Chapter 7

He veistivät itselleen uudet airot ja matkustivat eteenpäin, sekä tulivat sitten erääsen paikkaan, jossa he aikoivat astua maalle, mutta maan asukkaat ottivat heitä vastaan kivenheitoilla. He jatkoivat sitten kulkuaan erääsen toiseen kylään, jossa heidät tienosoittaja Saramban vuoksi, joka oli syntynyt tässä maassa, otettiin vieraanvaraisesti vastaan ja he saivat täällä helposti ostaa lihaa, bataattia, maitoa, hunajaa, sekä kypsiä että raakoja banaania, munia ja lintuja. He keittivät näitä herkkuja veneessä ja söivät sillä maulla ja ruokahalulla, jonka ainoastaan puoleksi nälkääntyneet ihmiset voivat kuvitella mielessään.

Kun he lähtivät täältä eteenpäin, nousi myrsky, joka hakkasi heitä ajoittain rakeilla, niin suurina kuin pähkinät. Taivas oli pikimusta, ei yhtään tähteä näkynyt, nopeat salamat leimahtelivat ja niitä seurasi kova ukkosenjyrinä, ja riehuvat aallot heittelivät venettä ympäri niinkuin pähkinänkuorta. Taas täytyi heidän jättää veneensä vesiajolle, sillä kaikki ponnistukset pitää suuntaa olivat turhia.

Harmaa, kolkko aamu koitti viimein. Purjeet nostettiin ja vaikka tuuli alussa oli kaikkea muuta kuin myötäinen, kääntyi se pian ja vei heitä iloisesti korkeiden laineiden yli suoraan leiriä kohti.

Tervehdyshuutoja kajahteli rannalta heille vastaan, sillä kansa oli tuntenut heidän purjeensa peninkulman päästä, ja heidän tultua lähemmäksi muuttuivat huudot pyssynlaukauksiksi ja lippujen liehumiseksi, ja koko ranta vilisi kokoontuneista iloisista ihmisistä. Olivathan tulijat olleet poissa leiristä seitsemänkuudetta päivää, ja monta väärää huhua heidän perikadostaan oli kuulunut sinne, ja päivä päivältä tullut yhä todenmukaisemmaksi heidän pidentyneen poissaolonsa kautta. Vaan leiriä kohti purjehtivan venheen iloinen näky poisti huolet ja pelon.

Kun venheentakka karahti järven pohjaan, juoksi viisikymmentä miestä veteen, tempasivat Stanleyn venheestä ja kantoivat hänet olkapäillään leirin ympäri nauraen, taputtaen käsiään, iloisesti hyppien ja hurraata huutaen.

Frank Pocock oli siellä, ja hänen muotonsa loisti ilosta, vaan kun Stanley kysyi Frankilta missä Fredrik Barker oli ja miksi hän ei ollut tervetulijaisia sanomassa, pimeni hänen muotonsa ja hän vastasi: "Sentähden että hän kuoli kaksitoista päivää takaperin, herrani, ja hän lepää tässä" -- ja hän osoitti juhlallisesti erästä kivikumpua lähellä järveä.

Monet vaivat ja ponnistukset olivat hyvin uuvuttaneet Stanleyn voimia ja hän tunsi mitä suurimman levon tarpeen.

Retkikunnan tila ei myöskään ollut kovin hyvä. Monet kunnollisimmista miehistä olivat kuolleet ja joukko muita oli aikonut karata.

Palattuaan leiriin ei Stanley siis saanut kuulla juuri mitään iloisia uutisia.

Stanley saa kanootteja.

Lisäksi alkoi nyt kivuloisuus raivota. Kuume ahdisteli Stanleytä päivä päivältä yhä enemmän. Nauttimalla aamusta iltaan kiniiniä kykeni hän kuitenkin viidentenä päivänä jättämään vuoteensa.

Kuitenkaan ei Magassaa vielä kanoottineen kuulunut.

Päivä päivältä toivottiin hänen tulevan, vaan hänen laivastoaan ei voitu huomata näkörajalla.

Hän oli luultavasti pelännyt laivastonsa joutuvan haaksirikkoon suurella järvellä. Maan-asukkaiden kanootit ovat näet täällä tehdyt laudoista, jotka ovat kasvilustoilla yhteenliitetyt; ne uppoavat siis helposti myrskyssä. Sen lisäksi on hyvin vaarallista sade-aikana lähteä järvelle näillä heikoilla aluksilla.

Vihdoin heitti Stanley toivonsa saada nähdä hänet tahi vesitse päästä Ugandaan. Hän päätti sentähden lähteä jalkasin Mwereen, kuningas Nwoman maan kautta.

Kuningas Nwoma ei kuitenkaan ollut sovussa wangwanoiden kanssa ja hänellä oli aivan liioiteltu käsitys valkoisten miesten ulkonäöstä. Joku noista yksinkertaisista luonnonlapsista oli kertonut hänelle että siellä oli valkoinen mies, "pitkä- ja punatukkainen ja suuri-, puna-silmäinen".

Tämä huhu saattoi Nwoman lähettämään sanansaattajan Kagehyihin.

"Nwoma lähettää salaams valkoiselle miehelle", sanoi sanansaattaja. "Hän ei tarvitse valkoisen miehen kankaita, helmiä tahi vaskilankaa eikä hän salli valkoisen miehen kulkea maansa läpi. Nwoma ei tahdo nähdä häntä eikä ketään muuta valkoista miestä, jolla on pitkä, olkapäihin ulottuva punainen tukka, valkoinen muoto ja suuret punaiset silmät; Nwoma ei pelkää häntä, mutta jos valkoinen mies lähestyy hänen maataan, aikoo Nwoma käydä sotaa häntä vastaan."

Stanley piti kuitenkin velvollisuutenaan lähteä eteenpäin Ugandaan, sillä hän oli luvannut sen kunniasanallaan. Ja kuitenkin oli mahdoton kulkea maitse ja, kuten näytti, myöskin meritse!

Silloin sanoi Sungoro: "Lukongeh'lla, Ukereween kuninkaalla, on monen monta kanoottia, ja hänestä voi tulla hyvä ystävä, jos hän mieltyy johonkin".

Uusi kuumeenpuuska keskeytti kaikki Stanleyn tuumat. Hänen hermorakennuksensa oli hyvin turmeltunut kaikellaisista puutteista ja vaivoista. Houreissaan oli hän hierovinaan sopimusta kuninkaan kanssa ja kuumehaaveissaan kuuli hän yhä korvissaan "Lukongeh, Lukongeh" -- alituisesti vaan "Lukongeh".

Ollessaan parantumaan päin lähetti Stanley Kamuda-päällikön ja Frank Pocockin Lukongeh'n luo. He veivät mukanaan kymmenen kaunista kangaskappaletta, kymmenen helmirihmaa sekä viisi syltä vaskilankaa, saattaaksensa hänet keskusteluun kanoottien ostamisesta tahi vuokraamisesta.

Frank ja hänen seuralaisensa palasivat viidenkymmenen kanootin sekä kahden päällikön ja Ukereween "pääministerin" johtaman miehistön kanssa. Stanley tuli alakuloiseksi kuullessaan näiden kanoottien aikovan viedä retkikunnan Ukereween eikä suoraan Ugandaan. Hän ilmoitti ei tahtovansa suostua tähän määräykseen ja sanoi päälliköille, että he saisivat saattaa hänet takaisin Ukereween, sillä hän tahtoi itse tavata Lukongeh'n.

Sittenkun Stanley oli varustainnut lahjoilla, kauniilla pitkävillaisilla kankailla, huovilla, tulipunaisilla ja juovikkailla kankailla, sekä erinomaisen hyvillä lasihelmillä ja muilla tavaroilla noin 4,800 markan arvosta, lähti hän matkalle Mfossiin, Lukongeh'n pääkaupunkiin, joka on Ukereween pohjoispuolella.

Kuljettua eräästä salmesta, joka muutamin paikoin oli ainoastaan kuusi jalkaa leveä ja niin täynnä ruohoa ja vesikasvia, että melkein oli mahdoton päästä sen läpi, voitiin mennä eteenpäin sauvomalla kanootteja.

Vihdoin saavuttiin Mfossiin. Stanley ja hänen miehensä pääsivät katon suojaan ja saivat härän ia banaaneja syötäväksi sekä maitoa juotavaksi.

Kello 9 aamulla 31 päivänä astui Stanley Ukereween kuninkaallisen neuvoskunnan eteen, joka oli asettunut niitylle muutamille kallionlohkareille; -- olipa sitä sangen lysti katsella: Lukongeh'n iloisa naama keskellä, vähempiarvoiset ympärillä. Kuningas, kuuden- tahi kahdeksankolmatta vuoden vanha, kaunis, vaalea-ihoinen mies, suora katsannoltaan, silmäili tarkkaan noita valkoisia; hänen etevimmät päällikkönsä ja muut hänen kansastaan, miehet, naiset ja lapset, seurasivat hänen esimerkkiään.

Sinä päivänä ei voitu ryhtyä mihinkään keskusteluun. Valkoisten miesten tuli syödä; seuraavana päivänä voisi Stanley, jos kuningas jaksaisi hyvin, ryhtyä toimeen.

Toisena päivänä oli Lukongeh kaikeksi onneksi hyvällä tuulella ja terve. Niin oli myös Stanleynkin laita. Hän esitti sentähden mitä suurimmalla herkkätuntoisuudella kuninkaalle, että tämä möisi tahi lainaisi kolmekymmentä kanoottia.

Kuningas oli ensin vastustavinaan, mutta myöntyi heti nähtyään nuo kauniit lahjat. Kun hän näki Stanleyn näin julkisesti näyttelevän noita komeita kankaita, vapisi hän ja käski hänen heti käärimään ne kokoon. Hän lupasi illalla käydä Stanleyn luona ja tehdä hänen hyväkseen minkä voi.

Illalla 4 päivänä Kesäkunta hiipi hän Stanleyn mökkiin, uskollinen ministerinsä ja neljä etevimpää päällikköänsä seurassaan.

Stanley antoi hänelle kaksi kaunista huopaa, yhden skottilaisen saalin, kaksi punaista sänkypeittoa, viisikymmentä helmirihmaa ja kaksi rengasta vaskilankaa, paitsi paljo muuta tavaraa, niinkuin vaskivatia, tina-astioita j.n.e.

Hänen päällikkönsä saivat kukin viisi kangaskappaletta, viisi helmirihmaa ja kaksi syltä vaskilankaa.

Näiden runsaiden lahjojen vaikutuksesta lupasivat he ennen pitkää vastata, mutta sillävälin tulisi Stanleyn olla maltillinen.

"Syö ja liho", sanoi Lukongeh, mennessään tiehensä, runsaista lahjoista onnellisena.

Seuraten kuninkaansa esimerkkiä, kohtelivat maan-asukkaat Stanleytä ja hänen miehiään kunnioituksella. He tutkivat heitä tarkkaan, varsinkin heidän kasvojensa muotoa; nämä olivat kuitenkin ajan pitkään tottuneet siihen eivätkä olleet tästä ilkeästä kohtelusta milläänkään.

Täällä pitävät alamaiset kuningastaan varustettuna ylenluonnollisella voimalla, ja Lukongeh käyttää jokaista tilaisuutta vahvistaakseen alamaisiaan tässä heidän uskossaan. He luulevat muun muassa, että hän mieltänsä myöten voi saattaa satamaan, tehdä poudan tahi vedentulvan maallensa.

Onnellista kyllä hänelle, että hänen astuttuaan valtaistuimelle sade on ollut sekä säännöllinen että runsas.

Vaan "sateentekijän" maineesen hän ei tyytynyt; kunnianhimossaan tahtoi hän myös saavuttaa "suuren lääkemiehen" eli noidan nimeä. Hän rukoili sentähden Stanleytä ilmoittamaan muutamia eurooppalaisten suuria salaisuuksia -- niinkuin ihmisten muuttamisen leijoniksi ja leopardeiksi, sateen, poudan ja tuulen nostattamisen, j.n.e. Sangen usein afrikkalaiset päälliköt esittivät semmoisia pyyntöjä.

Kun Stanley sanoi, ettei kyennyt sellaista tekemään, kuiskasi Lukongeh päälliköilleen:

"Hän ei tahdo tehdä, mitä häneltä pyydän; pelkää kaiketi, ettei saa kanootteja, mutta saattepa nähdä että hän antaa minulle kaikki, mitä vaan haluan, kun mieheni palaavat Ugandasta".

Täällä tervehditään kuningasta sangen omituisesti:

Kansan lähestyttyä kuningasta, lyövät he käsiään yhteen ja heittäytyvät polvilleen hänen eteensä. Jos tämä kunnianosoitus on hänelle mieleinen, osoittaa hän sen sillä, että hän puhaltaa ja sylkee heidän käsiinsä, jonka jälkeen hänen alamaisensa ovat hierovinaan kasvojansa ja silmiänsä hänen sylellään.

Maan-asukkaat tervehtivät toisiaan taivuttamalla polviaan, taputtamalla käsiään ja huutaen: "Wachee, wachee!" "Wachee sug!" "Mohorro!" "Eg fura?" -- joka käännettynä merkitsee: "Huomenta, huomenta!" "Hyväähuomenta!" "Hyvää päivää!" "Kuinka voitte?"

Jos Ukereweessä tahtoo ostaa vaimon, tulee maksaa hänen vanhemmilleen kaksitoista vuohta ja kolme kuokkaa. Erään arapialaisen täytyi maksaa Lukongeh'lle 350 naulaa erilaisia lasihelmiä ja 300 kyynärää hyvää kangasta ennenkuin hän sai yhden hänen nuorista sisaristaan vaimokseen. Jos kosija on niin köyhä, ettei hänellä ole vuohia eikä kuokkia, antaa hän niiden sijaan keihäitä, jousia ja nuolia, mutta hän ei voi hankkia itselleen puolisoa, ennenkuin on tilaisuudessa tarjoamaan tytön vanhemmille kyllin suuret lunnaat.

Varkaat ja murhaajat mestataan. He voivat kuitenkin päästä kuolemanrangaistuksesta, jos rupeevat niiden orjiksi, joita ovat vahingoittaneet.

Vaskilankakieput ovat täällä kallisarvoiset ja vaimot käyttävät niitä koristuksinaan. He kiertävät vaskilangan moneen kertaan kaulansa ympäri, jonka vuoksi heillä kaukaa katsoen näyttää olevan käherretyt kaulukset. Vaskiset, messinkiset ja rautaiset rannerenkaat sekä samallaiset säärirenkaat ynnä norsunluiset rannerenkaat ovat miesten tavallisia koristuksia.

Surun osoitukseksi kannetaan pään ympärillä pisangi-lehdistä tehtyjä seppeleitä; sitä paitsi käytetään jonkunmoista mustaa poskimaalia, joka on tehty jauhettua hiiltä ja voita sekoittamalla.

Miehet ja naiset käyttävät pukuinaan puoleksi muokattuja härän tahi vuohen nahkoja ja vyöhyitä banaanilehdistä, sekä esiliinoja karkeasta ruoho-kankaasta.

Kesäkuun 6 päivänä illalla tuli Lukongeh pääministerinsä seurassa Stanleyn luo ja sanoi: "Alamaiseni ovat arkoja tullessaan vieraasen maahan. He eivät ole niin paljon matkustelleet kuin wangwanat. Minun täytyy sentähden pettää heidät, sillä muulla tavalla en voi auttaa sinua. Aion antaa sinulle kolme kolmatta kanoottia airoineen. Ne eivät ole paljon arvoisia ja jos et niihin tyydy, niin älä moiti minua siitä. Sanon kansalleni palaavasi Ukereween. Älä sitä kiellä. Älä puhu siitä; jos puhut, niin voit olla varma siitä, että karkaavat luotasi. Jos olet viisas ja varovainen, seuraavat he sinua Usukuma-maahan. Kun olet sinne saapunut, otat kanootit ja airot, sillä minä lahjoitan ne sinulle. Tässä on nuori veljeni poika ja serkkuni, jotka seuraavat sinua Ugandaan ja aina Ihangiroon saakka ja tekevät puolestasi liiton sen maan asukkaiden kanssa. Tahtoisin, että sinä tultuasi Ugandaan pyytäisit Mtesaa ystäväkseni, niin vaihtaisimme lahjoja. Älä unhota lähettää nuorukaisiani takaisin Ugandasta. Jää hyvästi. Olen sanonut kaikki".

Lukongeh käski Stanleyn myöskin lähettämään itselleen hänen nuoren nepansa ja serkkunsa mukana kaksi sinisestä ja tulipunaisesta flanellista tehtyä pukua, säilöstäjätaudin ja päänkivistyksen lääkkeiksi, yhden revolverin ynnä ampumavaroja, yhden vaatepakan, viisikymmentä naulaa erilaisia helmiä, kaksi punaista lakkia, yhden englantilaisen huovan, yhden neljäkymmentä miestä kantavan kanootin, kaksi norsunluu-hammasta, vuohen ja saukon nahkoja sekä rauta- ja vaskilankaa.

Kaiken tämän lupasi Stanley tietysti huolellisesti lähettää hänelle.

Lukongeh ja hänen päällikkönsä olivat Kesäkuun 7 päivänä jo varhain aamulla ulkona sanoaksensa jäähyväisiä. Mutta ainoastaan viisi kanoottia oli valmiina lähtöön!

"Mitä tämä merkitsee, Lukongeh?" kysyi Stanley.

"Lähde huoleti ja muista, veljeni, mitä sinulle sanoin".

"Lukongeh on rehellinen", lisäsi hän arvokkaasti.

Kummallinen mies, ajatteli Stanley, joka huolii totuudesta tässä maassa! Hän on varmaan ensimmäisiä siinä suhteessa. "Saammepa nähdä."

Stanley läksi miehineen matkalle, ja tiellä kasvoi hänen kanoottiensa luku seitsemäksikolmatta.

Onnellisesti nousivat he sitten maalle Kagehyi-nimisen kylän luona. Stanley antoi vetää kanootit maalle ja pyysi Lukongeen ministeriä ja molempia nuoria sukulaisia houkuttelemaan kanoottien miehistön, 216 luvultaan, viemään aironsa hänen majaansa säilytettäviksi.

Miehistö sai nyt tiedon kuninkaan petoksesta ja sille ilmoitettiin, että neljä kanoottia oli saatavissa, jos se tahtoisi palata Ukereweesen, ja koska se tarvitsisi neljä päivää palausmatkaan, niin annettaisiin ruokavaroja kymmeneksi päiväksi. Tämän kuullessaan hämmästyivät he ja suuttuivat suuresti. He nuhtelivat pääministeriä, vaan hän lykkäsi kaikki nuorukaisten syyksi. He sitoivat silloin Lukongeen nuoret sukulaiset ja olisivat epäilemättä tappaneet heidät, ellei Stanley olisi ryhtynyt varokeinoihin. Saatuansa viittauksen hyökkäsi viisikymmentä wangwanaa esiin ja tähtäämällä pyssyillään vimmastuneesen joukkoon ajoivat sen pois Kagehyin kylästä.

Kun tyytymättömät olivat karkoitetut, alkoi Stanley keskustella jälelle jääneiden kanssa.

Viisiviidettä miestä otti, sittenkuin heille oli määrättyjä ehtoja asetettu, nuo neljä kanoottia, jotka heille oli tarjottu, ja palasivat Ukereweesen neuvotellakseen Lukongeen kanssa.

Ystäviensä seuraavana päivänä lähettämällä kuudella kanootilla palasivat myöskin maan-asukkaat Ukereweestä omaan maahansa. Kolmantena päivänä oli heistä tuskin ainoatakaan leirissä. Vaikka Stanley odotti seitsemän päivää Kagehyissä, niin ei tullut mitään sanaa Lukongeelta; sentähden laski hän ministerin ynnä hänen viisi palvelijaansa lähtemään.

Sillä aikaa oli Stanley lähettänyt sanan kaikkiin ympärillä oleviin alueisin, kehottaen niitten asukkaita viljaa tuomaan. Kesäkuun 10 päivänä oli hän jo ostanut 12,000 naulaa sesamia, hirssiä ja maissia sekä 500 naulaa riissiä. Kaikki tämä pantiin säkkeihin.

Koska kanootit kovasti vuosivat, niin opetettiin kunkin venheen miehistöä niitä korjaamaan. Työ toimitettiin siten että laudat uudestaan liitettiin yhteen kasvillistoilla ja senjälkeen tukittiin banaani-lehdillä.

Päivän koittaessa astuivat 150 miestä sekä vaimoa ja lasta kanootteihin, joihin sitäpaitse pantiin sata takkaa kankaita, helmiä ja messinkilankaa, 88 säkkiä viljaa ja 30 laatikkoa ampumavaroja. Loput miehistöstä sai veneitten puutteesta odottaa, kunnes ennätettäisiin heitäkin noutaa.

Kanootit joutuvat haaksirikkoon. Villien juhla.

Koska Stanley pitämättä mitä suurinta huolta ei voinut uskoa venehistön johtoa muille, suuntasi hän kello 9 aamulla kanootti-parvensa, jonka etunenässä oli Lady Alice, lastattuna suurimmalla osalla ampumavaroja, läheisimpiä saaria kohden.

Kova vihuri puhalsi luoteesta. Suurella vaivalla soudettiin korkeita aaltoja vasten.

Päivä laski. Synkkä pimeys ympäröitsi laivaa ja kanoottia. Ei voitu nähdä toinen toistaan, kuului ainoastaan airojen säännöllinen loiske veteen, vaan kukaan ei puhunut mitään. Silloin tällöin heilutti Stanley pimeässä palavaa vahakynttilää johdoksi ajattelemattomille ja varomattomille. Täten ja rangaistuksen uhkauksilla niille, jotka poikkeaisivat oikeasta suunnasta, pidettiin kanootit yhdessä.

He olivat näin soutaneet kolme tuntia alituisessa pimeässä. Silloin kuului äkkiä kimakkaasti huudettavan "venhettä". Kun Stanley käänsi laivansa, näki hän tummia, vedessä uiskentelevia esineitä, jotka huomattiin olevan eräästä uponneesta kanootista laivaa lähestyviä ihmisen päitä. Pelästyneet raukat otettiin laivaan; yksi laatikko ampumavaroja ja 400 naulaa viljaa oli kuitenkin uponnut pohjaan.

Tuskin oli Stanley päässyt virstan päähän siitä paikasta, jossa onnettomuus oli tapahtunut, kun uudestaan kuului hätähuutoja synkästä pimeydestä. "Venhe, voi venhe!" huudettiin epätoivon äänellä.

Stanley läksi heti sinnepäin. Hän sytytti vahakynttilän ja sillä kirjan, jota hän iltapäivällä oli lukenut, valaistakseen vedenpintaa venheen ympärillä. Myös tässä näkyi ihmisen päitä ja tavarapakkoja vedessä sekä kaatunut kanootti, jolla oli suuri aukko laidassa. Viisi kivääriä oli uponnut, vaan onneksi ei yhtäkään ihmishenkeä menetetty; lastista meni hukkaan ainoastaan neljä säkkiä viljaa.

Stanleyn venhe oli lastissa reunojaan myöten, ja jos tuuli olisi kiihtynyt, olisi sen täytynyt ehdottomasti upota, ellei lastia olisi vähennetty.

Silloin taas matkan päässä kajahti ilmoihin hätähuudot: "Herra, kanootti uppoaa! Joudu pian tänne! Ah herra, emme osaa uida!"

Stanleyn tuumiessa, miten voisi auttaa heitä, kuului taas uusia huutoja: "Venhe! Tuo venhe tänne! Kiiruhda -- venhe, venhe!" Toisaalta kuului: "Ah, me hukumme -- vesi ulottuu jo polviimme saakka! Tule, herra, tahi kuolemme! Tuo venhe tänne!"

Oli selvää, että nämä pelkurimaiset ihmisraukat olivat säikähtyneet ja että heidän pelkonsa oli levinnyt kaikkiin muihinkin. Vastaukseksi heidän hätähuutoihinsa ja ainoana pelastuskeinona huusi Stanley ankaralla äänellä heille:

-- Te, jotka tahdotte pelastua, seuratkaa minua saareen niin pian kuin voitte; ja te, jotka huudatte tuolla, voitte pysytellä kanooteissanne kiinni, kunnes palaamme.

Soudettiin kaikin voimin.

Kuu nousi ja heitti puolen tunnin ajan valonsa saarien yli, joita kohden kuljettiin. Kuun valo rohkaisi myös wangwanoiden mieliä; mutta vielä kuului takaa surkeat huudot: "Herra, voi herra! Tuo tänne venhe -- venhe!"

Saaret näyttivät yhä suuremmilta ja selvemmiltä kuun valossa. -- Hurraa, poikani, jo saavumme saariin! sanoi Stanley. "Vetäkää voimakkaasti älkääkä peljätkö tummaa vettä -- veljenne ovat hukkumaisillaan!"

Stanleyn venhe saavutti pian lähimmän saaren, lasti poistettiin, haaksirikkoon joutuneet laskettiin maalle, ja täten kevennetty venhe lensi takaisin tumman veden pintaa ja kuohu tyrskyili keulassa.

Stanley puhalsi torveen ilmoittaakseen tuloansa. Kolme tahi neljä kanoottia tuli hänen vastaansa; kilvan ne kiitivät saariin päin. Onneksi oli järvi tyyni.

Miehistö ponnisti kaikki voimansa, että olisi luullut heidän sydämensä pakahtuvan; heidän nopeat liikkeensä, heidän rinnoistaan nousevat syvät huokaukset, kiitävä venhe, innokas perämies -- kaikki oli ikäänkuin sopusoinnussa tämän kamalan tilan kanssa. Itse tarttui Stanley airoon vapauttaakseen erästä poikaa soudannasta, ja vielä enentääkseen sitä voimaa, joka vei venhettä vedenpinnalla. Oli ikäänkuin olisi itse venheessä ollut henkeä.

Vielä kerran kajahtivat hätähuudot.

-- "Ah, venhe, tuo tänne venhe!" kuului yli kullalle hohtavien aaltojen uppoavista kanooteista.

-- Kuulkaa, miehet, soutakaa kovemmin, vaikka airot taittuisivat! Vielä kovemmin. Meidän täytyy pelastaa heidät. Tänä yönä tahi ei koskaan! huusi Stanley.

Enennetyllä voimalla lensi venhe eteenpäin. Jokainen hermo näissä uupuneissa ruumiissa jännitettiin, ja viimeisten voimien ponnistuksella tapasi venhe viiden minuutin kuluttua ensin yhden kanootin, sitte toisen ja vihdoin kolmannen; hukkuvat nostettiin venheesen, kunnes se oli niin syvässä vedessä, että sen laitaa näkyi ainoastaan tuuman verran.

Kaikki olivat kuitenkin pelastetut -- miehet, vaimot ja lapset. Koska jäljelle jääneet kanootit olivat keveistä aineksista tehdyt, pysyivät ne vedenpinnalla lastineen päivineen. Pelastustyössä oli erittäin muuan Stanleyn miehistä, nimeltä Uledi, kunnostanut itsensä. Väsymätön oli hän nostaessaan kanoottiinsa hukkuvia kansalaisiaan ja saattaessaan heitä turvaan.

Stanley menetti tänä kauheana yönä viisi kanoottia, viisi kivääriä, yhden laatikon ampumavaroja ja 1,200 naulaa viljaa.

Seuraavana aamuna jätettiin kolmas osa miehistä ja tavaroista saareen, ja Stanley jatkoi matkaansa muiden kanssa seuraavaan pysäyspaikkaan. Muutamia kanoottia lähetettiin sitten takaisin noutamaan saareen jääneitä.

Erään Komeh-nimisen saaren kuningas tuli seuraavana päivänä Stanleyn luo ja pian iloitsivat kaikki monien suurien, väkevää olutta sisältävien ruukkujen ja monien tapettujen vuohien ääressä. Sitäpaitsi ostettiin kuninkaalta neljä hyvää, melkein uutta kanoottia, jotka olivat kyllin kestäviä turviksi vastaisissa vaaroissa.

Seitsemän tuntia soudettua saapui Stanley Kesäkuun 24 päivänä "Refuge"-saareen ja alkoi heti varustaa vahvaa leiriä sen etelärannalle.

Hän valitsi neljäviidettä miestä sotaväeksi, määräsi Frank Pocockin kapteeniksi ja Manwa Seran luutnantiksi, sekä jätti neljä kanoottia, että sotaväki mielensä mukaan voisi päästä manterella olevien maan-asukasten yhteyteen. Sitte lähti hän 26 päivänä paluumatkalle venheineen, seitsemäntoista kanuutin ja 106 miehen kanssa. Neljän päivän kuluttua saapui Stanley Kagehyihin, vaan koska matka oli ollut erinomaisen vaivaloinen, saapui ainoastaan neljätoista kanoottia lahteen. Pari viikkoa myöhemmin saapui kaksi kaivatuista kanooteista, joita tuuli oli ajellut. Kolmannen miehistö oli karannut ottaen pyssyt mukaansa.

Heinäkuun 6 päivänä jakeli Stanley jäähyväislahjoja Kaduma-päällikölle ja hänen herttaiselle puolisolleen, arabialaiselle Sungorolle, sekä monille muille. Sitte komennettiin kaikki jäljelle jäänyt kansa venheisin, retkikunnan eläimet ja tavarat kannettiin kanootteihin ja kello kymmenen jätti Stanley Kagehyin viimeisen kerran.

Heinäkuun 11 päivänä saapui retkikunta terveenä ja mitään onnettomuuksia kärsimättä "Refuge" saareen, jossa kaikki oli hyvin ja parhaassa järjestyksessä. Nuoren Lukanjaan -- Ukereween kuninkaan serkun -- vaikutuksesta oli mannermaan asukkaat saatu muuttamaan matkustavaisille nurjan mielialansa ystävällisemmäksi, ja veriveljeys oli oikein solmittu matkustavaisten puolelta, Manwa Seran ja maanasukkaiden puolelta Komeh'n kuninkaan Kijajun välillä.

Sen alituisen huolen tähden väestä ja tavaroista, joka Stanleyllä oli ollut "Refuge" saaren ja Kagehyin välisillä matkoilla, oli hän tullut niin arveluttavan taudin omaksi, ettei viiteen päivään kyennyt majastaan lähtemään.

Kuudentena päivänä jätti hän kuitenkin vuoteensa ja alkoi kuljeksia ympäri saarella, jossa he sinä hirveänä päivänä, jolloin pakenivat Bumbireestä, olivat löytäneet turvapaikan ja lievitystä huolissaan ja jossa nyt puolet retkikunnasta aikoi viipyä noin kuukauden ajan. Sotaväestön nuoremmat jäsenet tunsivat joka kolkan ja sopen saarella ja olivat oikein mieltyneet tilapäiseen kotiinsa. Itärannalla olivat he keksineet noin viisitoista hedelmäpuuta, jotka olivat mitä herkullisimpia, kypsille karviaismarjoille maistuvia marjoja täynnä. Sotaväki oli syönyt ainoastaan puolet marjoista; Stanleyn palatessa 150 miehisen lisäväestön kanssa oli niitä siis kyllin paljo kaikille jäljellä.