Part 7

"Kun päätin auttaa teitä, päätin nähdä teidät missä tahansa. Tulkaa pois, tulkaa takaisin karjatalolle. Te olette huonossa asemassa nyt. Kaikki näyttää teistä mustalta. Mutta se menee ohi. Kun olette taas ystävien joukossa, tulette entisellenne. Tulette omaksi itseksenne. Juuri se seikka, että kerran olitte herrasmies, että olette hyvästä perheestä, antaa teille paljon suurempia velvollisuuksia itseänne kohtaan! Niin! ajatelkaa kuinka nuori olette! On häpeä tuhlata elämää. Tulkaa takaisin minun kanssani."

"Neiti Hammond, tämä oli lopullinen sortumiseni", vastasi toinen nöyrästi. "On liian myöhäistä."

"Ei, niin huonosti ei ole."

"On liian myöhäistä."

"Tehkää ainakin yritys. Koettakaa!"

"Ei. Se ei hyödytä. Minä olen mennyttä. Olkaa hyvä ja jättäkää minut -- kiitän teitä..."

Cowboy oli ollut raju, sitten synkkä ja nyt vihainen. Madeline miltei menetti voiman vastustaa hänen omituista kylmää päättäväisyyttään. Epäilemättä mies tiesi olevansa hukassa. Mutta kuitenkin jokin pidätti Madelinea -- pidätti häntä silloinkin kun hän astui askelen taaksepäin. Hän, Madeline Hammond, oli tullut tähän saastaiseen loukkoon aivan vakavana, aivan ystävällisenä, mutta hän oli tullut myös käskevänä naisena, joka tavallisesti oli tottunut siihen että häntä toteltiin. Hän arvasi, että kaikki ylpeys, rikkaus, sivistys, kaikki ylimalkainen alentuva suostuttelu ja tyhmä ihmisrakkaus maan päällä ei olisi hyödyksi tämän miehen kääntämiseksi hiuksenkaan vertaa turmioon johtavalta uraltaan. Hänen tulonsa oli lisännyt Stewartin vihaa itseään kohtaan. Madeline oli vaarassa epäonnistua hänen auttamisessaan. Hän tunsi voimattomuuden tunnetta, joka kohosi miltei tuskaksi. Tilanne sai murhenäytelmän kirpeyttä. Hän oli ryhtynyt kääntämään villin cowboyn kohtalon kulkua, hän näki tämän elämän nopean tuhlauksen, hänen sielunsa kadotuksen. Herkkä tietoisuus muutoksesta hänessä itsessään oli sen uskon alkuna, jota hän oli kunnioittanut Stillwellissä. Ja yht'äkkiä hänestä tuli vain nainen, urhoollinen, suloinen ja kesyttämätön.

"Stewart, katsokaa minuun", sanoi hän.

Toinen värisi. Madeline lähestyi ja pani kätensä hänen olkapäälleen. Se näytti vaipuvan kevyestä kosketuksesta.

"Katsokaa minuun", toisti Madeline.

Mutta Stewart ei voinut nostaa päätään. Hän oli murtunut. Hän ei uskaltanut näyttää paisuneita kasvojaan. Hänen raju, kouristuksen tapainen asentonsa ilmaisi enemmän kuin mitä hänen piirteensä olisivat näyttäneet. Ne toivat ilmi ylpeän ja intohimoisen miehen kiduttavan häpeän, miehen, joka oli joutunut alennustilassaan sen naisen tarkastettavaksi, jonka kuvan hän oli uskaltanut kätkeä sydämeensä. Ne toivat ilmi hänen rakkautensa.

"Kuulkaa sitten", jatkoi Madeline, ja hänen äänensä oli epävarma. "Kuulkaa minua, Stewart. Suurimmat miehet ovat ne, jotka ovat vajonneet syvimmälle liejuun, tehneet syntiä eniten, kärsineet eniten ja sitten taistelleet pahaa luontoaan vastaan sekä voittaneet. Luulen että voitte pudistaa päältänne tuon epätoivoisen mielialan ja olla mies."

"Ei!" huusi Stewart.

"Kuulkaa minua vielä. Minulla on jonkinlainen tieto siitä, että olette Stillwellin arvoinen. Tahdotteko tulla takaisin kanssamme -- hänen takiaan?"

"En. On liian myöhäistä, sanon sen teille."

"Stewart, parasta ihmiselämässä on usko ihmisluontoon. Minä uskon teihin. Minä ajattelen että olette sen arvoinen."

"Te olette vain ystävällinen ja hyvä saneessanne siten. Te ette voi tarkoittaa sitä."

"Tarkoitan sitä kaikesta sydämestäni", vastasi Madeline. Ja äkkiä hänen ruumiiseensa tulvi rikas lämpö kun hän näki ensimmäisen merkin toisen pehmenemisestä. "Tuletteko takaisin -- ellette itsenne takia tai Stillwellin -- niin minun?"

"Mitä olen minä sellaiselle naiselle kuin te?"

"Ahdingossa oleva mies, Stewart. Mutta minä olen tullut auttamaan teitä, näyttämään uskoani teihin."

"Jos minä uskoisin, että voisin koettaa", sanoi mies.

"Kuulkaa", alkoi Madeline kiirehtien. "Minun sanani pitää. Antakaa sen todistaa uskoani teihin. Katsokaa minuun ja sanokaa että tulette."

Stewart kohotti mahtavan vartalonsa kuin koettaen pudistaa päältään jättiläistaakkaa. Sitten hän kääntyi hitaasti Madelineen päin. Hänen kasvonsa olivat tahraiset ja kauheat, mutta silmissä oli kaunis valo.

"Minä tulen", kuiskasi hän käheästi. "Antakaa minulle muutama päivä kohotakseni tästä tilasta. Ja sitten minä tulen."

Uusi päällysmies

Viikon lopulla Stillwell ilmoitti Madelinelle, että Stewart oli saapunut karjatalolle ja asettunut asumaan Nelsin kanssa.

"Gene on sairas. Hän näyttää huonolta", sanoi vanha karjanhoitaja. "Hän on niin heikko ja vapiseva, ettei voi nostaa kuppiakaan. Nels sanoo, että Gene on saanut taudinkohtauksen. 'Tilkka viinaa saisi hänet kuntoon. Mutta Nels ei saa häntä juomaan tippaakaan ja hänen on varkain pantava väkevää kahviin. No, luulen että saamme Genen ennalleen. Hän on unohtanut koko joukon. Minä aioin kertoa hänelle, mitä hän teki minulle Rodeossa. Mutta minä tiedän, että jos hän uskoisi sen, olisi hän sairaampi kuin onkaan. Gene on joko menettämäisillään järkensä tai on saanut siihen jotakin ihmeellistä."

Tästä lähtien Stillwell, joka ilmeisesti huomasi Madelinen myötätuntoisimmaksi kuulijakseen, huojensi joka päivä mieltään.

Stewart oli todella sairas. Kävi välttämättömäksi lähettää hakemaan lääkäriä. Sitten Stewart alkoi hitaasti parantua ja pian saattoi nousta ylös ja kuljeskella ympäri. Stillwell sanoi, että cowboylta puuttui harrastusta ja että hän näytti olevan murtunut mies. Tätä lausuntoa vanha karjanhoitaja kuitenkin lievensi, kun Stewart yhä parantui. Edelleen oli hyvänä ennemerkkinä Stewartin edistymisestä se, että cowboyt taas omaksuivat suhteissaan häneen ne kiusoittelevat tavat, jotka olivat olleet heillä ennen hänen sairauttaan. Cowboy oli tosiaan pahalla tuulella, kun hän ei voinut purkaa omaa mieltään jotakuta tai jotakin vastaan.

"No, pojat ovat totisesti Genen kiusana", sanoi Stillwell hymyillen leveästi. "Pilkkaavat häntä koko ajan siitä, miten hän istuu pitkin ja seisoskelee pitkin ja kuljeskelee pitkin päästäkseen katsahtamaan teihin, neiti Majesty. Tosin pojat ovat pahassa pinteessä sievän pomonsa takia, mutta heistä ei kukaan vedä vertoja Genelle. Hänen laitansa on niin huonosti, neiti Majesty, ettei hän todellakaan tiedä, että muut pistelevät häntä. No, Gene on aina ollut veitikka, jota on voinut pistellä. Ja hän vain nauraa sekä antaa takaisin samalla mitalla. Mutta hän ei ole milloinkaan ollut kuuro, ja on ollut määrätty raja, jonka yli kukaan ei uskaltanut mennä. Nyt hän pitää hyvänään joka sanan ja hymyilee uneksivasti ja vain katselemistaan katselee. No, hän rupeaa väsyttämään minua. Hän ei voi milloinkaan hallita tuota cowboy-joukkoa, ellei hän herää pian."

Madeline ei ollut huomaamatta Stewartin omituista käytöstä. Hän ei mennyt milloinkaan tavallisille kävely- ja ratsastusmatkoilleen näkemättä cowboyta jossakin etäällä. Hän oli tietoinen siitä, että cowboy piti häntä silmällä ja varoi kohtaamasta häntä. Kun hän istui kuistilla iltapäivällä tai auringon laskiessa, saattoi Stewartin erottaa aina jossakin lähellä. Mies vetelehti huoletonna auringossa, laiskotteli majansa kuistilla, istui veistelemässä, ja Madelinesta näytti että cowboy piti silmällä häntä. Kerran tehdessään kierrostaan puutarhurinsa kanssa hän kohtasi Stewartin ja tervehti häntä ystävällisesti. Tämä puhui vähän, mutta ei ollut hämillään. Hän ei tuntenut miehen kasvoissa yhtään piirrettä, jonka hän olisi muistanut. Tämä oli nyt kalpea, laihtunut ja menehtynyt. Silmissä oli varjo, jonka läpi loisti vieno, hillitty valo. Hän sanoi Stewartille toivovansa, että tämä olisi pian jälleen satulassa, ja meni sitten matkoihinsa.

Madeline ei voinut olla näkemättä, että Stewart rakasti häntä. Hän koetti ajatella tätä yhtenä niistä monista, joiden hän ilokseen tiesi pitävän itsestään. Mutta hän ei voinut saada ajatuksiaan sopimaan siihen järjestykseen, jonka hänen järkensä määräsi. Ajatus Stewartista erosi ajatuksesta, joka hänellä oli muista cowboysta. Kun hän huomasi tämän, tunsi hän hämmästystä ja mielipahaa. Sitten hän tutkisteli itseään ja päätteli, ettei tämmöinen ollut tapahtunut siksi että Stewart erosi niin paljon tovereistaan, vaan siksi että olosuhteet tekivät hänet muita huomattavammaksi. Madeline muisti kohtauksensa hänen kanssaan sinä yönä, jolloin Stewart oli koettanut pakottaa häntä naimisiin kanssaan. Se ei unohtunut. Hän muisteli, milloin Stewartia seuraavan kerran mainittiin, ja huomasi, että se oli ollut erikoisen muistettava tapaus. Mies ja hänen tekonsa näyttivät riippuvan tapauksista. Ja lopuksi oli se, että Stewart oli melkein perikatoon joutunut, melkein hukassa ja että hän oli pelastanut miehen. Tämä yksin riitti selittämään, miksi hän ajatteli cowboysta eri lailla. Hän oli tullut ystäväksi muiden cowboyden kanssa ja nostanut heitä -- hän oli pelastanut Stewartin elämän. Varmastikin oli mies ollut lurjus, mutta nainen ei voinut pelastaa lurjuksenkaan elämää muistamatta tapausta ilolla. Vihdoin päätti Madeline, että hänen mielenkiintonsa Stewartiin oli luonnollinen ja että hänen syvempi tunteensa oli sääli. Ehkä mielenkiinto oli saatu pakottamalla hänestä esiin -- joka tapauksessa hän osoitti sääliä kuten hän osoitti kaikkea muutakin.

Stewart saavutti jälleen voimansa, vaikkakaan ei kyllin ajoissa ratsastaakseen mukana kevään karjan tarkastuksessa. Stillwell pohti Madelinen kanssa, sopiko cowboyta tehdä päällysmieheksi.

"No, Gene näyttää toipuvan", sanoi Stillwell. "Mutta hän ei ole entinen itsensä. Minulla on parempi käsitys hänestä tässä suhteessa. Mutta missä on hänen tavallinen minänsä? Pojat kohtelisivat kaikki häntä röyhkeästi. Ehkä minun olisi paras odottaa kauemmin. Oli miten tahansa, elleivät nuo Don Carlosin vaquerot pysy alallaan, lähetän minä Genen sinne. Se saa hänet hereille."

Muutamia päiviä myöhemmin tuli Stillwell Madelinen luo hieroen tyytyväisenä suuria käsiään ja kasvoillaan irvistys.

"Neiti Majesty, luulen sanoneeni ennenkin, että asiat ovat omituisesti! Mutta nyt on Gene Stewart ottanut ja tehnyt sen! Kuulkaa minua! Sekaveriset ovat ruvenneet menestymään. He kasvavat kuin rikkaruoho. Ja he ovat saaneet uuden padren -- vanhan pikku veitikan El Cajonista, padre Marcosin. No, se oli kaikki hyvin, ajattelivat pojat. Paitsi Gene. Hän tuli mustemmaksi kuin ukkonen ja mylvi kuin härkä. Olin tosiaan iloinen nähdessäni, että hän saattoi tulla jälleen hulluksi. Sitten Gene meni rinnettä alas kirkkoa kohti. Nels ja minä seurasimme ajatellen, että paha taudinpuuska tai jokin muu oli saanut hänet valtaansa. No, me juoksimme päin häntä, kun hän tuli kirkosta. Emme ole milloinkaan eläessämme olleet niin typerryksissä. Gene oli kylläkin pyörällä päästään -- hän oli varmasti saanut taudinpuuskan. Mutta hänen tautinsa laatu se meidät lamautti. Hän juoksi viivana ohitsemme ja me seurasimme. Emme voineet saada häntä kiinni. Me kuulimme hänen nauravan -- omituisinta naurua mitä ikinä olen kuullut! Olisi voinut ajatella, että miehestä oli tehty kuningas. No, kun tulimme hänen majalleen, oli hän mennyt. Hän ei tullut takaisin koko päivänä eikä koko yönä.

"No, tänä aamuna minä menin Nelsin majalle. Jotkut toverit olivat siellä. Sitten tuli Gene pöyhkeillen kulman ympäri, mahtavana kuin itse elämä. Hän ei ollut sama Gene. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja hänen silmänsä paloivat kuin tuli. Hänellä oli vanha pilkallinen hymy ja lisäksi jotakin, jota en voinut ymmärtää. Frankie Slade nousi ja huomautti jotakin -- ei sen pahempaa kuin mitä hän oli tehnyt monta päivää -- ja Gene sysäisi hänet tuolistaan, survoi häntä, piteli häntä aivan surkeilematta. Frankie ei ollut niin paljon loukkaantunut kuin kummastuksissaan. 'Gene', sanoi hän, 'mikä hitto sinuun meni?' Ja Gene sanoi tavallaan lempeästi: 'Frankie, sinä voit olla kelpo toveri, kun olet yksinäsi, mutta sinun puheesi on herrasmiehelle loukkaavaa.'

"Tämän jälkeen kaikki se, mitä puhuttiin Genelle, sanottiin miellyttävästi hymyillen. Nyt, neiti Majesty, minä en kykene sanomaan, mikä on aiheuttanut Genen äkillisen muutoksen. Aluksi ajattelin, että padre Marcos oli kääntänyt hänet. Mutta luulen että Gene Stewart on vain tullut takaisin -- vanha Gene Stewart ja joku lisäksi. Siinä kaikki, mistä minä välitän."

Madelinekaan ei voinut sanoa, mistä Gene Stewartin hulluttelu johtui. Madeline otaksui, että cowboylle oli jokseenkin epätavallista kääntyä uskonnolliseksi. Joka tapauksessa Madeline halusi nähdä cowboyn ja tehdä omat johtopäätöksensä.

Lähes kahteen viikkoon ei ilmestynyt tilaisuutta. Stewart oli ryhtynyt päällysmiestoimeensa ja hänen toimeliaisuutensa oli loppumaton. Hän oli poissa enimmän ajan retkeillen Meksikon rajalla päin. Kun hän palasi, lähetti Stillwell hakemaan häntä.

Tämä tapahtui myöhään iltapäivällä huhtikuun puolivälissä. Alfred ja Florence olivat Madelinen kanssa kuistilla. He näkivät cowboyn jättävän hevosensa eräälle meksikolaispojalle karja-aitauksen vieressä ja tulevan sitten väsynein askelin taloon lyöden tomua käsineistään. Harmaa hiekka varisi pieninä virtoina hänen sombrerostaan, kun hän nosti sitä ja kumarsi naisille.

Madeline näki miehen, jonka hän muisti, mutta ulkonäkö oli toisenlainen. Hänen ihonsa oli ruskea, hänen silmänsä olivat läpitunkevat, tummat ja vakavat. Hän kulki pystyssä; hän näytti kiintyneen johonkin tehtävään eikä hänen käyttäytymistavassaan ollut merkkiäkään hämmennyksestä.

"No, Gene, olenpa iloinen nähdessäni sinut", puhui Stillwell. "Mistäpäin tulet?"

"Guadalupe Canonista", vastasi cowboy, Stillwell vihelsi.

"Sieltä asti! Et kai tarkoita, että kuljit hevosten jälkiä niin kauas?"

"Koko matkan Don Carlosin karjatalolta Meksikon rajan poikki. Minä otin Nick Steelen mukaani. Nick on paras polunlöytäjä koko joukossa. Polku vei pitkin kunnaiden reunustamia laaksoja. Ensin ajattelimme, että olipa kuka tahansa tehnyt sen, oli hän vettä hakemassa. Mutta he kulkivat kahden karjatalon ohi ottamatta vettä. Seatonin lietteellä he kaivoivat maata etsien vettä. Siellä he kohtasivat kuormastosaattueen aaseja, jotka tulivat alas vuoristopolkua. Aasit olivat raskaasti kuormitettuja. Hevosten ja aasien jälkiä tavattiin etelään Seatonista vanhalle Kalifornian siirtolaistielle asti. Me kuljimme tietä Guadalupe Canonin kautta ja rajan poikki. Takaisin tullessamme pysähdyimme Teurastajan karjatalolle, missä Yhdysvaltain ratsuväki majailee. Siellä tapasimme Peloncillon metsänhoitoalueelta tulleita salolaisia. Jos nämä toverit tiesivät jotakin, pitivät he sen omina tietoinaan. Siten me pääsimme kotipolulle."

"No luullakseni tiedät tarpeeksi?" kysyi Stillwell hitaasti.

"Luulen niin", vastasi Stewart.

"Anna kuulua sitten", sanoi Stillwell tylysti. "Neiti Hammondia ei voi pitää kauempaa epätietoisuudessa. Ilmoita tietosi hänelle."

Cowboy siirsi tumman katseensa Madelineen. Hän oli kylmä ja hidas.

"Me menetämme hiukan karjaa avoimella laitumella. Vaquerot ajavat elukoita yöllä. Jotkut näistä eläimistä on ajettu laakson poikki, toiset kunnaille. Mikäli olen voinut saada selville, ei karjaa ole ollenkaan ajettu etelään. Siksi tämä ryösteleminen on vain temppu cowboyden peijaamiseksi. Don Carlos on meksikolainen kumouksellinen. Hän sijoitti karjatalonsa tänne joitakin vuosia sitten ja oli hoitavinaan karjaa. Koko sen ajan on hän kuljettanut salaa aseita ja ammuksia rajan yli. Hän oli Maderon puolella Diazia vastaan. Nyt hän on Maderoa vastaan, koska hän ja kaikki kapinalliset ovat sitä mieltä, ettei Madero ole pitänyt lupauksiaan. Tulee toinen vallankumous. Ja kaikki aseet menevät Valloista rajan yli. Aasit, joista kerroin, oli lastattu kieltotavaralla."

"Se on Yhdysvaltain ratsuväen asia. Sehän retkeilee rajalla vartiossa", sanoi Alfred.

"He eivät voi pysäyttää aseitten salakuljetusta, ei ainakaan tuolla villillä kulmalla", vastasi Stewart.

"Mikä on minun -- minun velvollisuuteni? Mitä sillä on tekemistä minun kanssani?" kysyi Madeline hämmentyneenä.

"No, neiti Majesty, luulen, ettei sillä ole mitään tekemistä teidän kanssanne", puuttui puheeseen Stillwell. "Tämä on minun asiani ja Stewartin. Mutta minä vain halusin että tietäisitte. Minun määräysteni seuraamisesta saattaisi olla ikävyyksiä."

"Teidän määräystenne?"

"Minä haluan lähettää Stewartin karkottamaan Don Carlosin ja hänen vaqueronsa pois karjatalolta. Heidän on mentävä. Don Carlos rikkoo Yhdysvaltain lakia ja hän tekee sen meidän maatilallamme sekä meidän hevosillamme. Onko minulla teidän lupanne, neiti Hammond."

"Kyllä, varmasti. Te tiedätte mitä on tehtävä. Alfred, mitä luulet olevan parasta tehdä?"

"Se tuottaa ikävyyksiä, mutta se on tehtävä", vastasi Alfred. "Sinulle tulee tänne koko joukko Idän ystäviä ensi kuussa. Me tarvitsemme maamme itse silloin. Mutta, Stillwell, jos sinä ajat ne vaquerot pois, eivätkö he rupea oleilemaan pitkin kunnaita? Sanonpa, että he ovat huonoa joukkiota."

Stillwell ei ollut levollinen. Hän asteli kuistilla ja rypyt varjostivat hänen otsaansa.

"Gene, luulen että sinä olet ajatellut tätä sekarotuisten juttua paremmin kuin minä", sanoi Stillwell. "No mitä sanot?"

"Hänet on ajettava pois", vastasi Stewart rauhallisesti. "Don on hyvin viekas, mutta hänen vaqueronsa ovat huonoja näyttelijöitä. Niin juuri asia on. Nels sanoi muutamana päivänä minulle: 'Gene, minä en ole tarttunut pyssyyni moneen vuoteen ennen kuin aivan äskettäin, ja minusta tuntuu se asia hyvältä, kun kohtaan jonkun noista omituisista sekarotuisista.' Huomaathan, Stillwell, että Don Carlosin vaquerot tulevat ja menevät koko ajan. Ne ovat sissijoukkoja, siinä kaikki. Ja ne tulevat yhä pahemmiksi. Äskettäin on useita kertoja ammuskeltu. White-niminen karjanhoitaja, joka asuu laaksossa, haavoittui pahasti. On vain ajan kysymys, milloin jokin seikka saa täällä pojat liikkeelle. Stillwell, sinähän tunnet Nelsin, Montyn ja Nickin."

"Varmasti tunnen heidät. Ja kuitenkin jätät mainitsematta erään aivan erikoisen cowboyn minun joukkueessani", sanoi Stillwell kuivasti naurahtaen ja katsahtaen Stewartiin.

Madeline arvasi ajatuksen ja hieno väristys kulki hänen ylitseen ikään kuin kylmä tuuli olisi puhaltanut kukkuloilta.

"Stewart, minä näen, että teillä on ase", sanoi hän osoittaen mustaa pistoolin perää, joka pisti esiin kotelosta.

"Kyllä, armollinen neiti."

"Miksi pidätte sitä?"

"No", sanoi toinen, "se ei ole sievä ase -- ja se on raskas."

Madeline ymmärsi tehdä päätelmänsä. Ase ei ollut koristuksena. Stillwellin terävä, vakava, tumma katse aiheutti hänessä epämääräistä rauhattomuutta. Se, mikä kerran oli näyttänyt tässä cowboyssa viileältä ja rohkealta, oli nyt kylmää, voimakasta ja salaperäistä. Hän vaistosi ja näki miehen luonteessa piilevän teräksisen ponnen. Koska hän oli miehen työnantaja, oli hänellä oikeus vaatia, ettei Stewart tekisi sitä, minkä tämä niin puistattavan varmana olisi valmis tekemään. Mutta Madeline ei voinut vaatia. Hän tunsi itsensä omituisen nuoreksi ja heikoksi, ja viisi kuukautta Lännen elämää tuntui siltä kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan. Nyt oli hänen selvitettävänään kysymys, joka koski ihmiselämää. Ja se arvo, jonka hän antoi ihmiselämälle ja sen merkitykselle, oli kaukana hänen cowboynsa ajatuksista. Omituinen aate juolahti hänen mieleensä. Antoiko hän liian paljon arvoa kaikelle ihmiselämälle? Hän hääti sellaisen ajatuksen ihmeissään ja miltei kauhistuneena. Ja sitten hänen välitön havaintonsa sanoi, että hänellä oli paljon suurempi voima saada nämä alkuperäiset miehet liikkeelle muutenkin kuin ankarilla ohjeilla.

"Stewart, en ymmärrä täydelleen viittaustanne siitä, mitä Nels ja hänen toverinsa saattavat tehdä. Olkaa suora minua kohtaan. Tarkoitatteko että Nels ampuisi pienen ärsytyksen sattuessa?"

"Neiti Hammond, ampuminen on ainoa keino hänen kohdatessaan Don Carlosin vaquerot. On ihmeteltävää, miten Nels on sietänyt heitä, kun ottaa huomioon ne meksikolaiset, jotka hän on jo tappanut."

"Jo tappanut! Stewart -- ettehän tarkoita täyttä totta?" huudahti Madeline kauhistuneena.

"Tarkoitan. Nels on kokenut kovaa elämää Arizonan rajalla. Hän pitää rauhasta yhtä paljon kuin joku muukin. Mutta jotkut rauhan vuodet eivät muuta sitä, miksi aikaisemmat ajat ovat tehneet hänet. Mitä tulee Nick Steeleen ja Montyyn, he ovat pahoja miehiä ja hakevat selkkauksia."

"Miten on itsenne laita, Stewart?" kysyi Madeline uteliaana.

Stewart ei vastannut. Hän katseli Madelinea kunnioittavan vaiteliaana. Oliko cowboyn silmissä pieni pilkallinen välähdys vai oliko kaikki vain hänen mielikuvitustaan? Joka tapauksessa olivat cowboyn kasvot kovat kuin piikivi.

"Stewart, minä olen ruvennut rakastamaan karjataloani", sanoi Madeline hitaasti. "Ja minä olen huolestunut cowboystani. Olisi kauheata, jos he tappaisivat jonkun, etenkin jos samalla joku heistä saisi surmansa."

"Neiti Hammond, te olette muuttanut täällä oloja melkoisesti, mutta te ette voi muuttaa näitä miehiä. Kaikki, mikä tarvitaan heidän liikkeelle saamisekseen, on ympäristön rauhattomuus. Me olemme taistelulinjalla, siinä kaikki. Ja pojat rupeavat olemaan kuohuksissaan."

"No hyvä, minun täytyy mukautua välttämättömään. Olen kohtaamassa rajuja aikoja. Mutta Stewart, mikä tahansa olittekin ennen te olette muuttunut." Hän hymyili cowboylle. "Stillwell on niin usein viitannut teihin, hänen mielestään viimeiseen hänen lajinsa cowboyhin. Minulla on vain hämärä käsitys siitä, miten villiä elämää olette viettänyt. Ehkä teille sopii olla sellaisten karkeiden miesten johtajana. Minä en osaa arvostella, mitä johtajan pitäisi tehdä tässä ratkaisussa. Cowboyni antautuvat vaaraan minun palveluksessani. Omaisuuteni ei ole turvassa, ehkä henkenikin saattaa joutua vaaraan. Haluan luottaa teihin, koska Stillwell uskoo ja minä myöskin, että te olette mies tällä paikalla. Minä en anna teille mitään määräyksiä. Mutta onko liikaa pyytää, että olisitte sellainen cowboy kuin minä haluan?"

"Neiti Hammond, millainen cowboy se on?" kysyi hän.

"Minä -- minä en tiedä tarkalleen. Se on sellainen, jollaisen tunnen teidän _voivan_ olla. Mutta tässä pulmassa minä haluan, että tekojanne ohjaisi järki eikä intohimo. Haluan välttää kaikkea väkivaltaisuutta. Ja kun vieraani tulevat, haluan saada tunteen, että he ovat turvassa. Enkö voi kokonaan luottaa teihin, Stewart? Uskoa siihen, että ohjaatte näitä meluavia cowboyta, suojelette minun sekä Alfredin omaisuutta ja pidätte huolta meistä -- minusta, kunnes vallankumous on lopussa? Voinko luottaa teihin niin paljon?"

"Toivon siten, neiti Hammond", vastasi Stewart. Hän odotti hetken ja sitten hän kumarsi ja kääntyi polkua alas pitkien kannusten helistessä.

"No no", huudahti Stillwell. "Eipä ollut pieni tehtävä, minkä annoitte hänelle, neiti Majesty."

"Se oli naisen viekkautta, Stillwell", sanoi Alfred. "Sisareni oli tavallisesti taitava saamaan oman tahtonsa perille, kun olimme lapsia. Vain hymyily tai pari, muutamia suloisia sanoja, ja hän sai mitä halusi."

"Al, millaisen arvostelun sinä annatkaan minusta!" vastusteli Madeline. "Olin syvästi vakavissani puhuessani Stewartin kanssa. Minä luotan häneen, vaikka en voi ymmärtää miksi. Hän näyttää raudalta ja teräkseltä. Pelkäsin selkkauksia vaquerojen kanssa. Sinä ja Stillwell olette saaneet minut pitämään Stewartia korvaamattomana. Ajattelin parhaaksi tunnustaa täydellisen avuttomuuteni ja kääntyä hänen puoleensa apua saadakseni."

"Mikä tahansa vaikuttikin sinuun, oli se valtioviisauden ilmaus", vastasi hänen veljensä. "Stewartissa on hyvää ainesta. Hän oli aivan hukassa. No, hän on suorittanut taistelun ja näyttää siltä, kuin hän voittaisi. Kun uskoi häneen, antoi hänelle vastuunalaisuutta ja luotti häneen, oli se varmin tapa vahvistaa hänen itseluottamustaan. Sitten tuo pieni tunteen kosketus, että hän olisi sinunlaisesi cowboy ja suojelisi sinua -- no, ellei Gene Stewartista kehity ritaria, niin sanonpa, etten tunne cowboyeja. Mutta muista, Majesty, että hänessä on tiikeriä ja salamaa, äläkä luule, että hän on pettänyt sinut, jos hän joutuu taisteluun."