Part 8

Varhain seuraavana aamuna lähti Stewart cowboyjoukon kanssa Don Carlosin karjatalolle. Kun päivä kului eikä hänestä tullut mitään tietoa, näytti Stillwell tulevan levollisemmaksi. Ja yön tullessa hän sanoi Madelinelle, ettei ollut mitään syytä huoleen.

"No, vaikka se on totisesti omituista", jatkoi hän, "olen vaivannut itseäni hyvin paljon sillä, miten saisimme Don Carlosin karkotetuksi. Mutta Genellä on oma tapansa suorittaa asioita."

Seuraavana päivänä Stillwell ja Alfred päättivät ratsastaa Don Carlosin maatilalle ottaen Madelinen ja Florencen mukaansa sekä sitten tulomatkalla pysähtyä Alfredin karjatalolle. He lähtivät matkaan viileässä aamunsarastuksessa ja kolmen tunnin ratsastuksen jälkeen, kun aurinko alkoi tulla kirkkaaksi, tulivat he mesquitelehtoon, joka ympäröi karja-aitauksia ja latoja sekä muutamia matalia rakennuksia. Taloon päästiin laajan pihan kautta, joka oli paljas, kivinen ja kovaksi tallattu. Pitkän kuistin edustalla oli hevosenvaljaita ja juottokaukalolta. Useita tomuisia ja väsyneitä hevosia seisoi pää roikkuen ja ohjakset alhaalla. Kosteat kyljet todistivat matkan juuri päättyneen.

"No mikä hiton onni, Al! Ellei tuossa ole Pat Hawen hevonen, syön minä sen", huudahti Stillwell.

"Mitä Pat haluaa täältä?" murisi Alfred.

Ei ketään ollut näkyvissä, mutta Madeline kuuli kovia ääniä. Stillwell astui alas hevosen selästä ja astuskeli mahtavasti ovelle. Alfred hyppäsi hevoseltaan, auttoi Florencea ja Madelinea alas, pyysi heitä odottamaan kuistilla ja seurasi Stillwelliä.

"Minä vihaan näitä sekarotuisten paikkoja", sanoi Florence irvistäen. "Ne ovat salaperäisiä ja värisyttäviä. Tarkkaahan nytkin! Tuolla nousee mustaihoisia, helmisilmäisiä, kevytkenkäisiä sekarotuisia suoraan maasta! Joka ovelle, ikkunaan ja loukkoon tulee rumat kasvot."

"Talo muistuttaa suurta latoa. En pidä kovinkaan suuressa arvossa tätä taloa. Florence, eikö Don Carlosin musta hevonen ole tuolla aitauksessa?"

"Varmasti. Sitten on Don vielä täällä. Toivon, ettemme olisi kiirehtineet niin kovasti tuloamme. Noin, tuo ei kuulosta rohkaisevalta."

Käytävästä kuului kannusten kilinää, saappaiden astuntaa ja miesten kovia ääniä. Madeline huomasi Alfredin nopean äänensävyn. "Me lähdemme sitten takaisin kotiin", sanoi veli. Vastaus oli: "Ei!" Madeline tunsi Stewartin äänen, ja hän suoristui nopeasti. "En halua tavata heitä täällä", jatkoi Alfred. "Ulkona tai sisällä, heidän on oltava mukana!" vastasi Stewart terävästi.

"Kuulehan Al", kaikui Stillwellin ääni. "Nyt kun olemme tulleet tänne tyttöjen kanssa, sinä annat Stewartin toimia."

Sitten asteli joukko miehiä sikin sokin kuistille. Stewart oli johdossa synkkäotsaisena ja uhkaavana. Nels pysytteli aivan hänen likellään ja Madelinen nopea katse näki, että Nelsissä oli tapahtunut jokin muutos. Irvistelevä, loistavasilmäinen Don Carlos tuli toimien ulos laihan ja teräväpiirteisen miehen sivulla, jolla oli hopeinen kilpi. Tämä oli epäilemättä Pat Hawe. Taustalla Stillwellin ja Alfredin takana oli Nick Steele.

"Neiti Hammond, olen pahoillani että tulitte", sanoi Stewart muitta mutkitta. "Me olemme täällä aika liemessä. Olen vaatinut, että te ja Flo olisitte lähellä meitä. Minä selitän asian myöhemmin. Ellette voi tukkia korvianne, älkää välittäkö raa'asta puheesta." Hän kääntyi takanaan olevien miesten puoleen: "Nick, ota Booly, mene takaisin Montyn ja poikien luo. Tuokaa ulos nuo tavarat! Kaikki tyynni. Kiiruhda nyt!"

Stillwell ja Alfred erosivat joukosta asettuakseen Madelinen ja Florencen eteen. Pat Hawe nojasi ovenpieltä vasten ja vilkaisi röyhkeästi Madelineen ja sitten Florenceen. Don Carlos tunkeutui eteenpäin. Miehellä oli tiukat samettihousut, niissä syvä laskos ulkosaumassa, joka oli koristettu hopeanapeilla. Hänen vyötäisillään oli kangasvyö sekä nahkavyö ripsutettuine pistoolikoteloineen, josta pisti esiin helmikoristeinen ase. Hänen tummilla kasvoillaan oli pinnan alla lankoja muistuttavia tummia viivoja. Hänen pienet silmänsä olivat ulkonevat ja kimaltelevat. Madelinesta hänen kasvonsa näyttivät rohkealta, somalta naamiolta, jonka läpi silmät ilmaisivat miehen huonon luonteen.

Hän kumarsi syvään ja huolellisesti. Hänen hymynsä paljasti loistavat hampaat ja tehosti hänen silmiensä loistoa. Hän levitti kätensä hitaasti ja anteeksipyytäen.

"Señoritas, pyydän tuhannesti anteeksi", sanoi hän. "Don Carlosin ystävällinen vieraanvaraisuus on mennyt hänen talonsa mukana."

Stewart astui eteenpäin ja huusi työntäen Don Carlosin sivulle:

"Väistykää syrjään siitä!"

Miesjoukko peräytyi raskaiden saappaiden töminää. Cowboyta näkyi horjuvan ulos käytävästä mukanaan pitkiä laatikoita. Nämä he asettivat vieri viereen kuistin lattialle.

"Nyt, Hawe, me jatkamme asiaamme", sanoi Stewart. "Sinä näet nämä laatikot, eikö niin?"

"Luulen näkeväni hyvän joukon tavaraa täällä ympärilläni", vastasi Hawe tarkoittavasti.

"No aiotko avata nämä laatikot, kun minä käsken?"

"En", sanoi Hawe. "Minun asemassani ei sovi koskea tavaraan, joka on tullut pikatavarana ja joka on katsottu tavalliseksi tavaraksi."

"Sinä sanot itseäsi sheriffiksi!" huudahti Stewart halveksivasti.

"Ehkä saat pian kuulla sen", vastasi Hawe yrmeästi.

"Minä avaan ne. Tänne yksi pojista, lyökää pois näiden laatikoiden päät", määräsi Stewart. "Ei, et sinä, Monty. Sinä käytät silmiäsi. Booly käytelköön kirvestä. Joutukaa nyt!"

Monty Price oli hypähtänyt joukosta keskelle kuistia. Tapa, jolla hän väisti Boolya ja katseli vaqueroja, ei ollut ystävällisyyden tai luottamuksen merkki.

"Stewart, sinä olet vietävän väärässä murtaessasi laatikot auki. Se on lainvastaista", väitti Hawe koettaen tulla väliin.

Stewart tyrkkäsi hänet takaisin. Sitten Don Carlos, jota laatikoitten ilmestyminen oli tyrmistänyt, tuli toimeliaaksi puheessaan ja liikkeissään. Stewart tyrkkäsi hänetkin pois. Meksikolaisen kiihtymys kasvoi. Hän viittilöi rajusti, hän huudahteli kimeästi espanjaksi. Kun kannet kuitenkin väännettiin auki ja täytteet reväistiin auki, muuttui hän jäykäksi ja hiljaiseksi. Madeline kurottautui pystyyn Stillwellin takana ja näki, että laatikot olivat täynnä aseita ja ammuksia.

"Sillä tavoin, Hawe! Mitä sanoinkaan sinulle?" kysyi Stewart. "Minä tulin tänne ottamaan huostaani tämän karjatalon. Löysin nämä laatikot kätkettynä käyttämättömään huoneeseen. Minä epäilin, mitä ne olivat. Salakuljetustavaraa!"

"No, otaksutaan, että ne ovat! En huomaa mitään aihetta sellaiseen tulimmaiseen hoppuun, mikä sinulla on. Stewart, luulen että uusi hommasi on mennyt päähäsi ja että haluat näytellä suurta ennen pitkää..."

"Hawe, jätä sikseen tuollaiset puheet", keskeytti Stewart. "Sinä olet kerran ennenkin käynyt liian rohkeaksi suustasi! No, nyt minun otaksutaan neuvottelevan lainpalvelijan kanssa. Tahdotko ottaa huostaasi nämä salakuljetustavarat?"

"Kuulehan, sinä teeskentelet yhä suurta ja mahtavaa", vastasi Hawe. "Mihin sinä tähtäät?"

Stewart mutisi kirouksen. Hän astui nopeita harppauksia kuistin poikki ja ojensi kätensä Stillwelliä kohti kuin ilmaistakseen järjellisen ratkaisun toivottomuuden. Hän katsoi Madelineen silmäyksellä, joka ilmaisi hänen pahoittelunsa siitä, ettei voinut ohjata tilannetta tytön mieliksi. Kun hän pyörähti ympäri, tuli hän kasvot vastatusten Nelsin kanssa, joka oli pujahtanut joukosta esiin.

Madeline luki vakavan ajatuksen silmien teräksensinisestä leimahduksesta. Pieni kädenliike sai Monty Pricen tulemaan hypäten esiin. Sitten Nels ja Monty asettuivat vierekkäin Stewartin taakse. Se oli harkittu teko Madelinenkin mielestä, niin kauhistava, ettei siitä voinut erehtyä. Pat Hawen kasvot saivat ruman ilmeen, hänen silmissään oli punertava välke. Don Carlosin kalpeat kasvot ja äärimmäinen hermostuneisuus näkyivät selvästi. Cowboyt väistyivät vaquerojen luota, samoin pronssinväriset parrakkaat ratsumiehet, jotka ilmeisesti olivat Hawen apulaisia.

"Minä tähtään tähän", sanoi Stewart hitaasti ja purevasti. "Tässä on sotakieltotavaraa! Hawe, ymmärrätkö sen? Aseita ja ammuksia kapinallisille rajan toiselle puolen! Minä vaadin sinua virkamiehenä takavarikoimaan nämä tavarat ja pidättämään salakuljettajan -- Don Carlosin."

Stewartin sanat jouduttivat hälinän syntymistä Don Carlosin ja hänen seuralaistensa keskuudessa ja he tungeskelivat rajusti sheriffin ympärillä. Näkyi puristettujen käsien heristystä ja kuului meksikolaisäänien kimeätä papattavaa sekasotkua. Don Carlosin ympärillä oleva joukko kävi äänekkäämmäksi ja tiheämmäksi, kun siihen tuli lisäksi aseistettuja vaqueroja, paljasjalkaisia tallipoikia, tomusaappaisia karjamiehiä ja vaippaan verhoutuneita meksikolaisia -- näitä viimeksimainittuja liukui äkkiä ovista, ikkunoista ja kaikkialta nurkista. Heistä syntyi kirjava seurakunta. Nauhoitetut, tupsutetut ja koristellut vaquerot olivat jyrkkänä vastakohtana paljassäärisille, sandaalijaikaisille pojille ja resuisille karjamiehille. Kimeät huudahdukset -- ilmeisesti Don Carlosin -- rauhoittivat vähän hälinää. Sitten saattoi kuulla Don Carlosin kääntyvän sheriffi Hawen puoleen ja kehoittavan häntä sekaisin englanniksi ja espanjaksi. Hän kielsi, hän vakuutti, hän vetosi, ja kaikki kävi nopeasti. Hän pudisteli mustaa tukkaansa, heilutti nyrkkejään ja polki lattiaa, hän pyöritteli silmiään, käänteli ohuita huuliaan sataan eri muotoon ja näytteli pulaan joutuneen suden tavoin muristen valkoisia hampaitaan.

Madelinesta näytti siltä, että Don Carlos kielsi tietävänsä laatikoista, ja lopuksi hän kielsi kaiken, paitsi että ne olivat siinä näkyvissä, ja väitti vääräksi todistukset siitä, että joku oli sekaantunut puolueettomuuden lakien rikkomiseen.

"Señor Stewart tappaa minun vaqueroni!" huusi Don Carlos. "Hänet täytyy pidättää! Señor Stewart paha mies! Hän tappaa minun vaqueroni!"

"Kuuletteko?" ulvoi Hawe. "Don on saanut sinut kiinni pikku hommastasi El Cajonissa viime syksynä."

Huuto puhkesi mylvinäksi. Hawe alkoi pudistaa sormeaan Stewartin kasvojen edessä ja huutaa käheästi. Sitten liukui nuori solakka vaquero, nopea kuin intiaani, Hawen kohotetun käsivarren alle. Mikä olikaan hänen tarkoituksensa, oli hän liian hidas pannakseen sen täytäntöön. Stewart syöksyi esiin, iski vaqueroa ja lennätti hänet pois kuistilta. Kun hän kaatui, välähti tikari ja vieri helisten kivien yli. Mies putosi raskaasti eikä liikkunut. Samalla halveksimista osoittavalla tavalla Stewart työnsi Hawen pois kuistilta ja sitten Don Carlosin, joka putosi raskaasti maahan. Sitten joukkio peräytyi Stewartin tieltä, kunnes kaikki olivat alhaalla pihalla.

Jalkojen laahustava käynti lakkasi, samoin kannusten kilinä ja huutaminen. Nels ja Monty, joihin nyt oli liittynyt Nick Steele, olivat kuin Stewartin varjoja ja seurasivat häntä. Stewart viittasi heitä menemään takaisin ja astui alas pihalle. Hän oli rohkea, mutta mikä vaikutti Madelineen voimakkaasti, oli hänen suurenmoinen halveksiva ilmeensä. Hän tunsi ilmeisesti niiden miesten luonteen, joiden kanssa oli tekemisissä.

Don Carlos nousi asettuen Stewartia vastapäätä. Pitkällään oleva vaquero liikahti ja ähkyi, mutta ei noussut.

"Sinun ei tarvitse papattaa espanjaa minulle", sanoi Stewart. "Sinä osaat puhua Amerikan kieltä ja sinä ymmärrät sitä. Jos rupeat rähisemään täällä, tehdään sinusta ja sekarotuisistasi puhdasta. Sinun on jätettävä tämä karjatalo. Voit viedä karjan, joukkosi ja kampsusi toiseen aitaukseen. Siellä on syötävää myöskin. Satuloi hevosesi ja lähde matkaan. Don Carlos, minä menettelen kanssasi paremmin kuin suorasti. Sinä valehtelet tässä ase- ja patruunalaatikkoasiassa. Sinä rikot maan lakeja minun huostassani olevalla maatilalla. Jos antaisin salakuljetuksen jatkua täällä, joutuisin itse selkkauksiin. Nyt sinä menet pois karjatalolta. Jollet tee sitä, on minulla Yhdysvaltain ratsuväki täällä kuudessa tunnissa ja lyön vetoa, että he saavat sen, mitä minun cowboyni jättävät sinusta jäljelle."

Don Carlos oli joko mainio näyttelijä tai sitten hänet pelästytti viittaus sotajoukkoihin.

"Kyllä, señor!" huudahti hän ja sitten hän kääntyi ja kutsui miehiään. He kiiruhtivat hänen jälkeensä ja menivät vilauksessa jättäen Hawen tovereineen jälkeensä.

Hawe sylkäisi pilkallisesti tupakkamällin suustaan ja kiroili "jänistäviä sekarotuisia". Hän vilkutti punaisella silmällään miettivästi Stewartiin.

"Kun olet niin helkatin halukas saamaan kaiken haltuusi, luulen että sinä koetat ajaa minutkin karjatalosta pois?"

"Jos sen teen, Pat, on sinun lähdettävä pois", vastasi Stewart. "Juuri nyt minä kehoitan kohteliaasti sinua ja apulaissheriffejäsi lähtemään."

"Me menemme, mutta me tulemme takaisin jonakin päivänä. Ja kun palaamme, panemme sinut rautoihin."

"Hawe, jos aiot niin paljon pahaa minulle, niin tule tänne aitaukseen ja tapelkaamme asia selväksi."

"Minä olen virkamies enkä tappele lakiheittojen ja muiden sellaisten kanssa, paitsi kun minun on toimitettava pidätys."

"Virkamies! Sinä olet kauntin häpeä. Jos yleensä aiot saada minut rautoihin, on sinun vietävä minut johonkin näkymättömään paikkaan, ammuttava minut ja sitten vannottava, että tapoit minut itsepuolustukseksi. Ei olisi ensimmäinen kerta kun tekisit sen tempun."

"Hohoo!" nauroi Hawe halveksivasti.

Sitten hän lähti hevosia kohti.

Stewartin pitkä käsivarsi syöksyi esiin, hänen kätensä läjähti Hawen olkapäätä vasten pyörittäen miestä ympäri kuten hyrrää.

"Sinä lähdet, Pat! Mutta ennen lähtöäsi sinä selität pelisi tai saat nähdä", sanoi Stewart. "Sinä olet nyt tekemisissä minun kanssani, mies miestä vastaan. Puhu suusi puhtaaksi nyt ja osoita, ettet ole se pelkuri, jona minä aina olen pitänyt sinua. Olen vaatinut sinua näyttämään korttisi."

Pat Hawen kasvot muuttuivat purppuraisiksi.

"Sinä voit lyödä vetoa, että minä vielä näytän sinulle", huudahti hän käheästi. "Sinä olet vain kurja lehmänpistäjä. Sinulla ei ollut milloinkaan dollariakaan tai mitään säädyllistä työtä ennen kuin jouduit tekemisiin tuon Hammondin naisen kanssa..."

Stewartin käsi heilahti ja läjähti Hawen kasvoihin. Sheriffin pää nytkähti taaksepäin, hänen sombreronsa putosi maahan. Kun hän kumartui tavoittamaan sitä, hänen kätensä vapisi, hänen koko ruumiinsa vapisi.

Monty Price hypähti eteenpäin ja kyyristyi. Stewart näytti jäykältä:

"Sano _neiti_ Hammond, jos on syytä käyttää hänen nimeään."

"Minä sanoin, että olit kurja, juovuksissa oleva lehmänpistäjä, niin kelvoton, hitto vieköön, kuin kuka tahansa kurjimus."

Hänen puheensa näytti olevan osoitettu Stewartille, vaikka hän katsoi Monty Priceen. "Tiedän, että sinä nutistit sen vaqueron viime syksynä. Ja kun saan selvän asiastani, otan minä sinut kiinni."

"Se on kaikki aivan paikallaan, Hawe. Sinä voit sanoa minua miksi haluat ja voit ottaa kiinni minut milloin mielit", vastasi Stewart. "Mutta sinä tulet joutumaan huonoihin väleihin kanssani. Sinä olet nyt huonoissa väleissä Montyn ja Nelsin kanssa. Pian joudut kommelluksiin kaikkien cowboyden kanssa ja karjanomistajien kanssa myöskin. Jollet saa järkeä päähäsi... No, kuulehan nyt. Sinä tiesit mitä näissä laatikoissa oli. Sinä tiedät, että Don Carlos kuljettaa salaa aseita ja ammuksia rajan poikki. Sinä tiedät, että hän on yhtä poikaa kapinallisten kanssa. Sinä olet pitänyt kaihtimia silmilläsi, ja se on ollut sinun etusi mukaista. Salli minun antaa pieni neuvo: lähde tiehesi nyt ja mitä vähemmän näemme sievää naamaasi, sitä enemmän pidämme sinusta!"

Kiroten ja kalpeana kasvoiltaan kiipesi Hawe hevosen selkään. Hänen toverinsa seurasivat perässä. Näytti siltä, että sheriffi taisteli muunkin kanssa kuin pelon ja vihan. Hänellä oli vastustamaton halu singota lisää parjauksia ja uhkauksia Stewartia vastaan, mutta hän oli sanaton. Hän kannusti hevostaan, ja kun se korskui ja hyppi, kääntyi hän satulassaan heristäen nyrkkiään. Hänen toverinsa kulkivat edellä ja he katosivat portista.

Kun Madeline ja Florence myöhemmin päivällä lähtivät Alfredin ja Stillwellin seuraamina Don Carlosin karjatalolta, ei se tapahtunut ollenkaan liian aikaisin Madelinelle. Meksikolaisen kodin sisäpuoli oli vielä epämiellyttävämpi ja kolkompi kuin ulkopuoli. Eteissalit olivat pimeitä, huoneet suuren suuria, tyhjiä ja homeisia. Niissä oli hiljaisuuden, yksinäisyyden ja salaperäisyyden leima.

Alfredin karjatalo, johon seurue pysähtyi pitämään yötä, oli kuvankauniilla paikalla, pieni ja miellyttävä, leirintapainen ja Madelinesta aivan suloinen.

Päivän pitkät ratsastusmatkat ja mieltä kiihottavat tapaukset olivat väsyttäneet häntä. Hän lepäsi sillä aikaa kun Florence ja miehet hankkivat illallista. Aterian aikana lausui Stillwell tyytyväisyytensä siitä, että oli päästy eroon vaqueroista. Ja tavallisessa optimismissaan hän uskoi, että oli nähnyt viimeisen kerran heidät. Alfredkin katseli suotuisalta kannalta päivän tapauksia. Kuitenkaan ei Madelinelta jäänyt huomaamatta, että Florence näytti rauhalliselta ja ajattelevaiselta. Madeline ihmetteli hieman, miksi. Hän muisti, että Stewart oli halunnut tulla heidän mukaansa tai määrätä muutamia cowboyta saattamaan heitä, mutta Alfred oli naurahtanut ajatukselle eikä tahtonut tietää mitään semmoisesta.

Illallisen jälkeen Alfred otti puheeksi, mitä hän halusi tehdä kotinsa parantamiseksi ennen kuin hän ja Florence menisivät naimisiin.

Sitten he vetäytyivät kaikki pois aikaisin. Madelinen syvää uinailua häiritsi tömistys seinään.

"Nouskaa ylös! Heittäkää vähän vaatteita päällenne ja tulkaa ulos!"

Ääni oli Alfredin.

"Mikä on hätänä?" kysyi Florence soluessaan pois vuoteelta.

"Onko jokin hullusti?" lisäsi Madeline nousten istumaan.

Huone oli pikimusta, mutta heikko kajastus näytti joskus osoittavan ikkunan paikan.

"Oh, eipä juuri mikään", vastasi Alfred. "Don Carlosin karjatalo vain nousee savuna ilmaan."

"Tulta!" huudahti Florence terävästi. "Joutukaa ulos. Majesty, nyt sinun ei tarvitse repiä alas tuota adoberöykkiötä, niin kuin uhkasit. En luule että yksikään seinä pysyy pystyssä."

"No, olen iloinen siitä", sanoi Madeline. "Tuli puhdistaa täällä ilmakehän ja säästää minulta kustannuksia. Hui, tuo kammottava karjatalo on koskenut hermoihini! Florence, luulen että olet anastanut itsellesi osan ratsastuspuvustani. Eikö Alfredilla ole kynttilöitä?"

Florence auttoi Madelinea pukeutumaan. Sitten he kompastelivat kiireissään tuolien yli ja tulivat kuistille.

Lännessä, alhaalla taivaanrannalla, näki Madeline liehuvia punaisia liekkejä ja tuulentuivertamia savupatsaita. Stillwell näytti hämmästyneeltä.

"Al, minä luulen että ammukset lentävät ilmaan", sanoi hän. "Niitä oli kylliksi paljon lennättämään talon tiehensä."

"Bill, varmaankin cowboyt korjaavat sellaiset aineet talteen ensi töikseen", vastasi Alfred huolestuneena.

"Luulen niin. Mutta yhtä kaikki olen huolissani. Ehkäpä hakemiseen ei ole aikaa. Otaksutaanpa, että ruuti räjähtää, kun pojat ovat sitä hakemassa. Me saamme nähdä pian. Ellei räjähdys tule hetimiten, voimme olla varmoja, että pojat ovat saaneet laatikot ulos."

Seuraavina hetkinä vallitsi tuskallinen hiljaisuus. Madeline tunsi ahdistuksen kurkussaan ja sydämensä nopean lyönnin. Vihdoin hän tunsi helpotusta, kun Stillwell selitti, että räjähdyksen vaaraa ei tarvinnut enää pelätä.

"Voitte varmasti luottaa Gene Stewartiin", lisäsi hän.

Yö sattui olemaan osittain pilvinen, kuu tuli näkyviin ja tuuli puhalsi vahvana. Tulen kirkkaus näytti himmentyvän. Se muistutti suuren suurta ilovalkeata, jota verhosi jokin suuri peite, minkä läpi erilaiset tulikielekkeet tunkeutuivat. Nämä liekkikaistaleet lennähtivät ylös kiemurrellen tuulessa ja haihtuivat sitten. Tuli hetki, jolloin mustempi varjo levisi liekkien yli ja hävitti ne. Yö verhosi näyttämön. Kuu pilkisti kaarevana, keltaisena reunana hajanaisten pilvien takaa. Kaiken todennäköisyyden mukaan oli tuli palanut loppuun. Mutta äkkiä näyttäytyi hieman valoa sieltä missä kaikki oli ollut sysimustaa. Se kasvoi ja tuli pitkäksi ja teräväksi. Se liikkui. Siinä oli eloa. Se lensi ylös. Sen väri lämpeni valkoisesta punaiseksi. Sitten sen vierestä purkautui liekki jälleen noustakseen suureksi vaihtelevaksi tulipatsaaksi, joka kiipesi korkeammalle ja korkeammalle. Äärettömiä suppilomaisia savuröykkiöitä, keltaisia, mustia ja valkoisia, kaikissa tulenvärinen vivahdus, nousi vinosti taivaalle ajautuen pois tuulen mukana.

"Luulenpa, ettemme voi laskea hyväksemme niitä kahtatuhatta tonnia alfalfaheinää niin kuin kuvittelimme", huomautti Stillwell.

"Tuo viimeinen purkaus johtui palavasta heinästä", sanoi Madeline. "Minä en sure karjataloa. Mutta on vahinko menettää sellainen määrä hyvää karjanrehua."

"Se on menetetty, siinä ei ole epäilemistä. Tuli sammuu yhtä nopeasti kuin leimahtaakin. No, toivon ettei kukaan pojista pannut itseään vaaraan pelastaakseen satulan tai peitteen. Montyhan on hitonmoinen juoksemaan kujanjuoksua tulessa. Hän on kuin hevonen, joka juuri on vedetty ulos palavasta tallista ja joka juoksee takaisin ihan hulluna. Noin! Se riutuu nyt. Luulenpa, että voimme kaikki hyvällä syyllä lähteä takaisin sisään. Kello on vasta kolme."

"Ihmettelen vain sitä, mistä tuli sai alkunsa", huomautti Alfred. "Jonkun huolimattoman cowboyn savuke, lyönpä vetoa."

Stillwell nauroi:

"Sinä olet luottavainen toveri. Minä hieman epäilen savuketta. Mutta jos se oli savuke, kuului se vaquerolle eikä pudonnut vahingossa."

"No, ethän tarkoita, että Don Carlos poltti karjatalon?" huudahti Alfred.

Taas vanha karjanhoitaja nauroi.

"Tietysti Don Carlos sytytti tulen", puuttui puheeseen Florence innokkaasti. "Al, vaikka eläisit sata vuotta, et opi ikinä sitä, että sekarotuiset ovat petollisia. Tiedän, että Gene Stewart epäili jotakin salakähmäisyyttä."

"Tulkaa, mennään takaisin sisälle. Joku ratsastaa aamulla varhain tuonne ja kertoo meille, miten asiat ovat."

Madeline heräsi aikaisin, mutta ei niin aikaisin kuin toiset. Stillwell ei ollut rakastettavalla tuulella, hän katsoi yhtä mittaa kelloonsa ja murisi, koska cowboyt olivat niin hitaita tulemaan uutisineen. Hän hotkaisi aamiaisensa ja ravasi kuistia ylös ja alas. Madeline huomasi, että Alfred tuli levottomaksi. Vihdoin hän lähti pöydästä.

"He menevät Don Carlosin karjatalolle ja antavat meidän ratsastaa yksin kotiin", huomautti Florence.

"Onko sinulla jotakin sitä vastaan?" kysyi Madeline.

"Ei, eipä juuri. Meillä on maan nopeimmat hevoset. Ei, minulla ei ole mitään sitä vastaan. Mutta en halua ollenkaan tilannetta, josta Gene Stewart ajattelee..."

Florence lopetti vältellen. Madeline ei tahtonut saada asiaa selville, vaikka hänellä oli jonkinlaisia pahoja aavistuksia. Stillwell tallusti sisälle tärisyttäen lattiaa suurilla saappaillaan. Alfred seurasi häntä tuoden kaukoputken.

"Ei yhtään hevosta näkyvissä", valitti Stillwell. "Jokin on vinossa. Neiti Majesty, teidän ja Flon on varmaan paras lähteä kotimatkalle. Me voimme soittaa kotiin ja pitää huolta, että pojat tietävät tulostanne."

Alfred seisoi ovella ja tarkasteli kaukoputkellaan harmaata laaksoa.

"Bill, minä näen laumaan kuuluvia hevosia tai nautakarjaa. En voi erottaa kumpia ne ovat. Luulen että meidän olisi parasta kiiruhtaa sinne."

Kumpikin riensi ulos ja sill'aikaa kun hevoset tuotiin esiin ja satuloitiin panivat Madeline ja Florence aamiaisastiat pois ja varustautuivat nopeasti kannuksilla, sombreroilla ja käsineillä.

"Täällä ovat hevoset valmiina", huusi Alfred. "Flo, tämä musta meksikolainen hevonen on mainio."

Tytöt tulivat ulos hyvissä ajoin kuullakseen Stillwellin hyvästit, kun hän astui hevosen selkään ja kannusti. Alfred teki kaiken voitavansa auttaakseen Madelinea ja Florencea hevosen selkään ja ponnahti sitten itsekin ratsaille.

"Luullakseni kaikki on hyvin", sanoi hän hieman epäröiden. "Teidän ei pidä mennä Don Carlosin alueelle. On vain muutamia maileja kotiin."

"Tosiaankin on kaikki hyvin. Me osaamme ratsastaa -- emmekö osaakin?" vastasi Forence. "Parempi että pidätte huolta itsestänne."

Alfred kannusti hevostaan ja ratsasti pois.

"Kunhan Bill vain ei unohtaisi soittaa!" huudahti Florence. "Sanonpa, että hän ja Al ovat tosiaan pahanpäiväisesti säikähtyneitä."