Part 9

Florence laskeutui hevosen selästä ja meni sisälle. Hän jätti oven auki. Madelinen oli vaikea hillitä Majestyä. Madelinea kummastutti, että Florence viipyi kauan sisällä. Vihdoin tuli hän ulos kasvot vakavina ja huulet tiukassa.

"En voinut saada ketään puhelimeen. Ei vastausta. Koetin tusinan kertaa."

"Mitä, Florence!" Madeline oli huolissaan.

"Johdin on katkaistu", sanoi Florence. "En pidä tästä vähääkään. Tässä olen saanut jotakin 'kuvitellakseni', niinkuin Bill sanoo."

Hän mietti hetken ja kiiruhti sitten sisälle palatakseen mukanaan kaukoputki, jota Alfred oli käyttänyt. Hän tarkasteli laaksoa etenkin Madelinen karjatalolle päin. Talon kätkivät matalat, epätasaiset harjanteet.

"Ainakaan ei kukaan voi tuollapäin nähdä meidän lähtevän täältä", mietiskeli hän. "Harjanteilla on mesquitea."

"Florence, mitä -- mitä sinä odotat?" kysyi Madeline hermostuneesti.

"En tiedä. Sekarotuisista ei voi koskaan sanoa mitään. Toivon etteivät Bill ja Al olisi lähteneet luotamme. Kuitenkaan he eivät olisi voineet auttaa meitä, jos tulisi kysymykseen takaa-ajo. Me juoksisimme suoraan pois heidän luotaan. Sitä paitsi he ampuisivat. Olenpa tyytyväinen, että olemme saaneet kotiinmenohomman omiin käsiimme. Emme uskalla seurata Alia Don Carlosin karjatalolle päin. Siellä koituu ikävyyksiä. Muuta neuvoa ei siis ole kuin lähteä kotimatkalle. Tule, lähdetään ratsastamaan."

Tiheä mesquitekasvillisuus peitti ensimmäisen harjanteen huipun ja tie kulki sen halki. Florence ajoi varovasti ja heti kun saattoi nähdä huipun yli käytti hän kaukoputkeaan. Sitten hän jatkoi matkaansa. Madeline seurasi kintereillä.

Kun noustiin kolmannelle harjanteelle oli Florence vieläkin varovaisempi. Ennen kuin hän ehti tämän harjanteen huipulle, astui hän hevosen selästä, kietoi ohjakset puunoksan ympärille ja viitaten Madelinea odottamaan hiipi eteenpäin pois näkyvistä. Madeline odotti levottomasti kuunnellen ja tarkaten. Mutta varmaa oli, ettei hän voinut nähdä mitään levottomuutta aiheuttavaa. Aurinko paistoi jo kuumasti, aamutuuli kahisutti ohutta mesquitelehvästöä, pitkäpyrstöinen, julmanokkainen ruskea lintu liihotti niin likeltä, että hän olisi voinut koskettaa sitä piiskallaan. Mutta hän oli vain epäselvästi tietoinen näistä asioista. Yht'äkkiä Majestyn korvat olivat suoraan pystyssä. Sitten näyttäytyivät polun käänteessä Florencen kasvot omituisen valkoisina.

"S-s-sh!" kuiskasi Florence pitäen sormeaan varoittaen ylhäällä. Hän ehti hevosen luo ja hyväili sitä rauhoittaakseen. "Nyt asia on selvillä", jatkoi hän. "Joukko vaqueroja piileskelee mesquitessa harjanteen yläpuolella! He eivät ole vielä nähneet eivätkä kuulleet meitä. Olisi paras ratsastaa eteenpäin, poiketa tieltä ja ehtiä ennen heitä karjatalolle. Madeline, sinä olet kalpea! Älä pyörry!"

"En pyörry. Mutta älä pelottele minua. Uhkaako vaara? Mitä meidän pitää tehdä?"

"Ei ole vaaraa", jatkoi Florence kuiskaten. "Asiat ovat käyneet aivan kuin Gene Stewart sanoi. Meidän olisi -- Alin olisi pitänyt kuunnella. Luulen -- pelkään, että Gene tiesi!"

"Tiesi mitä?" kysyi Madeline.

"Älä välitä siitä nyt! Kuule. Emme uskalla lähteä takaisin. Me menemme eteenpäin. Minulla on muuan suunnitelma petkuttaakseni sitä irvistelevää Don Carlosta. Astu alas, Madeline -- joudu!"

Madeline astui alas satulasta.

"Anna minulle valkoinen villatakkisi. Ota se pois -- ja tuo valkoinen hattu! Kiiruhda."

"Florence, mitä sinä tarkoitat?" huudahti Madeline.

"Ei niin äänekkäästi", kuiskasi toinen. Hänen harmaat silmänsä välähtivät. Hän oli ottanut päältään sombreronsa ja takin, jotka hän ojensi Madelinelle. "Tässä. Ota nämä. Anna minulle omasi. Nouse sitten mustan hevosen selkään. Minä ratsastan Majestyllä. Nyt ei puhelemiseen ole aikaa."

"Mutta miksi -- mitä tahdot...? Ah! Sinä aiot saada vaquerot pitämään itseäsi minuna!"

"Olet arvannut oikein. Tahdotko...!"

"En anna tehdä mitään sellaista", vastasi Madeline.

Silloin Florencen kasvot muuttuivat ja saivat kovan, jäykän ilmeen, joka on luonteenomainen cowboyeille. Madeline oli huomannut välähdyksiä tästä ilmeestä Alfredin kasvoilla, samoin Stewartin ja Stillwellin kasvoilla aina. Se oli rautaa ja tulta, muuttumatonta, hillitsemätöntä tahtoa. Rajuuttakin oli siinä nopeassa liikkeessä, jolla Florence pakotti Madelinen muuttamaan varusteitaan.

"Se olisi ollut minunkin ajatukseni, vaikka Stewart ei olisi käskenyt minua tekemään siten", sanoi Florence. "Don Carlos tavoittelee sinua. Hän ei väijyisi ketään muuta. Hän ei tapa cowboyeja näinä päivinä. Hän haluaa sinua jostakin syystä. Siten ajatteli Gene ja nyt minä uskon häntä. No, me saamme siitä selvän viidessä minuutissa. Sinä ratsastat mustalla, minä ratsastan Majestyllä. Me hiivimme heidän ohitseen pensaikon läpi, näkymättömiin ja kuulumattomiin, kunnes voimme murtautua avoimelle paikalle. Sitten me erkanemme. Sinä menet suoraa päätä karjataloon. Minä kiiruhdan laaksoon, missä Gene sanoi cowboyden olevan karjoineen. Vaquerot pitävät minua sinuna. He tuntevat nuo valkoiset vaatekappaleet, joita sinä pidät. He ajavat takaa minua. Mutta he eivät pääse milloinkaan lähelle minua. Ja sinä olet nopean hevosen selässä. Mutta sinua ei ajeta takaa. Minä uskallan kaikki sen otaksuman varaan. Luota minuun, Madeline. Tämä on varmin keino pettää Don Carlosia."

Madeline tunsi suostuvansa enemmän pakosta kuin omasta halustaan. Hän nousi mustan hevosen selkään ja tarttui ohjaksiin. Florence lähti toiseen suuntaan ja meni mesquiten läpi. Madeline etsi hiekkaisia maatäpliä ja puiden välisiä avonaisia käytäviä ja varoi huolellisesti taittamasta oksaakaan. Usein hän pysähtyi kuuntelemaan. Tämä ehkä puolen mailin kierros vei Madelinen paikalle, mistä hän saattoi nähdä avoimen kentän, karjatalon vain muutaman mailin päässä ja karjalauman. Hän ei ollut menettänyt rohkeuttaan, mutta varmaa oli, että nuo tutut näyt huojensivat jonkin verran mieltä. Pian Madeline näki pensaikon reunan, harmaaksi vaalenneen ruohon ja tasaisen maan.

Florence odotti aukeamalla matalien puiden välissä. Hän katsahti Madelineen kirkkain silmin.

"Kaikki on ohi paitsi ratsastus! Se tulee varmaan helpoksi. Kiireesti matkaan nyt ja pysy kylmäverisenä!"

Kun Florence käänsi tulisen päistärikön ja huudahti sen korvaan, näytti Madeline käyvän veltoksi ja avuttomaksi. Suuri hevonen rupesi juoksemaan tömistäen. Tämä toi mieleen Bonitan, liehuvan, tumman tukan ja villin yöllisen ratsastuksen. Florencen hiukset aaltoilivat tuulessa ja loistivat kullalta auringonvalossa.

Hevonen halusi juosta ja se oli nopea. Madeline hellitti ohjaksia, laski ne valloilleen hevosen kaulalle. Eläin meni ryskyen pienten mesquite-tiheikköjen läpi ja harppasi halkeamien sekä vesiperäisten paikkojen yli. Madeline kuulosteli jäljessään kajahtelevien kavioiden töminää. Hän katsahti vasten tahtoaan taaksensa. Noin mailin mittaisella harmaalla lakeudella ei ollut yhtään hevosta, miestä eikä mitään elävää olentoa. Hän kääntyi katsoakseen taaksensa toiselle puolelle, alas laakson rinnettä.

Sieltä avautuva näky -- Florence ratsastaen Majestyllä ja koettaen mutkia tehden paeta kokonaista vaquero-joukkoa -- sai Madelinen posket vaalenemaan ja sai hänet tarttumaan kauhuissaan satulannuppiin. Madeline näki erään vaqueron tulevan lähemmäksi heiluttaen lassoaan päänsä ympäri, mutta hän ei ollut kyllin lähellä heittääkseen sen. Toinen vaquero kiiti poikittain toisen eteen. Sitten, Madelinen läähättäessä äänettömässä odotuksessaan, päistärikkö käännähti sivulle väistääkseen hyökkäyksen. Välimatka kasvoi Florencella ja takaa ajajilla.

Madelinen silmät peitti hämärä eikä siihen ollut syynä tuulen tuiverrus. Hän hieroi sen pois ja näki Florencen lentävänä pilkkuna epäselvän harson läpi. Uskalias tyttö!

Kun Madeline seuraavan kerran katsoi taakseen, oli Florence kaukana takaa-ajajiensa edellä ja miltei katoamassa matalan kummun taakse. Varmana Florencen turvallisuudesta Madeline ryhtyi ajattelemaan omaa kulkuaan ja mahdollisuuksia, jotka odottivat karjatalolla. Hän muisti epäonnistumisensa koettaessaan saada jonkun puhelimeen. Totta oli, että myrsky oli kerran katkaissut johtimen. Mutta hänellä oli vain vähän todellista toivoa siitä, että asia olisi siten tällä kertaa. Hän ratsasti eteenpäin pidättäen mustaa hevostaan karjataloa lähestyessään. Hän lähestyi sitä etelästä eikä tavallista polkua, joten hän tuli pitkin kummun rinnettä talon takaosaa kohti. Hän ei voinut huomata mitään erikoista.

Oli ehkä onneksi, että kiipeäminen rinnettä ylös hidastutti mustan vauhtia ja hän voi ohjata sitä. Se ei ollut enää vaikeasti pysäytettävissä. Mutta sillä hetkellä, jolloin hän laskeutui sen selästä, se hypähti ja ravasi pois. Rinteen reunalla, vastapäätä karja-aitauksia se pysähtyi, kohotti päätään ja nosti korvansa pystyyn. Sitten se päästi hirnunnan ja syöksyi polkua alas.

Madeline, jota tämä hirnuminen varoitti, koetti rohkaista itsensä uutta ja odottamatonta tilannetta varten. Mutta kun hän huomasi vieraan miesjoukon ratsastavan nopeasti alas rinnettä, tunsi hän pelkoa ja pakeni päistikkaa taloon.

Guerillajoukkio

Madeline telkesi oven ja paeten keittiöön neuvoi kauhistuneita palvelijoita sulkeutumaan huoneeseensa. Sitten hän juoksi omiin huoneisiinsa. Hänelle oli vain muutamien hetkien asia sulkea ja varustaa poikkipuilla raskaat ikkunaluukut. Mutta kun hän oli vielä kiinnittämässä viimeistä, kopisivat kaviot talon edustalla. Hän näki vilaukselta villejä, takkuisia hevosia ja rääsyisiä, tomuisia miehiä. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt näitä ratsastajia. Vaqueroissa oli siroutta ja tyylikkyyttä, he pitivät pitseistä, helyistä ja ripsuista, he varustivat hevosensa hopeoiduin koristein. Mutta ratsastajat, jotka nyt tömistivät ajotielle, olivat eriskummallisia, laihoja ja villejä. He olivat guerilloja, rosvojoukkiota, joka oli rasittanut rajaseutuja vallankumouksen alkamisesta asti. Toinen silmäys sai Madelinen vakuuttuneeksi siitä, etteivät he kaikki olleet meksikolaisia.

Lainsuojattomien näkeminen tuossa joukossa sai Madelinen käsittämään todellisen vaaransa. Hän muisti, mitä Stillwell oli kertonut hiljattain sattuneista rosvojen ryöstöretkistä pitkin Rio Grandea. Nuo kiertelevät joukot, jotka työskentelivät vallankumouksen kiihtymyksen vallitessa, näyttäytyivät siellä täällä syrjäisissä paikoissa ja olivat tiessään yhtä nopeasti kuin olivat tulleetkin. Useimmiten he halusivat rahaa ja aseita, mutta heillä oli tapana varastaa kaikkea ja suojattomat naiset olivat kärsineet heidän käsissään.

Madeline kokosi kiireesti arvopaperinsa ja melkoiset rahamäärät, jotka hänellä oli pulpetissaan, juoksi ulos, sulki ja lukitsi oven, kulki pation poikki talon toiselle puolelle ja lähti taas sisään koettaen päättää, mihin monista käyttämättömistä huoneista olisi paras piilottautua. Ja ennen kuin hän oli tehnyt päätöksensä, tuli hän viimeiseen huoneeseen. Juuri silloin jyskytys oveen sekä palvelijattarien kimeät huudot lisäsivät Madelinen levottomuutta.

Hän astui viimeiseen huoneeseen. Siinä ei ollut lukkoa eikä telkeä ovella. Mutta huone oli suuri ja pimeä ja oli puoleksi täynnä alfalfaheinäpaaluja. Luultavasti se oli talon turvallisin paikka, ainakin tarvittaisiin aikaa löytämään jokin, joka oli kätketty sinne. Madeline pudotti arvoesineensä hämärään nurkkaan ja peitti ne irtonaisilla heinillä. Kun tämä oli tehty, tunnusteli hän tiensä kapeata käytävää pitkin päällekkäin kasattujen paalujen välitse ja kyyristyi erääseen seinäkomeroon.

Tuntiessaan, että oli välttämätöntä toimia, Madeline vapisi ja oli melkein hengittämättä. Hänen ihonsa tuntui tiukalta ja kylmältä. Hänen rinnallaan oli paino, hänen suunsa oli kuiva ja hänellä oli omituinen halu nieleskellä. Kumeita ääniä kuului talon toiselta puolelta. Näiden äänien hiljaisina väliaikoina hän kuuli hiirien kitinän ja kahinan heinissä. Hiiri juoksi hänen kätensä yli.

Hän kuunteli, toivoi ja kuitenkin pelkäsi cowboydensa lähestyvän. Tulisi taistelu -- verta -- miehiä ehkä tapettaisiin. Mutta ehkä guerillat menisivät ajoissa välttääkseen yhteentörmäystä hänen miestensä kanssa. Hän toivoi sitä.

Odottaminen ja kuunteleminen lisäsi hänen jännitystään. Ei näyttänyt tapahtuvan mitään. Ja kuitenkin tuntui kuluvan kokonaisia tunteja hänen kyyristellessään. Oliko Florence saavutettu? Hän epäili sitä, hän tiesi, ettei se voinut olla totta. Siitä huolimatta oli epävarmuuden tuottama jännitys kiduttava.

Yht'äkkiä oven läimähdys täytti hänet pelolla. Jotkut guerillat olivat tulleet talon itäiseen sivustaan. Hän kuuli saappaiden laahustusta ja kannusten kilinää, ovien läiskyttämistä ja huoneiden tutkimista.

Madeline kadotti luottamuksen kätköpaikkaansa. Lisäksi hän huomasi mahdottomaksi yrittää onneaan koettamalla päästä pois. Ajatus, että roistot ottaisivat hänet kiinni tässä pimeässä huoneessa, täytti hänet kauhulla. Hänen täytyi päästä valoon. Hän nousi nopeasti ja meni ikkunan luo. Rautainen koukku antoi helposti perään ja toinen puolikas pysyi kiinni toisen auetessa muutamia tuumia. Hän katseli ulos vihreälle rinteelle, jota peitti kukat ja pensaat. Ei miestä eikä hevosta näkynyt. Hän luuli olevansa varmemmin piilossa ulkona tiheikössä kuin talossa. Hyppäys ikkunasta olisi hänelle helppo.

Hän vetäisi puolikasta. Se ei liikahtanut. Se oli tarttunut alapuoleltaan kiinni. Vaikka hän veti kaikin voimin oli se turhaa. Luopuessaan yrityksestään kämmenet kuumina ja haavoittuneina hän kuuli miesten lähestyvän. Pelko, viha ja voimattomuus taistelivat ylivallasta ja saivat hänet epätoivoon. Hän oli nyt yksin ja hänen täytyi luottaa omaan itseensä. Ja kun hän jännitti jokaisen lihaksensa ja kuuli miesten ääniä ja hätäisen etsiskelyn melua, sai hän äkkiä varmuuden siitä, että he ajoivat häntä takaa. Hän tiesi sen. Hän ei ihmetellyt sitä. Mutta hän ihmetteli, oliko hän todellakin Madeline Hammond ja oliko mahdollista, että miehet tekisivät pahaa hänelle. Sitten raskaiden jalkojen töminä viereisen huoneen lattialla antoi hänelle pelon tuoman äärimmäisen voiman. Työntäen käsillään ja hartioillaan hän sai ikkunan liikkumaan tarpeeksi auki saadakseen ruumiinsa sen läpi. Sitten hän astui ikkunalaudalle ja liukui aukon läpi. Hän ei nähnyt ketään, hyppäsi alas ja juoksi pensaiden joukkoon. Sydän kurkussa Madeline kyyristyi maahan.

Kimeä kiljahdus, jota seurasi guerillojen juokseminen ja ratsaille nousu, nosti hänen toivoaan. He olivat nähneet cowboyt ja pakenivat. Saappaiden nopea töminä kuistilla ilmaisi, että miehet kiiruhtivat pois talosta.

Useita hevosia vilahti hänen ohitseen, ei kymmenenkään jalan päässä. Yksi ratsastaja näki hänet, sillä hän kääntyi huutaakseen taaksensa. Tämä sai Madelinen kauhistumaan. Tuskin tietäen mitä teki alkoi hän juosta talosta pois. Hänen jalkansa tuntuivat olevan lyijyä. Hän tunsi samaa kauheata voimattomuutta, mikä valtasi hänet joskus, kun hän uneksi olevansa takaa-ajettu. Hevosia ja huikkaavia ratsastajia kiiti hänen ohitseen pensaikkoon. Hänen takanaan kuului kavioiden töminää. Hän kääntyi sivulle, mutta töminä tuli lähemmäksi. Hän oli vähällä sortua siihen paikkaan.

Kun Madeline sulki silmänsä ja oli kaatua kavioiden alle, tarttui karkea, voimakas käsi häntä vyötäisistä, otti hänestä kiinni voimakkaasti ja heilautti hänet ilmaan. Hän tunsi raskaan iskun, kun hevosen lapa koski häneen, ja sitten käsivartensa vääntymisen, kun hänet vedettiin ylös. Tuska sai hänet kadottamaan näkönsä ja tuntonsa.

Mutta hän ei kadottanut tuntoaan siinä määrin, ettei olisi ollut tietoinen siitä, miten häntä kuljetettiin nopeasti pois. Hänestä se näytti jatkuvan pitkän aikaa. Kun hänen huomiokykynsä palasi, ei vauhti ollut enää rajua. Vähään aikaan ei hän voinut määritellä asentoaan. Sitten hän näki, että oli kasvot päin maata ja makasi poikittain satulassa pää riippuen alaspäin. Hän ei voinut liikuttaa edes kättänsä. Sitten hän tunsi pehmeän nahan kosketuksen. Hän näki meksikolaisen saappaan, jossa oli suuren suuri hopeakannus, sekä hevosen höyryävät kupeet ja jalat sekä tomuisen polun. Pian jonkinlainen punainen hämärä verhosi hänen silmänsä, hänen päätänsä huimasi ja hän tunsi liikkeen ja tuskan vain heikosti.

Kun oli kulunut aika, joka tuntui tuhannelta rasittavalta tunnilta, nosti joku hänet hevosen selästä ja pani maahan, missä hän vähitellen alkoi saada selville asiat, kun veri poistui hänen päästään ja hän saattoi nähdä.

Hän makasi harvassa mäntymetsikössä ja varjot osoittivat iltapuolen olevan käsillä. Hän tunsi palaneen puun savua ja kuuli hevosten hampaiden rouskutusta. Ihmisäänet saivat hänet kääntämään kasvonsa. Joukko miehiä seisoi ja istui leiritulen ympärillä syöden kuin sudet. Kiinniottajien katseet saivat Madelinen sulkemaan silmänsä ja lumous sekä pelko saivat hänet avaamaan ne taas. He olivat enimmäkseen hoikkavartaloisia ja ohutpartaisia meksikolaisia, mustia, laihoja ja nälistyneitä. Ei kellään ollut takkia. Muutamilla harvoilla oli kaulaliina. Joillakuilla oli nahkavyöt, joihin oli asetettu patruunoita. Vain harvoilla oli pyssy.

Miehet kohdistivat huomionsa toisaalta ahnaan ruokahalunsa tyydyttämiseen, toisaalta valppaaseen tähystämiseen. He odottivat jotakuta, ajatteli Madeline. Hän ei voinut ymmärtää kuin sanan sieltä ja täältä. Pian kuitenkin Don Carlosin nimi herätti hänessä uudelleen tarkkaavaa uteliaisuutta, sai hänet elävästi tuntemaan asemansa. Ja pelko valtasi taas hänet.

Jonkun guerillan matala huudahdus ja käsivarren heilaus sai koko joukon kääntymään ja keskittämään huomionsa vastakkaiseen suuntaan. He kuulivat jotakin. He näkivät jonkun. Likaiset kädet etsivät aseita ja sitten joka mies jäykistyi. Mutistiin kirouksia, tuli lyhyt hiljaisuuden aika, jota seurasi kuiskauksia, ja sitten selvä ääni huudahti "El Capitan!"

Puistatus kulki Madelinen läpi ja hänen silmäluomensa avautuivat selkoselälleen. Hän yhdisti heti paikalla El Capitanin nimen Stewartiin ja tunsi omituista mielipahaa. Hän ei ajatellut takaa-ajoa tai avuksi tulemista, vaan kuolemaa. Nämä miehet tappaisivat Stewartin. Mutta varmasti hän ei tullut yksinään. Hän kuuli kavioiden hitaan, raskaan töminän. Pian näkyi puiden välissä liikkuvan miehen hahmo käsivarret kohotettuina korkealle pään yläpuolelle. Sitten Madeline näki hevosen ja tunsi sen Majestyksi. Silloin hän tiesi, että siinä oli todellakin Stewart ratsastamassa päistäriköllä. Kun epäilyä ei ollut enää, tunsi hän tukahduttavaa iloisuuden, pelon ja ihmetyksen tunnetta.

Guerillat hypähtivät ylös aseet valmiina. Stewart lähestyi yhä kädet korkealla ja ratsasti suoraan leiritulen piiriin. Sitten eräs guerilla, ilmeisesti päällikkö, viittoi uhkaavia miehiä istuutumaan ja astui Stewartin luo. Hän tervehti tulijaa. Tervehdyksessä kuvastui kummastusta, mielihyvää ja kunnioitusta. Tällä hetkellä Stewart näytti hänestä yhtä kylmältä ja huolettomalta kuin hän olisi laskeutunut ratsailta Madelinen kuistinportaiden luona. Mutta kun hän pääsi alas, näki Madeline, että hänen kasvonsa olivat valkoiset. Hän pudisti kättä guerillan kanssa ja sitten hänen katseensa kulki miesten yli ja pitkin aukeaa, kunnes pysähtyi Madelineen. Madeline koetti hymyillä vakuuttaakseen hänelle olevansa elossa ja voivansa hyvin. Kaiken tämän ohessa Stewart katseli päällikköä kasvoihin ja puhui nopeasti. Päällikkö vastasi levittäen laajalle kätensä, joista toinen osoitti Madelinea. Stewart veti miehen hieman sivulle ja sanoi jotakin, joka oli tarkoitettu vain hänen korvaansa. Päällikön kädet lennähtivät ylös hämmästystä ja suostumusta osoittavin elein. Taas Stewart puhui nopeasti. Hänen kuulijansa kääntyi sitten puhuakseen joukolleen. Madeline kuuli sanat "Don Carlos" ja "pésos". Kuului lyhyt, mutiseva vastalause, jonka päällikkö sai jyrisevällä äänellä vaikenemaan. Madeline arvasi, että tämä guerilla oli myöntynyt hänen vapauttamiseensa ja että toisten joukon jäsenten suostumus oli hankittu rahalla.

Stewart astui hänen sivulleen taluttaen päistärikköä. Majesty hyppäsi pystyyn ja korskui nähdessään emäntänsä maassa. Stewart polvistui pitäen yhä ohjaksia kiinni.

"Oletteko kunnossa?" kysyi hän.

"Luulen niin", vastasi toinen koettaen nauraa. "Jalkani on sidottu."

Tumma veri nousi Stewartin kasvoille ja salama leimahti hänen silmistään. Madeline tunsi hänen irrottavan siteet hänen nilkoistaan. Sanaakaan sanomatta nosti Stewart hänet pystyyn ja sitten Majestyn selkään. Madeline horjui vähän satulassa, tarttui satulannuppiin ja koetti nojata Stewartin olkapäähän. "Älkää hellittäkö", sanoi cowboy. Madeline näki hänen tuijottavan metsään kaikille suunnille. Ja häntä hämmästytti nähdä guerillojen ratsastavan pois. Yhdistäen nämä kaksi tosiasiaa sai Madeline ajatuksen, ettei Stewart eivätkä toisetkaan halunneet tavata jotakuta, joka ilmeisesti pian tulisi aukealle. Stewart ohjasi päistärikön oikealle ja käveli Madelinen sivulla tukien häntä satulassa. Alussa Madeline oli niin heikko ja päästään pyörällä, että tuskin saattoi pysytellä paikallaan. Pian huimaus kuitenkin meni ohi ja hän teki ponnistuksen ratsastaakseen ilman toisen apua. Mutta hänen heikkoutensa ja nyrjähtyneen käsivarren tuska tekivät yrityksen työlääksi.

Stewart oli poikennut polulta ja kulki metsän tiheämpiä osia kohti. Aurinko laski alhaalle ja kultaviiruja ilmestyi mäntyjen väliin. Majestyn kaviot eivät kuuluneet pehmeässä maassa. Metsää alkoivat halkoa pienet syvennykset, jotka kaikki kävivät laidoiltaan viettäviksi ja laajenivat. Pian pehmeä maaperä muuttui kallioiseksi. Hevonen korskui ja nakkeli päätään. Loiskivan veden ääni katkaisi hiljaisuuden. Syvennys laajeni ja pieni puro solisi kivien yli. Majesty korskui taas, pysähtyi ja taivutti päätään.

"Se haluaa juoda", sanoi Madeline. "Minäkin olen janoinen ja hyvin väsynyt."

Stewart nosti hänet satulasta, ja kun heidän kätensä erkanivat, tunsi Madeline jotakin kosteata ja lämmintä. Veri juoksi pitkin hänen käsivarttaan kämmenelle.

"Minusta -- vuotaa verta", sanoi hän epävarmasti. "Oi, minä muistan. Käsivarteeni sattui."

Hän piti sitä koholla. Stewartin sormet tuntuivat lujilta ja varmoilta. Hän halkaisi nopeasti märän hihan. Madelinen kyynärvartta oli raapaistu. Stewart pesi veren pois.

"No, ei se tee mitään. Minä olin vain vähän hermostunut. Näin ensimmäistä kertaa omaa vertani."

Toinen ei vastannut mitään repiessään Madelinen nenäliinan kaistaleiksi ja sitoessaan hänen käsivartensa. Madelinesta tuntui turvalliselta. Ja tämän vaikutelman takia hän oli hämmästynyt, kun hän näki Stewartin vapisevan. Stewart seisoi hänen edessään käärien kokoon kaulaliinaansa, joka oli vielä märkä ja josta hän ei koettanut saada pois punaisia tahroja.

"Neiti Hammond", sanoi hän käheästi. "Minä tiedän, kuka hän oli. Olisin voinut tappaa hänet. Mutta en olisi saanut teitä vapaaksi, ymmärrättehän? Minä en uskaltanut."

Madeline tuijotti Stewartiin.

"Rakas poika!" huudahti hän.

Ja sitten hän keskeytti. Hän ei voinut löytää sanoja.

Tämä mies pyysi häneltä anteeksi sitä, ettei ollut tappanut miestä, joka oli käynyt käsiksi häneen.

"Stewart, minä ymmärrän. Te olitte minun mieleiseni cowboy. Minä kiitän teitä."

Mutta hän ei ymmärtänyt niin paljon kuin viittaili ymmärtävänsä. Hän oli kuullut monta kertomusta tämän miehen kylmästä välinpitämättömyydestä vaaran ja kuoleman hetkellä. Stewart oli aina näyttänyt kovalta kuin graniitti. Miksi sai pieni tilkka verta tytön käsivarrella hänen poskensa kalpenemaan, käden vapisemaan ja äänen epäselväksi? Vastaus ensimmäiseen kysymykseen oli se, että hän rakasti tyttöä. Toiseen Madeline ei voinut vastata. Yht'äkkiä tulvi Madelinen yli tulvaveden tavoin tunto siitä, miten täydelleen mahdollista oli Stewartin tapaisen miehen rakastaa häntä. Luonto sai tässä aikaan oikean tasapainon. Jokin syvä ja hämärä, joka piili tulevaisuudessa, jokin tuntematon ääni kutsui Madelinea ja häiritsi häntä. Ja koska ääni ei vedonnut hänen järkeensä, sulki hän korvansa lämpimältä ja sykkivältä elämältä sekä päätti olla milloinkaan kuuntelematta sitä.

"Onko turvallista levähtää vähän?" kysyi hän. "Minä olen väsynyt."

"Meillä on nyt kaikki hyvin", sanoi toinen.

"Missä me olemme?"

"Ylhäällä vuoristossa kymmenen mailin päässä karjatalolta. Juuri täällä alhaalla on polku. Minä voin viedä teidät kotiin puolenyön aikaan. He tulevat levottomiksi siellä alhaalla."