Chapter 17

Wangwanat pitivät tämän tapaturman uutena todistuksena siitä tuomiosta, joka retkikunnalle oli langetettu. He luulivat kurjuuden yön jo lähestyvän.

Vihdoin saatiin sanomattomalla vaivalla venheistö siirretyksi putousten alapuolelle. Oli mennyt kolmekymmentä päivää ja neljä ihmishenkeä, ennenkuin oli päästy puoli peninkulmaa eteenpäin.

Laskeuduttiin venheisiin jyrkkää rantaa myöten rottingista tehtyjen tikapuiden avulla. Sitte taas lähdettiin matkalle. Varovaisesti kuljettiin eteenpäin -- kymmenen miestä varpeissa venheen sekä kokassa että perässä -- ja askel askeleelta; suurimmalla varovaisuudella lähestyttiin uusia putouksia; pieniä vuorisia saaria näkyi vasemmalla; kalliot kohosivat mahdottomina; niiden rinteet olivat metsäiset. Virta kohisi kovasti, valkoisenruskeat aallot uhkailivat, ja suuret paadet riippuivat jyrkkinä niiden yläpuolella. Kun venhe lähestyi erästä suurta kalliota, huomasi Stanley, että vedellä oli ura sen ja rannan välissä. Juuri kun kaikkien silmäykset olivat käännetyt kapean virranuoman puoleen, toivossa että sen avulla voitaisiin voittaa kaikki vaikeudet, katkesi perässä oleva varppi, ja melkein samassa silmänräpäyksessä nousi virta rauhattomasti ja katkaisi keulassa olevan köyden. Taaskin kiiti venhe keskelle virtaa, raivoisien aaltojen harjoille; kalliot, vuoret ja vieremät lensivät ohi sanomattomalla nopeudella. Paitsi Stanleytä oli venheessä kuusi miestä, ja Uledi piti perää tyynenä, kylmänä ja täynnä luottamusta. Moni kuului kuiskaavan: "Mikä on tapahtuva, se tapahtuu", -- "ei voi välttää välttämätöntä". Kovaa pelkoa, joka ennen oli heidät vallannut, ei enää ollut. Hermot ja sielu olivat huumautuneet niistä onnettomuuksista, joita he olivat nähneet. Pyörivä vastavirta heitti venhettä pari kertaa ympäri; sitte se syöksyi niinkuin lainehtivaan, kiehuvaan ja kihisevään kattilaan. Sitte kulki se erään jyrkän, terävän kallion ohitse, joka näytti linnanjäännökseltä, ja lensi virtaa alas jymisevien vesijoukkojen, laineiden vaahdon ja paljaiden harmaiden kallioiden keskessä. Vihdoin tultiin tyynemmille vesille. Taaskin pelastetut!

Maalle noustuaan meni Stanley kauhistuneen, rannalle jääneen joukon luo, joka tuskin uskoi silmiään, kun näki hänen lähestyvän. Hän oli heidän mielestään kuin kuolleista noussut. "Niin, Jumalan avulla saavumme me merelle", sanoivat he. "Nyt näemme Jumalan käden. Vaan älkää enää luottako petolliseen virtaan, herra. Me tahdomme sen tehdä. Paljoa ennemmin voimme me kuolla, kuin te. Älkää menkö virran vesille, ennenkuin olemme putousten alapuolella."

Neljän päivän kuluttua siitä kuin Stanley töin tuskin oli päässyt kuoleman kourista, saatiin kärsivällisyydellä, suurella varovaisuudella ja vaivaloisella työllä kanootit peljätyn putouksen alapuolelle.

Epätoivo ja hätä.

Koska retkikunnan varat olivat melkein lopussa ja villit vaativat korkeita hintoja ruokatavaroistaan, niin voitiin ainoastaan uutteran, alituisen ja kiireisen matkan kautta merelle pelastua nälänhädän kauhuista.

Vihdoin taisi Stanley eräänä päivänä ilmoittaa kansalle sen iloisen uutisen, että meri jo oli aivan lähellä. Wangwanat, joiden voimat olivat uupuneet oikean ruoan puutteesta, tulivat kovin liikutetuiksi. Safeni hurmastui niin ilosta, että hän käyttäytyi oikein rajusti. Hän juoksi esiin, syleili Stanleyn jalkoja ja sanoi: "Oi, herra! Olemme saapuneet merelle! Olemme kotona! Olemme kotona! Meitä ei enää kiusaa tyhjä maha eikä inhottavat villit! Minä juoksen koko matkan merelle sanomaan teidän veljillenne, että te tulette!" Hän otti papukaijansa, pani sen olkapäällensä ja ryntäsi metsiin. Safeni parka oli tullut hulluksi ilosta. Stanley lähetti heti kolme miestä noutamaan häntä takaisin, vaan he palasivat neljä tuntia turhaan haettuaan, ja Safenia, joka ennen oli ollut niin viisas, ei sen koommin näkynyt.

Virran juoksua seurattiin kuitenkin yhä eteenkinpäin. Melkein mielettöminä nälästä, varastivat Stanleyn miehet ruoka-aineita maan-asukkailta.

"Miksi sen teitte?" kysyi Stanley.

"Se ei ollut meidän autettavissamme", sanoivat he. "Herra, me kuolemme nälkään".

Muutamien päivien matkan jälkeen kuului taas koskien kohina.

Ne olivat ne kosket, jotka Livingstone-virta muodostaa laskeutuessaan Kongo-virtaan.

Koska matkan tarkoitus oli saavutettu ja näiden molempien virtojen yhteys todistettu, niin ei Stanley katsonut enää tarvitsevansa seurata sen kulkua ja matkustaa viimeisten putousten kautta. Hän ilmoitti sentähden pelottomalle, vaan uupuneelle väellensä, että virta jätettäisiin sikseen ja maatietä myöten lähdettäisiin Embommaan, Kongon varrella olevaan eurooppalaiseen siirtopaikkaan. Heidän ihastuksensa pääsi ilmoihin korkeaäänisten ja sydämellisten kiitoshuutojen kautta Allahille! Nelinkertaiset ruokarahat jaettiin myöskin, vaan koska maa oli niin erinomaisen köyhä ja sen asukkaat hävyttömiä ja ahnaita, niin kärsivällisillä ja nälkäisillä wangwana-paroilla oli ainoastaan vähän hyötyä Stanleyn anteliaisuudesta.

Auringon laskun aikaan vedettiin "Lady Alice" maalle monimutkaisen matkan jälkeen Afrikan läpi ja kuljetettiin korkeimmille putouksen pohjoispuolella oleville kallionhuipuille, jonne se Kesäkuun 31 päivänä vuonna 1877 jäi oman onnensa nojaan, kuljettuaan yli 1,000 Suomen peninkulmaa halki Afrikan, lahoamaan tomuksi ja tuhaksi!

* * * * *

Uupunut, heikko, kivuloinen joukko oli retkikunta kulkiessaan luisuvien ketojen yli ja pyrkiessään ylänkömaata ylöspäin. Lähes neljäkymmentä miestä, jotka olivat punataudissa, mätähaavoissa ja kerpuukissa, oli sairaslistalla, ja jälkimäinen tauti sai yhä useampia uhria. Tästä huolimatta vastasi väki rohkeasti ja iloisesti Stanleyn kehottaviin huutoihin. Muutamat eivät kuitenkaan uskoneet, että viiden tahi kuuden päivän kuluttua nähtäisiin eurooppalaisia. He halveksivat herkkäuskoisten nimeä, vaan myönsivät samalla, että "isäntä" teki siinä aivan oikein, kun hän täten koetti rohkeuttaa väkeänsä lupaamalla matkan pian loppuvan.

Ratsuaasi, joka oli ollut mukana kaikissa vastuksissa aina Sansibarista saakka, riensi puolitiehen ylänkömaalla eteenpäin, vaan myöskin oli väsynyt siitä kuihtumisesta, minkä laiha ruoho läntisissä seuduissa oli vaikuttanut sen ruumissa ja se ei enää jaksanut pitkittää matkaa. He voivat ainoastaan taputtaa sitä kaulalle ja sanoa: "Hyvästi, vanha ystävä, hyvästi, vanha sankari! Tämä on paha maailma sinulle ja meille. Meidän täytyy erota ijäksi". Eläinraukka näytti ymmärtämän että aijottiin jättää se, sillä se huusi heidän jälkeensä -- kivuloista, heikkoa huutoa, joka osoitti sen ääretöntä heikkoutta. Kun he viimeisen kerran kääntyivät katsomaan sitä, makasi se polulla ja katsoi ylös mäkiä hörössä korvin, ikäänkuin ihmetellen miksi se oli yksin jätetty ja ajattelivatko sen ystävät ja seuralaiset vesi- vai maamatkaa kulkea eteenpäin.

Sittenkun Stanley oli antanut eräälle päällikölle toimeksi syöttää sitä maniokilehdillä ja hyvällä ahoruoholla, lähti hän johtamaan karavaania ylänkömaan tasankoja pitkin.

Ylös- ja alasmäkeä pitkin tätä kolkkoa ja autiota maata laahusteli nälkäinen matkue parka. Jaksoittain yli-ikäistä, vaaleaa ruohoa, korkeita harmaita kallioita, jotka siellä täällä kohosivat juhlallisina ja synkkinä, harva ryhmä puita silloin tällöin kukkuloissa tai laaksopaikoissa -- sellaisia olivat ne näköalat, jotka jokaisella korkealla vuorenharjulla tai kohonevalla kallionhuipulla kohtasivat heidän nälkäisiä silmiään.

Kun vielä neljä päivänmarssia oli jälellä, lähetti Stanley seuraavan kirjeen Embommaan.

"Kelle hyvänsä, joka puhuu englannin kieltä Embommassa.

Paras herra!

Minä olen saapunut tähän paikkaan Sansibarista 115 hengen kanssa. Me olemme uhkaavan nälänhädän tilassa. Me emme voi ostaa mitään maan-asukkailta, sillä he nauravat vaan meidän kankaillemme, meidän metallilangallemme ja helmillemme. Ei ole mitään ruokatavaroita maassa saatavana ostaa muulloin kuin markkinapäivinä ja ihmiset, jotka ovat nälkään kuolemaisillaan, eivät voi odottaa näitä markkinoita. Minä olen sen vuoksi uskaltanut lähettää kolme nuorista miehistäni, Sansibarin asukkaita, ynnä erään pojan nimeltä Robert Ferduzi, kuuluva englantilaiseen lähetykseen Sansibarissa, tämän kirjeen kanssa pyytämään että te auttaisitte meitä. Minä en tunne teitä, mutta olen kuullut että Embommassa asuu eräs englantilainen, ja koska te olette kristitty ja gentlemani, pyydän minä teitä ottamaan huomioonne pyyntöämme. Poika Robert taitaa paremmin kuvata teille meidän surkuteltavan tilamme kuin minä voin tässä kirjeessä. Me olemme suurimmassa hädässä, mutta jos teidän apunne tulee aikanaan, voin minä saapua Embommaan neljän päivän sisällä. Minä tarvitsen kolmesataa kankaankappaletta, kukin neljän saron pituista, sellaista tavaraa, jota te pidätte kaupaksi ja joka on paljo parempaa kuin se mitä meillä on, mutta kaikkien parasta olisi saada kymmenen tai viisitoista miehenkantamusta riisiä tai viljaa, jolla kohta voisi täyttää väestön kalvavat vatsat, koska kankaillakin ruoan ostaminen veisi aikaa ja väki, joka näkee nälkää, ei voi odottaa. Avun täytyy saapua kahden päivän sisällä, jos ei, olen minä oleva kuolevien keskellä. Luonnollisesti minä vastaan niistä kulungeista, mitä teillä on tämän asian vuoksi. Apua tarvitaan vaan oikein pian ja minä pyydän että te panette kaikkenne, voidaksenne lähettää sitä kohta. Jos teillä on semmoisia pieniä ylellisyystavaroita kuin teetä, kahvia, sokuria ja korppuja, jota yksi mies helposti voi kaukaa, minä pyydän että te minua itseäni varten lähettäisitte vähäsen niitä ja panisitte tämän hyvyyden siihen suuren kiitollisuudenvelkaan, jossa minä tulen olemaan teille, jos apua minun väestölleni ehtii saapumaan ajoissa. Siksi olen minä

Teidän harras ystävänne H. M. Stanley, Afrikan tutkimista varten lähetetyn englantilais-amerikalaisen rekkikunnan päällikkö.

P. S. Te ette ehkä tunne nimeäni; minä lisään sen vuoksi että minä olen se henkilö, joka löysin Livingstonen v. 1871. -- H. M. S."

Stanley kirjoitti myöskin kirjeen ranskaksi ja toisen espanjankielellä, koska hän oli kuullut että Embommassa oli yksi englantilainen, yksi ranskalainen ja kolme espanjalaista.

Uledi, Kasheeshee ja kaksi muuta lähetettiin oppaan seurassa viemään kirjeitä perille.

Sill'aikaa jaettiin pakka kangasta ja säkki helmiä, ja nuorimmat ja väkevimmät miehet lähetettiin kaikille suunnille, hankkimaan ruokavaroja. Myöhään illalla he palasivat, väsyneinä ja alakuloisina, leiriin. Kaikista koetuksistaan huolimatta heille ei ollut onnistunut saada muuta kuin joitakuita tukkuja kurjia maapähkinöitä ja bataattia -- ainoastaan niin paljo että niistä tuli kolme pientä kutakin henkeä kohti, vaikka he olivat maksaneet kaksikymmenkertaisesti niiden arvon. Se vähä, mitä he olivat saaneet, oli kumminkin pelastusta kuolemasta ja aamulla 5 p. oli väestö taipuvainen laahaamaan väsyneitä jäseniään odotettua apua kohden.

Pelastus.

Kun retkikunta, väsymyksen ja nälän ahdistamana, seuraavana päivänä oli koolla leirissä, kuului äkkiä eräs poika kovalla äänellä huutavan:

"Voi, minä näen Uledin ja Kasheesheen tulevan alas mäkeä ja ihmisjoukon heidän mukanaan!"

"Mitä! -- Mitä! -- Mitä!" kuului innokkaasti monesta suusta, ja tummia haamuja näkyi juoksevan ylös vaaleasta ruohostosta ja varjosta, ja monta silmää suunnattiin valkoista mäenrinnettä kohden.

"Aivan oikein, niin on! Niin on! Niin, me saamme ruokaa! ruokaa! ruokaa vihdoinkin! Voi, sitä Uledia! Hän on todella jalopeura. Me olemme pelastetut, kiitetty olkoon Jumala!"

Ennenkuin monta minuuttia oli kulunut, näkyivät Uledi ja Kasheeshee tunkeutuvan ruohon läpi ja lähestyvän pitkillä askeleilla, pitäen kirjettä korkealla ilmassa ilmoittaakseen että olivat onnistuneet. Ja nuo ripeät, oivat miehet olivat pian esillä ja jättivät kirjoituksen Stanleylle, jonka jälkeen hän kaikkien kokoontuneiden läsnä ollessa ääneensä käänsi seuraavaa:

"H. M. Stanley.

Paras herra!

Teidän tervetullut kirjeenne tuli tänne eilen k:lo 7 j.pp. Niinpian kun olimme saaneet tietää sen sisällyksen laitoimme kohta niin että niitä tavaroita, joita te olitte pyytäneet, taisimme lähettää teille niin paljo kuin meidän varastomme tällä kertaa salli, ynnä samalla vähäsen muita tavaroita, joidenka arvelimme olevan sopivia teidän tilaanne. Kuten näette, lähetämme teille viisikymmentä kangaskappaletta ja muutamia säkkiä, jotka sisältävät erityisiä tarpeita teitä itseänne varten; muutamia säkkiä riisiä, bataattia, muutamia tukkuja kaloja, mytyn tupakkaa ja rommiastian. Kantajat ovat kaikki maksetut, niin ettei teidän tarvitse vaivata itseänne heidän suhteensa. Tämä on kaikki mitä me tarvitsemme antaa teille tiedoksi tässä asiassa.

Me olemme erittäin pahoilla mielin kuullessamme että te olette saapuneet niin valitettavassa tilassa, mutta me lähetämme teille hellimmät onnentoivotuksemme ja toivomme että te pian saapuisitte Bomaan (paikkaa me kutsumme Bomaksi vaikka sen nimenä kartoilla on Embomma). Vielä kerran lausuen toivomuksemme siitä että te pian saapuisitte tänne terveinä, piirrämme nimemme

Teidän vilpittömät ystävänne Hatton & Cookson. A. da Matta Uerga. J. W. Harrison."

Uledi ja Kasheeshee esittivät sitten kertomuksensa. Oppaat olivat seuranneet heitä puolitiehen, kun he pelästyivät muutamain maan-asukasten uhkauksista ja jättivät heidät. Nuo neljä wangwanaa jatkoi kuitenkin matkaa itsekseen, ja sitten he olivat kulkeneet erästä tietä usean tunnin ajan, pimeän tuloon saakka. Seuraavana päivänä, 5:ntenä, he saivat maan-asukkailta tietää, että Boma oli alempana virran varrella, ja kun nuo pelkäämättömät miehet eivät voineet saada oppaita, he päättivät seurata Kongoa pitkin sen rantoja. Noin tuntia jälkeen auringonlaskun he saapuivat Bomaan, kulettuaan väsyttävän matkan useiden mäkien yli. He kysyivät eräiltä maan-asukkailta "ingressen" (englantilaisen) taloa ja heidät osoitettiin herrojen Hatton & Cooksonin kauppapaikkaan, jota eräs portugalilainen nimeltä A. da Matta Uerga hoiti yhdessä erään Liverpoolista kotoisin olevan hra John W. Harrisonin kanssa. Eräs pieni silmälasikas valkoinen mies oli avannut kirjeen.

Hrojen Hatton & Cooksonin kauppapaikasta lähetetyt kantajat olivat sillaikaa lähentyneet. Useat wangwanoista kiiruhtivat toimekkaasti esiin, auttamaan väsyneitä ja hikikarpaloissa olevia miehiä ja tempasivat tavattomalla voimalla elatustavarat -- joina oli riisiä, kalaa ja tupakkanippu, alas maahan, paitsi rommiastiaa, jota he kutsuivat pombeeksi ja pitelivät hyvin varovaisesti. Sill'aikaa kun ruokakuntain johtajat repivät auki säkit ja jakoivat ruokavarat yhtäsuuriin osiin, eräs venepoika rupesi laulamaan riemulaulua, tehden siihen värsyjä, joissa hän ylisti "toisen meren" rannalla olevia valkoisia miehiä. Musta runoniekka lauloi paljo suurista koskista, ihmissyöjistä, pakanoista ja näljännäkemisestä, laajoista erämaista, suurista järvistä ja ahneista villeistä, ja lopetti selittämällä että matka nyt oli päättynyt, että he jo tunsivat tuulahduksiakin läntisestä valtamerestä, ja että hänen herransa veljet olivat pelastaneet heidät "näljän helvetistä". Joka värsyn lopussa yhtyivät muiden äänet kovasti ja raikkaasti kööriin:

"Laulakaa nyt ystäväiset, päättynyt on matkamme; Laulakaamme, päästyämme suuren meren lähelle".

"Kylläksi jo sitä -- tänne nyt!" huusi Manwa Sera, jonka kuultuaan läsnäolijat olivat melkein tukehduttaa hänet, niin he tungeksivat likelle. Jokaiseen esiliinaan, maljaan ja astiaan, mikä ojennettiin esiin, johtajat kaatoivat täysin mitoin riisiä ja suuren joukon bataattia ja kalaa. Nuoremmat miehet ja naiset hoipertelivat vettä noutamaan ja toiset hajosivat lähiseuduille kokoamaan polttopuuta, niin että koko leirissä vallitsi paljasta elämää sen tuskallisen epätoivon sijasta, joka vielä puoli tuntia sitten siellä oli vallinnut. Useat eivät voineet odottaa kunnes ruoka olisi keitetty, vaan söivät riisin ja kalan raakana. Kun kaikki ruokavarat olivat jaetut, pieni tilkka rommia kaadettu jokaisen kuppiin sekä koko leiri oli yleisen riemun vallassa ja tummat haamut joukoissa vilkkaasti keskustelivat siitä kangastavasta ravitsemisesta, jota vieraanvaraiset tulet parhaillaan valmistivat, meni Stanley telttiinsä Uledin, Kasheesheen ja telttipoikien mukana.

Loistavin silmin ojensi Kasheeshee Stanleylle muutamia salaperäisiä pulloja, sillaikaa väijyvin silmin katsellen hänen kasvoihinsa, kun hän katsoi etikettejä. Viekas veijari huomasi kyllä minkä ilon Stanley sai niistä. Pale alea! Sherryä! Portviiniä! Samppanjaa! Nisuleipää koko viikon varaksi! Kaksi ruukullista voita! Paketti teetä! Kahvia! Valkoista kekosokuria! Sardiinejä ja lohta! Rusinaputinkia! Viinimarja-, kirsimarja- ja vattuhilloa!

Se pitkä sota, jota he olivat käyneet näljänhätää ja kalvavia huolia vastaan, oli nyt lopussa ja väellä oli elatusvaroja yltäkyllin! Oli ainoastaan tunti siitä kun he elivät aamulla syömiensä harvain maanpähkinäin ja viheriäisten banaanien muistosta, mutta nyt he olivat yhtäkkiä muutettuina lähelle sivistyneen maailman ylellisyyttä. Ei koskaan ollut nälkäinen Afrika tuntunut Stanleystä niin kurjalta ja halveksuttavalta kuin nyt, jolloin komea Eurooppa astui hänen silmiensä eteen sekä näytti äärettömiä elämän ja varain aarteitaan.

Kun kaikki olivat ravittuina, avattiin kangasmytyt ja pian oli kansa vaatettuna valkoiseen ja värilliseen pumpulikankaasen. Köyhyyden alastomuus, laihat kylkiluut ja terävinä esiin pistävät luunsolmut verhottiin siten, mutta kuukausia oli kuluva ennenkuin sisäänpainuneet, ontot posket ja kuihtuneet kasvot tulisivat saamaan takaisin sen pirteän pronssinvärin, josta hyvinvoipa afrikalainen tunnetaan.

Stanleyn mielentilan tämän vaiherikkaan päivän iltana voi helposti kuvitella mieleensä seuraavasta kirjeestä:

"Herrat A. da Matta Uerga ja J. W. Harrison, Embommassa Kongo-joen varrella.

Herrani!

Minä olen vastaan-ottanut teidän tervetulleen kirjeenne ja, mikä oli kaikkien parasta ja vielä tervetulleempaa, apunne. Minä olen tällä kertaa kykenemätön lausumaan kuinka kiitolliseksi minä tunnen itseni. Me olemme kaikki ylenmääräisesti iloisia ja liikutuksen vallassa kun katselemme tätä ruokavarastoa, joka hyväilee meidän nälkäisiä silmiämme, nähdessämme riisin, kalan, rommin ja minulle nisuleipää, voita, sardiineja, hilloa, persikoita, viinirypäleitä ja olutta (te jumalat! ajatelkaa -- kolme pulloa olutta, paitsi teetä ja sokuria) -- että emme voi muuta kuin heittäytyä näiden niin pikaisesti saatujen varojen kimppuun ja nauttia niistä -- ja minä pyydän että te panette näljän syiksi meidän harvasanaisuutemme ja näennäisen kiittämättömyytemme. Jos me emme voikaan kiittää teitä riittävästi sanoilla, niin olkaa vakuutettuja siitä että me tunnemme mitä kokonaisilla kirjoilla ei voisi kertoa.

Lähimpinä neljänäkolmatta tuntina olemme me liika innokkaasti ruoan kimpussa, voidaksemme ajatella juuri erittäin paljo muusta, mutta minä voin mainita että kansa, suu täynnä riisiä ja kalaa, iloisena huutaa: 'Varma on että meidän herramme on löynnyt meren ja veljensä, mutta me emme uskoneet häntä, ennenkuin hän näytti meille riisiä ja pombeeta (rommia). Me emme uskoneet että tuolla suurella virralla olisi mitään loppua, mutta, Jumala olkoon kiitetty ijankaikkisesti, me olemme näkevät valkoisia miehiä huomenna ja meidän taistelumme ja huolemme ovat ohitse'.

Herrani, vaikka me olemme vieraita toisillemme, minä tunnen että meistä tulee ikuisia ystäviä ja minun elämäni tehtävänä tulee olemaan aina muistaa kiitollisuudentunteitani, kun minä ensiksi sain näkyviini teidän apunne ja minun uskollinen, kestäväinen väkiparkani huudahti: 'Herra, me olemme pelastetut, ruokaa tulee!' Vanhat ja nuoret nousivat ylös ja, vaikka väsyneitä ja laihtuneitakin olivat, alkoivat iloisesti laulamaan suuren suolameren (Atlantin valtameren) rannalla olevien valkoisten miesten kunniaksi, jotka olivat kuunnelleet heidän rukouksiaan. Minun täytyi rientää telttiini salaamaan niitä kyyneliä, jotka, huolimatta minun yrityksistäni olla tyynenä, tahtoivat puhjeta minun silmistäni.

Herrani, seuratkoon Jumalan siunaus teidän askeleitanne, mihinkä hyvänsä menettekin! Tämä on minun sydämellisin rukoukseni.

Teidän vilpitön ystävänne Henry M. Stanley. Englantilais-amerikalaisen retkikunnan päällikkö."

Merelle.

Elokuun 9 p. 1877, 999:ntenä päivänä siitä kun retkikunta oli lähtenyt Sansibarista, kun he vähitellen olivat astuneet alas pitkin viertäviä vuoria, he näkivät säännöttömän jonon riippumattoja lähestyvän ja huikaisevan valkoisia juovia, ikäänkuin hienosta liinavaatteesta.

Hämmästyksen sohina kävi koko joukon läpi.

Jatkettiin marssia vähä pitemmältä, jonka jälkeen seisahduttiin, ja ennen pitkää oltiin kasvot kasvoja vastaan neljän valkoisen -- ah, todellakin valkoisen miehen kanssa.

Kun Stanley näki heidän kasvonsa, hän punastui huomatessaan hämmästyneensä niiden valkoisuudesta. Voi noita pakanallisia afrikalaisia ihmissyöviä kansaparkoja Livingstone-joen varrella! Heidän hämmästyksensä ja uteliaisuutensa koko salaisuus selveni nyt äkkiä. Mikä pidätti ihmissyöjäin helisevän joutsen ja myrkytetyn tikarin? Mikäs mun kuin Stanleyn ja Frankin salaperäinen kalpeus! Samalla tavalla vaikutti Stanleyssä Embomman kauppamiesten vaaleiden kasvojen näkö lähes vastentahtoisen pöyristyksen. Vaaleassa ihossa oli, sittenkuin hän niin kauan oli katsellut mustia ja tumman pronssivärisiä kasvoja, jotakin käsittämättömästi aaveentapaista. Hän ei voinut vapautua siitä ajatuksesta että varmaan olivat sairaita; vaikka he kuitenkin olivat öljymarjan karvaisia, päivettyneitä, tummia.

He olivat tuoneet mukanaan riippumaton ja kahdeksan vahvaa, väkevää kantajaa. He tahtoivat välttämättömästi nostaa Stanleyn ylös riippumattoon. Hän kieltäysi. He sanoivat että niin oli tapana. Hän myöntyi sitten vihdoinkin, vaikka se näytti hänestä hyvin veltolta.

Maa alkoi sitten noin vähitellen viettää alaspäin ja pian kulkivat he laakson läpi, joka ennen pitkää laajeni virtaa vastaan. Oi, tuo vihattava, murhaava virta, nyt niin leveä, ylpeä ja majesteetillisesti tyyni, juuri kuin se ei olisi äskettäin ryöstänyt Stanleyltä ystävää ja niin monta uskollista sielua, juuri kuin he eivät olisi ikään nähneet sen rajusti raivoavan ja vaahtoavan. Mutta aivan maalleastumis-paikan vieressä oli höyrylaiva. Matkueen väki tungeskeli esiin ihailemaan ja silmät selällään töllistelemään tuota merkillistä "suurta rautakanoottia", jonka kulkemaan saattoi tuli. He eivät voineet uskoa että voi olla vielä jotakin ihmeellisempää kuin Lady Alice.

Sivistyneen maailman lämmin, hehkuva elämä, se vieraanvaraisuus, kohteliaisuus ja sydämellisyys, jota Boman kauppiaat osoittivat Stanleylle ja hänen väelleen, olivat kuin paratiisin kaste, suloista, miellyttävää ja virkistyttävää.

11 p. astui retkikunta päivällisaikana laivaan vietettyään pienen loppujuhlan, jossa sai kuulla paljo lauluja, sydämellisiä eläköön-huutoja, jossa esitettiin lukemattomia maljoja ja herttaisia, ystävällisiä kädenpuristuksia. Tuntia ennen auringonlaskua pysähtyi "suuri rautakanootti" noin viiden peninkulman matkan jälkeen oikeanpuolisella rannalla erään toisen Hatton & Cooksonin kauppapaikan sillan luona Metsäisellä niemellä. Kaksi tai kolme muuta portugalilaista makasiinia on aivan läheistössä ja muodostaa miellyttävän erotuksen synkkää mustaa mangrove-metsäistä perä-alaa vastaan.

Erittäin suloisen illan vietettyä vieraanvaraisen englantilaisen isännän luona lähtivät he höyrylaivassa jatkamaan taas matkaansa.