Chapter 18

Mahtava virta Boman alapuolella muistutti Stanleylle näköaloista Ikondun yläpuolella; veden väri, lukuisat saaret ja ääretön leveys muistuttivat hänen mieleensä niitä päiviä, jolloin he olivat etsineet Livingstone-joen juoksevaa erämaata, välttääkseen alinomaisia taisteluja ihmispetojen kanssa keskellä sisä-Afrikaa. Jokea katsellessaan hänen silmänsä täyttyivät kyyneleillä siitä ajatuksesta, että hän ei voinut kutsua takaisin kadotettuja ystäviään ja pyytää heitä yhtymään siihen hurmaavaan iloon, joka nyt vallitsi kaikkien niiden sydämissä, jotka olivat kestäneet kilvoituksen ja olivat vielä elossa.

Muutamia tuntia myöhemmin laskivat he leveän sataman kautta valtamereen, sivistyksen siniselle alueelle!

Kun Stanley kääntyi takaisin luodakseen viimeisen jäähyväissilmäyksen mahtavaan virtaan, jonka ruskeilla vesillä he olivat kokeneet ja kärsineet niin paljo, hän näki tämän väristen ja nöyryytettynä lähestyvän valtameren rantaa, valtameren, jonka ääretöntä alaa ja rajatonta laajuutta vastaan joki, niin kauhealta kuin sen voima ja peljättävältä kuin sen raivo oli näyttäytynytkin, kuitenkin oli ainoastaan vesipisara. Ja hän tunsi sydämensä olevan täynnä riemua, kun hän näki ajatuksissaan uuden ajan sivistyksen valon ja aarteiden kanssa lähestyvän neekerien maan-osaa, jonka läpi sen mahtavin virta, jota hän nyt oli seurannut sen lähteestä mereen saakka, kulki niinkuin leveä avonainen tie.

Taas Sansibariin.

Sittenkuin he höyryveneellä muutaman tunnin olivat kulkeneet pohjoiseen päin Kongon suusta, he laskivat kauniisen Kabinda-lahteen, jonka eteläisellä rannalla samanniminen kaupunki Nyoyon maassa sijaitsee. Retkikunta otettiin mitä sydämellisimmästi vastaan ja Stanley itse sai asua eräässä puutarhain ympäröimässä majassa, josta näki ihanaa merta, ja väestö majoitettiin suureen majaan vastapäätä, toisella puolen lahtea.

Kun hän seuraavana aamuna meni tervehtimään väkeänsä, huomasi hän että eräs wangwanoista oli kuollut auringon nousun aikana ja kun hän tutki muiden sairaiden tilaa, kävi selväksi ettei hän vielä saisi mitään lepoa ja että hänen, pelastaakseen heidän henkeään, tulisi olla uutteran ja virkun. Väkiraukalla ei ollut enää mitään vaaroja, jotka olisivat voineet heitä herättää heidän uneliaasta haluttomuudestaan, joka heille oli yhtä tuhoatuottavaa, kuin yöllinen uni sille joka matkustaa lumenpeittämällä erämaalla. Majoitettuina kaikki yhdessä hauskaan parakkimaiseen rakennukseen kaikkine mahdollisine mukavuuksineen ja varustettuina ruoalla, vaatteilla, polttopuulla ja monilla ylellisyystavaroilla, ei heille jäänyt mitään tehtävää ja seuraus tästä oli että pikainen muutos kaikesta työstä ja kaikesta toimeliaisuudesta raukaisi heitä ja saattoi heidät tuikean unen tilaan, josta oli vaikea saada heitä hereille.

"Haluaisitteko päästä takaisin Sansibariin, pojat?" Stanley kysyi.

"Voi, se on kaukana. Älä puhu siitä, herra. Me emme koskaan enää näe sitä", he vastasivat.

"Mutta te kuolette, jos te jatkatte tällä tavoin. Herätkää -- näyttäkää olevanne miehiä."

"Voiko ihminen taistella Jumalaa vastaan? Kukapa kuolemaa pelkäisi? Anna meidän kuolla rauhassa ja mennä lepoon ijäksi", he vastasivat.

Ihmisparat heittäytyivät toimettomuuden ja täydellisen haluttomuuden huumaavaan vaikutukseen henkensä kaupalla! Neljä heistä kuoli Loandassa tähän kummalliseen tautiin, vielä kolme englantilaisella "Industry" nimisellä sotalaivalla ja eräs naisista veti viimeisen henkäyksensä Sansibariin tulon jälkeen seuraavana päivänä. Mutta viimeisillä, surullisilla hetkillään heillä oli lohdutus, jonka sisälsivät ne sanat, joita he alinomaa hokivat itsekseen:

"Me olemme vieneet herramme suurelle merelle, ja hän on nähnyt valkoisia veljiään, La il Allah, il Allah! -- Ei ole mitään muuta jumalaa kuin Jumala!" he sanoivat -- ja kuolivat.

Päiväkirjaansa kirjoittaa Stanley niistä tunteista, mitä hänellä oli näinä päivinä, seuraavaa:

"Minä kirjoitan näistä päivistä surun masentamana, tukkeumuksella kurkussa ja kyyneleisin silmin, sillä minun mieleeni johtuu aina yhä vainajien arvo ja hyveet. Tuhannessa onnettomuudenkohtauksessa, seikkailussa ja katkerassa kamppailussa he olivat näyttäneet lannistumattoman rohkeutensa ja voimansa; he olivat eläneet ja kestäneet koetuksensa sankarien tavalla. Minä muistan sen innostuksen, jolla he vastasivat minun kehotuksiini; minä muistan heidän rohkean käytöksensä synkimpinä päivinä; minä muistan sen sparttalaisen pelottomuuden ja lannistumattoman rohkeuden, millä he kestivät kärsimyksensä onnettomuuden päivinä. Minä olen kuulevinani vielä heidän äänensä tottelevaisesti vastaavan minulle ja heidän puhelevan keskenään välttämättömyydestä pysyä 'isännän' sivulla. Heidän venelaulunsa, joka sisälsi seuraavan tapaisia värsyjä:

'Tääll' on valkea muukalainen yksinänsä keskellämme, Vierahassa maassa ollen, häntä kaikki rakastamme, Arapilainen uskollinen häntä aina tottelee, Souda veli, vedä lujaa, että meri lähenee!'

kaikuu huolimatta kaikista niistä äänistä, jotka nyt ympäröivät minua, aina minun kuuntelevissa korvissani."

Kahdeksan päivää oleskeltuaan Kabindassa pääsi retkikunta portugalilaiseen "Tamega" nimiseen kanuunavenheesen, jonka oli määrä mennä San Paolo de Loandaan. Portugalilaiset upseerit panivat siellä toimeen loistavan juhlan.

Hallituksen sairashuone Loandassa oli avoinna sairaille muukalaisille, ja tottunut sairaanhoitajatar hankittiin heitä hoitamaan.

Verrattomalla anteliaisuudella jaettiin suuri summa rahaa kansalle, niin että se voisi tyydyttää tarpeensa ja ostaa mitä halusi markkinoilta.

Portugalilainen kenraalikuvernööri tarjoutui kanuuna-venheellä kuletuttamaan Stanleyn Lissaboniin, mutta hän katsoi seuralaistensa tilan semmoiseksi, ettei hän voinut jättää heitä. Hän päätti sen vuoksi seurata heitä Hyväntoivon niemelle Industry-laivalla, jonka sen päällikkö jätti hänen käytettäväkseen.

Sitä sydämellisyyttä ja kohteliaisuutta, jota osoitettiin Loandassa, seurasi yhtä ystävällinen kohtelu Industry-laivalla. Sen upseerit, laivalääkäri ja majoitusmestari auttivat Stanleytä kaikin voimin koettaen huojentaa sairaiden kärsimyksiä ja herättääkseen alakuloisissa toivoa. Hyvin taitava lääkäri huomasi sairaiden tilan olevan erittäin arveluttavan. Elonkipinä häilyi ja lekutti ja sen puhaltamiseksi täyteen selvyyteen tarvittiin useimmissa tapauksissa enemmän kärsivällisyyttä ja huolta, kuin lääkkeitä. Vähitellen huomattiin pieni parannus heissä, vaikka heidän silmänsä vielä olivat raskaat.

Kap-kaupungissa otettiin heitä hyvin sydämellisesti vastaan ja Industry sai määräyksen viedä retkilunta Sansibariin saakka.

Kun Stanley eräänä päivänä palasi kaupungista laivalle, näki hän väkensä tavallista surullisempana. Hän tiedusteli syytä siihen.

"Tehän tulette nyt palaamaan Ulyakiin (Eurooppaan)."

"Miksi niin arvelette?"

"Oi, me huomaamme kyllä että te olette tavanneet ystäviänne, ja me olemme kaikkina näinä päivinä tunteneet, että te ennen pitkää tulette jättämään meidät."

"Kuka teille sen on sanonut?" Stanley kysyi hymyillen sille katkeruudelle, joka selvään näkyi heidän kasvoissaan.

"Meidän sydämemme, ja ne ovat hyvin raskaat."

"Ah! Ilahuttaisiko se teitä, jos minä seuraisin mukananne Sansibariin?"

"Kuinka te voitte kysyä sitä, herra? Ettekö te ole isämme?"

"No niin, vie paljo aikaa opettaa teitä luottamaan isänne lupaukseen. Minä olen teille sanonut uudestaan ja yhä uudestaan ettei mikään voi saattaa minua rikkomaan teille tehtyä lupaustani viedä teidät kotiinne. Te olette olleet uskollisia minua kohtaan ja minä olen oleva uskollinen teitä kohtaan. Jos me emme voi saada laivaa, joka voi viedä meidät perille, olen minä kulkeva koko matkan jalkaisin teidän kanssanne, siksi kunnes minä voin näyttää teidät ystävillenne Sansibarissa."

"Nyt me olemme iloisia ja kiitollisia, herra."

Stanley ei nähnyt yksiäkään surullisia kasvoja tämän päivän jälkeen, ja kapteeni ja hänen upseerinsa huomasivat myöskin kuinka kansa kaiken ulkomuotonsa puolesta parani ja tuli paremmalle mielelle tämän silmänräpäyksen jälkeen.

Marraskuun 6 p. oli Industry varustettuna ja valmiina lähtemään Sansibariin.

Kolmen viikon päästä heillä oli Sansibarin palmuja kasvava saari näkyvissä ja iltapuoleen samana päivänä he laskivat suoraan satamaan.

Kun Stanley katseli wangwanoita ja huomasi sen ilon, mikä nyt täytti kaikki, hän tunsi olevansa enemmän kuin tyytyväinen siihen että oli uhrannut useampia kuukausia saattaakseen heitä kotiin. Sairaat olivat, paitsi yhtä, kaikki parantuneet ja näyttivät niin terveiltä ettei kukaan, joka ei varmaan tiennyt sitä, olisi voinut uskoa heidän olevan samoja eläviä luurankoja, joita he olivat laahustellessaan ympäri Boman kaduilla.

He näkivät ihastuksella hyvin tutut lahdet ja poukamat, tuoksuvat rannat ja punertavat kukkulat. Taas riemastuivat heidän silmänsä nähdessään ne paikat, mitä he usein olivat epäilleet koskaan tulevansa näkemään, tuon korkeahkon vuorenharjun, jonka juurella he tiesivät kotinsa ja pienen puutarhansa sijaitsevan, nähdessään hyvintunnetut kukkulat Shanganin ja Melindin luona, ja sultanin palatsin suuren neliskulmaisen ryhmän. Jokainen piirre, jokainen talo aina heidän omaan Nyambyynsä saakka, jokainen hyvintunnettu jyrkkä mäentöyrä monine palmu- ja mangopuineen oli heille rikas entisten aikain muistoista.

Kapteeni ei pidättänyt heitä laivassa. Kaikki venheet laskettiin yhdellä kertaa alas ja väki tungeskeli innossaan päästä alas niihin.

Rannalla olijoilla oli hämmästyttävä näky katsella niin monta miestä valkoisissa paidoissa ja turbaaneissa lähestyvän eräästä englantilaisesta sotalaivasta. Olivatko nuo orjia -- vai mitä? Ei, orjia he eivät voineet olla, siksi he olivat liika hyvissä vaatteissa. Mutta mitä he sitten voivat olla?

Veneet saapuivat rantaan ja malttamattomat miehet hyppäsivät maalle ja tanssivat riemuiten saaren hietaisella maalla; sen jälkeen he notkistuivat polvineen ja korottivat äänensä, syvästi liikutettuina, kiitoslauluihin Allah'lle!

Iloinen uutinen levisi pitkin rantaa: "Se on Stanleyn retkikunta, joka on palannut."

Senjälkeen tulivat heidän ystävänsä, tuttavansa ja maanmiehensä juosten heitä vastaan ja tekivät heille lukemattomia kysymyksiä, palaen utelijaisuudesta saada tietää kaikki. Missä he olivat olleet? Kuinka he olivat sotalaivaan joutuneet? Mitä he olivat nähneet? Kuka oli kuollut? Missä se ja se on? Oletteko te kulkeneet Nyangween taitse toiselle merelle? -- Kotiinpalanneet syleilivät maanmiehiään, he hyppäsivät sananmukaisesti toistensa kaulaan ja useampi kuin yksi silmä tuli kosteaksi kauheista kertomuksista kuolemasta, onnettomuudenkohtauksista ja kurjuudesta.

"No, Mabruki, sano minulle, oletko kohdannut äitisi?" Stanley kysyi seuraavana päivänä Mabrukilta, joka tiesi että Stanley oli hyvin utelias saamaan tietää kaikki kohtaamisesta, koska hän välistä oli ollut hyvin taipuvainen epäilemään saisiko enää koskaan nähdäkään vanhaa äitiparkaansa. Hän heltyi suuresti äkkiä, ja hänen silmistään kuohui viljalta kyyneliä, jotka osoittivat että hän oli ylenmäärin onnellinen, ja hän kiiruhti keveästi taivuttaen päätänsä vastaamaan:

"Olen, herra!"

"Onko hän terve? Millaiselta hän näyttää? Mitä hän sanoi, saadessaan nähdä sinusta tulleen niin suuren ja vahvan pojan? Kas niin, kerro minulle kaikki."

"Minä teen niin -- mutta voi, hän on vanha nyt! Hän ei tuntenut minua enää ensiksi, sillä minä syöksähdin oven kautta sisälle meidän huoneesemme, ja minä olin ensimmäisiä, jotka astuivat maalle, ja juoksin koko tien veneen luota kotiin. Hän istui ja puheli erään ystävän kanssa. Kun ovi avattiin, hän huusi: Kuka siellä on?"

"Mi-mi (äiti)! Se olen minä, äiti. Se olen minä -- Mabruki, äitiseni! Se olen minä, joka olen palannut mannermaalta."

"Mitä! Mabruki, minun poikani!"

"Niin, se olen todellakin minä, äiti."

"Hän tuskin taisi uskoa että minä olin palannut, sillä hän ei ollut kuullut vähintäkään siitä. Pian kokoontui joukko naapurivaimoja oven ulkopuolelle, sillä huone oli jo täysi. Kaikki tahtoivat kuulla uutisia ja kaikki kirkuivat, nauroivat ja jaarittelivat korkealla äänellä, jota he jatkoivat aina myöhään yöhön saakka. Hän on hyvin ylpeä minusta, herra. Kun päivällinen juuri oli valmis, istui yli kahdenkymmenen naapuria sitä jakamaan kanssamme. 'Oi', he sanoivat kaikki, 'sinä olet oikea mies nyt, käytyäsi edempänä kuin kukaan arapialainen koskaan on käynyt.'"

Viidentenä aamuna väestö sai hyvin ansaitun palkkansa.

Naiset, kolmetoista luvultaan, jotka olivat kestäneet pitkän matkan vaivat, jotka olivat luoneet synkän leirin erämaiden syvyydessä joksikin heidän omalla saarellaan olevan kylän kaltaiseksi, jotka olivat kehottaneet miehiään yhä pysymään uskollisina, huolimatta mistään vastuksista, tulivat kaikki palkituiksi.

Päällikköjen lapset, jotka olivat seuranneet retkikuntaa Sansibarista Atlanninmerelle ja jotka iloisella hälinällään usein olivat saaneet Stanleyn hetkeksi unohtamaan murheensa, eivät liioin jääneet osattomiksi. Ei myöskään pienimmät lapset, jotka olivat syntyneet maailmaan keskellä koskien jylhiä ja kauheita näköaloja ja jotka nyt silmät selällään kummastelemisesta huusivat nähdessään niin paljo onnellisia naisia ja miehiä -- ei heitäkään unohdettu tässä lopullisessa suorituksessa.

Joulukuun 23 p. oli se höyryvene valmiina, jolla Stanley oli lähtevä Eurooppaan. Hänen Afrikan läpi matkustaneet seuralaisensa olivat kaikki varhain jättäneet kotinsa ollakseen varmoja siitä että tulisivat ajoissa ja näkisivät lähdön. Siellä olivat he nyt, kaikki puettuina maanmiestensä kauniisen pukuun. Avara, lumivalkoinen vaatteus ja tuuhea turbaani antoi eräänlaisen arvollisuuden heidän vartalolleen, ja jokainen leikitteli keveällä kepillä. Tekemillään kysymyksillä sai Stanley tietää, että useat jo olivat ostaneet pieniä kauniita tiluksia -- kartanoita ja puutarhoja -- palkallaan, joka osoitti että pitkä matka kaikkine vaivoineen ja kovalla kokemuksellaan hyvin melkoisessa määrässä oli synnyttänyt säästäväisyyttä ja huolellisuutta.

Kun Stanley oli juuri astumaisillaan veneesen, syöksivät nuo rohkeat, uskolliset miehet hänen sivuitsensa ja lykkäsivät sen veteen, jonka jälkeen he nostivat hänen päidensä päälle ja rantahyrskyjen läpi kantoivat hänet alas veneesen.

He pudistivat kättä ehkä kymmenen kymmentä kertaa vielä, ja niin lähti vene viimeinkin laivaa kohden.

Stanley näki heidän neuvottelevan ja sitten pikaisesti juoksevan alas rantaa suureen lastiproomuun, jonka he pian miehittivät ja jota he alkoivat soutaa. He seurasivat häntä siten höyrylaivalle, ja lähetystö heiltä tuli laivaan, Uledin, majoitusmestarin, ja Kasheesheen johtamana. He tahtoivat sanoa hänelle pitävänsä häntä vielä herranaan ja ei aikovansa jättää Sansibaria ennenkuin olivat saaneet kirjeen, joka antoi heille tiedon siitä että Stanley terveenä oli saapunut omaan maahansa. Sitä paitsi lisäsivät he yksinkertaisesti ja kaunistelematta, että jos Stanley tarvitsi heidän apuaan päästäkseen maahansa, olisivat he auttavat häntä.

Ne olivat suloiset ja surulliset, nuo eron hetket. Koko tämä myrskyinen aika, joka nyt oli lopussa, kulki ohitse Stanleyn mielessä, kaikki ne vaarat, joissa nämä rohkeat miehet olivat seuranneet häntä, nämä urhoolliset miehet, joista hänen nyt oli erottava. Nopeasti, kuten epäselvässä unessa, kulki hänen läpitsensä muisto kaikista niistä taisteluista ihmisiä ja luontoa vastaan, joissa nämä ihmisraukat olivat tehneet hänelle seuraa.

Monena vastaisena vuotena on lukuisissa perheissä Sansibarissa tämän matkan suuri kertomus kerrottava ja siinä esiintyvät henkilöt olevat sankareina saarelaisten lapsille ja sukukunnalle.

[Kuva: Keski-Afrikan kartta.]

End of Project Gutenberg's Läpi neekerien maan-osan, by Rafael Hertzberg