Chapter 3

Suurenmoinen ja majesteetillinen taulu levisi silmälle matkalla Makubikaan, lähimpään uudisasuntoon. Pohjoisesta näkyi Ukamha-vuorien huiput, joiden rinteet ovat kuuluisat elefantti-parvistaan, jotka niillä asuvat. Aivan erään vuoren luona, jolle oli annettu tuo sattuva nimi "Kaarenselkä", oli pieni kirkasvesinen järvi, ja suuria vuorenhuippuja ja harjanteitä näkyi kaikkialta taivaanrannalla.

Kyliä oli melkein joka kukkulalla tien varrella, vaan niiden asujamet, joita kuleksivat rosvot olivat hätyytelleet, olivat hyvin arkoja.

Kauniista, rauhaisasta laaksosta kohosi tie kohoamistaan erään vuorenharjanteen huipulle saakka. Täällä näki silmä luoteessa ja lännessä suuren tasangon, joka oli täynnä laitumella olevia jalon metsänriistan parvia. Leiri laadittiin tasangon reunaan muutamien kukkuloiden väliin ja pienen kirkasvetisen puron rannalle. Stanley otti mukaansa yhden neekereistään pyssyä kantamaan ja läksi koettamaan rikastuttaa ruokavarastoja jonkinlaisen saaliin kaatamisella.

Pitkän ja vaivaloisen kävelyn jälkeen korkeassa ja punaisenruskeassa ruohossa jossa tuskin voivat päästä eteenpäin, huomasivat he pienen lauman seebroja, eräänlaisia pieniä, juovikkaita hevoisia. Näillä eläimillä on niin tarkka haisti ja kuulo ja ne ovat niin valppaita. että on melkein mahdotonta päästä avonaisella kentällä niitä lähelle. Ainoastaan suurimmalla varovaisuudella onnistui Stanleyn päästä niin likelle niitä, että hän voi ampua melkein arviokaupassa. Yksi seebroista kavahti pystyyn ja loikahti muutaman kerran hurjasti, vaan rupesi yhtäkkiä horjumaan, notkisteli polviansa ja kaatui vapisten kumoon, niin että koivet nousivat pystyyn. Muut seebrat hirnuivat kaivaten toveriansa ja hirnuen ja suloisesti piirissä kierrellen lähestyivät Stanleytä, kunnes hänen luotinsa sattui yhden otsaan.

Sitte lähetti hän neekerin leiriin hakemaan väkeä, että saalis saataisiin kotiin tuoduksi. Vähän ajan kuluttua hyppäsi "Jack" koira, joka oli tullut mukaan ja ruvennut maata nurmikolle Stanleyn jalkojen luo, pystyyn ja katseli tarkasti erästä paikkaa ruohokentällä. Seuraten koiran katsantoa huomasi Stanley leijonan, joka läheni varovasti hiipien ruohistossa ja katseli häntä uteliaasti. Stanley latasi norsupyssynsä räjähtävillä luodilla ja saatuaan varman tuen kuolleen seebran ruumiista odotti hän leijonan tuloa ampumatkalle. Majesteetillinen eläin lähestyi tuhannen jalan päähän, sitte seisahtui se ikäänkuin hämmästyneenä ja palasi parilla hypyllä erääsen pensaikkoon. Hetken kuluttua näkyi hämärän äkkiä enentyessä kokonainen joukko näitä eläimiä äkkiarvaamatta pensaikossa, josta lähestyivät pitkässä, juhlallisessa rivissä. Kun etumainen niistä oli kolmensadan jalan päässä, ampui Stanley. Leijona kavahti pystyyn ja kaatui, ja muut pötkivät pois hurjassa paossa. Samassa kuului myöskin pari muuta laukausta; leiristä tulevat wangwanat olivat näet myöskin huomanneet leijonat ja ampuneet. Kun oli melkein pimeä, niin ei enää voitu ruveta etsimään kaatunutta leijonaa, ja kun Stanley seuraavana aamuna lähetti väkeä hakemaan sitä, olivat hyenat syöneet sen niin tarkoin, että ainoastaan muutamia keltaisia karvatukkoja oli jäljellä.

Joulukuun 11 päivänä jatkettiin matkaa tasangon yli. Sitten meni tie länteenpäin vähitellen kohoavaa mäkeä myöten. Tähän paikkaan näkyi laakso, jossa oli viisikolmatta nelikulmaista, palissaadeilla eli paalustoilla ympäröittyä kylää, joukko mataloita kumpuja sekä siellä täällä viljelysmaita.

Joulukuun 12 päivänä tuli retkikunta Bagamoyosta, viisikolmatta päivää marssittuaan, Mpwapwaan ja oli siten kulkenut koko Ufagaran vuoriseudun läpi.

[Kuva: Stanleyn leiri Mpwapwassa.]

Usein oli tapahtunut karkaamisia retkikunnasta. Stanleyn täytyi sentähden hyvissä ajoin ennen auringon nousua asettaa joka päivä vahtia muutaman sadan kyynärän päähän leiristä, käskien heitä olemaan väijyksissä kunnes retkikunta oli lähtenyt. Täten saatiin monta kiinni, juuri kun he olivat lähtemäisillään vaan ei tässäkään varokeinossa kyllin. Ennenkuin tultiin Mpwapwaan oli viisikymmentä miestä pujahtanut pois ottaen mukaansa edeltäkäsin maksetun palkkansa ja monet myös kiväärinsä. Useita miehiä ja naisia, joiden ruumiinvoimat olivat liian heikot kestämään matkan vaivoja, oli sitäpaitsi matkalla jätetty jälkeen.

Täältä jatkettiin matkaa Ugogon maahan; sitte kuljettiin aution seudun läpi, joka tuskallisesti vakoovalle silmälle näytti haaleanharmaalta tasangolta, jonka yksitoikkoisuutta vähensi ainoastaan muutamat yksinäiset apinanleipäpuut, muutamat vitsa-aitausten ympäröimät nelikulmaiset paikat, joilla asui ihmisiä, ja siellä täällä yksinäinen karjalauma tahi vuohiparvi, joka jyrsi huonoa nurmikkoa. Kaukana kohosi kammallakin puolen suuria kallioita.

Vaikka ilma olikin erinomaisen kuumaa, kuljettiin kuitenkin eteenpäin lähimpään neekerikylään. Tunnin kuluttua siitä kuin tänne oli tultu, peittyi taivas mustilla pilvillä, ilma viilistyi äkkiä ja kovia ukkosenjyrähdyksiä alkoi huikasevain salamain seuraamina kajahdella kukkuloiden välissä. Noin kolmen peninkulman päässä lounassa näkyi paksu savu kohoavan, ja tästä tiedettiin että siellä satoi. Puolen tunnin kuluttua oli kuiva ja leveä hiekkapohjainen joen uoma, mistä Stanley hetkeä ennen oli kaivattanut vettä, muuttunut kuohuvaksi virraksi. Kahden tahi kolmen tunnin kuluttua oli ainoastaan muutamia vähäpätöisiä purosia virrasta jäljellä; se oli kuivunut yhtä pian kuin syntynytkin. Kaikki tämä ennusti näiden seutujen sadeaikaa, joka vastaa meidän talveamme ja sitte alkoikin täydellä todella. Seuraavana päivänä kuljettiin ankarassa myrskyssä kahdeksan peninkulmaa eräälle tasangolle, joka jo puoleksi oli kuohuvan, likakeltaisen veden vallassa.

Sitte tuli jouluilta. Stanleyn ja hänen kahden englantilaisen toverinsa ajatukset olivat kaukana kodissa. Kuinka eroavainen tämä jouluilta oli niistä, joita he ennen olivat viettäneet! Itse puhuu Stanley tästä kirjeessään, jonka hän jouluiltana kirjoitti eräälle ystävälleen:

"Olen seitsemän jalan korkuisessa ja kahdeksan jalan levyisessä teltassani. Eilen satoi koko päivän; teltta täytyi sijoittaa märkään maahan, joka pian alituisesta käynnistä sisään ja ulos muuttui paksuksi likaiseksi tahmaksi, täynnä varpaiden, kantapäiden, kengännaulojen ja koirankäpälien jälkiä. Telttaseinät ovat aivan niille räiskyneen lian peitossa, ja riippuvat velttoina kulmistaan, kaikki näyttää täällä sisällä niin ryytyneltä ja kurjalta, että jo ennestään alakuloinen mieleni tulee vielä alakuloisemmaksi. Istun vuoteella, noin jalan päässä liasta, synkkiin mietteisin vaipuneena. Kansa teltan ulkopuolella on luultavasti yhtä onneton kuin minä -- he näyttävät joko itse tahtovan lopettaa elämänsä tahi odottavan pikaista kuolemaa, joka pelastaisi heidät. Sade on kahtena tai kolmena viimeisenä päivänä juossut virtoina; juuri äsken lakkasi viime rapsahus. Matkalla on sade sangen hankala; se tekee savisen polun liukkaaksi ja muutoinkin raskaat taakat vielä raskaammiksi, sekä pilaa suuressa määrin vaatteet. Se saattaa meidät huonolle tuulelle ja tekee meidät märiksi ja viluisiksi. Vieläpä on meidän nälkäkin -- meidän täytyy näet tyytyä puolta vähempään ravintomäärään sillä tänä vuoden-aikana on puute ruoasta, tahi on sitä vaikea ensinkään saada. Melkein kaikki vilja syödään täällä Touko-, Kesä-, Heinä-, Elo-, Syys-, Loka- ja Marraskuussa. Joulukuussa, jolloin kylvetään, on sitä ainoastaan vähän jäljellä ja siitä minkä saamme itsellemme hankituksi täytyy meidän maksaa kymmenkertainen hinta. Maan-asukkaat ovat huolettomia ja välinpitämättömiä huomisesta päivästä, ja sentähden ei heillä ole juuri mitään jäljellä. Itse en ole kymmeneen päivään maistanut lihamurua. Keitetty riisi, tee ja kahvi ovat ainoat ruokani ja kohta täytyy minun, kuten väkenikin, syödä maan-asukasten velliä. Sansibarista lähtiessäni painoin 180 naulaa, mutta nälännäköni kautta on painoni kahdeksanneljättä päivässä alennut 134 naulaksi. Nuoret englantilaiset ovat samassa kiusaantuneessa tilassa kuin minä ja ellemme kohta pääse parempaan maahan, niin meistä ei ole muuta kuin luut ja nahka jäljellä.

"Eikä hirveässä sadeilmassa ja niukassa elatuksessa kyllin; meidän täytyy myöskin, niin ikävää kuin se onkin, tinkiä maan-asukkaiden ahneiden päällikköjen kanssa niistä lahjoista, joita he vaativat meiltä saadaksemme vapaasti kulkea heidän maansa läpi. Sentähden täytyy meidän olla hyvin viisaita, kärsivällisiä ja nöyriä, sillä muutoin tulisi matkamme tämän seudun kautta hyvin vaaralliseksi. Yksi koiristani, 'Nero', hortta, on kuollut. Ah, ne kuolevat täällä kaikki!"

Vastuksia, nälänhätä ja kuolema.

Retkikunnan lähestyessä uutena vuotena Mukondoku-aluetta, jossa on noin sata pikkukylää, hyökkäsivät aina sodanhimoiset maan-asukkaat etujoukkoja vastaan keihäät pystyssä ja huudolla antaen sotamerkin. Näytettyään urhoollisuuttaan muutamilla kerskaavilla sanoilla ja monilla uhkaavilla tempuilla, rauhoittuivat he pian ja antoivat retkikunnan muitta mutkitta tehdä leirinsä erään varjokkaan apinanleipäpuun juurelle lähellä sitä kylää, missä kuningas asui.

Tämän nimi oli Kalulu; hän oli viekas ja tunnoton; matkustavilta hän tavallisesti kiristi suuret lahjat, antamatta heille pienintäkään lahjaa puolestaan. Hänen monilukuiset, voimakkaat ja urhoolliset alamaisensa pitivät, samoin kuin kuningas, itseään suuressa arvossa ja vimmastuivat vähäpätöisimmästä syystä. Stanleyn oli hyvin vaikea ylläpitää rauhaa, sillä he tahtoivat tulla leiriin ja nuuskia joka teltassa ja vajassa.

Täällä sai Stanley ilmi kapinaliiton väestössään. Viisikymmentä miestä oli päättänyt karata, mutta estettiin hyvissä ajoin aikomastansa toimeenpanemasta siten, että heidän päällikkönsä vangittiin ja heiltä muilta aseet otettiin pois. Kaksikymmentä nimeä oli sairaslistalla; kuume, jalkahaavat, silmäintulehdus ja säilöstäjä raivosivat. Viisi miestä karkasi kiväärineen ja varustuksineen, ja kaksi, jotka olivat melkein sokeita, jätettiin Mukondokuun. Nämät olivat suuria vastuksia ja tappioita muitten lisäksi, joita Stanley jo runsaassa määrin oli kärsinyt.

Riitoja, useinkin hyvin vaarallisia, syntyi vähäväliin retkikunnan jäsenten kesken ja tällaisissa tapauksissa oli Stanleyn väliintulo aina tarpeellinen. Sillävälin teki hän varhaisesta aamusta myöhään iltaan saakka tieteellisiä havaintoja, keskusteli kansakuntien päällikköjen kanssa lahjoista ja sairasten hoidosta. Kaiken tämän lisäksi oli hän itse usein kuumetaudissa ja sopivan ruoan puutteesta heikontuneena. Kun retkikunnan päällikkökin näki näin paljon vaivaa, niin voi helposti arvata, mitä muiden oli kärsiminen.

Matkaa jatkettiin monen neekerikylän läpi. Vaikka nämä kylät eurooppalaisten käsityksen mukaan olivat mitättömiä, oli niissä kumminkin suuret laumat kyttyräselkäistä ja lyhytsarvista karjaa, paljo lampaita ja vuohia, aasia ja koiria. Muutamat nuorista, mustista naisista olivat erinomaisen kauniita; heidän kasvonpiirteensä olivat säännölliset, nenä soreamuotoinen, heidän huulensa pienet, hienot, heidän ruumiinmuotonsa kaunis.

Villit pitivät Eurooppalaisia hyvin merkillisinä olentoina. Kaikki heimojen suurimmat miehet ja vaimot pyysivät mitä kiihkeimmästi heitä jäämään joksikin aikaa luoksensa, ja kauniit, nuoret päälliköt kehoittivat heitä rupeamaan "veriveljikseen". Eräs nuori neekeri tuli sydän-yöllä Stanleyn leiriin ja pyysi hänen "ottamaan vastaan pienen lahjan ystävältä". Hän oli näet tuonut mukanaan lahjaksi astiallisen vielä lypsylämmintä maitoa. Tämä tervetullut lahja palkittiin kullatulla rannerenkaalla, johon oli juotettu suuri viheriäinen kristalli, hopeahelaisella ruusupuusta tehdyllä piipulla, kullatuilla ketjuilla ja kappaleella kirjavaa kangasta; hän tuli kaikesta tästä niin iloiseksi että kyyneleet herahtivat hänen silmiinsä, ja lyötyään voimakkaasti Stanleyn kättä riisui hän oikeanpuolisen varvakkaan jalastaan, heitti sen kolmesti perättäin ilmaan ja kun se joka kerran putosi pohja ylöspäin, sanoi hän iloisena tämän olevan varman merkin siitä, että Stanleyllä olisi terveyttä ja onnea matkallaan.

Kun Stanley seuraavalla kertaa laati leirinsä, rupesi yöllä rankasti satamaan. Tunnin kuluttua oli vettä kuuden tuuman korkuiselta maassa, ja vesi juoksi virran tavoin hitaasti eteläänpäin. Jokainen retkikunnan jäsen kärsi vaivaa tänä yönä, ja Eurooppalaistenkin, vaikka makasivat teltassa, oli vaikea olla. Stanleyn teltta oli ruoka- ja ampumavara-laatikkojen ympäröimä lätäkkö. Yhtäkkiä kuultuaan rähinää ulkopuolella sytytti hän kynttilän, ja suuresti hämmästyi hän nähtyään sänkynsä olevan saarena matalassa virrassa, joka, jos se tulisi syvemmäksi ja nopeammaksi, varmaan tempaisi hänet mukanaan. Hänen saappaansa uivat venheentapaisesti sinne tänne rapaisilla aalloilla, jotka näyttivät hakevan paikkaa, mistä pääsisivät ulkona olevaan tummaan veteen yhtymään. Teltan keskipuuhun sidottujen pyssyjen perät olivat veden peitossa. Naurettavinta oli kuitenkin nähdä, kuinka "Jack" ja "Bull" olivat kavunneet eräälle ampumavara-laatikolle ja istuivat siinä selätysten, alituisesti toisiaan tuuppien, muristen ja riidellen siitä pienestä mukavuudesta, minkä laatikko heille soi.

Aamulla löysi Stanley varjohattunsa monen kyynärän päässä teltasta ja toisen saappaansa, joka purjehti eteläänpäin; suuri joukko ruutia, teetä, riisiä ja sokeria oli pilaantunut. Keskipäivällä oli vesi kuitenkin jo laskeunut niin että voitiin jatkaa matkaa.

Seuraavana päivänä kulki retkikuuta erään tasangon yli, jolla kasvoi taajassa tiheitä, mataloita pensaita. Tietä oli vaikea löytää; mutta sen opas, jonka Stanley oli sattunut saamaan, vakuutti kuitenkin löytämänsä. Näiden tiheiden pensaiden joukossa ei ollut yhtään suurempaa puuta. Pienet ja suuret pensaat olivat kuin yhteenkudotut, ja retkikunta voi töintuskin tunkeutua niiden alempien oksien välitse, sillä nämä oksat olivat tiheästi ja lujasti toisiinsa kietoutuneet. Ei vielä seuraavanakaan päivänä näkynyt tämän pensastasangon loppua. Opas oli jo varhain aamulla eksynyt tieltä.

Eipä ollut juuri hauskaa johtaa puoleksi nälkäytynyttä retkikuntaa näiden äärettömäin pensaikkojen kautta tietämättä, minne mentiin ja kuinka kauan tämä harhaileminen kestäisi. Vihdoin tultiin erään suuren puun luo, jonka latvaan opas kiipesi katsoakseen, näkyisikö mitään tuttua esinettä tässä synkässä maisemassa. Ympäristöjä tarkkaan tähystettyään sanoi hän näkevänsä kukkulan, jonka tunsi. Hän sanoi Uveriveri'n kylän olevan tämän läheisyydessä. Tämä iloinen uutinen rohkaisi mielet ja kiihoitti uusiin ponnistuksiin ja pian laati Stanley etujoukkoineen leirinsä erään järven rannalle lähellä kylää.

Sillaikaa panivat Barker ja Pocock veljekset kahdenkymmenen johtajan avulla jälkijoukon liikkeelle. Leiristä ammuttiin vähä väliin kovasti ladatuilla kivääreillä ja näiden paukausten johdolla onnistui eurooppalaisten ja johtajien saapua leiriin kello 7 i.p. Viimemainitut kertoivat nyt että neljä miestä ja eräs kahvikuormaista-aasia taluttava poika eivät vielä olleet perillä.

Yö kului ja päivän koittaessa eivät nämä vielä olleet perillä. Vaan kun olo näissä pensaikoissa tuli hetki hetkeltä yhä arveluttavammaksi, lähti Stanley kurjaan Uveriveri'n pikkukylään. Siinä asui ainoastaan kaksi perhettä, joilla ei ollut jyväistäkään antaa! Nälkäkuolema uhkasi siis retkikuntaa. Silloin päätti Stanley lähettää neljäkymmentä vahvimmista miehistään -- kymmenen johtajaa ja kolmekymmentä urhoollisinta nuorukaista -- maan-asukasten neuvon mukaan lähimpään kylään ruokavaroja hakemaan. Vaikka nälkä heitäkin kiusasi, lähtivät nämä neljäkymmentä vapaaehtoisesti; he aikoivat kaikin keinoin saapua kaukaiseen kylään samana yönä. Heitä käskettiin ostamaan 800 naulaa viljaa, josta määrästä ei tulisi kuin 20 naulan taakka kullekin. Myöskin saivat he käskyn palaamaan mitä pikemmin, sillä heidän vaimojensa ja ystäviensä elämä riippui siitä.

Toinen, kaksikymmenen-miehinen joukko lähetettiin Manwa Seran johdolla etsimään äskenmainituita kadonneita miehiä. Myöhään iltapuolella palasivat he ilmoittaen löytäneensä kolme kaivatuista kuolleina. Nämä olivat eksyneet ja seuraten norsun jälkiä koettaneet saavuttaa retkikuntaa, vaan menehtyneet epätoivoon, nälkään ja uupumukseen. Muita oli mahdoton löytää.

Nälkäkuoleman uhatessa täytyi nyt jokaisen parhaan kykynsä mukaan koettaa hankkia jonkinlaista elatusta, kunnes lähetyskunta palaisi. Ei näkynyt metsäriistaakaan, jota olisi voinut ampua. Wangwanat kuljeksivat ympäröivissä metsissä hakien syötäviä juuria ja marjoja ja tutkien useita puita toivossa, että löytäisivät jotain, mikä voisi lieventää nälän tuskia. Muutamat heistä löysivät mätänevän norsun. Sitä söivät minkä jaksoivat, mutta rangaistus seurasi: he rupesivat oksentamaan ja tulivat sairaiksi. Toiset löysivät jalopeuran luolan, jossa oli kaksi poikaa; nämä ottivat he mukaansa ja antoivat Stanleylle. Sillaikaa oli Stanley tutkinut lääkevarastonsa ja huomannut ilokseen että siellä oli niin paljon kaurajauhoja, että kukin voi saada -- kaksi kupillista ohutta kauralientä. Rautapellistä tehty kattila täytettiin heti vedellä, ja kansa, sekä nuoret että vanhat, kokoontuivat nyt kattilan ympärille ja panivat poltto-aineita sen alle, että se kiehuisi pikemmin. Kuinka he pelkäsivät, että joku onnettomuus tapahtuisi keittäessä, ja kun liemi oli valmis, kuinka innokkaasti he pyysivät osaansa! Ja kuinka sanomattoman tyytyväisiltä he näyttivät ja kuinka hartaasti he kiittivät Jumalaa hänen laupeudestaan!

Kello 9 illalla kuului epäselvästi kaukaa kolmen peräkkäin lauaistun pyssyn paukaukset. Siitä tiedettiin että lähetetty ruoanhankkimis-osasto oli tulossa ja seuraavana aamuna saapuivatkin nämä uljaat miehet tuoden mukanaan niin suuren määrän hirssiä, että kukin sai aika aterian.

Retkikunta läksi taas liikkeelle ja kuljettuaan kaksi päivää soiden kautta ja vuorien yli, saapui se taas viljelysmaille. Vesakon rinteesen tehtiin vankka leiri.

Seuraavana aamuna huomasi Stanley, että leirin ulkopuolella kokoontuneet maan-asukkaat näyttivät erinomaisen tyytymättömiltä, ja se ei ennustanut hyvää. He lähettivät pois vaimonsa ja lapsensa ja jättivät kylät autioiksi, sillaikaa kuin toiset uhaten kulkivat leirin ympäri, varustettuina isolla asejoukolla -- keihäillä, joutsilla, nuolilla ja sotanuijilla. He aikoivat siis tehdä hyökkäyksen. Sitä välttääkseen meni Stanley aseetonna heidän luokseen, merkiten pyysi heitä istumaan ja tulkin kutsuttuaan, koki hän heille selittää retkikunnan tarkoitusta, joka luonnollisesti etupäässä oli Victoria-järvelle pääsy. Vanhemmille, jotka näkyivät olevan mahdillisimmat, antoi Stanley vähän lasihelmiä hyväntahtoisuuden ja ystävyyden osotteeksi. Vaan ei mikään näyttänyt auttavan, kunnes Stanley sai tietää, että he aikoivat valittaa jostakin. Muutamat wangwanat olivat hulmivassa nälässään ryöstäneet viljasuojat ja varastaneet muutamia kananpoikia. Maan-asukkaita pyydettiin nyt näyttämään varkaat. He tekivätkin niin ja osoittivat sormellaan Stanleyn väestä erästä oikeaa metsänvoroa ja herkkusuuta. Tämä otettiin tutkinnonalaiseksi, huomattiin rikolliseksi ja ruoskittiin villien läsnäollessa. Kuitenkaan ei kovasti, vaan toki kylliksi näyttääkseen, että tämä oli täyttä totta. Varastettujen elintarpeiden arvo maksettiin vääryyttä kärsineille maan-asukkaille ja siten palautettiin sopu ja rauha entiselleen.

Tämän maan asukkaat olivat kaunista kansaa. He olivat vankkoja ruumiinsa rakennukselta, pitkiä kasvultaan, miehuullisia olennoltaan ja säännöllisiä kasvonpiirteiltään. He kulkivat aivan alastomina ja koristeina pitivät he messinkirenkaita käsissään ja jaloissaan. Samasta metallista tehtyjä kaulaimia, paljo lasihelmiä hiuksissa ja noin tusinan kaulaimia, jotka ulottuivat kauas rinnoille. Heidän sotapukunsa olivat sangen kummallisia. Haukanhöyhenet sekä seebran- ja giraffin-harjat peittivät heidän otsansa. Aseinaan käyttivät he suuria keihäitä, joutsia, nuolia ja sarvikuonon päästä tehtyjä kilpiä. Mainittakoon myöskin, että useat ajelivat päänsä ja jättivät ainoastaan kapean, kaarenmuotoisen hiusjuovan otsalle.

Niin pitkälle kuin silmä kantoi, näkyi pieniä kyläkuntia kaikkialla ja suuret lammas-, vuohi- ja karjalaumat osoittivat, että tämän maan asujamet harjoittavat sekä maanviljelystä että karjanhoitoa.

Retkikunnasta oli yli kolmekymmentä miestä sairaana. Muutamat olivat punataudissa, toiset kuumeessa, sulku-, rinta- ja sydämen-taudissa. Myöskin Edward Pocock sairastui. Hänen kielensä oli mustan liman peitossa, muotonsa kauhean vaalea, ja tuskat, jotka siirtyivät seljästä polviin, sekä pyörrytys ja polttava jano vaivasivat häntä. Pian selvisi, että nuori mies oli pilkkupoltteessa.

Kuitenkin täytyi välttämättömästi jatkaa matkaa. Sidottiin siis neljä rippumattoa kantotankoihin ja siten tehtiin Edward Pocockille mitä mukavimmat purilaat, joissa oli purjevaatteinen katto. Sitte lähdettiin leiristä ja kuljettiin hitaasti väkirikkaan maan kautta. Frank Pocock ja Fred Barker kulkivat sairaan eurooppalaisen rippukoikun kummallakin puolen; yksi johtaja ja neljä miestä saattoivat kutakin sairasta wangwanaa. Satoja aseellisia maan-asukkaita saattoi retkikuntaa.

Merenrannalta lähdettyään ei retkikunta koskaan ollut tuntenut itseään alakuloisemmaksi kuin tänään.

Äskeinen nälänhätä ja se kova koetus, jossa kaikkein voimia oli jännitetty matkalla Uveriverin pensaikon läpi, oli sangen suuressa määrässä tehnyt kaikki alakuloisiksi; nyt tuli vielä lisäksi uhkaava sairastuminen. Väsymyksestä ja uupumuksesta nääntyneenä tuli retkikunta vihdoin Chivyn'iin, joka on neljäsataa Englannin peninkulmaa merenrannasta; leiri tehtiin eräälle kukkulalle.

Frank Pocock kertoi veljensä houreissaan mutisseen: "Stanley on löytänyt oikean", ja sitte sanoneen voivansa sangen hyvin. Kun leiri oli tehty pantiin Lady Alicen osat hänen suojakseen auringolta, kunnes ehdittiin tehdä maja viileästä ruohosta. Oltiin juuri tekemässä aitausta laatien paksua risumuuria sen suuren pyöreän paikan ympärille, jossa ruohomajat pian olisivat valmiit, kun Frank pyysi Stanleytä tulemaan hänen veljensä luo. Hän kiiruhtikin Edwardin luo, vaan ehti ainoastaan nähdä hänen vetävän viimeisiä hengenvetojansa. Frank parahti surusta ja siirrettyään venheenkappaleen syrjään kumartui hän ruumiin yli ja laski tuskansa valloilleen.

[Kuva: Edward Pocock'in hautaus.]

Neljän jalan syvyinen hauta tehtiin sitte erään vanhan akaasia-puun juurelle, ja Frank piirsi syvään sen runkoon ristin. Kun ruumis oli kääritty laskettiin se viimeiseen lepokammioonsa, jota laskeva aurinko valaisi säteillään. Stanley luki rukoukset kuolleelle, ja rakkaudesta vainajaan, jonka suora ja miellyttävä käytös oli saattanut wangwanoita häntä rakastamaan ja kunnioittamaan, olivat he melkein kaikki läsnä vielä viimeisen kerran osoittaakseen huokauksilla Edward Pocock-paralle ystävyyttään.

Taisteluja villien kanssa. Tulo Victoria-järvelle.

Eräänä päivänä laati Stanley leirin luisun kukkulan harjalle, metsän ja alapuolella olevien ketojen väliin. Lähimmän kylän asukkaat pakenivat nähtyään muukalaiset, mutta saatiin vihdoin palaamaan. Kaikki siis ennusti rauhallista yötä.

Stanley vähensi kuormitusta ja heitti pois kaiken, mitä suinkin voi välttää. Useat kantajista olivat näet sairaita, kaksikymmentä oli kuollut ja yhdeksänyhdeksättä karannut tiellä.

Juuri näin puuhatessa tuli muuan taikatohtori kylästä täällä käymään, tuoden mukanaan kauniin, lihavan härän rauhanlahjaksi. Hän saatettiin Stanleyn telttaan, missä hänelle tarjottiin hyvin imelää kahvia ja muutamia imeliä korppuja; sitte sai hän lahjaksi viisitoista kankaanpalasta, kolmekymmentä kaularengasta ja messinkilankaa; täten palkittiin hänen härkänsä hinta nelinkertaisesti. Hyödyttömiä kapineita, niinkuin tyhjiä sardiinilaatikkoja, liemi- ja liharasioita sekä tyhjiä ruokapönttöjä lahjoitettiin myöskin hänelle, kun hän vaan pyysi niitä. Vihdoin pyysi hän Stanleytä rupeamaan "veriveljeksi", ja sen tekikin jälkimäinen niin järkähtämättömän vakavasti kuin pakana ainakin. Kun taikatohtori vihdoin oli lähtemäisillään ja näki väen juuri rupeavan härkää teurastamaan, pyysi hän saada sen sydämen. Hänen Hänen odottaessaan sitä, silmäili hän ja toverinsa ahneesti leirissä olevia kuivamaan ripustettuja vaatepalaisia.