäytyivät villit takaisin.

Aamulla Tammik. 28 p. ryhdyttiin jälleen työhön suuremmalla innolla ja kello 10 aamupuoleen oli retkikunta päässyt viimeisen Stanleyn-kosken sivuitse ja ehtinyt kovien ponnistusten päähän, joita oli kestänyt kaksikolmatta päivää, ja sinä aikana oli sen kimppuun päivillä ja öillä hyökänneet rajut ihmissyöjät ja hurjat villit, jotka olivat valinneet koskissa olevat saaret asuinpaikoikseen.

Uusia taisteluja.

Retkikunta laski taas alaspäin komeata virtaa, jonka leveät, harmaanruskeat laineet ihastuttivat kaikkia. Nuo kauheat tapaukset, joita he olivat kokeneet, eivät olleet tehneet heitä laisinkaan alakuloisiksi. Venepojat ilahuttivat itseään laulamalla vilkkaimpia laulujaan, ja jokainen retkikunnan jäsen yhtyi innostuksella niihin. Miehet, naiset ja lapset tunsivat kaksinkertaista voimaa pitää tätä raikasta, rohkeaa mieltä, joka auttoi heitä tunkeumaan ihmissyöjäin asuman maan läpi Stanleyn-koskien rannoilla.

Joki alkoi vähitellen levetä; 900 jalan levyisestä leveni se 1,200 jalkaan. Saaria näkyi aina enemmän, ja ne loistivat tuuheista, korkeain runkojen kannattamista latvoista.

Mutta suurin vaara seurasi kuitenkin yhä heidän kintereillään: villien raivoisa vihollisuus. Useampina päivinä tapahtuneiden lakkaamattomien taistelujen jälkeen tehtiin retkikuntaa vastaan eräänä päivänä hyökkäys, joka oli aivan saattamisillaan sen perikatoon.

Kauhean suuria kanoottia käsittävä veneistö ohjasi alas heitä kohdin, suuruudessa ja luvussa monikertainen kaikesta mitä he siihen saakka olivat nähneet! Ja edessäpäin muutamain saarien vieressä näkyi myöskin paljo kanoottia täynnä villejä. Stanley lasketti veneistönsä ankkuriin ja valmistautui puolustukseen. Miehet, naiset ja lapset, jotka eivät voineet ottaa osaa taisteluun, asettivat kilpiä pitkin veneiden laitoja ja keuloja, ja näiden takana pidettiin kiväärit ja musketit ojennettuina.

Vihollisen sotavoima tuli ohjaten. Etunenässä nähtiin jättiläiskanootti, jossa oli kaksi riviä seisovia soutajia, neljäkymmentä kummallakin sivulla, jotka kumarsivat ja keikistivät tahdissa, tempoessaan kovaäänisesti, hurjasti laulaen alustaan esiin. Keulassa näkyi kymmenen komeata, nuorta sotilasta punaisia ja harmaita papukaijan sulkia päässä, perässä seisoi kahdeksan miestä, jotka ohjasivat mahtavaa alusta pitkillä airoilla, joiden kädensijat olivat koristetut norsunluulla; kymmenen miestä, jotka näyttivät olevan päällikköjä, tanssi edes takaisin keulasta perään. Kanootin keulalaidassa liehui paksu pensas palmun pitkiä, valkoisia lustoja. Rumpujen kauhea hälinä, norsunluutorvien lakkaamattomat toitotukset ja kirkuva laulu kahdestatuhannesta ihmiskulkusta ei ollenkaan vaikuttanut rauhoittavasti Stanleyn miehiin.

Kysymyksessä oli seisoa tai kaatua.

Kun etummainen kanootti nopeasti lähestyi ja muut olivat liittyneet sen molemmille puolille, aaltojen kuohuessa vaahdoksi ja vesipisarain kastellessa teräviä keuloja, kääntyi Stanley ympäri luodaksensa vielä silmäyksen väkensä yli.

"Pojat, olkaa nyt lujia", sanoi hän rohkaisten, "odottakaa siksi kun te näette ensimmäisen keihään ja tähdätkää sitte tarkkaan. Älkää ampuko kaikki yhdellä kertaa. Tähdätkää aina siksi kunnes olette varmoja miehestänne. Älkää ajatelko pakenemista, sillä ainoastaan teidän kiväärinne voivat pelastaa teidät."

Frank oli oikealla siivellä valitun miehistön kanssa, mustien puukilpien hyvän suojan takana, Manwa Sera oikealla siivellä ja hänen kanoottinsa laidoista säkenöitsivät kiväärit jotenkin koeteltujen miesten käsissä.

Jättiläiskanootti ohjasi suoraan Stanleyn venettä kohti, ikäänkuin sillä olisi aikomuksena ollut soutaa tämä upoksiin; mutta 150 jalan päässä käänsi se sivuun, ja kun se oli tullut melkein vastapäätä, panivat etukeulassa olevat soturit keihäänsä vinkumaan ilman kautta, ja siihen vastattiin vilkkaalla räiskyvällä kiväärintulella. Viisi minuuttia jatkettiin ampumista, tämän ajan kuluttua vetäytyi vihollinen vähäsen takaisin.

Stanley nostatti ankkurin ja rupesi heitä takaa-ajamaan ylös virtaa oikeaa rantaa pitkin, siksi kun keksittiin heidän kylänsä erään niemen takana. Silloin ohjasi hän suoraan rantaan, ja jatkoi kaduilla taistelua niiden kanssa, jotka olivat astuneet maalle, kunnes he karkoitettiin ylös metsiin.

Etevimmässä kylässä oli eräänlainen norsunluusta tehty temppeli, jolla oli leveä, pyöreä katto, kolmenkymmenen kolmen norsunhampaan kannattamana; tämä laitos oli neljän jalan korkuisen kampesh-puun mehulla maalatun epäjumalan päällä. Epäjumalalla oli mustat silmät, parta ja hiukset. Kuvio oli jotenkin köntikäs, mutta sen varmaan voi arvata miehen kuvaksi. Wangwanat tahtoivat saada omikseen nämä norsunhampaat ja saivatkin luvan ottaa ne mukaansa kanootteihin. Sitäpaitsi koottiin sata muuta norsunluu-kappaletta joita oli kiilain, pitkien sotatorvien ja jyvien jauhamista varten tehtyjen survimien muodossa, norsunluisia rannerenkaita ja kuulia, sekä samoin norsunluisia vasaroita, joilla hakattiin viikunankuorta vaatteeksi.

Tämä viimeinen niistä kahdeksastakolmatta vimmatusta taistelusta, joita Stanleyllä ja hänen väellänsä oli kestettävänä näissä aarniometsissä, sai heidät kohtelemaan epäluulolla kaikkia, mitkä ihmisiltä näyttivät, ja herätti heissä tunteen, jota voi verrata siihen, mitä innokkaasti ajettu hirvi tuntee kun se, monta kertaa väsytettyänsä koirat ja käytettyään pikku koukkujaan niiden välttämiseksi, läähöttäen ja väsyneenä kuulee vainoojainsa kauhean, pöyristyttävän vinkunan takanaan ja vapisee pelosta. Niin olivat myös hekin urhoollisesti taistelleet villiä laumoja vastaan, murtautuneet monien kymmenien heidän laivastojensa läpi, yötä päivää kestäneet heidän yhä uudistuneita hyökkäyksiään ja käyttäneet kaikki keinot itsensä puolustamiseksi, mutta vielä kaikui heidän korvissaan nämä villit ulvonnat tämän kauhean joen joka polvessa, vielä kiiruhtivat käärmeentapaiset kanootit lakkaamatta esiin hyökkäystä varten ja aina yhä kuului rumpujen, torvien ja sotahuutojen huumentava hälinä. Ja vielä olivat he ainoastaan mannermaan keskimmäisessä osassa. Kuolema oli myöskin valinnut joukosta yhden ja toisen. Koko retkikunnassa ei ollut kolmeakymmentä, jotka eivät olisi olleet enemmän tai vähemmän haavoitettuja. Näytti mahdottomalta jatkaa tätä kauheata elämää. Jonakin päivänä täytyisi heidän laskeutua alas niinkuin karitsain ja ojentaa esiin kaulansa ihmisteurastajille.

Mutta heidän matkallaan oli myöskin valoisat ja suloiset hetkensä, silloin nimittäin kun he liukuivat eteenpäin ahtaista virroista, viehättäväin saarten välitse, joita palmut ja ryytipensaat peittivät; niiden tuoksut ja kevätmäiset värit saivat heidät unohtamaan ne vaarat, joissa he olivat. Heidän edessään polveili toisten saarien rannat, joilla samoin ikuinen kevät ja viheriäisyys vallitsi. Siellä tapasi pumpulipuita, palmuja, villiä taatelipuita, korkeita, käärmeentapaisia rottinkipuita kauniine, riippuvine höyhenen-tapaisine lehtineen, korkearunkoisia gummipuita ja voipuita. Pitkin rantoja, varsinkin pienissä, rauhallisissa lahdissa, rehoittaa runsaasti eräs ruohonlaji, jonka pitkät, vaaleanviheriät lehdet kahisevat kun tuulenhenkäys puhaltaa ylös virtaa. Niiden pienten salmien rauhallisessa, haaleassa vedessä, jotka oikullisesti polveilevat matalampien saarien välillä, rehoittaa ihmeellinen paljous vesikasvia, joissa on valkoiset tai lavendelinväriset kukat. Molemmin puolin näitä pikku salmia kasvoi, tiheässä kuin aitaus, aina viheriöiviä sanajalkoja aavistamattomassa kehityksessä.

Jos tarkasti päivänpaisteista rantaa, niin voi olla varma siitä että krokodiili lojui ja makasi siellä syöksähtääkseen sitten jokeen kovalla molskahduksella; tai myöskin sai nähdä jonkun epäluuloisen ja vaanivan virtahevon kujeita ja kuulla sen karjumista, jonka voimaa kaksinkerroin lisäsi kaiku, joka vieri rannalta toiselle näissä autioissa seuduissa.

Rannoilla vilisi marabu-haikaroita, balearin-kurkia, punaisia flamingoita, hanhia, parvittain villiä ankkoja, kakkuria, jäävarpusia, hopeahaikaroita, mustia ja valkoisia ibislintuja ja rantasipiä.

Eräällä saarella nähtiin norsu, jolla oli komeat torahampaat, eräällä toisella melkoisesti pitkällä saarella nähtiin koko lauma punaisia puhvelia, jotka ovat pienempiä ja yleensä aivan erilaisia kuin ne mustat puhvelit, joita on maanosan itätienoilla.

Korkeammat ja metsäisemmät saaret olivat täynnä apinoita. Kun kahisi pensaissa, näki usein jonkunlaisen suuren, partaisen apinan, joka seisoi pystyssä.

Mutta tätä luonnon moninaisuuden ja rikkauden nauttimista häiritsivät alinomaiset vaarat ja verenhimoisten villien hyökkäykset. Ihminen oli ainoa kauhea ja inhottava olento tässä lämpöisen ilman-alan paratiisillisessa loistossa ja komeudessa, ja alinomainen pelko ja kuolemanvaara teki mahdottomaksi täydellisesti voida iloita luonnon kauneudesta.

Kun tultiin lähemmä joen suuta alkoivat villit näyttää ampuma-aseita ja nyt tuli vaara monta kertaa suuremmaksi. Niinpä oli Stanleyllä kerran eräässä villien hyökkäyksessä äkkiä kolme kanoottia ihan edessään ja hän näki yhdeksän kiiltävää kiväärinpiippua ojennettuina itseään kohden. Kun hänellä oli paikkansa veneen etukeulassa voidakseen johtaa retkikunnan matkaa alas virtaa, tuli hän pian tähtäyspilkuksi vielä useammille, kun nopeasti esiin rientävät kanootit puoliympyrässä lähestyivät. Mutta kuten useammissa muissakin tilaisuuksissa pelastui hän nyt siten että itse hänen näkönsä herätti vihollisissa kummastusta. Jos hän olisi ollut musta, olisi hän aikoja sitten ollut tapettu, mutta nyt, kuten usein ennenkin, oli uteliaisuus väkevämpi kuin viha ja verenhimo, niin että keskellä taistelua raukesi käsi jousta virittämästä tai keihästä heittämästä. Myös nytkin kun villien pyssynhanat olivat vedetyt ja sormet olivat koskettamaisillaan surmaa tuottavaan liipaisimeen, vajosi vihollinen katselemaan tuota hiljaista ja liikkumatonta haamua, joka lienee tuntunut heille yhtä kummalliselta kuin joku niistä kuvitelluista olennoista, joita esi-isiltä perityt sadut olivat heille kuvailleet -- "valkoista!"

Pieninkin liikahdus olisi luonnollisesti saattanut hänelle silmänräpäyksessä kuoleman. Ei ollut lainkaan hauskaa istua ja tuntea olevansa tähtäyspilkkuna niin monelle kiväärinluodille, mutta se oli viisainta mitä voi tehdä. Kun hän siten oli ison maanasukas-joukon uteliaisuuden esineenä, oli Frank herättänyt samallaista kummastusta villijoukossa, joka väijyi heitä toiselta sivulta ja retkikunnan aasit saivat myös kunnian tulla töllistellyiksi. Lopulta alkoi taistelu raivoamaan, mutta oikea silmänräpäys oli mennyt; villit tulivat voitetuiksi ja ajettiin pakoon.

Pahinta oli että asiain niin ollen oli mahdotonta ostaa mitään ruokavaroja. Kuinka niitä voi saada kun heidän ääneensä kohta vastattiin kuolettavilla luodeilla. Usein katsoivat he senvuoksi nälkäkuolemaa silmiin.

Kova onnettomuus. Uledin rikoksellisuus.

Mutta mitä edemmäs he pääsivät keski-Afrikan aarniometsistä ja lähestyivät rannikkoa, sitä vähemmiksi tulivat vihollisuudet ja lakkasivat viimein kokonaan, niin etteivät maan-asukkaat enää estäneet heidän matkaansa. Vaihtokauppa oli laimentanut näiden kansojen luonnollista julmuutta, niin etteivät he enää kohdelleet muukalaisia villipetojen raivolla. Sen sijaan tulivat vaarat joella suuremmiksi.

Ei ollut enää heillä kuljettavana tuo komea, salaperäisen kaunis joki, jonka rauhallista, tasaista pintaa he olivat kulkeneet lähemmä sataviisikymmentä penikulmaa. Sen sijaan oli heillä nyt kauhea virta. joka syöksi pitkin jyrkkää uraa ja jota patosivat laavasärkät, esiinpistävät kallioharjut ja rivittäin kauhean suuret paadet, niin että virta sai kierrellä ja polveilla syvien onkaloiden kautta, laskeakseen sitten alhaisempia maita pitkin pitkässä koskijaksossa.

[Kuva: Kanootteja kuljetetaan maata myöten.]

Joskus täytyi heidän kuljettaa venheensä rantaa myöten, kun koski oli kovin ankara. Vaan putouksien yläpuolella kuljettava matka tuli usein sangen vaaralliseksi, sillä venheet laskettiin niin lähelle putousta kuin mahdollista, sillä oli pakko tehdä sangen rasittava maalla-kuljetus mitä lyhyimmäksi.

Eräänä päivänä sijoituttiin leiriin tällaisen putouksen yläpuolelle, erääsen lahdelmaan, joka oli kauas virtaan pistävän kallioniemekkeen takana. Stanley, jonka venhe kulki etupäässä, sekä kolme kanoottia olivat jo saapuneet lahdelman rantaan, kun nähtiin kanootti erään niemen alapuolella nuolen nopeudella kiitävän putousta kohti pitkin näennäisesti tyynen veden pintaa. Inhimillinen voima ei tässä kohden auttanut mitään. Kanootti saapui pian lähelle saarta, joka erotti putoukset toisistaan ja hävisi vasemmanpuoliseen koskeen. Ensiksi se näkyi pyörähtelevän kolmesti, neljästi ympäri ja sitte kahdeksan miehen miehistöineen katoavan syvyyteen, josta se pian taasen nousi, perä aivan pystysuoraan koholla.

[Kuva: Tapaturma koskessa.]

Kohta tämän kauhean tapaturman jälkeen kiiti toinen kanootti, jossa oli kaksi miestä, niemen ohi, tyynen, vaan nopeakulkuisen virran väkisin viemänä näennäiseen, niin, melkeinpä varmaan perikatoon. Perämiehen onnistui kuitenkin omituisen sattuman kautta johtaa kanootti putouksia alas, sitte ohjasi hän sen taitavasti vasenta rantaa kohti virstan alemmaksi, missä hän ja hänen kumppaninsa koettivat hypätä maalle ja pelastuivat.

Ei ehditty varoittaa jäljestäpäin tulevia, ennenkun kolmas kanootti näkyi. Se oli pieni ja kevyt ja ainoastaan yksi mies istui siinä. Kanootti kulki nopeasti ohi, ja mies huusi, huomatessaan auttamattomasti joutuvansa putouksiin: "La il Allah, il Allah!" -- "On ainoastaan yksi Jumala. -- Olen hukassa! Herra!" Hän näkyi sitte jonkun silmänräpäyksen ja katosi. Kohta sen jälkeen näkyi hän taaskin kanootissaan nousevan pimeän putouksen pinnalle, syöksevän kosken pengerrykseltä pengerrykselle, painuvan alas, pyörivän ympäri, joutuvan suurten, korkeiden aaltojen valtaan, jotka viskelivät kanoottia oikealle ja vasemmalle. Kaikesta tästä huolimatta ei kanootti vajonnut, vaan aallot huuhtoivat sen vihdoin saaren matalimman puolen taakse; sitte pimeni tämä kauhea päivä. Yhdeksän miestä hukkui tänä ainoana iltapuolena!

Sittenkun retkikunta oli kulkenut ohi koskien, palasi äkkiarvaamatta hukkuneeksi luultu mies. Hänen oli täytynyt olla sangen kummallisissa seikkailuissa. Hänen oli vesi syössyt putouksesta ja lähimmistä koskista alas sekä pyöritellyt niin usein ympäri, että hänen päänsä vihdoin oli tullut sekavaksi. "Pidin kuitenkin lujasti kiinni kanootistani", kertoi hän, "ja raivosa virta vei minua alas, alas ja alituisesti alas, paikasta paikkaan. Välistä olin aivan lähellä jotakin kiveä ja välistä melkein keskellä virtaa, kunnes noin tuntia ennen pimeän tuloa näin olevani lähellä erästä kalliota; hyppäsin sille, tartuin kanoottiini ja vedin sen rantaan. Silloin tarttui joku käsivarsiini ja kaksi miestä sitoivat ne yhteen sekä veivät minut vuoren huipulle ja sitte noin tunnin matkan ylänkömaata myöten, kunnes saavuimme erääsen kylään. Aamulla kerrottiin koko kylässä, että oli vangittu eräs johonkin vieraasen heimoon kuuluva kaunis orja, ja paljo ihmisiä tuli minua katselemaan, niiden joukossa eräs, joka oli nähnyt retkikuntamme ja heti tunsi minut. Tämä mies soimasi heti niitä kahta miestä siitä, että he olivat varastaneet valkoisen miehen väkeä, ja hän kertoi teidät niin elävästi, herra, ja sanoi teillä olevan suuret tulisilmät, pitkän tukan ja pyssyn, joka laukesi kaiken päivää, että kansa säikähti ja käski niiden kahden miehen viemään minut takaisin siihen paikkaan, josta minun olivat löytäneet."

Eräänä päivänä tultiin leveälle putoukselle, pitkän koskijonon yläpuolelle. Kapea, vuorinen pieni saari suurine kallioineen saattoi hiljennetyn virran sinkoamaan vetensä aalloissa sivulta keskikohtaa kohden, jossa oikeanpuoliselta rannalta lähteneet aallot tulivat vastaan; nämä yhteen törmäävät laineet muodostivat kuohuvesistään pitkän haudan.

Vahvat ruokoköydet sidottiin venheen keulaan ja perään, ja kolme miestä komennettiin kutakin niitä varten; viisi miestä auttoi Stanleytä venheessä. Kuukauden kokemus tällaisessa työssä oli tehnyt heidät taitaviksi ja rohkeiksi. Mutta kosket olivat kovemmat, virta melkoisesti supistunut ja esteet tavallista suuremmat.

Stanley oli juuri rohjennut venheessään lähestyä ylinnä olevaa koskea, kun perässä olevaa varppiköyttä huolimattomasti hellittämällä virran pyörre tempasi venheen muutamien miesten käsistä. Heidän velvollisuutenaan oli huolellisesti ja varovaisesti viedä venhe putouksesta alas sille kapealle kaistaleelle, missä oli laskuvettä kallioniemekkeen alapuolella. Kauas kohisevan, kuohuvan ja aaltoilevan virran keskikohtaan päin syöksi venhe, vetäen mukanaan raivoavaan virtaan erään miehen, jonka Stanleyn kuitenkin onnistui vetää venheesen.

"Airoille, pojat! Rohkeutta! Uledi, perää pitämään!" -- siinä kaikki käskyt, mitkä Stanley ehti sanoa; sitte jakeli hän, seisoen venheen kokassa, kädenviittauksilla käskyjä Uledille. Heidän näin kulkiessaan kauhealla vauhdilla pitkin aaltojen harjoja oli ihmisääni näet liian heikko vimmastuneen virran kovempaa kohinaa voittamaan. Airoja voi käyttää ainoastaan perämelan apuna, sillä venhe lensi pelottavalla nopeudella rivissä olevien paasien ohi, jotka supistivat raivosan virran juovaa. Kanootti oli ikäänkuin mustanruskeiden aaltojen leikkikaluna, se pyöri ympäri kuin hyrrä ja lensi sivulle, se syöksi alas nopeisin pyörteisin ja taasen hyppäsi kuohuaville aaltojen harjoille!

Kahden peninkulman matkan jälkeen saavuttiin sen lahdelman ulkopuolelle, jonne oltiin toivottu tehdä pysäyspaikka, vaan valtava virta vastusti heidän yrityksiään tunkea sen pohjaan. Äkkinäinen maanalaisen järistyksen tapainen kumiseva ääni saattoi heidän heittämään silmäyksensä alapuolella olevaan virtaan. He näkivät veden siellä kohoavan ilmaan, niinkuin jos tulivuori olisi puhkeamaisillaan. Tämän vesivuoren huipulle ajoi virta heidät, ja kun Stanley silloin arvasi, mitä olisi tapahtuva, huusi hän: "Soutakaa, pojat, elämänne on kysymyksessä!" Muutamat epätoivoiset airojen liikkeet veivät heidät vesivuoren matalammalle puolelle, ja ennenkuin vesi oli laskeutunut ja ehtinyt alkaa tavallisen tuhoatuottavan pyörimisensä, syöksivät he erään pienemmän putouksen yli ja lensivät alas lahdelmaan, johon putous syöksi alimpana olevien kuohujen alapuolella.

Yhden tahi pari kertaa lensi venhe sivulle ja pyöri ympäri. Kun sittemmin saatiin silmänräpäykseksi rauhaa, tartuttiin uudestaan airoihin ja tultiin pian laskuvesille, soudettiin virtaa ylös ja saavutettiin hietaiselle rannalle. Sittenkun oltiin noustu maalle, lähetti Stanley Uledin kosken yläpuolella olevaa epätoivoista väkeä vastaan. Sitä olivat näet, säikähdyttäneet venemiehet, joiden huolimattomuus oli ollut syynä tähän uhkasattumaan, ja maan-asukkaat, jotka kertoivat nähneensä venheen uppoavan virranpyörteisin. Noin tunnin kuluttua näkyi harhaileva joukko alakuloisia ihmisiä lähestyvän, ja rakkaus elämään ja inhimillisiin olentoihin heräsi uudestaan täyteen voimaansa Stanleyn sydämessä, kun hänen uskolliset seuralaisensa yksi toisensa jälkeen juoksivat esiin ja tunteittensa vallassa, joka näkyi heidän liikkeistään, kasvoistaan ja äänestään, toivottivat häntä tervetulleeksi taasen elämään.

Eräänä iltapäivänä kerrottiin Stanleylle, että eräs lasihelmillä täytetty säkki oli purettu kuljettaissa tavaroita viime leiristä ja suuri joukko helmiä varastettu.

Helmivarkaus ajalla, jolloin kukin helmi oli kalliimpi kuin jos se olisi ollut kullasta tahi timantista tehty, jolloin niin monen ihmisen elämä riippui suurimmasta säästäväisyydestä, jolloin Stanley oli päättänyt olla nauttimatta yksin liharuokaakin, siten väkeänsä hyödyttääkseen.

"Kuka on varas", kysyi Stanley. "Sanokaa minulle hänen nimensä, että saan hänet rangaistuksen alaiseksi."

Varmaan ei voitu sanoa varkaan nimeä, vaan luultiin Uledia syylliseksi.

Uledi kutsuttiin tutkittavaksi. Kysyttiin, oliko hänellä lasihelmiä, jotka eivät olleet hänen omiansa. Hän vastasi: "ei". Stanley käski silloin aukaisemaan hänen säkkinsä, ja siitä löydettiin yli viisi naulaa kauniita helmiä, jotka olisivat riittäneet maksuksi noin kahden päivän ravinnosta koko retkikunnalle!

Auringon laskun aikaan kutsuttiin väki kokoon. Stanley selitti vakavasti heille, kuinka joku aika takaperin varmaan oltiin huomattu varojen äkkiä vähentyvän, niitä leiripaikasta toiseen, kallioiden yli ja korpien läpi kuljetettaissa, ja kuinka retkikuntaa voisi uhata nälänhätäkin, ennen kuin merenrannalle saavuttaisiin. Sellaista onnettomuutta estääkseen, joka olisi täydellisen köyhyyden varmana seurauksena, oli heidän velvollisuutensa pitää huolta niiden rankaisemisesta, jotka koettaisivat tuottaa retkikunnalle niin kauheita kärsimisiä. Nyt oli huomattu erään miehen huostassa olevan suuri joukko lasihelmiä, jotka hän oli varastanut yleisestä varastosta -- tämä mies oli Uledi. Kuinka oli hän rangaistava?

Kauan mietittyään lausui Manwa Sera, että asia oli sangen herkkää laatua, koska Uledi oli syyllinen. Jos rikoksellinen olisi ollut joku sellainen, joka ei koskaan vielä olisi kunnostanut itseään urhoollisena miehenä, vaan aina osoittanut olevansa pelkuri ja raukka, silloin olisi hän äänestänyt, että rikoksellinen hukutettaisiin, sitomalla suuri kivi hänen kaulaansa ja heittämällä hänet virtaan, vaan koska Uledi oli syypää, esitteli Manwa Sera, että Uledi rangaistaisiin aika selkäsaunalla muille varoitukseksi. Muut johtajat olivat Manwa Seran mielipidettä, ja kolme neljännestä kansasta huusi: "selkäsaunaa". Stanley kääntyi sitte venhemiehistön puoleen ja sanoi:

"No, pojat, te jotka tunnette Uledin niin hyvin ja olette seuranneet häntä lasten tavoin sadoissa seikkailuissa, mitä teidän mielestänne hänelle on tehtävä?"

Muuan varmimmista ja luotettavimmista miehistä vastasi:

"Todella, herra, tämä on tukala kysymys. Uledi on kuin vanhin veljemme, ja äänestää hänen rangaistustaan olisi sama kuin pyytää teitä rankaisemaan meitä itseämme. Vaan kansan vanhimmat ovat vaatineet häntä ruoskittavaksi, ja heihin verraten olen minä liian vähäpätöinen. Vaan, herra, älä häntä kovasti rankaise, meidän tähtemme."

"Ja sinä, Shumari, joka olet Uledin veli, miten tulee minun rangaista tätä rosvoa, joka tahtoo tehdä meidät kaikki, sinut ja minut köyhiksi?"

"Ah, rakas herra, teidän sananne ovat raskaat kuin lyijy. Armahtakaa häntä! Tosi on, että Uledi on varastanut, ja siinä on hän tehnyt hyvin väärin. Hän varastaa usein, ja minä olen monesti häntä siitä torunut, sillä minä en ole koskaan varastanut. Ei kukaan ihminen voi syyttää minua siitä, että olisin ottanut jotakin, joka ei minulle kuulu, ja minä olen ainoastaan poika ja Uledi on minun vanhempi veljeni. Vaan koska päälliköt vaativat häntä ruoskittavaksi, niin ole armollinen, herra, ja anna minun osalleni puolet rangaistuksesta, sillä kun tiedän sen tapahtuvan Uledin tähden, niin en tunne kipuakaan".