Chapter 6

"Jos tahdotte jotain syömistä, niin lähetän minä vähäsen banaania tuonne saarelle, mutta täältä täytyy teidän lähteä, ettei kansa, joka tahtoo kanssanne tapella, ryhtyisi väkivaltaisuuksiin."

Stanley soudatti sitten eräälle edempänä olevalle saarelle, ja päällikkö lähetti lupauksensa mukaan kymmenen kimppua vereksiä banaania, jotka yhdeksi päiväksi riittivät väelle.

Senjälkeen lähti Stanley yksinään leirin takana olevaan tiheään viidakkoon. Hän tiesi ettei mikään vihollinen häiritsisi leiriä, sillä saari oli asumaton, ja oli niin harvinaista hänelle saada nauttia yksinäisyyttä ja hiljaisuutta häiritsemättömässä rauhassa. Vapaana siitä vakavuudesta ja totisuudesta, johon häntä pakotti hänen asemansa puolivillien ihmisten johtajana heidän näkyvissään, saavutti hän taas koko notkeutensa. Hän ryömi tietä sulkevien oksien alatse, tai hyppäsi kumoonkaatuneiden puunrankojen ylitse, tunkeutui läpitse, missä oli melkein mahdotonta päästä edemmäksi, lonkeroitsi ja viiletti käärmeen tavalla läpi toisiinsa kietoontuueiden pensaiden, sukelsi suuriin tiheihin lehdikkoihin ja taisteli hurjasti varjoavien köynnös- ja kärhikasvijoukkoja vastaan, jotka kasvit lukuisuutensa vuoksi olivat takkuuntuneet toisiinsa tiheäksi ryhmäksi.

Täältä tuli hän tasangolle, jossa maa vierti jyrkästi ylöspäin sekä kaikkialla oli korkeain puiden ynnä köynnöskasvien ja pensaiden peittämä. Kiivetessään vuoren rinnettä ylös oli hänellä runsaasti tukea valittavana; tässä oli tamarindipuu ja tuossa ihan vieressä silkkipumpulipuu; milloin riippui mimosan esiinpistävä oksa, milloin joku paksu köynnöskasvi, jotka tarjosivat apuansa koetuksissa päästä eteenpäin eli ylöspäin; nuoret ja hentoiset teakkipuut tahi taipuisa jasmiini mukasivat, kun hän tarttui niihin. Viimeinkin seisoi hän keihäskaislaa, ananaspuuta, kämmekkäisiä ja aloe-pensaita kasvavalla vuorenhuipulla. Tämä on paikka mistä silmä estämättä voi nähdä yhden Afrikan omituisimpia ja kauniimpia osia -- kymmeniä neliöpenikulmia kauniita järvimaisemia -- suuria aloja vuorenseiniä, joihin pistää viehättäviä, tuuheain banaanien puoleksi sulkemia lahtia kymmeniä neliöpenikulmia ruohoista ylänkömaata, missä kyliä ja banaanimetsiä on sirotettuna sekaisin. Siltä kukkulalta, jolla Stanley seisoi, voi hän nähdä toisen karjalauman toisen perästä ja joukon pieniä valkoisia ja mustia pilkkuja, jotka eivät voineet olla muuta kuin lammas- ja vuohilaumoja. Hän näki vaaleansiniset tulista nousevien savujen patsaat ja niiden ympärillä laihoja haamuja liikkumassa.

Mikä maa näillä on, näillä villeillä! Ja mikä määrätön järvi sitten! Jos höyrylaiva kyntäisi tätä järveä, eivätkö he silloin tulisi toistensa luo ystävinä! Koko maasta katoaisi villiys, maan-asukasten toimellisuus ja työvoima kiihtyisi, orjakaupan kirous lakkaisi ja kaikkiin maihin siinä ympärillä tunkeutuisi jalommat tunteet ja korkeampi ihmisellisyys. Mutta nyt on jokaisen käsi nostettu, toisen toista vastaan -- murha asuu heidän sydämissään; villiys leimahtaa esiin heillä nähdessään matkustavaisen; merirosvous on oikeutettu ammatti, kansat useissa valtakunnissa käyvät ihan alastomina ja jokainen heimo, palavana kostonhimosta ja vihasta, pitää itsensä kaukana toisista.

Myöhään illalla astui Stanley maalle toisella saarella. Kun oli pilkkosen pimeä, osuivat he maalle ainoastaan siten että ohjasivat matkansa erästä roihuavaa tulta kohden, joka näkyi rannalla. Valo tuli tulesta, jonka kaksi miestä ja eräs poika olivat sytyttäneet. Nämä olivat kuivaamassa kaloja eräässä luolassa, jonka suu oli järvelle päin. Kalastajat kauhistuivat suuresti, mutta rauhoittuivat siitä ystävällisyydestä, mitä Stanley osoitti heille. Hän valmistautui sitten viettämään yötä perä-istuimen alla veneessä, mutta juuri kun hän oli maata panemaisillaan, sai hän kuulla maan-asukasten toruvan. Hän arvasi kohta että miehistö oli ruvennut anastamaan kalastajain saalista, jonka vuoksi hän juoksi ulos ja tuli juuri parhaiksi varjellakseen neekeriparkoja melkoisesta vahingosta. Eräs hänen miehistään oli jo ottanut yli puolen tusinaa suuria kaloja, kun Stanley tuli käyden avojaloin hänen taaksensa ja antoi hänelle sivalluksen, joka pani hänen hoipertelemaan syrjään. Pikemmin kuin kaikki suosion tai ystävyyden vakuutukset todisti tämä seikka kalastajille, ettei heillä Stanleyn puolelta ollut mitään pelkäämistä, ja wangwanat huomasivat, ettei hän salli mitään vääryyttä tapahtuvan. Kalastajat saivat sitä paitsi kourallisen helmiä palkinnoksi aijotusta ryöstöstä ja sitä varten että wangwanat eivät enää joutuisi kiusaukseen, saivat he kaksinkertaiset ruoka-annokset.

Sillaikaa oli Stanleyn heittänyt Magassa, joka jo ennemmin oli kääntynyt takaisin väkineen, tehden kyllä lupauksen tulla leiriin Kagehyin luona, johon lupaukseen Stanley kuitenkaan ei voinut luottaa. Tämä oli kova vastus; sillä kuinka saisi hän nyt matkueen viedyksi tämän suuren järven yli Ugandaan, kun ei hänellä ollut kanoottia? Kuitenkaan ei sillä haavaa ollut muuta tehtävänä kuin jatkaa palausmatkaa leiriin.

Seuraava yö vietettiin erittäin hankalasti eräässä pienessä, läpitunkemattoman pensaikon ympäröimässä lahdessa. Rankkaa sadetta kesti koko yön ja se seikka pakotti jokaisen istumaan paikoillaan, täristen vilusta ja ilman illallisetta, sillä päällen päätteeksi ei heillä ollut mitään syömistä. Sen surkuteltavampia olentoja on vaikea kuvitella mieleensä, kuin nämä ihmiset, jotka olivat veneessä pilkkopimeän yön. Koko miehistö oli pakkautunut yhteen läjään niin likettäin kuin mahdollista, selkä vasten selkää tai kylki kylessä kiinni. Itse istui Stanley telttakatoksen alla perässä, ainoastaan vaivoin erottaen heidän haamujaan tahi katsellen pensaiden säännöttömyyksiä, sill'aikaa kun silloin tällöin salama nopeasti vilahti synkeällä taivaalla ja näytti kaukaisten saarien suurta mustaa ryhmää -- sateen sillä välin roiskuessa alas vähentymättömällä kiivaudella.

Kuten tavallisesti tapahtuu, seurasi tätä ikävää yötä kaunis, kirkas aamu. Jokainen pilkku luonnossa näytti olevan herätetty uuteen elämään, vilpastuneena ja hymyilevänä, paitsi sitä pientä maailmaa, joka oli veneessä. He ikävöivät päästäksensä ihmisten luokse, sillä muussa tapauksessa täytyi heidän kuolla nälkään. Kun he olivat purjehtineet kappaleen matkaa pitkin erään saaren. Bumbireh-saaren, rannikkoa, huomasivat he muutamia haamuja, jotka silmiinpistävästi erosivat ruohoisan kukkulan piirteistä, ja pian sen jälkeen kuului tuo hyvintunnettu soinnukas sotahuuto, jota useimmat keski-Afrikan kansat käyttävät, "Heyua-hehu-u-u-u-u!" kimakkaasti, pitkänveteisesti ja raikuvasti.

Haamuja tuli yhä lisää, ja uusia ääniä tuli lisäksi tuohon taisteluun-vaativaan ja huolestuttavaan kööriin. Nälkäisiä raukkoja kun Stanley ja hänen miehensä olivat, kaikenlaisten vaikeuksien keskellä, nälän kalvaessa heidän sisälmyksiään, monen penikulman erottaessa heitä ystävistään, sekä ilman ainoatakaan palasta ruoaksi kelpaavaa veneessä, oli heidän pakko astua maalle, huolimatta uhkaamasta vaarasta. Kun vene lähestyi rantaa, tulivat maanasukkaat aina vedenrajaan saakka vastaan, ja muutamat ottivat käsiinsä suuria kiviä, muiden sill'aikaa jännittäessä joutsiaan.

Kuitenkin näytti Safenin ystävälliset sanat villeille heissä tekevän hyvän vaikutuksen, sillä kivet heitettiin pois taas, joutset päästettiin jännityksestä, ja ojennetut keihäät saivat olla tukina siinä rauhallisessa, hitaassa kulussa, jolla maan-asukkaat nyt lähestyivät venettä.

Nämä, joiden luku nyt nousi noin kahteen sataan, neuvottelivat hetkisen, jonka jälkeen muutamat niistä -- nyt itse vuorostaan liehakkaasti hymyillen -- varovaisesti astuivat veteen niin kauas, kunnes he tapasivat veneen etukeulan. Muutaman sekunnin ajan seisoivat he siinä ja puhuivat ystävällisesti, mutta äkkiä tempasivat he yhdellä nykäyksellä veneen rantaan, jonka jälkeen kaikki muut, tartuttuaan kiinni veneenlaitoihin, vetivät sen noin 60 jalkaa ylös kuivalle, kiviselle rannalle, Stanleyn ja hänen miestensä istuessa siinä mykkinä hämmästyksestä!

Nyt seurasi kohtaus, jota on turha koettaakaan kuvailla. Kokonainen helvetti -- kaikki sen mustat pirut aseilla varustettuina -- oli täydessä raivossa Stanleyn ja hänen miestensä ympärillä. Joukko keihäitä ojennettiin; kolme- tai neljäkymmentä jousta jännitettiin; yhtä monta väkäkärkistä nuolta näytti jo lentävän ilmassa; paksuja, pahkuraisia nuijia heilutettiin heidän päidensä yli; kaksisataa rääkyvää mustaa haamua tuuppaili ja tungeskeli voidakseen näyttää kiukkuansa tai hankkiakseen tilaisuuden antaa niille vaikka edes vaan yhdenkin lyönnin tai piston.

Niinpian kun ensimmäiset villien raivon purkaukset näkyivät, hyppäsi Stanley ylös ja piti ladattua revolveria kumpasessakin kädessään, valmiina tappamaan tai itse tulemaan tapetuksi. Mutta silminnähtävä toivottomuus voida tehdä noin suurelle joukolle mitään erityistä vahinkoa, pidätti häntä.

Myöskin miehistö vastusti melkein yli-inhimillisellä levolla ja vakavuudella raivoavan joukon ensimmäisen hyökkäyksen. Safeni näytti kämmeniään ja kysyi rauhallisesti ja lempeästi: "Mitä tämä merkitsee, ystävä kullat? Pelkäättekö te tyhjiä käsiä ja hymyileviä ihmisiä. jommoisia me olemme? Me olemme ystäviä, me tulemme ystävinä ostamaan ruokatavaroita, pari kolme banaania, muutamia suullisia viljaa tai bataattia tai maniokkia, ja teidän luvallanne menemme me myös matkoihimme ystävinä".

Tämä ryhti teki hyvän vaikutuksen. Pauhina ja meteli näytti jo asettuvan, kun noin viisikymmentä vastatullutta sytytti taasen hillitsemättömän raivon. Uudelleen heilutettiin suuria keihäsjoukkoja veneen ympäri, uudelleen nostettiin pahkuraisia nuijia heidän päidensä yli, uudelleen jännitettiin joutset ja uudelleen olivat he jo näkevinänsä nuolia ilmassa. Eräs sai kohtauksen, niin että hän hoiperteli, eräs toinen sai jysäyksen päähänsä keihäänvarresta ja kolmas kirkaisi, kun nuija sattui hänen selkäänsä.

Nyt hypähti Stanley ylös mennäksensä väliin molemmat revolverit vasemmassa kädessään. Hän kääntyi erään vanhan miehen puoleen, joka näytti koettavan pidättää muita ryhtymästä väkivaltaisuuksiin, näytti hänelle helmiä, kangasta, vaskilankaa ja koetti herättää heissä kunnioitusta hokemalla heidän kuninkaansa nimiä Mtesa ja Antari.

Tämä helmien ja kankaiden paljous herätti nyt villien ahneuden. Tappamisen yritys voisi, näyttivät he alkavan ajatella, tuottaa kuoleman muutamille heistä itsistäkin. "Ne voivat tarttua ampuma-aseihin ja vielä kuollessaankin tehdä niillä kauheaa tuhoa, ja kuka tietää mitä nuo pienet rautakapineet tuon valkoisen miehen kädessä ovat?" näyttivät he sanovan toisilleen. Mitä äsken mainittu vanhus lieneekään ajatellut, vastasi hän kumminkin väelleen teeskennellyllä närkästyksellä, kohotti keppinsä ja ajoi raivosta riehuvat villit edemmä oikealle ja vasemmalle. Muutamat etevät maan-asukkaat yhdistyivät nyt tämän vanhuksen kanssa, joka, kuten Stanley sittemmin sai tietää, oli Shekka, Bumbiree'n hallitsija.

Sittenkun Shekka oli tehnyt tämän voimannäytteen, viittasi hän puolelle tusinalle miehiä ja vetäytyi takaisin joukon taakse. Toinen puoli joukkoa seurasi päällikön ja hänen neuvoskuntansa mukana, mutta toinen jäi jälelle ja uhkasi yhä keihäillä tai nuijilla. Eräs rohkea osasto kulki ympäri veneen perän ja loukkasi Stanleytä hyvin suuresti hävyttömillä ilmeillä; tarttuipa vielä yksi niistä kiinni hänen tukkaansakin. Kuitenkin kosti Stanley sieppaamalla hänen kätensä, ja kun hän sitä äkkiä kiersi taaksepäin, oli hän vähällä vääntää sen pois tiloiltaan, villin ulvoessa tuskasta. Hänen toverinsa heiluttivat keihäitään, mutta Stanley hymyili heille vaan, sillä jokainen itsensäpuolustamisen ajatus oli häneltä likimain kadonnut.

Ratkaiseva silmänräpäys näytti tulleen. Stanley oli kärsinyt muutaman hetken kuolemantuskaa, ajatellessaan kuinka vastenmieliseltä kuolema näytti siinä muodossa kuin se nyt häntä uhkasi. Mitä ajattelisi hänen väkensä, joka murheellisena odotti kauan poissa olevaa herraansa! Mitä sanoisivat Pocock ja Barker, kun vihdoinkin saisivat tiedon onnettomuudesta Bumbiree-saarella! Ja hänen ystävänsä Amerikassa ja Euroopassa sitten! "Viis' niistä, ainoastaan yhden silmänräpäyksen tuskat, ja mitä voivat nuo verenjanoiset koirat enää tehdä sen enempää! Se on lohdutus että voi kuolla nopeasti -- hengenveto ja sitten hiljaisuus -- ainaiseksi ja iankaikkisesti!" Sellaiset olivat Stanleyn ajatukset tässä kauheassa silmänräpäyksessä.

Eräs sanansaattaja päällikön ja neuvoskunnan luota saapui nyt ja viittasi Safenille.

"Mene ja käytä ymmärrystäsi!" sanoi Stanley hänelle.

"Jos Jumala tahtoo, herra", vastasi hän.

Safeni veti melkein koko lauman perässään, sillä uteliaisuus on suuri Afrikalaisissa. Stanley näki hänen rupeavan asentoon. Hänen kätensä liikkuivat ylös ja alas, ulospäin ja sisäänpäin, sydämellinen rohkeamielisyys oli luonnostaan hänen kasvoillaan; hänen liikkeensä olivat miellyttävät; mies oli puhuja, joka taisteli lempeyden ja oikeuden puolesta.

Safeni palasi loistavin kasvoin.

"Kaikki hyvin, herra; ei mitään vaaraa. He sanovat vaan, että meidän tulee pysähtyä täällä huomiseen."

"Tahtovatko ne myödä ruokavaroja?"

"Kyllä, kun ovat ensin pitäneet neuvottelua."

Safenin puhuessa syöksi kuusi maan-asukasta esiin ja anastivat Stanleyn airot.

Kova riemuhuuto tervehti tätä valloitusta.

Hetken perästä tuli toinen sanansaattaja pyytämään viittä kangaskappaletta ja viittä nippua kaulahelmiä. Hän sai mitä hän tahtoi. Mutta koska nyt oli lähellä puolenpäivän aika ja villit olivat vakuutetut siitä, ettei Stanley voinut päästä pakoon, vetäytyivät he takaisin lähimpään kylään vahvistamaan itseään ruoalla ja juomalla.

Sittenkun sotilaat olivat menneet tiehensä, tuli muutamia naisia katsomaan muukalaisia. Stanley puhui ystävällisesti niille ja vastalahjaksi antoivat he sen ystävällisen vakuutuksen, että vieraat tulevat tapettaviksi; mutta he sanoivat, että jos Stanley voisi saada Shekan yhtymään "veriveljeyteen" tai syömään hunajata jonkun kanssa heistä, olisivat he pelastetut. Mutta jos he sitä vastaan eivät onnistuisi, ei ollut muuta valittavana kuin pako tai kuolema. Paras olisi sen vuoksi koettaa lahjoilla houkutella Shekkaa yhtymään veriveljeyteen Stanleyn kanssa.

Noin k:lo 3 j.pp. kuului kova rummunpärinä.

Pitkä rivi maan-asukkaita täydessä sotipuvussa näkyi sillä kukkulalla, missä banaanimetsä ja kylä olivat. Heidän kasvonsa olivat mustiksi ja valkoisiksi maalatut. Melkein kaikilla heistä oli omituiset kilvet. Heidän liikkeistään voi tyhminkin ymmärtää, että he aikoivat ryhtyä hyökkäykseen.

Myöskin Safeni säikähtyi ja sanoi: "ole valmiina, herra. Tämä näyttää kamalalta."

"Älä huolehdi minusta", vastasi Stanley, "minä olen ollut valmis pahinta vastaan-ottamaan kokonaista kolme tuntia. Oletteko te järjestyksessä, teidän kiväärinne ja revolverinne ladattuina ja teidän korvanne auki nyt?"

"Olemme", oli kaikkien uskalias vastaus.

"Älkää olko peloissanne vaan täydellisesti rauhallisia. Nyt, kun ne ovat kokoontuneet, tahdomme me seurata naisten neuvoa. Safeni, mene rohkeasti ja hymyilevänä Shekan luokse tuonne mäelle, tarjoo hänelle nämä kolme helmeä ja kysy häneltä, tahtooko hän sekoittaa vertansa minun vereni kanssa."

Safeni kiiruhti mielellänsä toimittamaan tehtäväänsä. Noin kymmenen minuuttia keskusteli hän niiden kanssa, joll'aikaa rummut lakkaamatta pärisivät ja uusia joukkoja täydessä sotavarustuksessa tuli lisäksi Shekan laumaan. Muutamat niistä huvittivat itseään keihäällä näyttämällä taistelutapaansa; toiset heiluttivat nuijiaan kuin juopuneet. Heidän liikkeensä olivat villiä, heidän äänensä kovia ja äkäisiä, ja he kiihottivat toisiaan kuumeentapaiseen tappeluvimmaan.

Safeni palasi. Shekka oli hylännyt hänen rauhanpyyntönsä. Maan-asukkaiden luku oli nyt kasvanut yli 300.

Samassa syöksi viisikymmentä rohkeaa soturia raivoisasti kirkuen alas mäeltä. Epäröimättä tulivat he aina veneen sivulle saakka ja valloittivat veneen rummun, sähisten muutamia sanoja. Korkeaääninen suostumus tervehti tätä urostyötä.

Kaksi miestä tuli sen jälkeen ja alkoi ajaa pois muutamia lehmiä, jotka olivat laitumella veneen ja mäellä olevien villien välillä. Safeni kysyi eräältä heistä miksi hän sitä teki.

"Koska me alamme tappelun kohta ja jos te olette miehiä, voitte te alkaa valmistamaan itseänne siihen", vastasi hän pilkallisesti.

"Kas tässä, Safeni", sanoi Stanley, "ota nämä kaksi kaunista kankaankappaletta ja käy hitaasti kappaleen matkaa, mutta käänny takaisin kohta, kun kuulet minun huutavan; ja te, toverini, muistakaa että elämä tai kuolema on kysymyksessä; asettukaa molemmin puolin venettä, tarttukaa huolettomalla näöllä lujasti kiinni siihen; ja kun minä käsken, niin lykätkää se sadan miehen voimalla rantaa pitkin veteen saakka. Oletteko te kaikki valmiit ja luuletteko te voivanne tehdä sen? Muussa tapauksessa voimme me yhtä hyvin alkaa taistelun siellä missä nyt olemme."

"Kyllä, herra", huusivat he yhdestä suusta.

"Mene, Safeni!"

Stanley odotti kunnes hän oli päässyt 150 jalan päähän ja huusi silloin:

"Tarttukaa kiinni pojat! Elämä on kysymyksessä."

Hänen miehensä kumartuivat ja pingottivat käsivarsijäntäreensä; vene alkoi liikkua ja natiseva, raappiva ääni kuului pohjan alta.

"Safeni, Safeni, käänny takaisin!"

Maan-asukkaat olivat tarkkanäköisiä. He näkivät että vene liikkui, ja silmänräpäyksessä alkoivat he rientää alas mäkeä kauheasti kirkuen.

Vene oli veden rajassa.

"Lykätkää se ulos järveen, toverini; älkää välittäkö vedestä" -- ja vapaana kaikista esteistä kiikkui vene luonnollisessa elementissään.

Safeni seisoi silmänräpäyksen vedenrajassa kangaskappaleet kädessä. Etumaisin maan-asukasten parvessa oli noin kahdenkymmenen askeleen päässä hänestä. Hän nosti keihäänsä ja tähtäsi.

"Hyppää veteen, mies, päistikkaa!" huusi Stanley.

Juuri kun keihästä oltiin heittämäisillään ja toinen maan-asukas tähtäsi omallaan, laukasi Stanley pyssynsä ja luoti lävisti molemmat villit. Joutsimiehet seisahtuivat ja jännittivät joutsiaan. Stanley laittoi parven järeitä haulia ihmisjoukkoon, jossa se vaikutti mitä kauheimman säikähdyksen. Maan-asukkaat vetäytyivät takaisin rannalta, jossa vene juuri hiljan oli ollut.

Sittenkun Stanley oli karkoittanut pois maan-asukkaat, veti hän yhden miehistään ylös veneesen ja käski hänen auttaa muita ylös, ladatessaan itse sillaikaa oivallisia pyssyjään, pitäen tarkasti varalla maan-asukkaita.

Stanleyn miehet tarttuivat nyt pyssyihinsä, mutta hän pyysi heidän antaa niiden olla rauhassa ja sen sijaan repiä irti pohjalaudat veneestä ja käyttää niitä airoina, sillä kaksi virtahepoa lähestyi avatuin kidoin, ja näytti siltä kuin tulisi näiden urhoollisten miesten kohtaloksi hukkua vedessä, sittenkun he niin töin tuskin olivat päässeet eheinä villien kynsistä maalla. Hän antoi toisen virtahevon lähestyä 30 jalan matkalle, jonka jälkeen hän tähtäsi sen molempien silmien väliin, lävisti sen kallon järeällä luodilla ja antoi myöskin toiselle sellaisen haavan, ettei heidän tarvinnut siltä mitään pelätä.

Kun hölmistyneet ja raivostuneet villit näkivät saaliinsa pakenevan heidän kynsistään, olivat he hetken neuvoteltuaan rientäneet alas kahden kanootin luo, jotka olivat vedettyinä rannalle lahden luoteisessa kulmassa. Toisen toisensa perään ampui Stanley kaksi villiä, jotka koettivat lykätä vesille veneitä, mutta toisia tuli heidän sijaansa ja viimein saivat he kanootit veteen ja alkoivat kiihkeästi ajaa takaa. Kaksi muuta kanoottia näkyi tulevan rannikkoa pitkin saaren itäpuolelta.

Kun siten oli mahdotonta ehtiä paeta, antoi Stanley airojen levätä ja rupesi odottamaan vihollisia. Hänen norsupyssynsä oli ladattu räjähdysluodeilla. Neljä laukausta tappoi viisi villiä ja upotti kaksi veneistä. Kahdessa muussa olevat takaa-ajajat kääntyivät takaisin auttamaan ystäviään ylös laineista. He eivät uskaltaneet enää ollenkaan ajaa takaa, mutta osa rannalla olijoista oli rientänyt niemelle, ja erään äänen huutaessa: "menkää kuolemaan Nyanzassa", ampuivat he nuoliaan, jotka tapaamatta putosivat veteen muutamien jalkojen päässä veneen takapuolella.

Kello oli 5 iltapuoleen. Heillä oli ainoastaan neljä banaania veneessä, ja heitä oli kaksitoista nälkäistä miestä. Jos he saisivat myötäisen tuulen, voisivat he yhdessä päivässä ja yössä ehtiä takaisin leiriin. Mutta jos he saisivat vastatuulta, voi matka viedä yhden kuukauden. Ja mistä saisivat he sill'aikaa ruokavaroja, jos kävisi samalla tavalla kuin viime päivinä. Raitista vettä oli niin runsaasti, että kaikki maailman sotajoukot yhden vuosisadan olisivat voineet sammuttaa janonsa siitä. Mutta ruokaa? Mihinkä kääntyisivät he sitä saadakseen?

Läpi koko yön tekivät he työtä, rohkaisten toisiaan. Aamun valjetessa ei näkynyt siinnettäkään maasta; kaikki oli ääretöntä alaa harmaata vettä.

Seuraavan yön tullessa olivat he noin penikulman päässä eräästä etelässä päin olevasta saaresta ja ponnistivat kaikki voimansa päästäkseen sinne. Mutta myrsky kasvoi luoteessa, jota vastaan heidän voimansa eivät voineet mitään. He olivat väsyneet ja aivan menehtyneet neljänkolmatta tunnin soudosta, jolla ajalla he eivät olleet saaneet mitään syömistä. Vene jätettiin laineiden, rankan sateen ja raivoavan myrskyn haltuun. Ylös alas heittäytyi se valtavilla aalloilla, kieppui ympäri, viskaantui alas pimeihin syvyyksiin ja tuli aivan vaahtoon yltä päältä. He tyhjensivät veden veneestä ja istuivat taasen alas. Keskiyön aikaan tyyntyi myrsky ja nouseva kuu lähetti lumoavan paisteensa järven pinnan ja sen pitkien, kiehuvien aaltojen yli, joiden harjoja vielä koristi valkoinen vaahto. Ylös alas nousi ja laski vene. Kuun paiste valaisi kummituksentapaisesti noita kokoon kyyristyneitä, perin väsyneitä ja epätoivoisia olentoja, jotka silloin tällöin päästivät syviä huokauksia, jotka kovin koskivat Stanleyta sydämeen. "Olkaa rohkeat, toverini, älkää ajatelko sitä kirousta, minkä Bumbiree-villit viskasivat peräämme; pahojen ihmisten kiroukset voivat usein vaihtua siunauksiksi", sanoi Stanley rohkaistakseen heitä. Yksi tuhdoista hakattiin haloiksi, tulta tehtiin veneesen ja siitä vähästä määrästä kahvia, minkä Stanley oli saanut englantilaiselta upseerilta oleskellessaan Mtesan luona, tunsivat he kaikki itsensä vähäsen vahvistuneiksi. Ja senjälkeen nukkuivat he kaikki, väsymyksen raukaisemina kuin he olivat; Stanleytä yksinään pitivät ajatukset valveilla.

Aamu koitti. Vaikka hänen miehensä kolmeen vuorokauteen olivat saaneet ainoastaan neljä banaania keskenänsä jaettavaksi ja sen lisäksi juoneet ainoastaan kupin kahvia, tottelivat he kumminkin Stanleyn käskyä tarttua airoihin vilppaudella, joka sai hänen ihmettelemään.

Hetken ajan päästä, k:lo 2 j.pp. -- seitsemänkymmentäkuusi tuntia siitä kun olivat jättäneet viime leirinsä, lähestyivät he erästä lahtea asumattomalla saarella. Kiittäen Jumalaa myöskin tästä armosta, kömpivät he ylös veneestä ja asettuivat sitten makaamaan tulikuumalle hiekalle.

Mutta ruokaa piti hankkia ennen yötä. Safeni lähetettiin tutkimaan saaren sisustaa yhteen suuntaan ja pari muuta toiseen. Itse otti Stanley lintupyssynsä ja lähti ampumaan lintuja. Puolessa tunnissa hän oli saanut pari suurta lihavaa sorsaa, lähetetyt palasivat tuoden neljä nippua banaania ja eräänlaisia makeita marjoja, maultaan kirsimarjan tapaisia.

Kuinka iloisia he olivat tänä iltana, kun he, -- myrskyn kulettamat, runnellut, nälkäiset olennot, jommoisia he olivat olleet muutamaa tuntia ennen, nyt istuivat nuotiovalkean ympäri tämän tervetulleen illallisen ääressä. Banaania, sorsia, marjoja ja kahvia! Ennenkuin he kävivät levolle tänä iltana -- suloisimpana mitä Stanley arveli koskaan nähneensä -- virkistivät he vielä itseään piipullisella tupakkaa.