Chapter 4

Puoli tuntia taikatohtorin lähdöstä, kun joukko wangwanoita oli viljaa ostamassa ja toisia oli mennyt metsään polttopuita hakemaan, kuului sotahuutoja. Näitä ei juuri tärkeinä pidetty; luultiin vain kehoitukseksi sotaan naapureja vastaan. Vaan kun nämä omituiset sotahuudot "hehuu-a hehuu" kuuluivat lähenevän, kokosi Stanley pienen joukon leirin korkeimmalle paikalle ja näki pian suuren joukon, keihäillä, joutsilla, nuolilla ja kilvillä varustettuja maan-asukkaita noin kolmensadan jalan päässä eräällä toisella pienellä kukkulalla leirin ulkopuolella.

Kaksi aseetonta miestä lähetettiin heidän luokseen kysymään mitä he tarkoittivat.

He sanoivat silloin, että muuan wangwana oli varastanut maitoa ja että he sentähden aikoivat "tehdä sotaa" muukalaisia vastaan. Stanleyn onnistui kuitenkin lepyttää heidät, mutta juurikuin joukko oli rauhallisesti hajautumaisillaan, hyökkäsi toinen miesvoipa joukko pohjoisesta, ja kiivas keskustelu syntyi kumpaistenkin neekerijoukkojen välillä, joista äskentulleet näyttivät innokkaasti haluavan sotaa.

Keskustelun kestäessä tuli toinen Stanleyn miehistä juosten. Oikeanpuolisen kyynärpään lähellä oli vielä värisevä keihäs ja pieni naarmu, jonka ohilentävä keihäs oli tehnyt, näkyi hänen vasemmassa kyljessään. Nuijan tekemän kauhean haavan pohjasta näkyi hänen otsaluunsa. Hän kertoi veljensä makaavan kuolleena metsässä länteenpäin leiristä.

Stanley käski nyt Frank Pocockia jakamaan kaikessa hiljaisuudessa joka miehelle kaksikymmentä kannosta ampumatarpeita ja järjestämään väen portin kummallekin puolen, jos viholliset yrittäisivät hyökätä.

Kovasti hälisevä joukko huusi, että olisi paras tapella "arkojen wangwanoiden ja valkoisten miesten kanssa, jotka varmaankin olivat vaan naisia".

He järjestyivät äkkiä, huusivat kova-äänisesti sotahuutonsa, virittivät joutsensa ja ampuivat ensimäiset nuolensa. Mutta kun eivät huomanneet mitään elonmerkkiä leirissä, luulivat he kaiketi Stanleyn miehiä puolikuolleiksi pelosta ja lähestyivät niin rohkeasti, etteivät enää olleet sadankaan jalan päässä. Stanley käski nyt miehiään hyökkäämään, ja hyökkäyksensä kovuudella karkoittivat he villit, ampumatta yhtään laukausta.

Villit, jotka eivät käsittäneet tätä erinomaista kärsivällisyyttä, hyökkäsivät vielä kerran ja ampuivat nuolensa. Silloin käski Stanley hyökkäämään täydellä toella. Koko tunnin ajan vilkkaasti tapeltua ajettiin villit pakoon.

Sillaikaa tekivät Frank ja kuusikymmentä kirveillä varustettua miestä lujaa vallitusta ja wangwanoiden palattua käskettiin heitä rakentamaan ampukoria leirin kaikkiin kulmiin. Myöskin raivattiin leirin ympäristö 600 jalan laajalta. Yön tullessa oli leiri turvassa ja suojeltavissa. Stanleyllä oli ainoastaan seitsemänkymmentä sotakelpoista miestä, sillä kaikki muut olivat sairaita, pelästyneitä kantajia, vaimoja, aasinkuljettajapoikia ja lapsia. Muissakin suhteissa oli tila tuskallinen. Kuukauden paaston jälkeen ei heillä vielä nytkään ollut muuta syötävää, kuin muutamia kourallisia maissia päivässä.

Kello 9 aamupäivällä hyökkäsivät viholliset taasen monilukuisempina ja itseensä luottavampina, sillä läheiset neekeriheimot olivat kutsutut "sotaan".

Kolme päivää kesti taistelu, jonka ajalla kaikki kylät poltettiin. Kun Stanley kolmannen päivän iltana laski tappionsa, huomasi hän sen tekevän kaksikolmatta kuollutta, kolme haavoitettua, kaksitoista kivääriä, jotka oli menetetty, ja neljä laatikollista ampumavaroja.

Viholliset lyötyään ja karkoitettuaan, läksi retkikunta taas Tammikuun 26 päivänä liikkeelle, poltettuaan paljo tavaroita, joita kantajien puutteessa ei voitu kuljettaa edemmäksi. Tie meni seudun kautta, joka oli täynnä suuria, linnanraunioiden tavoin kohoavia, paljaita kallioita, sekä suurista haljenneen graniitin kappaleista muodostuneita kivikkoja, ja mahdottomia kuperoita paasia.

Sitte kuljettiin suuren tasangon halki. Keskellä ääretöntä, vaakasuoraa maata näkyi metsän-ympäröimä saaren tapainen kumpu, minne kaikki tällä seudulla niin runsaslukuinen metsänriista pakenee sateen aikaan. Nyt kuljeksivat nämä eläimet lukemattomissa laumoissa kedolla -- giraffia, seebroja, gnuijia, puhvelihärkiä, pukkia, antilooppia, sekä pientä että suurta laatua, ja metsäsikoja; lintuja oli myöskin monta lajia, niinkuin iibiksiä, ketokiuruja, kalalokkia, jääliukuja, hanhia, sorsia, korppikotkia, flamingoja, lusikkahanhia ja kurkia. Ilolla katseli nälkääntynyt väki näitä.

Eräänä päivänä ampui Stanley giraffin ja pienen antiloopin; seuraavana päivänä, lähellä metsäistä kumpua tasangolla, viisi sebraa; ja kolmantena päivänä ampui hän läntisen rajan luona kaksi gnuijia, puhvelin ja seebran, kaksi hanhea, neljä helmikanaa ja viisi sorsaa. Nyt melkein hyljittiin leirissä lihaa. Sitä laitettiin eri ruoiksi, joko muhennettiin, halstaroitiin, paistettiin ja survittiin tahi kuivattiin matkalle eväiksi.

Helmikuun 9 p. kulki matkue erään kuivuneen virranuoman poikki, ja seuraavana päivänä saavuttiin vierasvaraiseen Mombitin kylään. Nyt oli matkue vihdoinkin saapunut Ufukaman rikkaalle alueelle, missä matkustajan ei koskaan tarvitse kärsiä puutetta.

Kaikkia viljavan vuoritasangon tuotteita oli matkustajille täällä tarjona, viljaa, papuja, perunoita, herneitä, sesamia, hirssiä, kasvaksia, meluunia ja eri lajisia puutarha-hedelmiä, vettä ja tupakkaa, kaikkea oli ostettavana. Kananpoikien ja vuohien lukumäärä, mitä täällä teurastettiin, oli uskomaton. Stanley jakoi sitten palkintoja miehilleen niistä monista erinomaisista uskollisuuden osoitteista, joita he olivat näyttäneet, ja täällä sai hän uudestaan sen mielistelevän nimityksen, joka kolme vuotta ennen annettiin hänelle Afrikassa -- "runsaskätinen valkea mies" -- "huyu msungu u'u sungua mikona".

Wangwanat -- miehet, naiset ja lapset -- pitivät nyt hyviä päiviä sillä mitä olivat saaneet, ja kolmena päivänä söivät he niin paljon kuin jaksoivat. Juhlallisessa ilossa ja yltäkylläisyydessä vietettiin siten kolme päivää Mombitissa.

[Kuva: Kantaja.]

Veres kantajajoukko pestattiin tuottamaan tuolle kärsivälliselle väelle jotain huojennusta; ja uusia voimin, uudella rohkeudella, varamytyt olkapäillä kulki matkue eteen päin.

Helmik. 17 p. saapui matkue Usihan kylään, jossa alkaa se mitä kauniin maapalsta, mikä päättyy vasta Victoria-järven luona. Näiden, kaiken yli kohoavien salaperäisten, harmaiden kalliomöhkäleiden huipuilta voi nauttia sanomattoman viehättävää näköalaa, taivaanrannan näyttäessä äärettömältä. Joka puolella leviää mittaamaton ympyrä, täynnä omituisia toisistaan erillään olevia kukkuloita, jättiläisten tavoin päällettäin kasattuja joukkioita kuluneita, teräviä kallioita ja ylöspistäviä vuorenhuippuja, joiden välillä nousee ja laskee mataloina, laajoina aaltoina vihanta, ruohoisa tasanko, jolla tuhansittain nautaelukoita käy pienissä laumoissa.

Kulettuaan sata suom. peninkulmaa merestä Usihaan, tunsi Stanley nyt rintansa paisuvan mielihyvästä, katsellessaan tätä ihanata maata. Tuoreen ruohon suloinen haju nousi tasangolta ja herätti hänessä maaelämän muistoja hänen kotiseudultaan. Pensasaitojen erottamista kylistä kuului nuorten vasikkain inuminen ja lehmien ammominen; kili- ja vuohi- sekä lammaslaumoja valppaine paimenpoikineen näkyi läheisyydessä -- kaikki tämä muodosti erittäin suloisen ja rauhallisen kuvaelman.

Täältä vaelsi virkistynyt matkue ylös ja alas aaltoisia laidunmaita, satojen ystävällisten maan-asukasten seuraamina, jotka vaihettivat hyväntahtoista leikkipuhetta väen kanssa ja nauroivat kovalla äänellä ja rajusti ilmoittaakseen iloansa siitä että vieraat olivat tulleet heidän maahansa. "Tulkaa takaisin", sanoivat he, kun kääntyivät takaisin palatakseen kotiinsa, seurattuaan matkuetta puolen peninkulman verran. "Tulkaa koska hyvänsä; te olette tervetulleita".

Melkein koko tien merestä tänne oli matkue vaivaloisesti tungeskellut esiin tiheiden, toisiinsa tarttuneiden pensaiden läpi tai myös olivat he ryömineet niinkuin muurahaisparvi, rantaseutujen tavallisten ruoholajien kohotessa niinkuin bamburuoko-metsän heidän päidensä yli -- ja nyt saattoivat nämä avonaiset, lyhyttä ruohoa kasvavat, ihanat seudut heihin mahtavan, sanomattoman vapauden-tunteen.

Nyt kulettiin useiden kylien ohi. Suolattoman veden lähteitä kumpusi esiin joka paikassa, varsinkin kallioisten alkuvuorten juurilta, jotka vuoret ympäröitsivät niinkuin seinät sitä leveää luonnollista laaksokäytävää, jonka yläpäässä oli Usihan kuninkaan pääkaupunki, ihanain apinanleipäpuiden ja tiheäin, tuuheain lehtojen varjoamana.

Pohjaiseen päin oli maa aaltoista, avonaista ja vapaata, ikäänkuin puutonta puistoa, siinä kun ei kasvanut tuskin yhtään puuta tai ainoatakaan pensasta. Ruoho oli vaan tuuman korkuista. Kallioiset kukkulat olivat kuitenkin vielä lukuisia. Kaikki näiden kylien täysikasvuiset nuorukaiset kulkivat ympäri ilki-alastomina, mutta naiset olivat puettuja kankeisin nahkoihin ja puoleksi parkittuihin lehmänvuotiin. Ihana puistomaisema ihan sanaa myöten loisti valkoiselta lukemattomista karjalaumoista ja vuohi- ja lammasparvista.

Kun Stanley seuraavan kerran asettui leiriin, tapahtui että eräs päälliköistä tahtoi ikisokin avata hänen telttansa ovea, johon hän oli asettunut lepäämään pitkästä marssista. Stanley kuuli telttapoikien estelevän häntä, mutta ei sekaantunut asiaan, ennen kuin päällikkö väkisin tunkeutui sisään, jolloin "Bull" ja "Jack", jotka myöskin nauttivat hyvin ansaittua lepoa, äkkiä syöksähtivät hänen kimppuunsa ja tarttuivat kiinni hänen käsiinsä. Päällikön kauhistusta ei voi mitenkään kertoa, varsinkaan kun hän näytti luulevan että teltassa oleva valkea mies oli muuttunut kahdeksi äkäiseksi koiraksi. Stanley vapautti hänen kohta hänen epämieluisasta asemastaan ja saavutti siten hänen kiitollisuutensa ja sai häneltä apua maan-asukasten rauhoittamisessa, ne kun olivat täällä erittäin nenäkkäitä.

Täältä oli, sanoivat maan-asukkaat, ainoastaan yhden päivän matka enään suuren Ukerewee eli Victoria-järven luo, matkan ensimmäiseen päämaaliin. Siellä ottaisi matkue itselleen moniviikkoisen levon vaivoistaan ja tapaisi runsaasti ruokatavaroita.

Rivakkaasti ja hyvällä mielellä kulki matkue laaksokäytävien ja vuorenharjujen yli, kahlasi läpi vesien ja kuivuneiden joen-uomain, meni läpi viljeltyjen ketojen ja kylien, joissa väkevä haju osoitti että niissä oli karjaa, ja ohi hyväntahtoisten maan-asukasten, kunnes äkkiä, heidän kiivetessään ylöspäin loivaan kohoavaa rinnettä, hurraa-huutoja kuului etujoukosta; nyt tiesivät myöskin ne, jotka olivat jälkijoukossa, että etummainen osasto oli saanut tuon suuren järven näkyviinsä!

Frank Pocock kulki suoraan eteenpäin, siksi kuin hän oli saapunut kukkulan harjulle. Hän loi pitkän, laajan silmäyksen johonkin, heilutti hattuaan ja riensi alas Stanleyn luokse ilosta loistavin kasvoin, nuoruuden hehkulla ja elämäinnolla huudahtaen:

-- Minä olen nähnyt järven, herra, ja se on suuri!

Fredrik Barker, joka vaan vaivoin voi ratsastaa aasilla, koska hän oli kipeä ja häntä vaivasi väsymys pitkällisen matkan vaivoista, kohotti päätänsä ja hymyili kiitollisesti toverilleen.

Pian tulivat kaikki kukkulalle, johon etujoukko oli seisahtunut, ja ensimmäinen silmäys näytti pitkän, leveän vedenpinnan, joka huikaisevassa auringonpaisteessa näytti sulatetulta hopealta, noin 600 jalkaa alempana ja puolen peninkulman päässä. Kauimpana etäisyydessä näkyi tummansinisiä kukkuloita ja vuoria, ja järvessä oli sirotettuna useampia pieniä harmaita kalliosaaria.

Ilossaan lauloi eräs nuori mies Stanleyn neekereistä riemulaulun, tilaisuutta varten tehdyn, ja kun kööri yhtyi laulamaan, sai se vuoret kaikumaan hurjasta ja harvinaisesta soinnusta. Iloisen soiton elähyttäminä antoivat he lippujen liehua tuulessa ja menivät verkalleen alas penkereitä Kagehyi'in maan kedoille.

Noin virstan päässä kylistä hämmästyivät he nähdessään sadoittaisin soturia töyhtöillä koristetuin päähinein ja aseistettuina kiireestä kantapäähän saakka lähestyvän juoksumarssissa, sill'aikaa näyttäen taitoaan joutsen, nuolien ja keihään pitelemisessä. Nämä olivat ensin säikähtyneet siitä pitkästä jonosta, joka tuli alas vuorta ja luulleet vihollisten lähestyvän; mutta vaikka he pian huomasivat erehdyksensä, katsoivat he olevansa velvolliset käyttämään tilaisuutta, näyttääkseen urhoollisuutensa, jonka vuoksi he toimittivat tämän sotaleikin.

Eräs Kagehyissa asuva arapialainen, Sungoro Tarib, lähetti sanan pyytääkseen matkuetta olemaan tervetullut ja kehottaakseen heitä asettumaan leiriin siellä, koska Kagehyin päällikkö, Kaduma, oli hänen uskollinen liittolaisensa.

Pieni ke'onmuotoinen maja, huonosti valaistu ja jossa oli kova haju mädänneistä aineista ja jonka katossa vilisi rohkeita rottia, jotka pahankurisella kestäväisyydellä jatkoivat tungeskelemistään sisään ja ulos pesistään olkikolossa ja juoksemistaan seinien yli, annettiin Stanleylle. Toinen pieni maja annettiin Frank Pocockille ja Fred Barkerille heidän asunnokseen.

Matka merestä tänne, matkueen ensimmäiseen päämaaliin, oli kestänyt 103 päivää, -- pitkää vaivaloista päivää, ponnistusten, nälän ja vaarojen uhatessa tuntemattomain seutujen kautta. Nyt oli matkaa jatkettava meritse, ja uudistuneella rohkeudella ja vahvistunein toivoin siitä että tämä vaarallinen matka onnellisesti loppuisi, meni jokainen levolle, lepäyttääkseen väsyneitä jäseniään.

Siten oli Stanley nyt sanomattomien vaivojen, ponnistusten ja puutteiden jälkeen tullut tarkoituksensa ensimmäiseen päämaaliin. Täällä olisi hänen matkansa tärkein ja merkillisin osa alkava. Oli nyt tutkittava järven koko ranta-alue sen seikan selville saamiseksi eikö näillä viljavilla ja ihanilla seuduilla keski Afrikassa olisi mitään mahdollisuutta mukaviin välitysteihin sivistyneen maailman kanssa, joita teitä järvet ja purjehdittavat joet muodostavat. Se oli perinpohjaisen tärkeä kysymys, joka siten oli Stanleyn tutkittavana. Sen onnellisesta ratkaisusta olisi riippuva, jos oli mitään toivoa siitä että sivistyksen ja järjestetyn yhteiskuntaelämän siunauksille voitettaisiin tämä äärettömillä luonnonrikkauksilla varustettu maan-osa ja sen musta väestö, joka, vaikka omistaakin oivalliset sielunkyvyt, vielä elää raa'an luonnontilan portaalla.

Victoria Nyanza'lla.

Seuraavana aamuna heräsivät kaikki kertomattoman kevennyksen tunteella. Oli lopussa marssit, lopussa torvien toitotukset, jotka käskivät uusiin koittavan päivän vaivoihin varustaumaan, nälänkin pelko oli poissa -- ainakin joksikin aikaa.

Kello 9 oli vastaanotto. Ensiksi tulivat Frank ja Fred -- kuumeesta jo täydellisesti parantuneina -- Stanleylle hyvää huomenta tekemään. Sitte saapuivat wangwanoiden johtajat lausumaan toivonsa että hän oli nukkunut rauhallisesti, ja heidän jäljestään retkikunnan nuoret rivakat miehet; sitte tulivat Kaduma ja Sungoro saadakseen tietoja matkasta ja kuullakseen uutisia Sansibarista, ja vihdoin viimeksi Kaduman puoliso paraimpine ystävineen. Vastaanotto kesti kaksi tuntia ja sen päätyttyä läksivät vieraat kukin askareitaan hoitamaan. Maanasukkailla näitä ei monta laatua olekkaan; he loruilevat, valmistavat tahi paikkaavat verkkojaan, tekevät kirveitä, kanootteja, ruokakaukaloita, aitauksia ja majoja -- siinä kaikki. Stanleyn väki taasen teki asemapiirroksia omien nurmihökkeleidensä rakentamiseksi; täten se osoitti tyytyväisyyttään pitempään oloon Kagehyi'ssä.

Stanleyn tultua Kagehyin kylään, muuttui se tärkeäksi paikaksi. Sinne tulvaili mahdoton joukko maassa syntyneitä kauppiaita kaikilta suunnilta kahden- tahi kolmenkymmenen peninkulman takaa. Kalastajat tulivat kanooteissaan tuoden suuret varastot kuivia kaloja; toiset toivat maniok'ia ja kypsiä banaaneja; paimenet lähettivät härkiään, ja venheittäin tuli kaikilta haaroilta kuokkia, rautalankaa ja suolaa sekä suuria varastoja bataateja ja jamsia.

Stanley pyysi ruhtinas Kadumalta neuvoja ja apua järvi-matkalleen. Tämä kutsui silloin kansan vanhimmat neuvotteluun. Kun he olivat asettuneet istumaan maahan, alkoi Kaduma kokouksen seuraavilla sanoilla:

"Voiko nälkäinen mies tehdä työtä? Voiko janoinen puhua?" Vanhimmat katsoivat silloin veitikkamaisesti toisiinsa ja nyykäyttivät päitään, ja Kaduma rupesi kähisten kakistelemaan. Silloin toi noin neljän- tahi viidentoista vuotias alaston nuorukainen suuren ruukun käyvää pombeeta [olutta, jota maanasukkaat valmistavat hiivasta tahi karkeista jauhoista]. Hän koitti asettaa tämän pyöreäpohjaisen astian maahan niin vakavasti kuin suinkin estääkseen sen kaatumista. Sen viereen pani hän yhtä tukevasti Kaduman mahdottoman mielikki-maljan, suuren kurbitsin. Kaduma rupesi istumaan pienelle matalalle rahille ja kääriytyi rasvaiseen huntuunsa, sitte ojensi hän kätensä, ja polvillaan tarjosi hänelle poika pikaria, jota hän piti molemmilla käsillään. Tuntikauden nautittiin pombeeta ja Kaduman puhe osoitti ymmärrystä ja harrastusta. Vaan pahaksi onneksi loppui pombee ja Kaduma meni maata. Herättyään tyhjensi hän taas kaksi tahi kolme ruukullista; vihdoin hoiperteli hän sijalleen ja keskustelusta ei tullut mitään.

Kuitenkin alkoi Stanley laittaa Lady Alicea kuntoon.

Seitsemän päivän kuluttua oli venhe varustettu meren vaaroissa kestämään. Jauho- ja kuivakala-varastot, suuret pakat kaikenlaisia kankaita ja helmiä sekä mitä oli jäljellä pieniä tarvekaluja vietiin laivaan ja vihdoin ilmoitettiin Lady Alicen ainoastaan odottavan miehistöään.

-- Tahtooko kukaan tulla mukaani vapaaehtoisena? kysyi Stanley miehiltään.

Kaikkialla vallitsi kuolonhiljaisuus.

-- Eikö edes palkkiosta tahi lisämaksusta?

Taaskin sama hiljaisuus; ei kukaan tahtonut omasta taipumuksestaan.

-- Vaan kuitenkin täytyy minun lähteä, sanoi hän. Tahdotteko jättää minut yksinäni matkalle?

-- Ei.

-- Mitäs sitte tahdotte? Ettekö tunne ketään urhoollista miestä, joka tulisi herransa toveriksi matkalla järven ympäri?

Taaskin vaikenivat kaikki. Kun hän kysyi kultakin erittäin, sai hän vastaukseksi, että he eivät olleet tottuneet meri-elämään; kukin vakuutti suoraan kovin pelkäävänsä vettä.

-- Mitäs minun sitte on tekeminen?

Silloin sanoi Manwa Sera:

-- Herra, älkää kyselkö enempää. Käskekää miehiänne. Koko miehistönne on lapsianne, ja he eivät liene teille tottelemattomia. Jos kysytte heiltä ystävän tavoin, niin ei kukaan rupea palvelukseenne. Käskekää heitä, niin he tottelevat kaikki.

Stanley teki silloin luettelon kymmenestä venemiehestä ja yhdestä peränpitäjästä, joiden uskollisuuden nojaan hän jätti itsensä ja tavaransa matkalla pitkin Victoria-järven rantoja. Muut jäivät leiriin; Frank ja Fred pantiin heidän johtajikseen.

[Kuva: Lady Alice Victoria Nyanzalla.]

Sitte käski Stanley soutamaan. Taivas oli pilvinen ja vaaleanharmaa vesi oli käynyt tuhkaharmaaksi; vuoret olivat paljaat ja haljenneet, ja synkän taivaan kanssa ikäänkuin sopusoinnussa oleva maisema oli hiljainen ja autio. Soutajat huokasivat syvään. Heidän soutunsa oli sellaisten tapainen, jotka varmaan tietävät perikatoon syöksyvänsä; välistä vilkasivat he huolissaan Stanley'yn, ikäänkuin olisivat odottaneet käskyä palaamaan. He näkyivät aivan selvään aavistavan jotakin pahaa.

Jonkun ajan kuluttua tavattiin muuan neekeri nimeltä Saramba, joka istui kanootissaan kalastamassa. Hänet saatiin matkalle oppaaksi. Tästä olivat Stanleyn miehet ylen onnelliset.

Tuuli alkoi kiihtyä; pilvet, jotka kauan olivat kokoontumistaan kokoontuneet luoteiselle taivaan-rannalle, synnyttivät äkkiä kovan tuuliaispään, ja koko ympäristö kävi pian sanomattoman rajuksi. Tuuli ajeli retkikuntaamme yli raivokkaiden aaltojen; Lady Alice kiiti eteenpäin villin varsan tavoin ja pieksi vettä kuohuksi ja vaahdoksi, joka sitte roiski avuttoman miehistön ja venheen yli. Vaikka ainoastaan pieni purje oli viritetty, lensi venhe sanomattoman nopeasti eteenpäin. Pursimiehet kumartuivat tuuleen päin; Saramba istui pelosta kyyristyneenä ja oli nöyrästi peittänyt pörröisen päänsä kuvevaatteellaan.

Seuraava päivä oli kaunis. Järvi, joka edellisenä päivänä oli ollut raivoissaan, oli nyt rasvatyynenä. Jylhien vuorten kuivuneet ja puuttomat muodot kuvastuivat selvästi taivasta kohden. Vastaiselta puolelta näkyi metsistyneitä kumpuja, ja niiden välissä kimalteli se leveä ja komea lahdelma, johon Niilin äärimmäinen eteläinen lisävesi juoksee.

Victoria-järven ympäristössä oleskelevat virtahevot ovat hyvin taistelunhimoisia luonnoltaan, ja matkustavaista, joka varomattomasti lähestyy heidän olopaikkaansa, uhkaa suuri vaara. Usein niitä ahdistettiin venheestä, vaan koska se kuitenkaan ei ollut varustettu sotaan näitä paksunahkaisia vastaan, olisi taistelu voinut tulla tuhoa tuottavaksi.

Kerran törmäsi venhe erään vedestä nousevan virtahevon selkään. Eläin säikähti tästä raskaasta ja omituisesta kapineesta seljässään ja sysäsi niin rajusti venhettä, että kaikki luulivat sen särkyvän kappaleiksi. Sittenkuin virtahepo täten oli ilmaissut tyytymättömyytensä, sukelsi se taasen muutaman jalkaa venheen perästä ja ulvoi kovalla äänellä ikäänkuin olisi taisteluun vaatinut. Vaan Stanley oli jo saanut kyllin kokea eläimen voimaa, sentähden käski hän soutamaan pakoon niin nopeaan kuin mahdollista.

Eräänä päivänä laskettiin ankkuri muutaman kylän edustalla, josta toivottiin ruokavaroja saatavan, ja kauan keskusteltua myöntyivät villit muutamista sinisistä lasihelmistä antamaan kaaliksia ja lampaan. Miehillä ja naisilla ei ollut muuta vaatetusta kuin lyhyt banaanilehdistä tehty esiliina; tämä äärettömän yksinkertainen puku muistutti paljon Aatamin ja Eevan viikunalehti-vaatetuksesta. Omituista oli myöskin että miehiltä puuttui etuhampaat sekä ylä- että alaleuassa. Päänsä olivat he myöskin ajelleet; ainoastaan säännöttömän puolikuun muotoisen harjan olivat he jättäneet päälaelleen ja otsalleen.

Seuraavana jälkeenpuolenpäivänä, jolloin ankkuri taaskin laskettiin, lähestyi venhettä muudan kanootti, joka värinsä ja muotonsa tähden herätti yleistä kummastusta. Sen kokka oli näet korkealla taivutetun käsivarren tavoin; köysi oli jännitetty tämän päästä korkeaan peräkeulaan saakka. Tälle köydelle oli ripustettu hienoa heinää, joka heilui harjan tavoin, kun kanootti lähestyi vakavasti ja rohkeasti neljänkymmenen venemiehen kuljettamana. Puolet kokassa olevista miehistä kavahti seisoalleen, kun olivat tulleet 150 jalan päähän, ja tartuttuaan pitkiin tupsuilla koristettuihin keihäisinsä ja kilpihinsä, alkoivat uhaten heiluttaa niitä. Kun Stanleyn väki ei yrittänytkään vastarintaa tekemään, lähestyivät he varovasti ja tultuaan noin 60 jalan päähän, laskivat he tuulen puoleen ja kääntyivät venheen perää kohdin uhkaavasti viittoellen. Sitte tulivat he hiukan lähemmäksi ja laskivat lopulta kanoottinsa pitkinpäin laivaa. He olivat jokseenkin julkeita, ja kuin heitä kuitenkin lempeästi kohdeltiin kiihtyi heidän loukkaamis-intonsa kiihtymistään; he tuuppivat toisiaan ja hoipertelivat sekaisin venheessään, sillä suurin osa heistä oli juovuksissa, tarttuivat keihäisinsä ja kilpihinsä ja alkoivat laulaa lallatella viinasta käheillä äänillään. Muutamat ottivat linkonsa ja heittivät kiviä kauas järvelle; tälle taputteli laivan miehistö käsiään. Banaani-viinin lämmittämänä ja laulun rohkaisemana rohkaisi eräs heistä luontonsa ja alkoi tähdätä Stanleyhyn, joka vaieten ja tarkkaavaisena istui venheensä perässä; kivi lensi hänen päänsä yli, ja kova, humalainen rääkynä palkitsi heittäjää hänen rohkeudestaan.

Huomattuaan ettei lempeydellä ollut toivottua vaikutusta otti Stanley revolverinsa ja ampui nopeasti veteen siihen suuntaan, johon kivi oli lentänyt. Tästä seurasi surullinen näky. Kuultuaan laukauksen hyppäsivät nuo rohkeat, hävyttömät veitikat veteen ja uivat minkä kerkesivät rantaa kohden, jättäen kanoottinsa jälkeensä.

"Rakkaat ystävät, palatkaa, palatkaa!" huusi Stanleyn miehistö heille. "Mitä pelkäätte? Tarkoituksemme oli vaan näyttää teille, että meillä on yhtähyvin aseita kuin teilläkin. Palatkaa, tulkaa noutamaan kanoottinne; kyllä me työnnämme sen teille, että voitte ottaa sen".

Vihdoin saatiin villit naurulla ja lempeillä sanoilla palaamaan. He olivat nyt arvokkaampia käytöksessään. He nauroivat, huudahtelivat kummastuksesta ja matkivat pistoolin-laukauksia; "bum, bum, bum".