Chapter 12

Heti kun on Tanganikan ympärillä olevien kukkuloiden yli kulkenut, huomaa maiseman tulevan yhä komeammaksi ja suurenmoisemmaksi. Vähitellen levittää luonto matkalla länteenpäin silmäimme eteen harvinaisen ihanuutensa, rikkautensa ja kaiken kasvullisuutensa muhkeuden, sirottelee anteliaalla kädellä mainioita hedelmiä runsaissa ryhmissä, ja pitkin virtojen rantoja näyttelee hän villisti, vaan tuhlaavan runsaasti aarteitansa. Mitä komein kasvullisuus verhoaa jokaista kalliota, ja puiden latvoista riippuu kukkivien köynnöskasvien muodostamat tiheät verkot.

Vihdoin näkyi erään matalan vuorenselän harjulta Luama-nimisen lisävirran lasku majesteetilliseen Lualaba- eli Livingstone-virtaan. Edellinen näytti suustaan 1,200 jalan levyiseltä; jälkimäinen oli noin 4,200 jalkaa leveä. Komea harmahtava virta, joka hitaasti luikerteli etelästä itäänpäin.

Kaikki tervehtivät sitä ilohuudolla ja Stanley käski siinä pysähtymään, näkyalaa ihaillakseen. Salainen hurmaus valtasi hänen sydämensä, kun hän katseli tätä ylevää virtaa. Tuntui ikäänkuin se salaisuus, jonka luonto kaikkien edellisten vuosisatojen kuluessa oli pitänyt ihmisiltä salassa, olisi nyt odottanut ilmaisemistaan. Kuusineljättä peninkulmaa oli Stanley seurannut erästä Livingstone-virran lähdejokea, sen laskuun saakka tähän virtaan, ja nyt oli se komea virta itse hänen edessään. Hän piti velvollisuutenaan seurata sitä mereen saakka.

Eteenpäin merta kohti.

Mikä on se virta, jota seudun asukkaat sanovat Laulaboksi ja maantiede sen löytäjän mukaan Livingstone-virraksi? Onko se Niili, tahi Niger tahi Kongo?

Stanleyllä oli tämä arvoitus ratkaistavana; siitä riippui mustan maan-osan maantieteen tunteminen; sen ratkaisemisen vallassa oli näiden maiden ja näiden villien kansanheimojen tulevaisuus. Jos tämä virta laski mereen ja joko koko tahi suurimmalla osalla juoksustaan oli haaksikululle sopiva, niin olisi sen kautta leveä tie kaupalle ja sivistykselle raivattu Afrikan sydämeen. Mutta oli mahdollista että virta oli koskia ja putouksia täynnä, ehkä se juoksi suurten onkaloiden kautta aivan luoksepääsemättömissä seuduissa? Siinä tapauksessa oli Stanley turhaan tehnyt matkansa, ja kaikki vaivat, kaikki vaarat ja altistumiset olisivat olleet melkein turhat.

Siitä kohdasta, millä Stanley nyt oli, oli Livingstonen ja myöhemmin parin muun kuuluisan tutkijan täytynyt kääntyä takaisin. Maan-asukkaat tiesivät näet kertoa, että se tuntematon maa, jonka läpi virta juoksi, oli täynnä julmia, ihmissyöpiä kansanheimoja, joiden maan kautta oli mahdoton kulkea, ja etenkin oli eräs raivoluonteinen kääpiökansa heidän suurimman pelkonsa esineenä. Oli sentähden näille tutkijoille ollut mahdotonta saada matkakumppaneita ja heidän täytyi sentähden kääntyä takaisin.

Täällä virran rannalla asui Nyangween kylässä arapialainen siirtokunta, joka teki kauppaa maan-asukkaiden kanssa. He tulivat Stanleytä vastaan, ja heidän joukossaan oli myöskin eräs rikas arapialainen, Tippu-Tib nimeltä, joka oli palvellut oppaana eräällä löytöretkeilijällä, joka muutamia vuosia ennen Stanleytä oli käynyt näillä seuduilla. Hän oli pitkäkasvuinen, mustapartainen, iholtaan neekerin-karvainen mies, ikänsä kukoistuksessa, komea ryhdiltään ja vilkas liikkeissään, oikein voiman ja pontevuuden esikuva, muodoltaan, josta suun valkoiset hampaat loistivat, oli hän kaunis ja viisaan näköinen. Hänellä oli mukanaan kokonainen palveluskunta nuoria arapialaisia, jotka pitivät häntä päällikkönään, sekä parikymmentä wangwanaa, jotka olivat seuranneet häntä tuhansia peninkulmia läpi Afrikan.

Sivistyneen arapialaisen ryhdillä ja melkein hovimiehen tavoin tervehti Tippu-Tib Stanleytä, ja hänen orjiensa kannettua esiin mattoja ja patjoja, rupesi hän istumaan Stanleytä vastapäätä, ihastushuminan kohistessa katsojien kesken hänen käytöksestään. Hänen ulkomuotonsa oli komea ja hänen vaatteensa lumivalkoiset, hänen punainen lakkinsa aivan uusi; kallisarvoinen vyö ympäröi hänen vyötäisiään.

Myöskin Stanleylle kerrottiin kaikki kauhistavat kertomukset näistä ihmissyöjistä. Vaan hän ei peljästynyt; koetti vaan saada Tippu-Tibiä seuraamaan itseään ja retkikuntaansa.

Tippu-Tib neuvotteli ystäviensä ja sukulaistensa kanssa ja sanoi sitte, etteivät he tahtoneet antaa hänen panna elämäänsä vaaraan niin turmiollisella matkalla. Vaan koska hän ei tahtonut että Stanley tulisi estetyksi jatkamasta matkaansa, oli hän päättänyt seurata häntä kuudenkymmenen leirinmatkan päähän, neljän tunnin marsseissa kunkin leirin välillä.

Kuitenkaan ei Stanley vielä ollut puhunut miestensä kanssa koko matkasta. Ensiksi tuli kysyä Frankin mielipidettä.

Kello 6 iltapuolella kannettiin Stanleyn majaan kaksi maljaa, täynnä palmuöljyä ja varustetut pumpulisydämillä, jotka sytytettiin. Nyt oli hänen iltapäivän-levähdyksensä aika, piippujen ja kahvin aika, jota Frank aina kutsuttiin viettämään Stanleyn kanssa.

Kun hän tuli sisään, kiehui kahvipannu ja pieni Mabruki seisoi valmiina tarjoamaan tätä lemuavaa juomaa. Tupakkakukkaro, joka oli Afrikan parasta tupakkaa täynnä, oli esillä. Mabruki kaasi kahvia kuppeihin ja meni sen tehtyään tiehensä.

"Frank, poikani", sanoi Stanley, "istu tuolille. Minulla tulee olemaan pitkä ja vakainen keskustelu kanssasi. Elämä ja kuolema -- sekä sinun ja minun että kaikkien retkikunnan jäsenten elämä -- riippuvat siitä päätöksestä, minkä tänä iltana teen."

Sitten muistutti Stanley häntä hänen kotona-olevista ystävistään, sekä myöskin niistä vaaroista, jotka häntä uhkasivat; siitä surusta, minkä hänen kuolemansa tuottaisi ja siitä kunniasta, joka palkitsisi hänen menestystään tulevissa yrityksissä; helppoudesta palata Sansibariin ja niistä vaarallisista vastuksista, jotka heitä matkalla kohtasivat, jos läksisivät eteenpäin.

Oli mahdottoman vaikeaa saada kuljetusneuvoja. Ei voitu hankkia kanootteja Nyangweessä. "Vaan voisimmehan", sanoi Stanley, "ostaa kaikki ne kirveet, jotka näemme matkallamme tästä Nyangweehen, ja jos kuljemme maata myöten Lualaban tämänpuolisella rannalla, voisimme ehtiä, ennenkuin Tippu-Tibin kauppakirja menettää arvonsa, jonkun heimokunnan luo, joka suostuisi myömään kanoottinsa. Meillä on varoja pitkäksi aikaa, ja aion ostaa vielä enemmän Nyangweestä. Jos maan-asukkaat eivät tahdo myydä kanoottejansa, niin voimme itse tehdä kanootteja, kuuhan vaan on kirveitä tarpeeksi, että kaikki voivat ryhtyä työhön. Ja nyt, Frank, tahdon tietää mielipiteesi siitä, mitä olisi tehtävä."

Frankin vastaus ei kauvan viipynyt.

"Minä sanon: lähtekäämme eteenpäin."

"Ajattele tarkoin asiaa, rakas ystäväni; älä hätäile. Elämä ja kuolema riippuu päätöksestämme."

"Kulkekaamme virran juoksua myöten, sir!"

"Niin, jos oikein asiaa ajattelemme, Frank, on tämä suuri virta kuitenkin se, jonka Livingstone ensiksi näki ja jonka äyräiltä hänen murtunein sydämin täytyi palata takaisin ja jättää se salaperäisyytensä peittoon, jalo päämaali. Ajatteleppa, kuinka me, ostettuamme kanootteja, päivä päivältä purjehdimme pitkin virtaa, joko Niiliin tahi johonkin suureen kaukana pohjoisessa olevaan järveen, tahi Kongoon ja Atlantin mereen! Ajatteleppa kuinka suuren hyväntyön teemme Afrikalle tämän matkamme kautta! Höyryaluksia Kongon suusta Bemba-järveen saakka ja kaikille niille suurille virroille, jotka siihen laskevat!"

"Kuulkaa, sir, antakaa onnen ratkaista tämä asia; kaksi onnistunutta kertaa kolmesta ratkaisee koko jutun."

"Olkoon menneeksi; tässä on rahaa."

"Myntti Lualaballe; kotka paluumatkalle."

Frank nousi seisomaan loistavin silmin. Hän heitti rahan korkealle ilmaan. Se putosi.

"Kumpiko oli?" kysyi Stanley.

"Kotka!" vastasi Frank tyytymättömän näköisenä.

"Heitä uudestaan!"

Hän heitti uudestaan ja kotka tuli -- kuusi kertaa peräkkäin tuli kotka.

Sitte rupesivat he "kortta vetämään" -- lyhyt korsi etelälle, pitkä korsi Lualaba-virralle -- ja taaskin veti Frank aina lyhyemmän korren ja jätti pitemmän Stanleyn käteen.

"Ei siitä ole mihinkään, Frank. Tulemme koettamaan kohtaloamme huolimatta rahasta ja oljenkorsista. Sinun avullasi, rakas poikani, tulen seuraamaan joen juoksua", sanoi Stanley silloin.

"Luottakaa minuun, herra Stanley. Tulen olemaan tukenanne. Rakkaan, vanhan isäni viimeiset sanat olivat: 'Pysy herrasi mukana'. Ja tuossa on käteni, sir; ette tule koskaan saamaan tilaisuutta epäillä rehellisyyttäni."

"No hyvä -- aion siis jatkaa, kuten olen alkanutkin. Tulen tekemään sopimuskirjan Tippu-Tibin kanssa, sillä kun wangwanat näkevät, että hän seuraa meitä, niin hekin ehkä suostuvat tulemaan mukaan. Meidän tulee myöskin Nyangweessä hankkia enemmän väkeä. Ja sitä parempi, jos maan-asukkaat antavat meidän rauhallisesti kulkea heidän maansa läpi. Jos taas ei -- sanoo velvollisuutemme meille: 'eteenpäin'".

Seuraavana iltana kutsuttiin wangwanoiden päälliköt kokoon ja ilmoitettiin, että Tippu-Tib aikoi 140 kiväärin ja seitsemänkymmenen keihäsmiehen kanssa seurata retkikuntaa ja jos ei muita kauppiaita tavattaisi ja maan asukkaat rupeaisivat vihollisiksi, niin retkikunta palajaisi sijoitettuaan kuusikymmentä leiriä hänen kanssaan takaisin Nyangweehen.

Sitte luettiin määrätty luku raakkuja ja helmiä, jotka jätettiin samana iltana Tippu-Tibille elatusvarojen hinnaksi kymmenestä päivästä.

Seuraavana aamuna, Lokakuun 24 päivänä, jätti retkikunta leiripaikkansa, täynnä toivoa ja luottamusta.

Kauniin ja aaltomaisen, vaan autioksi jääneen maiseman kautta, jossa aina peninkulman päässä näkyi hävitettyjä kyliä, kuljettiin nyt luoteiseen suuntaan.

Täällä oleva nurmikko on, kuten kaikki muukin kasvullisuus näin hedelmällisessä maassa, mahdotonta ja tiheämpää kuin parhaalla vainiolla. Ruohon varret ovat ympärykseltään tuuman vahvuiset ja noin kahdeksan jalan korkuiset.

Marraskuun 6 päivänä tuli retkikunta erääsen pimeään ja synkkään metsään. Puiden tuuheat ja tiheät oksat poistivat melkein kaiken päivänvalon. Ei voitu tietää oliko kaunis vai ruma, sumuinen ja pimeä ilma, sillä kuljettiin alituisesti himmeässä, juhlallisessa hämärässä. Tie muuttui vähitellen hyvin savensekaiseksi maaksi, ja joka askeleelta räiskähti vettä ilmaan. Kuumasta maasta näkyi höyryjä kohoavan ilmaan, ja kokoontuivat siellä harmaaksi pilveksi matkustavaisten päiden yläpuolelle. Varhain aamulla olivat nämä sumupilvet olleet niin tiheitä, että tuskin voitiin tuntea puut niiden lehdistä päättäen.

[Kuva: Afrikalainen hiuspukemus.]

Seuraavien päivien vaivoista oli Stanley kirjoittanut muistikirjaansa seuraavat muistiinpanot:

"Olemme kärsineet hirmuisesti tänään näissä metsissä. Ryömien, kömpien ja kontaten olemme tunkeneet märkien pensaikkojen läpi. Välistä oli niin pimeä metsässä, etten nähnyt lukea, mitä kirjaani olin kirjoittanut. Kello 3.30 i.p. saavuimme erääsen leiripaikkaan, aivan uupuneina siitä työstä, joka meillä oli ollut kulkiessamme yhteenkasvaneiden pensaiden läpi ja raskaan ilman melkein tukehduttamina. Oi, jos saisi hengittää puuskauksenkaan vuori-ilmaa! -- --"

"Vieläkin päivän vaivat metsässä ja pensaikoissa. Retkikuntamme ei ole enää sama taaja ja luja joukko, josta ennen niin ylpeilin. Kukin kulkee metsissä eteenpäin parhaan kykynsä mukaan; polku, joka vie savimaan yli, on niin liukas, että meidän täytyy jännittää viimeiset voimamme, päästäksemme eteenpäin. Jalkojen täytyy oikein lujasti polkea, päiden kuljettaa kuormat; käsi kääntää syrjään tiellä olevat pensaat ja kyynärpää pienemmät puut. Monet suuremmista puista olivat maahan sortuneet juuri niillä kohdin, joilla kuljimme. Ne muodostivat vuoria haaroista ja oksista, niin että meidän täytyi tunkeutua eteenpäin sivulla olevien pensaiden läpi ja siten usein tehdä suuria mutkia."

Metsä vilisi eläimistä. Milloin nähtiin kymmenen jalan pituinen käärme, milloin taas myrkyllisiä viheriäisiä kyykäärmeitä, tusinoittain kiikkui puissa valkoniskaisia apinoita, kiljuvia babiaaneja juoksi puiden välissä, ja ihmisennäköinen simpansi oli rakentanut pesänsä korkealle puiden oksien väliin.

Polkua myöten mateli noin kuuden tuuman pituisia mustia ja ruskeita tuhatjalkaisia; kuoriaisia oli lukemattoman paljon ja armeijoittain kulki maassa mustanruskeita muurahaisia.

Kasvikunnan todellisia ihmeitä olivat ne hirmuiset pensaikot, jotka näillä tienoin täyttivät kaikki paikat ja rehottivat pylväsmäisten puiden varjossa. Siinä oli sanajalkoja, keihäsruohoa, kaislikkoa ja kämmenkasveja sekaisin villien viinirypäleiden, paksujen köynnöskasvien, erilajisten palmujen, viljelemättömien taatelipalmujen, öljypalmujen, rottingin ja satojen muiden kasvien kanssa, jotka kaikki riitelivät kustakin tuumanlevyisestä maanpalasta ja pyrkivät kasvamaan niin komeina ja tiheinä, että sellaista ainoastaan tällainen hyötöhuoneen ilman-ala on kykenevä synnyttämään. Limainen kosteus, epäterveellinen, höyrynsekainen ilma ja ikuisesti yhteenkiertyneet oksat, korkeat, ylöspäin pyrkivät rungot, jotka kasvoivat esiin viidakoista ja rämeistä, joiden läpi täytyi raivata tie itselleen ja välistä villien eläinten tavoin kontata käsin jaloin, kaikki tämä teki kulun miltei tuskalliseksi.

Seuraavassa levähdyspaikassa tuli Tippu-Tib ja arapialaiset Stanleyn majaan. Pitkän esipuheen pidettyään, jossa Tippu-Tib kertoi matkan vaivoista ja vastuksista, lopetti hän puheensa sanomalla, että hän oli tullut pyytämään suostumuskirjeen purkamista. Hän sanoi:

"En ole koskaan ennen ollut tässä metsässä, eikä minulla ollut vähintäkään aavistusta siitä, että tällainen metsä olisi maailmassa olemassa; ilma tukehduttaa väkeni, se on kärsimätön. Te tulette syypääksi oman kansanne kuolemaan, jos lähdette eteenpäin. He nurisevat päivä päivältä yhä enemmän. Ei tässä maassa voi matkustaa; ainoastaan kurjat pakanat, apinat ja villipedot sen tehkööt. Minä en voi lähteä edemmäksi."

Pitkän houkuttelemisen jälkeen myöntyi hän vihdoin kuitenkin seuraamaan parikymmentä marssia eteenpäin.

Seitsemäntenätoista päivänä saapui retkikunta taasen virran luo, ja koska ei ketään ihmistä asunut lähempänä kuin kahden virstan päässä toisesta rannasta, niin sijoitutti Stanley leirinsä tähän paikkaan.

Ylevänä vaelsi suuren, leveän ja syvän Lualaba-Livingstonen ruskea vesi katsojan ohi. Toisella rannalla levisi toinen synkkä metsä, aivan sen näköinen, jossa he äskettäin olivat kärsineet niin paljon vastuksia.

Alaspäin juoksi se tietämättömiin -- nokimustaan salaperäisyyteen; peninkulma peninkulmalta virtaa se tuntemattomien maaseutujen kautta, joissa asuu tusinoittain eri kansaheimoja. Näistä on tuskin kukaan muiden maanosien asukas voinut mitään aavistaakaan.

Haen tietä merelle, sanoi Stanley itsekseen, kun hän ajatuksiin vaipuneena seisoi ja katseli virtaa. Olemme tunkeneet hirmuisen metsän läpi ja miehuullisesti työskennelleet hämärässä. Väkeni on nulomielinen. Haen tietä. Ah -- tuossahan on leveä vesi-ura, joka valonsäteen tavoin tunkee tuntemattomuuden läpi ja luultavasti vie jollekin järvelle! Täällä on kaikkialla metsiä, jotka kyllä riittävät kanoottilaivaston rakentamiseen. Miksi sitte emme rakenna sellaisia?

Sitte käski hän rummunlyöjän kutsumaan väen katselmukseen. Se totteli, vaan hitaasti se tuli. Frank ja päälliköt saapuivat ensiksi. Arapialaiset ja heidän miehensä tulivat myöskin, joten Stanleyn ympärillä pian oli tiheä joukko uteliaita muotoja. Hän kääntyi heidän puoleensa ja sanoi:

"Ystävät, kuulkaa sanojani! Etsimme tietä. Etsimme keinoa voidaksemme päästä eteenpäin. Haen tietä, jota myöten pääsisin merelle. Olen löytänyt sen."

"Ah! ah!" huudahtivat kaikki mutisten ja heittivät kysyviä silmäyksiä toisiinsa.

"Niin! Olen löytänyt sen. Katselkaa tätä valtavaa virtaa! Alusta on se juossut aivan niin, kuin sen näette tänäänkin juoksevan. Se on kulkenut hiljaisuudessa ja pimeässä. Minne? Suolamereen, jonne kaikki virrat juoksevat! Lähellä tätä suolamerta, jolla suuret alukset purjehtivat edestakaisin, asuvat minun ja teidän ystävänne. Eikö niin?"

Huudettiin "Niin! niin!"

"Kuitenkaan, mieheni -- vaikka tämä virta on niin suuri, niin leveä ja syvä, ei ole kukaan ihminen vielä purjehtinut sitä matkaa, joka vie tästä paikasta suolamerelle, missä valkoiset ystävämme asuvat. Minkätähden? Sentähden että sallima oli antanut sen meidän tehtäväksemme."

"Ah, ei! ei, ei!" huusi kansa pudistaen päätänsä.

"Niin", jatkoi Stanley korottaen äänensä, "minä sanon teille, ystäväni, että aikojen alusta tähän päivään saakka on ollut sallittu, että me sen tekisimme. Se on meidän työmme, eikä kenenkään muun. Se on salliman ääni! Ainoa Jumala on määrännyt, että virta tulee tänä vuonna koko pituudessaan tunnetuksi! Meidän ei enää tarvitse ponnistaa ja kärsiä, ei peljätä kauheassa pimeässä; me purjehdimme virtaa myöten, emmekä poikkea siitä muille teille. Tänään työnnän venheeni virran vesille enkä jätä sitä, ennenkuin olen lopettanut työni. Sen vannon."

"Ja kuulkaa nyt, te wangwanat. Te, jotka olette seuranneet minua matkallani erämaiden läpi ja purjehtineet kanssani suurien järvien ympäri. Te, jotka olette seuranneet minua lasten tavoin, seuranneet isäänne aina tänne asumattomaan maahan saakka -- tahdotteko todella jättää minut tänne? Täytyykö minun valkoisen veljeni kanssa yksinämme lähteä matkalle? Tahdotteko palata takaisin ja sanoa valkoisille ystävilleni, että jätitte minut tänne, tähän villiin seutuun, ja heititte minut tänne kuoleman omaksi? Taikka tahdotteko Te, joita kohtaan minä olen ollut niin hyvä ja joita minä rakastan aivan kuin omia lapsiani, tahdotteko Te sitoa minut ja viedä minut väkivallalla takaisin? Puhukaa, arapialaiset! Missä ovat nuoret leijonamieliset mieheni? Puhukaa wangwanat, ja näyttäkää minulle ne, jotka uskaltavat seurata minua?"

Uledi, majoitusmestari, juoksi Stanleytä kohden, heittäytyi maahan hänen eteensä ja sanoi syleillen hänen polviansa:

"Katso minuun, herra! Minä olen yksi niistä. Minä tahdon seurata teitä kuolemaan saakka!"

"Ja minä", huusi Kasheeshe.

"Ja minä", sanoi pieni Mabruki ja astui esiin.

"Ja minä, ja minä, ja minä!" huusi laivanmiehistö.

"Hyvä! Tiesin, että minulla on ystäviä. Te, jotka tahdotte ottaa osaa tuleviin seikkailuihini, asettukaa toiselle puolelleni, että voin laskea lukunne."

Heitä oli kahdeksanneljättä luvultaan! Yhdeksänkymmentä viisi seisoi paikoillaan virkkamatta sanaakaan.

"Minulla on kyllin monta miestä. Niin, ainoastaan teidän kanssanne, ystäväni, pääsen merelle. Vaan meillä on aikaa kyllin. Emme vielä ole rakentaneet kanoottejamme. Emme vielä ole eronneet arapialaisista. Tulemme vielä kulkemaan pitkät matkat Tippu-Tibin kanssa. Ehkäpä vielä tapaamme ystävällisiä ihmisiä, joilta saamme ostaa kanootteja. Ja olen varma siitä, että ne yhdeksänkymmentäviisi miestä, jotka nyt pelkäävät jatkaa matkaa kanssamme, eivät eron hetkellä jätä veljiänsä, herraansa ja valkoista veljeänsä, vaan purjehtivat heidän kanssaan virtaa alas. Kuitenkin kiitän teitä, enkä tule unhottamaan nimiänne."

Väkijoukko hälveni, ja kukin meni askareihinsa.

Virtaa alas. Taistelu varustetussa leirissä.

Vähän ajan kuluttua näkyi pieni kanootti, jossa istui kaksi miestä, lähestyvän vastaiselta rannalta. Stanley käski yhden tulkeista pyytämään heiltä kanootteja, että päästäisiin toiselle rannalle.

"Ndugu, oo, ndugu" ("veli, oi, veli"), tervehti tulkki heitä, "me olemme ystäviä, jotka tahdomme purjehtia virran yli. Tuokaa tänne kanoottinne ja viekää meidät toiselle rannalle, niin saatte paljo helmiä ja raakkuja."

"Ei kymmenestä tuhannestakaan, veli. Me emme ensinkään tahdo teitä tälle puolelle. Virta on syvä, palatkaa takaisin, te olette huonoja, huonoja, huonoja! Virta on syvä ja siipiä teillä ei ole. Palatkaa takaisin."

Tämän sanottuaan alkoivat he laulaa mitä hurjinta ja salaperäisintä laulua. Virran yli kajahteli "Ooh-hu, ooh-hu-hu-hu!" Vastaukseksi kuuluivat sadat äänet laulavan samanlaista laulua, joka myöskin loppui sanoilla "Ooh-hu-hu-hu!" Se oli villien sotahuuto.

Kuitenkin sai Stanley heidät ystävikseen ja luvan tulla virran yli. Yön alkaessa istui retkikunnan miehistö tyytyväisenä villien kylissä iloisesti loimuavien nuotioiden ääressä.

Seuraavana päivänä ei näkynyt yhtään villiä. Kylät olivat autioina. Stanley käski lähtemään liikkeelle.

Virtaa alas kulki venhe, jossa istui kolmeneljättä henkeä. Frankin, Tippu-Tibin ja maaosaston piti kulkea pitkin virran rantaa, kunnes saapuivat johonkin kylään, mistä retkikunta saisi ostaa ruokavaroja. Matkalla virtaa myöten kuljettiinkin monen kylän ohi, vaan kun Stanley koetti keskustella asukasten kanssa, vastasivat he ainoastaan pistämällä päitänsä esiin pensaista ja huutaen: "Ooh-hu-hu! Ooh-hu-hu-hu! Ooh-hu-hu!"

Kylissä näkyi paljo pääkalloja, jotka olivat järjestetyt kummituksentapaisiin riveihin pitkin katuja -- monen juhla-aterian jäännöksiä.

Metsien ja pensaikkojen läpi marssimisen, vähän ruokamäärän, väsymyksen ja alituisten kärsimisten täytyi vihdoin synnyttää tauteja. Maaosastossa rupesi rokko ja punatauti raivoamaan. Monen miehen jalat haavoittuivat orjantappuroista, kunnes kauheita mätähaavoja syntyi, joka teki heille mahdottomaksi jalkaisin jatkaa matkaansa. Kahden päivän matkan jälkeen löydettiin kuusi autiota kanoottia, jotka, vaikka olivatkin huonoja, pantiin kuntoon ja korjattiin, niin että ne yhteensidottuina muodostivat vesillä kulkevan sairashuoneen.

Kun retkikunta muutamia päiviä myöhemmin oli jälleen liittynyt yhteen, ja taistellut ankaran taistelun villien kanssa eräässä paikassa, missä virta muodosti koskia, tulivat Tippu-Tib ja arapialaiset Stanleyn luo keskustelemaan. He tahtoivat tietää, eikö hän nyt tahtoisi hyljätä tuumaansa jatkaa matkaa virtaa myöten -- koska kaikki näytti niin synkältä, koska heidän oli taisteleminen koskien, ihmisiä syövien maan-asukasten ja raivoavan rokon kanssa ja miehistökin oli niin alakuloinen.

"Mitä muita toiveita", kysyivät he, "on meillä edessämme, kuin pelko ja kauhistus, välttämätön onnettomuus ja perikato? Parempi olisi ajoissa kääntyä takaisin."

Stanley käski heitä rauhoittumaan huomiseksi. He palailivat leiriinsä, joka oli noin virstan päässä koskista.

Wangwanat tarkastettiin sittemmin. He nostivat venheen vedestä hartioilleen ja kantoivat sitä varovaisesti noin tunnin matkan koskien alapuolelle, jossa he laskivat sen taasen lahden tyynille vesille. Sanansaattaja lähetettiin sitten käskemään Safenia laskemaan neljä kanoottiansa koskesta. Tunnin kuluttua olivat nämä onnellisesti saapuneet.

Sitte läksi retkikunta taas liikkeelle ja tuli seuraavana päivänä erääsen markkinapaikkaan.

Nämä Livingstone-virran rannoilla olevat markkinapaikat, jotka ovat noin puolen tahi koko peninkulman päässä toisistansa, ovat virran kummallakin rannalla asuvien maan-asukasten kokouspaikkoja ja pidetään yhteisenä maana, jota ei kukaan päällikkö voi anastaa eikä kukaan yksityinen vaatia itselleen. Monet näistä ovat suuria, ruohottuneita, korkeiden ja tuuheiden puiden varjoamia tasankoja. Niiden reunalla on synkkä, tumma, silminnähtävästi niin tiheä metsä, että sen läpi on mahdoton tunkea; siellä täällä näkyy jättiläispuu, joka on eronnut ystävällisestä liitostaan toisten kumppaniensa kanssa ja nyt kohottaa huippunsa naapurejansa korkeammalle. Sen oksia rakastelee valkokaulainen kotka ja kirkuva iibis. Siellä täällä näkyy viuhkapalmun höyhenmäiset ja hienot lehdet. Edustalla juoksee leveä, musta virta.

Markkinapäivinä ovat nämä ruohon peittämät paikat aamuin tungokseen asti täynnä kansaa. Synkistä metsistä, etäisistä siirtopaikoista ja yksinäisiltä saarilta tulivat maan-asukkaat kokoon kantaen vasuissaan maniokkia, tuoden palmun rihmoista ja kaisloista tehtyjä mattoja, palmuviinillä täytettyjä astioita, papuja ja maissia, hirssiä ja sokeriruokoja, savenvalajan tavaroita, kuparista, raudasta ja puusta tehtyjä taideteoksia, punaista kampesch-puuta, kaaliksia, banaaneja ja pisangeja, tupakkaa, piippuja ja rannerenkaita, kalanverkkoja, vasuja, kaloja ja paljo muita tavaroita, joita tarve ja kaunoaisti oli opettanut heitä valmistamaan. Kaikkialla näkyy liikettä ja vilkasta kauppaa aina myöhään iltaan saakka, jolloin paikka taasen tulee tyhjäksi ja autioksi, pimeyden ja varjon kodoksi, missä haukka ja kotka, iibis, harmaa papukaija ja apina rauhassa voivat lentää, kirkua ja ulvoa.