Part 6

"Stillwell, mitä minä sanon Ambroselle? Miten rankaisen häntä? Hän on tehnyt väärin pettäessään minut. Minun täytyy tehdä jotakin. Teidän täytyy auttaa minua."

Milloin tahansa Madeline joutui pulaan, oli hänen kutsuttava vanha karjanhoitaja avukseen. Ei kukaan ollut milloinkaan hoitanut virkaansa ylpeämmin kuin hän. Mutta nyt hän raapi päätään hämillään.

"Hitto semmoista! Minä en ymmärrä mitään muuta kuin karjanhoitoa. Neiti Majesty, on omituista, kuinka pitkälle cowboyt ovat menneet. Minä en tunne heitä enää. He pukeutuvat komeasti ja lukevat kirjoja ja muutamat ovat lakanneet kiroamasta ja juomasta. En sano, että kaikki tämä on heitä vastaan. Mutta heidän hallitsemisensa on nyt yli minun voimieni. Kun cowboyt rupeavat pelaamaan sitä kolohvipeliä ja karkaavat ranskalaisten kamarineitien kanssa, luulen, että Bill Stillwellin on luovuttava toimestaan."

"Stillwell! Ettehän aio jättää minua? Mitä maailmassa minä tekisin?" huudahti Madeline.

"No, en minä jätä teitä, neiti Majesty. En milloinkaan tee sitä. Minä hoidan teidän karjahommanne ja pidän silmällä hevosia sekä muuta omaisuutta. Mutta minun on saatava päällysmies, joka voi käsitellä omituista cowboy-joukkoa."

"Te olette koettanut puolta tusinaa päällysmiestä. Koettakaa edelleen, kunnes löydätte", sanoi Madeline. "Älkää välittäkö siitä nyt. Sanokaa minulle, miten on vaikutettava Ambroseen. Minun on saatava toinen kamarineitsyt. Ja minä en halua, että uusikin vietäisiin pois muitta mutkitta."

"No jos tuotte tänne sieviä tyttöjä, ette voi odottaa muuta. Tuo mustasilmäinen pieni ranskalaistyttö pani cowboyt päästään pyörälle. Seuraavan laita olisi vain pahempi."

"Voi hyvä mies", huokaisi Madeline. "Puhukaa Ambroselle asiat selviksi ja sanokaa, että aiotte erottaa hänet. Se saa Ambrosen vakiintumaan ja pelottaa ehkä vuorostaan muita poikia."

Madelinen näkyviin astuskeli sievä, ystävällinen, kirkassilmäinen cowboy. Hän katsoi Madelinea suoraan kasvoihin kuin olisi odottanut tämän toivottavan hänelle onnea. Ja Madeline huomasi tosiaan tämänkaltaisen lauseen värisevän huulillaan. Hän pidätti sitä, kunnes olisi vakava. Mutta hän pelkäsi, että häneltä puuttuisi paljon vakavuudesta. Jotakin lämmintä oli tullut huoneeseen Ambrosen mukana.

"Ambrose, mitä te olette tehnyt?" kysyi Madeline.

"Neiti Hammond, olen juuri mennyt naimisiin", vastasi Ambrose. Hänen silmänsä välähtelivät ja hänen puhtaaksi ajelluilla, ruskeilla poskillaan oli hehkua. "Olen päässyt edelle muista pojista."

"Kuulin sen", sanoi Madeline hitaasti pitäessään silmällä toista. "Ambrose -- rakastatteko häntä?"

Mies punastui hänen kirkkaan katseensa vaikutuksesta, laski päänsä, hypisteli uutta sombreroaan ja hänen hengityksensä pysähtyi hetkeksi. Madeline näki hänen voimakkaan, ruskean kätensä vapisevan. Häneen vaikutti omituisesti se seikka, että tämä vankka cowboy, joka saattoi sitoa villin härän, vapisi pelkästä kysymyksestä. Äkkiä hän kohotti päänsä ja hänen silmiensä leimun edessä käänsi Madeline omat silmänsä pois.

"Kyllä, neiti Hammond, minä rakastan häntä", sanoi cowboy. "Luulen, että rakastan häntä sillä tavoin kuin kysytte."

"Eikö teillä ole mitään muuta sanottavaa minulle?" kysyi Madeline.

"Olen pahoillani, ettei minulla ollut aikaa puhua asiasta teille. Mutta oli vähän kiire."

"Mitä aioitte tehdä? Mihin olitte menossa, kun Stillwell löysi teidät?"

"Me olimme juuri menneet naimisiin. En ajatellut mitään sen jälkeen. Otaksuttavasti olisin kiirehtinyt takaisin työhöni. Minun on varmasti tehtävä nyt työtä ja säästettävä rahani."

"Olen iloinen, että huomaatte vastuunalaisuutenne. Ansaitsetteko tarpeeksi -- riittääkö palkkanne elättääksenne vaimoa?"

"Varmasti. En ole aikaisemmin ansainnut puoltakaan siitä. On hauska tehdä työtä teille. Minä aion karkottaa pojat pois majastani sekä varustaa sen Christinelle ja itselleni. Kuulkaahan, eivätkö he tule kateellisiksi?"

"Ambrose, minä -- minä onnittelen teitä", sanoi Madeline. "Minä annan Christinelle pienen häälahjan. Haluan puhua hänen kanssaan muutamia hetkiä. Voitte mennä nyt."

Madelinen olisi ollut mahdotonta sanoa yhtään ankaraa sanaa. Uteliaisuutta ja mielenkiintoa sekaantui hänen mielihyväänsä, kun hän kutsui Christineä.

"Mrs Ambrose Mills, ole hyvä ja tule sisään."

Toisesta huoneesta ei kuulunut ääntä.

"Haluaisin nähdä morsiamen", jatkoi Madeline.

Vieläkään ei kuulunut liikettä eikä vastausta.

"Christine!" kutsui Madeline.

Tämä vaikutti. Christine oli pieni, sievä, pyöreä ja hänellä oli valkoinen iho sekä tumma tukka. Hän oli ollut Madelinen suosikkikamarineitsyt jo vuosia ja heidän välillään oli vilpitön kiintymys. Oli selvää, että pieni ranskalaistyttö oli lannistunut. Vasta kun Madeline oli ottanut tytön syliinsä, antanut anteeksi hänelle ja tyynnyttänyt häntä, tuli hänen osuutensa karkaukseen ilmi. Christine oli hämmentynyt. Hän näytti sormusta vasemman kätensä kolmannessa sormessa.

* * * * *

Stillwellin mielenkiinto Meksikon vallankumoukseen oli ilmeisesti kasvanut uutisesta, että Gene Stewart oli saavuttanut arvonantoa kapinallisten joukkojen keskuudessa. Sen jälkeen vanha karjanhoitaja lähetti hakemaan sanomalehtiä ja hänellä oli tapana puhua asiasta jokaiselle joka tahtoi kuunnella. Cowboy oli suorittanut joitakin uskaliaita urotekoja kapinallisten hyväksi. Madeline huomasi hänen nimeään mainittavan useissa rajaseudun sanomalehdissä. Kun kapinalliset valloittivat Juarezin kaupungin, taisteli Stewart tavalla, joka tuotti hänelle El Capitanin nimen. Tämä taistelu ilmeisesti lopetti vallankumouksen. Gene Stewartista ei kuultu mitään ennen huhtikuuta, jolloin Stillwellille tuli tieto, että cowboy oli saapunut El Cajoniin ilmeisesti etsien levottomuuden aihetta. Vanha karjanhoitaja satuloi hevosen ja läksi kiireen kaupalla kaupunkiin. Kahden päivän kuluttua hän palasi allapäin. Madeline sattui olemaan saapuvilla, kun Stillwell puhui Alfredille.

"Minä tulin sinne liian myöhään", sanoi karjamies. "Gene oli mennyt. Ja mitä luulet tästä? Danny Mains on lähtenyt juuri lastattuaan pari aasia. En voinut saada selville, mitä tietä hän lähti, mutta lyönpä vetoa että hän meni Peloncilloon päin."

"Danny tulee kyllä näkyviin jonakin päivänä", vastasi Alfred. "Mitä sait tietää Stewartista? Ehkä hän läksi Dannyn mukaan?"

"En paljoa", sanoi Stillwell lyhyesti. "Gene on merkillinen! Hän ei välitä mistään."

"No kerro minulle hänestä."

Stillwell pyyhki hikistä otsaansa ja sovittautui puhuma-asentoon.

"No, Genen laita on omituisesti. Asia on saattanut minut ymmälle. Hän tuli El Cajoniin noin viikko sitten. Hänellä oli runsaasti rahaa -- Meksikon, sanottiin. Ja kaikki sekarotuiset olivat hulluja häneen. Sanoivat häntä El Capitaniksi. Hän tuli juovuksiin ja kulki rähisten ympäri, hakien Pat Hawea. Sinä muistat sen sekarotuisen, joka sai läven itseensä viime lokakuussa -- sinä yönä, jolloin neiti Majesty saapui? No, hän on kuollut. Hän on kuollut, ja ihmiset sanovat, että Pat aikoo panna tapon Genen laskuun. Luulen, että semmoinen on vain turhaa puhetta, vaikka Pat on kylliksi alhainen tehdäkseen sen. Joka tapauksessa, jos hän oli El Cajonissa, pysytteli hän kovin tarkasti itsekseen. Gene käveli ylös ja alas, ylös ja alas, koko päivän ja yön, tähystäen Patia. Mutta hän ei löytänyt tätä. Ja tietystikin hän tuli yhä enemmän juovuksiin. Hän sai aikaan koko joukon ikävyyksiä, mutta ampuma-aseita ei käytetty. Ehkä se sai hänet ärtymään, joten hän meni antamaan selkään Flon langolle. Se ei ollut niin pahasti. Jack tosiaan tarvitsi kelpo saunan. No, sitten Gene kohtasi Dannyn ja koetti saada Dannyn juovuksiin. Eikä hän voinut! Mitä ajattelette siitä? Danny ei ollut sitä ennen ollut juomassa -- eikä tahtonut maistaa nyt tippaakaan. Olen totisesti iloissani siitä, mutta se on omituista. Arvaan, että hän ja Gene vaihtoivat joitakin kovia sanoja. Joka tapauksessa Gene meni rautatielle ja nousi veturiin, kun se lähti liikkeelle. Jos hän lähtee Arizonaan, menee hän Yuman karjatarhalle. Minä sähkötin asemille pitkin rataa, että Stewartia pidettäisiin silmällä ja sähkötettäisiin minulle, jos hänet on tavattu."

"Otaksutaan, että löydätte hänet."

Vanha mies nyökkäsi synkästi.

"Minä nostin hänet kerran alennuksestaan. Ehkä voin tehdä sen uudestaan." Sitten hän kääntyi Madelinen puoleen tullen vähän iloisemmaksi. "Minullapa on eräs aate, neiti Majesty. Jos vain voin saada Gene Stewartin käsiini, on hän juuri se cowboy, jota tarvitsen päällysmieheksi. Hän osaa käsitellä tätä joukkoa, joka on tekemäisillään minut hulluksi. Ja mikä on vielä enemmän: koska hän on taistellut kapinallisten puolesta ja saanut El Capitanin nimen, polvistuvat maan kaikki sekarotuiset hänen edessään. Nyt me emme ole päässeet vielä irti Don Carlosista. Tosin hän myi teille talonsa, laitumensa ja karjansa. Mutta te muistatte, ettei ole pantu mustaa valkoiselle siitä, milloin hänen pitäisi lähteä. Eikä Don Carlos aio lähteä. Hän tietää jotakin minun kadottamastani karjasta ja siitä jota te kadotatte yhtämittaa. Se sekarotuinen on yhtä poikaa kapinallisten kanssa. Minä lyön vetoa, että kun hän lähtee, niin hän ja hänen vaqueronsa muodostavat taas yhden niitä guerillajoukkoja, jotka hävittävät rajalla olevia seutuja. Vallankumous ei ole vielä ohi. Kaikki nämä lainsuojattomien joukot aikovat hyötyä siitä. No, minä tarvitsen Gene Stewartia. Tarvitsen häntä kipeästi. Tahdotteko antaa minun ottaa hänet palvelukseen?"

"Hakekaa Stewart ja tuokaa hänet karjatalolle", vastasi Madeline.

Stillwell kiitti ja vei hevosensa pois.

"Omituista, kuinka hän pitää siitä cowboysta!" mumisi Madeline.

"Ei niinkään omituista, Majesty", vastasi hänen veljensä. "Kun nimittäin tiedät asian. Stewart on ollut Stillwellin kanssa kahden muutamilla kovilla erämaan matkoilla. Ei ole mitään tunteen keskitietä miehillä, jotka katsovat kuolemaa kasvoista kasvoihin. He joko vihaavat toisiaan tai rakastavat toisiaan. En tiedä asiaa, mutta luulen, että Stewart teki jotakin Stillwellin hyväksi. Pelasti ehkä hänen henkensä. Sitä paitsi on Stewart miellyttävä poika, kun elää kunnollisesti. Toivon, että Stillwell tuo hänet takaisin. Me tarvitsemme häntä. Hän on syntynyt johtajaksi. Kerran näin hänen ratsastavan meksikolaisjoukkoon, jota epäilimme varkaudesta. Oli hienoa nähdä hänet. Me olemme kiusaantuneita Don Carlosin takia. En olisi milloinkaan uskonut valkoista naista yksin heidän seuraansa. Mutta he ovat nyt rohkeampia. Jotakin on tekeillä. He voivat ratsastaa pois jonakin yönä ja mennä rajan yli."

Seuraavan viikon aikana Madeline huomasi, että osa siitä myötätunnosta, joka hänellä oli Stillwelliä kohtaan tämän ajaessa takaa välinpitämätöntä Stewartia, olikin huomaamatta muuttunut myötätunnoksi cowboyta kohtaan. Oli kummallista, ajatteli hän, millaisen vastakohdan alituisille sanomille Stewartin rajuudesta, kun tämä kulki reuhaten kaupungista kaupunkiin, muodostivat ne hyväntahtoisuuden, luottamuksen ja toivon ilmaukset, joita kuului kaikkien suusta. Madelinen henkilökohtainen käsitys Stewartista ei ollut vähääkään muuttunut siitä yöstä asti, jolloin se oli muodostunut. Mutta eräät cowboyn ominaisuudet, jotka eivät olleet saaneet selvää ilmaisumuotoaan Madelinen mielessä -- se seikka, että hän oli lahjoittanut kauniin hevosensa, hänen urhoollisuutensa taistelevien kapinallisten keskellä ja toisten kunnioitus häntä kohtaan -- saivat hänet erityisesti valittamaan cowboyn nykyistä käyttäytymistä.

Sillä välin oli Stillwell niin vakava ja innoissaan, että olisi voinut luulla hänen etsivän oikealle tielle oman poikansa. Hän käväisi useita kertoja laakson pienillä asemilla ja palasi matkoiltaan synkin ilmein. Madeline kuuli Alfredilta yksityiskohtia. Stewart oli menossa huonosta pahempaan -- hän oli juoppo, epäsäännöllinen ja joutuisi varmasti ojennuslaitokseen. Sitten tuli tieto, joka sai Stillwellin kiiruhtamaan Rodeoon. Hän palasi kolmantena päivänä musertuneena miehenä. Hän oli loukkaantunut niin katkerasti, ettei yksikään, ei edes Madeline, voinut saada häneltä selville mitä oli tapahtunut. Hän myönsi löytäneensä Stewartin, mutta hän ei vaikuttanut tähän mitään.

Madelinea kuohutti suuttumus cowboyta kohtaan, suuttumus, joka oli yhtä voimakas kuin hänen surunsa rehellisen karjanhoitajan takia. Ja kun Stillwell luopui yrityksestä, päätti hän ryhtyä asiaan. Stillwellin järkähtämätön usko, hänen juhlalliset puolustelunsa huolimatta kaikesta, mikä oli ollut Stewartin puolelta väkivaltaisuutta, ehkä hävyttömyyttäkin, vaikutti häneen voimakkaasti ja sai hänet näkemään ihmisluonnon uudelta puolen. Hän kunnioitti luottamusta, joka pysyi järkähtämättömänä. Ja hänen mieleensä tuli ajatus, että Stewart varmaan oli jollakin tavoin sellaisen luottamuksen arvoinen, muuten ei hän olisi sitä ikinä kenessäkään herättänyt. Madeline huomasi haluavansa uskoa, että maailman turmeltuneimmassa ja syntisimmässäkin heittiössä oli syvällä sisällä jokin hyvän siemen.

Hän lähetti Nelsin Stewartin oman hevosen selässä Rodeoon hakemaan Stewartia. Nels palasi aikanaan ohjaten ratsastajatonta päistärikköä.

"Juu, minä kyllä löysin hänet", vastasi Nels. "Minä löysin hänet puoliksi selvinneenä. Hän oli ollut jossakin metakassa ja joku oli pannut hänet nukkumaan, luullakseni. Kun hän näki tämän päistärikköhevosen, päästi hän ulvonnan ja kavahti sen kaulaan. Hevonen tunsi hänet varmasti. Sitten Gene tarttui hevoseen ja itki -- en ole milloinkaan nähnyt ketään, joka olisi itkenyt niin kuin hän. Minä odotin hetken ja olin juuri sanomaisillani jotakin, kun hän kääntyi minuun päin punasilmäisenä ja pähkähulluna. 'Nels', sanoi hän, 'minä pidän tuosta hevosesta hitonmoisesti ja minä pidin sinusta jokseenkin paljon, mutta ellet vie sitä pois, ammun minä teidät kummankin.' No, minä livistin tieheni. En huolinut sanoa edes hyvästiä."

"Nels, luuletteko, että on hyödytöntä -- yrittää tavata häntä -- taivuttaa häntä?" kysyi Madeline.

"Melkein luulen", vastasi Nels vakavasti. "Olen nähnyt joukon auringon sokaisemia ja hulluja, käärmeen pistämiä ja haisunäädän puremia lehmänpistäjiä aikanani, mutta Gene Stewart voittaa heidät kaikki."

Madeline päästi Nelsin menemään, mutta ennen kuin tämä pääsi korvain kuuluvilta, erotti Madeline hänen puhuvan Stillwellille:

"Bill, huomaa tarkoin tämä asia -- ei mikään niistä rähinöistä, joihin Gene on tehnyt itsensä syypääksi, ole tapahtunut naisen tähden! Sitenhän oli tavallisesti asian laita, kun hän oli juovuksissa: hän tappeli jokaisesta sievästä sekarotuisesta tytöstä. Sen takia luulee Pat Hawe, että Gene antoi selkään vieraalle vaquerolle, joka oli pikku Bonitan kanssa silloin viime syksynä. Gene mellastelee nyt tarkoittaen päästä hengestään jostakin syystä, jonka vain kaikkivaltias Jumala tietää."

Nelsin kertomus siitä, miten Stewart itki hevostaan, vaikutti Madelineen voimakkaasti. Hänen seuraava toimenpiteensä oli kehoittaa Alfredia koettamaan, eikö tämä voinut saada paremmin tolkkua itsepäisestä cowboysta. Alfred tarvitsi vain kehoittavan sanan, sillä hän sanoi ajatelleensa mennä Rodeoon omasta aloitteestaan. Hän meni mutta palasi yksin.

"Majesty, en voi selittää Stewartin omituisia tekoja", sanoi Alfred. "Näin hänet, puhuin hänen kanssaan. Hän tunsi minut, mutta ei mikään näyttänyt tehoavan häneen. Hän on muuttunut kauheasti. Minä kuulin hänestä kaiken, ja jollei hän ole suorastaan pois suunniltaan, on hän helvetin halukas, niinkuin Bill sanoo, pääsemään päiviltään. Jotkut hänen urotöistään eivät ole sopivia sinun korvillesi. Me olemme tehneet parhaamme Stewartin puolesta. Jos sinulle olisi annettu tilaisuus, olisit sinä ehkä pelastanut hänet. Mutta nyt on liian myöhäistä."

Madeline ei kuitenkaan unohtanut asiaa eikä luopunut siitä. Jos hän olisi unohtanut tai mukautunut asioiden kulkuun, tunsi hän, että hän olisi jättänyt sikseen paljon muutakin kuin toivon auttaa rappiolle joutunutta miestä. Mutta hän oli epätietoinen siitä, mihin toimenpiteisiin oli edelleen ryhdyttävä. Päiviä kului ja jokainen toi lisää lörpötystä Stewartin suinpäisestä kulusta Yuman ojennuslaitokseen. Hän oli näet mennyt rajan yli Arizonaan, missä sheriffit pitivät tarkemmin laista kiinni. Lopuksi tuli kirje Nelsin ystävältä, jossa mainittiin, että Stewart oli loukkaantunut eräässä metelissä. Hänen vammansa ei ollut huolestuttava, mutta se pitäisi hänet levossa kyllin pitkän ajan, jotta hän selviäisi. Ja tämä tilaisuus olisi otollinen Stewartin ystäville hänen kotiin viemisekseen ennen kuin hän joutuisi telkien taa. Tämän sepustuksen mukana oli kirje Stewartille hänen sisareltaan. Se kertoi tarinan sairaudesta ja sisälsi avun vetoomuksen. Nelsin ystävä toimitti tämän kirjeen eteenpäin Stewartin tietämättä, ajatellen, että Stillwell tahtoisi auttaa Stewartin perhettä. Stewnrtilla ei ollut rahaa, sanoi hän.

Sisaren kirje löysi tiensä Madelinen luo. Hän luki sen kyynelet silmissään. Se sisälsi Madelinelle paljon enemmän kuin lyhyen tarinansa sairaudesta ja köyhyydestä sekä ihmettelyn sen johdosta, ettei Gene ollut kirjoittanut kotiin pitkään aikaan. Se kertoi äidinrakkaudesta, sisarenrakkaudesta, veljenrakkaudesta -- kalleista perhesiteistä, jotka eivät olleet murtuneet.

Hyvin luultavasti, mietiskeli Madeline mielessään, oli tämä kirje yhtenä syynä Stewartin itsepintaiseen, pitkäaikaiseen alakuloisuuteen. Se oli saatu liian myöhään sitten kun hän oli tuhlannut rahat, jotka olisivat merkinneet niin paljon äidille ja sisarelle. Oli miten tahansa, Madeline lähetti heti Stewartin sisarelle pankkiosoituksen sekä kirjeen, jossa selitettiin, että raha oli otettu ennakolta Stewartin palkasta. Kun tämä oli tehty, päätti hän itse mennä Chiricahuaan.

Ne matkat hevosen selässä, jotka Madeline oli tehnyt tuohon pieneen Arizonan kylään, olivat koetelleet hänen kärsivällisyyttään äärimmilleen, mutta automatka oli mukava ja lisäksi se oli vain muutaman tunnin asia. Nels, jota Madeline pyysi mukaansa, vastasi epäröiden että hän tahtoi mieluummin seurata hevosellaan. Madeline voitti kuitenkin hänen epäröimisensä ja he lähtivät matkaan, Florence oli myös mukana. Maili mailin jälkeen oli laaksotie sileätä, kovaksi tallattua ja heikosti viettävää. Ruohoinen tasanko liiteli taaksepäin harmaina kaistoina. Nelsin silmät olivat villeinä ja kädet puristivat istuinta. Kun vaunu meni hiekkaisten ja kallioisten paikkojen poikki hiljaa, näytti Nels hengittävän keveämmin. Ja kun se pysähtyi Chiricahuan tomuiselle kadulle, keikahti Nels iloisesti ulos.

"Me odotamme täällä autossa, kunnes haette Stewartin", sanoi Madeline.

"Luulen että Gene juoksee tiehensä, kun näkee meidät -- jos nimittäin kykenee juoksemaan", vastasi Nels.

"No, minä menen hakemaan hänet ja mietin sitten, mitä olisi paras tehdä."

Hän meni rautatiekiskojen poikki ja katosi matalien talojen taakse. Pian hän ilmestyi jälleen ja kiiruhti vaunun luo.

"Neiti Hammond, minä löysin hänet. Hän oli nukkumassa. Minä herätin hänet. Hän on selvä eikä pahoin loukkaantunut. Mutta en luule, että teidän sopii nähdä häntä. Ehkä Florence..."

"Haluan itse nähdä hänet! -- Miksi ei! Mitä hän sanoi, kun kerroitte että minä olen täällä?"

"En tosiaan sanonut sitä hänelle. Sanoin vain 'Halloo, Gene', ja hän sanoi: 'Jumalani, Nels, ehkä en ole oikein iloinen nähdessäni ihmisolennon.' Hän kysyi minulta, kuka oli mukanani, ja minä sanoin hänelle muutamien ystävien olevan täällä. Jos todella haluatte nähdä hänet, neiti Hammond, on siihen hyvä mahdollisuus. Mutta se on arka asia ja te tulette ehkä kipeäksi nähdessänne hänet. Hän oleilee tuolla toisella puolen sekarotuisten hökkelissä. Ehkä sekarotuiset ovat olleet ystävällisiä hänelle. Mutta he ovat totisesti kurjaa joukkoa!"

Madeline ei epäröinyt hetkeäkään.

"Kiitoksia, Nels. Viekää minut heti. Tule, Florence."

He lähtivät autosta ja menivät tomuisen aukean poikki kapealle kujalle. Kuljettuaan useiden talojen ohi Nels pysähtyi likaiselle ovelle.

"Hän on tuolla, tuon ensimmäisen kulman takana. Siinä on patio, avonainen ja aurinkoinen. Ja, neiti Hammond, ellette pane pahaksenne, odotan minä teitä täällä. Luulen, ettei Gene pidä siitä, että hänen ympärillään on tovereita, silloin kun hän näkee teidät, tytöt."

Tämä sai Madelinen epäröimään ja kulkemaan hitaasti. Hän ei ollut ajatellut, mitä Stewart tuntisi, kun hän ilmestyisi äkkiä tämän eteen.

"Florence, sinä odotat myöskin", sanoi Madeline käytävässä ja kääntyi sisään yksinään.

Hän oli astunut rappeutuneelle patiolle. Penkillä istui selkä häneen päin mies, joka katseli murtuneessa seinässä olevista halkeamista ulos. Hän ei ollut kuullut Madelinen tuloa. Paikka ei ollut aivan niin saastainen ja tukahduttava kuin käytävät. Sitä oli käytetty karja-aitauksena. Rotta juoksi rohkeasti likaisen lattian poikki. Ilmassa surisi kärpäsiä, joita mies huiski väsyneellä kädellään. Madeline ei tuntenut Stewartia. Toinen puoli kasvoja oli musta, naarmuinen ja partainen. Vaatteet olivat repaleiset ja tahraiset. Hänen hiuksissaan oli oljenkorsia, hänen hartiansa olivat kyyryssä. Hän oli kurjan ja toivottoman näköinen. Madeline arvasi, miksi Nels ei tahtonut olla läsnä.

"Herra Stewart! Tässä olen minä, neiti Hammond. Olen tullut katsomaan teitä", sanoi hän.

Toinen muuttui äkkiä liikkumattomaksi. Madeline toisti tervehdyksensä.

Stewartin ruumis nytkähti. Hän liikahti rajusti kuin kääntyäkseen ja tarkastaakseen tunkeilijaa, mutta vieläkin nopeammin hän kääntyi takaisin.

Madeline odotti. Omituista että tällä rappiolle joutuneella cowboylla oli ylpeyttä, joka esti häntä näyttämästä kasvojaan! Vai oliko se enemmän häpeätä kuin ylpeyttä?

"Olen tullut puhumaan kanssanne, jos sallitte sen."

"Menkää pois", mutisi mies.

"Stewart!" aloitti Madeline puhuen tahtomattaan ylpeästi.

Mutta hän korjasi sen ja kävi harkitsevaksi sekä kylmäksi, sillä hän huomasi, että mies ei kuuntelisi häntä.

"Olen tullut auttamaan teitä. Sallitteko?"

"Jumalan tähden! Te -- te...!" kuuluivat sanat tukehtuneesti. "Menkää pois!"

"Ehkä minä tulin tänne Jumalan tähden", sanoi Madeline lempeästi. "Varmasti se on tapahtunut teidän tähtenne -- ja sisarenne..." Madeline puri kieleensä, sillä hän ei ollut aikonut ilmaista tietävänsä sisaresta mitään.

Stewart huokaisi raskaasti ja horjuen murtunutta seinää vasten nojasi siihen kasvot piilossa. Madeline mietti, että varomaton huomautus oli ehkä ollut hyväksi.

"Oletteko hyvä ja annatte minun sanoa, mitä minulla on sanottavana!"

Toinen oli vaiti. Ja Madeline kokosi rohkeutta ja innostusta.

"Stillwell on syvästi loukkaantunut, syvästi pahoillaan siitä, ettei voinut saada teitä luopumaan tältä -- tältä vaaralliselta tieltä. Veljeni on myöskin. He halusivat auttaa teitä. Samoin minäkin. Olen tullut sen vuoksi että voisin ehkä menestyä siinä missä he ovat epäonnistuneet. Nels toi sisarenne kirjeen. Minä luin sen. Tulin vain päättäväisemmäksi auttaakseni teitä ja epäsuorasti auttaakseni äitiänne ja Lettyä. Stewart, haluamme, että tulette karjataloon. Stillwell tarvitsee teitä päällysmiehekseen. Paikka on avoinna ja te voitte määrätä palkkanne. Sekä Al että Stillwell ovat kiusaantuneita Don Carlosista, vaqueroista ja ryöstöretkistä pitkin rajaa. Minun cowboyni ovat ilman kykenevää johtajaa. Tahdotteko tulla?"

"En", vastasi Stewart.

"Mutta Stillwell tarvitsee teitä kipeästi."

"Ei."

"Stewart, minä haluan, että tulette!"

"En!"

Hänen vastauksensa olivat käheitä ja raivokkaita. Ne saivat Madelinen hämilleen ja hän pysähtyi koettaen ajatella keinoa miten jatkaa. Stewart hoiperteli pois seinän äärestä ja lysähtäen penkille kätki kasvot käsiinsä. Hänen liikkeensä niin kuin hänen puheensakin olivat rajuja.

"Teettekö hyvin ja menette pois?" kysyi hän.

"Minä en voi jäädä tänne kauemmaksi, jos te yhä vaaditte minun menemistäni. Mutta miksi ette kuuntele, kun haluan auttaa teitä? Miksi?"

"Minä olen lurjus", puhkesi Stewart. "Mutta minä olin kerran herrasmies, enkä minä ole niin alhaalla, että voin kestää sitä, kun näette minut täällä."