Part 5

Kuistilta katsoen antoi adobe-talojen ryhmä kuvankauniin värien ja vastakohdan piirteen laakson autiudelle. Lähellä ne kadottivat sen viehätyksen, jonka etäisyys antoi. Ne olivat vanhoja, murenevia, rappeutuneita ja likaisia. Muutamia vuohia kiipeili näiden ympärillä, muutamat syyhyiset koirat ilmaisivat haukunnallaan vieraiden tulon ja sitten juoksi ulos joukko puolialastomia, likaisia ja risaisia lapsia. He olivat hyvin arkoja ja vetäytyivät takaisin. Mutta ystävälliset sanat ja hymy herätti heidän luottamuksensa ja he seurasivat ryhmänä kooten joukkoonsa uusia lapsia jokaisen talon luona. Madelinen mieleen tuli heti ajatus tehdä jotakin niiiden meksikolaisraukkojen tilan parantamiseksi ja tämä ajatus mielessään hän päätti katsahtaa sisälle. Sillä aikaa kun Florence pani liikkeelle vähäisen espanjantaitonsa koettaen saada naiset puhumaan, katseli Madeline kurjia pikku huoneita. Hän rupesi tuntemaan pahoinvointia. Hän ei ollut uskonut, että sellaista likaisuutta saattoi olla missään. Majat olivat tulvillaan saastaa. Syöpäläisiä ryömi pitkin likaisia lattioita. Ei ollut jälkeäkään vedestä ja hän uskoi mitä Florence hänelle sanoi, että nämä ihmiset eivät milloinkaan kylpeneet. Vähän oli näkyvissä työn jälkiä. Laiskat miehet ja naiset, jotka polttivat savukkeita, kuljeksivat ympäri lörpötellen. He eivät olleet pahoillaan amerikkalaisnaisten vierailusta eivätkä myöskään osoittaneet vieraanvaraisuutta. He näyttivät tylsiltä.

Madeline nousi satulaan, ajoi takaisin karjataloon ja oli niin väsynyt että Florencen oli miltei kannettava hänet sisälle. Hän voitti heikkoutensa vain sortuakseen taas sen uhriksi, kun oli yksin huoneessaan. Kuitenkin hän tointui pian, ettei tarvinnut apua. Aamulla karjantarkastuksen jälkeen näyttivät hänen veljensä ja Stillwell väittelevän eräästä hevosesta.

"No, luulen että se on vanha päistärikköni", sanoi Stillwell varjostaen kädellään silmiään.

"Bill, ellei tuo ole Stewartin hevonen, on näköni huonontunut", vastasi Al.

"Al, ehkä olet oikeassa. Mutta tuolla hevosella ei ole ketään ratsastamassa. Flo, tuohan kaukoputkeni."

Florence palasi tuoden kaukoputken. Bill katseli pitkään, tarkasti putken huolellisesti ja koetti uudestaan.

"Minua kiukuttaa sanoa, että silmäni tulevat heikoiksi. Mutta luulen, että on jo aikakin. Se on Gene Stewartin hevonen, satuloituna ja tulee nopeata vauhtia ilman ratsastajaa. Tämä on omituista."

"Anna minulle kaukoputki", sanoi Al. "Niin, olin oikeassa. Bill, hevonen ei ole säikähtänyt. Se tulee vakavasti. Sillä on jotakin mielessään."

"Se on harjoitettu hevonen, Al. Sillä on enemmän ymmärrystä kuin muutamilla miehillä. Katsohan putkella alangosta ylöspäin. Näetkö ketään?"

"En."

"Kohota putkesi kunnaiden yli -- missä tie kulkee. Korkeammalle -- pitkin tuota harjannetta, missä kalliot alkavat. Näetkö ketään?"

"Totta tosiaan! Kaksi hevosta! Mutta minä en voi erottaa paljon tomulta. Ne kiipeävät nopeasti. Toinen hevonen on mennyt kallioiden joukkoon. Noin -- nyt on toinen mennyt. Mitä sanot siitä?"

"Minä en osaa sanoa enempää kuin sinäkään. Mutta lyönpä vetoa, että tiedämme pian jotakin, sillä Genen hevonen tulee nopeammin."

Laaja alanko, joka kohosi kunnaita kohti, näkyi esteettömästi, ja vähemmän kuin puolen mailin päässä näki Madeline ratsastajaa vailla olevan hevosen tulevan laukaten. Hän katseli sitä muistutellen mieleensä olosuhteita, joiden vallitessa hän oli nähnyt sen, ja muisti sitten sen villin paon El Cajonin himmeästi valaistujen katujen läpi mustaan yöhön. Häntä värisytti ja hän luuli, ettei milloinkaan ajattelisi värisemättä tähtiyön seikkailua. Hän katseli hevosta ja tunsi jotakin, joka oli enemmän kuin uteliaisuutta. Kuului kimeä, läpitunkeva vihellys.

"Se on nähnyt meidät, se on varma", sanoi Bill.

Hevonen läheni karja-aitauksia, katosi erääseen kujaan ja sitten tömisti pihamaalle.

Cowboyn suuri ratsu oli sotaratsu, melkein pelottava rakenteeltaan, ja sillä oli musta heikosti harmaanpilkukas nahka, joka loisti auringossa kuin kiillotettu lasi.

"Tule tänne", sanoi Stillwell.

Hevonen laski päänsä, korskui ja tuli totteievasti. Se ei ollut vauhko eikä raju. Se nuuski turvallaan ystävällisesti Stillwellia ja katseli sitten Alia sekä naisia. Irrottaen jalustimet pitimestään Stillwell antoi niiden pudota sekä rupesi tutkimaan satulasta jotakin. Pian hän veti esiin jostakin satulaloimen välistä kokoon käärityn paperipalasen ja tutkittuaan sitä ojensi sen Alille.

"Se on sinulle osoitettu. Ja lyönpä vetoa kaksi killinkiä, että tiedän mitä siinä on."

Alfred avasi kirjeen, luki sen ja katsoi sitten Stillwelliin.

"Arvaat hyvin. Gene on lähtenyt rajalle. Hän lähetti hevosen jonkun mukana. Mitään nimiä ei ole mainittu. Ja toivoo että sisareni ottaisi sen jos haluaisi."

"Puhutaanko Danny Mainsista?" kysyi karjanhoitaja.

"Ei sanaakaan."

"Sepä paha. Gene tietäisi Dannysta jos kukaan. Mutta hän on umpisuinen poika... Hän menee siis Meksikoon. Tuumailenpa, onko Dannykin menossa? No, siinä on kaksi parasta lehmänhoitajaa menossa päin hiiteen."

Alfred nosti ohjakset hevosen pään yli ja vieden sen Madelinen luo antoi ohjasvyyhden liukua hänen käsivarrelleen ja asetti kirjeen hänen käteensä.

"Majesty, minä ottaisin hevosen vastaan", sanoi hän. "Stewart on vain cowboy, mutta hän on hyvästä perheestä. Hän oli kerran yliopistossa ja herrasmies. Hän kääntyi huonoon päin täällä niin kuin monet muutkin miehet -- ja niin kuin melkein minäkin. Sitten on hän kertonut minulle sisarestaan ja äidistään. Hän huolehti heistä hyvän joukon. Luulen että hän on ollut onnettomuuden aiheena heille. Tavallisesti hän muisteli asiaa juovuksissa. Olen aina pitänyt hänen puoltaan ja tekisin sen vieläkin, jos olisi mahdollista. Sinä näet, miten Bill on pahoillaan Danny Mainsista ja Stewartista. Luulen että hän toivoi saavansa hyviä uutisia. Ei ole paljon toiveita heidän takaisintulemisestaan nyt, ainakaan mitä Stewartiin tulee. Tämä hänen hevosestaan luopuminen tarkoittaa, että hän aikoo liittyä kapinallisten joukkoon rajan toisella puolen. Pidin hänestä paljon. Lue kirje ja ota hevonen vastaan."

Madeline loi vaieten katseensa kirjeeseen.

"Al-ystävä! Lähetän hevoseni sinulle, koska lähden pois eikä minulla ole rohkeutta ottaa sitä sinne, missä se joutuisi vieraisiin käsiin. Anna hevonen sisarellesi ja sano samalla terveiset minulta. Mutta jollei hän huoli siitä, silloin se on sinun. Hevoseni ei ole milloinkaan tuntenut piiskaa tai kannusta, ja tahtoisin ajatella ettet sinä milloinkaan tekisi sille pahaa.

Sinun ja minun kesken sanottuna, Al, älä anna hänen tai Flon ratsastaa yksin Don Carlosin poluilla. Jos minulla olisi aikaa, voisin kertoa sinulle jotakin siitä liukkaasta sekarotuisesta. Ja sano sisarellesi, että jos hänellä on jokin syy päästä pakoon jotakuta, kun hän on päistärikön selässä, niin kumartukoon eteenpäin ja kiljaiskoon hevosen korvaan. Hän huomaa ratsastavansa tuulen nopeudella. -- Näkemiin!

Gene Stewart."

Madeline kääri miettiväisenä kirjeen kokoon ja mutisi:

"Miten hän rakastaakaan hevostaan!"

"Niin, minä sanoisin samoin", vastasi Alfred. "Flo kertoo sinulle siitä. Hän on ainoa henkilö, jonka Gene ikinä on sallinut ratsastaa tällä hevosella -- jollei pieni meksikolaistyttö Bonita ratsastanut sillä El Cajonista. No, sisareni, miten asia on -- otatko hevosen?"

"Varmasti. Olen onnellinen saadessani sen. Sinä sanoit, että Stewart antoi sille nimen minun mukaani -- nähtyään liikanimeni newyorkilaisessa sanomalehdessä?"

"Niin."

"No minä en muuta sen nimeä. Mutta miten voin kiivetä sen selkään? Se on jättiläishevonen! Katsohan sitä -- se nuuskii minun kättäni! Luulen että se ymmärsi, mitä sanoin. Oletko milloinkaan nähnyt noin hienoa päätä ja noin kauniita silmiä?"

"Sinun on noustava sen selkään kuistilta."

"Tule, Majesty -- meidän täytyy tulla tutuiksi. Sinulla on nyt uusi omistaja, hyvin ankara nuori nainen, joka vaatii sinulta uskollisuutta ja tottelevaisuutta."

Madeline kuljetti hevosta sinne tänne ja oli iloinen sen lauhkeudesta. Hän huomasi, ettei sitä tarvinnut ohjata. Se tuli hänen kutsustaan, seurasi häntä kuin koira, hieroi mustaa turpaansa häntä vasten. Joskus heidän kävelymatkojensa käännepaikoissa se nosti päänsä ja katseli korvat pystyssä tietä, jota oli tullut, sekä kunnaiden taakse. Se katseli laitumen yli. Joku ehkä kutsui sitä vuorten toiselta puolen.

Eräänä iltapäivänä Alfred nosti Madelinen suuren päistärikön selkään.

"Me ratsastamme tuonne vuoren tasaiselle huipulle", sanoi hänen veljensä hevosen selkään noustessaan. "Pidä sen ohjaksia kireällä ja hellitä, kun tahdot sen kulkevan nopeammin. Mutta älä kiljaise sen korvaan, ellet tahdo että Florence ja minä näemme sinun katoavan taivaanrantaan."

Hän ravasi ulos pihasta, alas karja-aitauksien ohi harmaan, avonaisen kentän keskelle, joka ulottui useita maileja rinteelle asti. Florence oli johdossa. Alfred painalsi hänen sivulleen jättäen Madelinen jälkeen. Sitten johdossa olevat hevoset rupesivat laukkaamaan. Ne ehtivät melko pitkän matkan edelle. Madeline tunsi tuulen muuttumattoman, tasaisen suhinan. Häntä kummastutti miten helposti ja mukavasti hän pysyi satulassa. Hän ei ollut milloinkaan tuntenut tuulta kasvoillaan, hevosen harjan sipaisua, kilpajuoksun hilpeätä, tasaista menoa. Se värisytti häntä, tuotti hänelle iloa, tulistutti hänen verensä. Äkkiä hän huomasi huumautuvansa eikä tiennyt mikä hänet sai hellittämään ohjaksia ja eteenpäin kumartuen huutamaan: "Sinä mainio veitikka, juokse!"

Hän kuuli kavioiden nopean kopseen ja kallistui taaksepäin Majestyn nopeuden lisääntyessä äkkiä. Tuuli pisti hänen kasvoihinsa, ulvoi hänen korvissaan ja tempoi hänen tukkaansa. Harmaa tasanko lensi ohi kummallakin puolen ja näytti edessäpäin viittovan häntä kohti. Hänen sokaistuneissa silmissään näyttivät Florence ja Alfred tulevan takaisin. Majesty tavoitti toiset hevoset, aikoi sivuuttaa ne. Tosiaan, se sivuutti ne syöksyen ohi, juoksi eteenpäin ja saavutti jyrkän rinteen.

"Ihanaa!" huudahti Madeline.

Hän oli innoissaan ja jokainen lihas ja hermo värisi hänen ruumiissaan. Kun hän koetti koota irtautuneita hiussuortuviaan, vapisivat hänen kätensä. Sitten hän katsoi ja odotti tovereitaan.

Alfred saavutti hänet nauraen mutta myös huolestuneena.

"Eikö se osaa juosta? Pääsikö se karkaamaan käsistäsi?"

"Ei, minä huusin sen korvaan", vastasi Madeline.

Alfred ohjasi jyrkkää kiemurtelevaa polkua pitkin huipulle. Madeline näki kauniin tasaisen pinnan, joka kasvoi lyhyttä ruohoa. Hän päästi ihmetyksen ja innostuksen huudon.

"Mikä paikka golfia varten! Tämä olisi hienoin kenttä maailmassa."

"Kerran, kun ensin tulin Länteen, olin aivan hukassa -- olin päättänyt lopettaa kaiken", sanoi Alfred. "Ja minä satuin kiipeämään tänne etsiessäni yksinäistä paikkaa kuollakseni. Kun näin tämän, muutin mieleni heti."

Madeline oli vaiti. Hän pysyi mykkänä, kun ratsastettiin laakson ympäri ja jyrkkää tietä alaspäin. Hän ennätti karjatalolle vasta pitkän aikaa toveriensa jälkeen ja illallisen aikana oli miettiväinen. Myöhemmin, kun he kokoontuivat kuistille katsomaan auringonlaskua, herättivät Stillwellin leikilliset valitukset eloon erään ajatuksen, joka leimahti hänen mielessään nopeana kuin salama. Ja kuuntelemalla hän innosti Stillwelliä kertomaan karjanhoitajaparan vastuksista.

"Stillwell, voisiko täällä harjoittaa karjanhoitoa suuressa mitassa, viimeisten menettelytapojen mukaan -- ei välttämättä voittoa tuottaen, mutta siten että se maksaa itsensä -- että se menisi ilman tappiota?" kysyi hän.

"Luulen että voisi", vastasi toinen. "Se olisi varmaan tuottoisaa. Niin, huolimatta kaikesta huonosta onnestani ja kehnoista varusteistani olen elänyt melko hyvin ja maksanut velkani."

"Tahtoisitteko myydä, jos joku maksaisi pyytämänne hinnan?"

"Ottaisin heti sellaisesta mahdollisuudesta vaarin. Mutta kuitenkaan en mielelläni lähtisi tästä paikasta. Olisin tarpeeksi mieletön sijoittaakseni rahan toiseen karjataloon."

"Myisivätkö Don Carlos ja nuo muut meksikkolaiset?"

"Varmasti myisivät. Don on vaivannut minua vuosikausia haluten myydä vanhan karjatalonsa. Ja nämä laakson karjanhoitajat haluavat nähdä rahaa."

"Olkaa hyvä ja sanokaa minulle tarkalleen, mitä tekisitte, jos teillä olisi rajattomat varat?" jatkoi Madeline.

"Hyvä Jumala!" huudahti karjanhoitaja ja hätkähti niin että pudotti piippunsa.

Sitten hän täytti sen uudestaan kömpelöillä sormillaan, sytytti sen, veti muutamia pitkiä savuja, kääntyi ympäri ja katseli Madelinea tarkaten. Hänen kovat kasvonsa alkoivat lauhtua ja rypistyä hymyyn.

"Vanhaa sydäntäni lämmittää ajatella sellaista. Minä uneksin paljon, kun ensin tulin tänne. Mitä minä tekisin, jos minulla olisi rajattomasti rahaa? Kuulkaa! Ostaisin maat pois Don Carlosilta ja sekarotuisilta. Antaisin työtä jokaiselle hyvälle lehmänhoitajalle. Ostaisin kaikki hyvät hevoset laitumilta. Aitaisin parasta laidunmaata. Poraisin vettä laaksosta. Johtaisin putkia myöten vettä alas vuorilta. Patoaisin tuon joen. Mailia pitkä pato kukkulalta kukkulalle antaisi minulle suuren järven. Istuttaisin puuvillapensaikkoja sen ympärille. Täyttäisin sen järven täyteen kaloja. Istuttaisin hedelmäpuita ja puutarhan. Tekisin tästä vanhasta karjatalosta mukavan ja hienon olöpaikan. Laittaisin ruohoa ja kukkia ylt'ympäri sekä toisin nuoria mäntypuita vuorilta. Ja kun kaikki se olisi tehty, istuisin tuolillani ja tupakoisin ja katselisin karjaa, joka tulisi jonossa juomaan ja hajautuisi sitten takaisin laaksoon."

Madeline kiitti karjanomistajaa ja vetäytyi sitten huoneeseensa, missä hän ei tuntenut mitään pakkoa salata sen ihmeellisen ajatuksen voimaa, ajatuksen, joka oli nyt täysin kehittynyt, sitkeä ja viekotteleva.

Seuraavana päivänä hän kysyi Alfredilta, oliko hänen turvallista ratsastaa vuorelle.

"Minä tulen kanssasi", sanoi veli.

"Haluan mennä yksin", vastasi hän.

"Ah!" huudahti Alfred muuttuen vakavaksi. Hän katsahti sisareensa vain kerran nopeasti ja kääntyi sitten poispäin. "Mene vain. Luulen että on turvallista. Minä teen sen turvalliseksi istumalla täällä kaukoputkineni ja pitämällä silmällä sinua. Ole varovainen tullessasi alas. Anna hevosen valita suuntansa. Siinä kaikki."

Madeline ratsasti Majestylla laajan tasangon poikki, ylös mutkittelevaa polkua, kauniin ruohoisen aukean halki ylös tasangolle ja vasta silloin nosti silmänsä katsellakseen siniseen Sierra Madresiin, joka oli kultahuippuinen laskevassa auringonpaisteessa. Kultainen leimu nosti tummat, rosoiset vuoret teräväpiirteiseksi korkokuvaksi. Loputtomasta avaruudesta, sen hiljaisuudesta ja autiudesta tuli esiin hitaasti muuttuvia, värikkäitä varjoja.

Hän ratsasti takaisin alas tielle. Tuuli puhalsi hänen hiuksensa hajalle. Kun ratsu tömisten pysähtyi kuistin portaille, laskeutui Madeline hengästyneenä ja tukka epäjärjestyksessä sen selästä. Alfred tuli vastaan ja hänen huudahduksensa sekä Florencen ihastuneet silmät ja Stillwellin sanattomuus tekivät hänet itsetietoiseksi.

"Hattuni -- ja kampani -- menivät tuulessa. Luulin -- että hiuksenikin menisivät... Tuolla on iltatähti... Luulen olevani hyvin nälkäinen."

Ja sitten hän luopui yrityksestään olla rauhallinen.

"Stillwell", aloitti hän. "Haluan ostaa karjatalonne -- ottaa teidät ylipäällysmieheksi. Haluan ostaa Don Carlosin karjatalon ja muita maatiloja. Haluan ostaa hevosenne ja karjanne -- lyhyesti, tehdä kaikki ne parannukset, joista sanotte niin kauan uneksineenne. Sitten on minulla omia suunnitelmia, joiden kehittämiseksi minun täytyy saada teidän ja Alfredin neuvoja. Huomenna puhutaan siitä kaikesta ja suunnitellaan kaupan yksityiskohdat."

Madeline kääntyi poispäin. Yhä leviävä hymy säteili häneen. Hän ojensi kätensä veljeään kohti:

"Alfred, omituista, eikö olekin, tämä minun tuloni sinun luoksesi? Ei, älä naura. Toivon löytäneeni itseni -- työni, onneni -- täällä Lännen tähden valossa."

Hänen majesteettinsa karjatalo

Viidessä kuukaudessa tapahtui kaikki se, mistä Stillwell oli uneksinut, tuli monta muutosta, parannusta ja uudistusta, tuntui siltä kuin taikakosketus olisi muuttanut vanhan karjatalon. Madeline, Alfred ja Florence olivat puhuneet sopivasta nimestä ja sopineet eräästä, jonka Madeline oli valinnut. Mutta cowboyt nimittivät uutta karjataloa "Hänen Majesteettinsa karjataloksi".

Huhtikuun aurinko paistoi hitaasti kohoavaan vihreään kumpuun, joka oli pesiytynyt kunnaiden suojaan, ja näytti keskittävän kirkkaat säteensä pitkään karjataloon, joka loisti lumivalkoisena tasaiselta huipulta. Talon ympärillä olevat maat eivät millään tavoin muistuttaneet ketoja tai puistoja, siinä ei ollut mitään maisemapuutarhanhoitoa; Stillwell oli vain tuonut vettä, ruohoa, kukkia ja kasveja kummun huipulle ja jättänyt ne sinne sellaisina kuin olivat noudattamaan luonnollista kasvutapaansa. Hänen aatteensa oli ehkä ollut kypsymätön, mutta tulos oli kaunis. Kuumassa auringonpaisteessa syntyi vihreä peite eloon ja kaikkialla nousi kuin taian voimalla monia värikkäitä kukkia. Hauraat sinikellot, valkoiset liljat, kultaiset unikot, väriltään tummaa auringonlaskun kultaa, kaikki kukkivat onnellisessa epäjärjestyksessä. Kalifornian ruusut, jotka olivat punaisia kuin veri, nyökyttivät raskasta päätään ja värisivät mehiläisten painosta. Alhaalla avonaisilla paikoilla loistivat yksinäisinä ja alttiina auringon koko voimalle kaktuskasvien tulipunaiset ja magentapunaiset kukat.

Vihreitä rinteitä oli molemmin puolin tietä. Padotun alangon pohja loisti kirkkaana hitaasti lisääntyvine vesialoineen, missä tuhannet villit muuttolinnut lentelivät, loiskivat ja kirkuivat. Asuntoja -- mukavia ja tilavia taloja, joita kehnoinkaan cowboy ei uskaltanut sanoa hökkeleiksi -- oli rivissä pitkällä maapenkereellä. Ja alhaalla laakson reunalla meksikolaisten asumusten sikermä sekä pieni kirkko todistivat saman uudistavan käden kosketuksen.

Kaikki, mikä oli jätetty vanhasta espanjalaisesta talosta, oli jykevä rakennus, ja tästäkin oli vähän poistettu uusia ikkunoita ja ovia varten. Kaikki uudenaikaiset mukavuudet oli hankittu ja koko sisäpuoli maalattu sekä varustettu matoilla ja huonekaluilla.

Madeline Hammond ajatteli, että vaikkakin muutos, jonka hän oli saanut aikaan vanhassa espanjalaisessa talossa sekä ihmisissä, olikin ollut suuri, oli se tyhjänpäiväinen verrattuna siihen, mikä oli tapahtunut hänessä itsessään. Hän oli löytänyt päämäärän elämässä. Hän oli toimelias, työskenteli käsillään yhtä hyvin kuin ajatuksillaankin, ja kuitenkin hänellä näytti olevan enemmän aikaa lukea, ajatella, tutkia, laiskotella ja uneksia kuin koskaan ennen. Hän näki nyt veljensä vaikeuksista päässeenä, tiellä kaikkeen siihen menestykseen ja varallisuuteen, jolle Alfred antoi arvoa. Madeline oli ollut tarkka karjanhoidon tutkija sekä Stillwellin hyvä oppilas. Hänen johtamanaan, joskus Alfredin ja Florencen seuraamana Madeline oli ratsastanut laitumet lävitse ja tutkinut elämää sekä työtä. Hän oli leiriytynyt avoimelle laitumelle, nukkunut vilkkuvien tähtien alla, ratsastanut neljäkymmentä mailia päivässä päin tomua ja tuulta.

Tämä harjaantuminen Lännen tapoihin oli vaatinut suurta ponnistusta ja melkoista tuskaa. Hänellä oli hyvä terveys ja runsaasti uhkuva elinvoima. Hän oli niin toimelias, että hänen täytyi totuttautua alistumaan päivällislepoon, mikä oli maan tapa ja välttämättömän tarpeellinen kuumina kesäkuukausina. Joskus hän katsoi peiliin ja nauroi pelkästä ilosta nähdessään sen solakan, ruskeakasvoisen ja loistavasilmäisen olennon, joka kuvastui siinä. Se ei ollut niin paljon iloa, jota hän tunsi kauneudestaan, kuin pelkkää elämäniloa.

Joskus hän ajatteli vanhempiaan, sisartaan, ystäviään, miten he olivat itsepintaisesti kieltäytyneet uskomasta, että hän voisi tai tahtoisi pysyä Lännessä. He pyysivät häntä tulemaan kotiin. Ja kun hän kirjoitti, mikä tapahtui velvollisuudentuntoisesti usein, oli viimeinen asia auringon alla, jonka hän luultavasti mainitsisi, se miten hän oli muuttunut. Hän kirjoitti, että palaisi tietysti joskus vierailemaan vanhaan kotiinsa ja tällaiset kirjeet toivat vastauksia, jotka huvittivat Madelinea ja joskus synkistyttivät häntä. Hän aikoi mennä takaisin Itään joksikin aikaa ja sen jälkeen kerran tai pari joka vuosi. Ja vihdoin Madeline päätteli, että todistuksen siitä, miten hän katkaisi pysyvät siteet, tulisivat sukulaiset ja ystävät näkemään paremmin vierailemalla täällä hänen luonaan ennen kuin hän menisi takaisin Itään. Tämä mielessä hän kutsui Heleniä luokseen vierailulle kesän aikana sekä käski sisarta tuomaan niin monta ystävää kuin häntä miellytti.

Ei ollut todellakaan helppo pitää silmällä karjatalon monia liiketointen yksityiskohtia sekä pitää laskua niistä. Madeline huomasi, että se kurssi liikeharjoittelussa, johon hänen isänsä oli vaatinut häntä ottamaan osaa, oli hänelle nyt korvaamaton. Se auttoi häntä tekemään yhdenmukaiseksi ja järjestämään karjanhoidon käytännölliset yksityiskohdat sitä mukaa kuin yksinkertainen Stillwell ne esitti. Hän jakoi suuren karjakannan eri laumoiksi, ja kun jokin lauma oli irrallaan avoimella laitumella, piti hän sitä tarkasti vartioituna. Osa ajasta pidettiin jokainen lauma suljetulla laitumella ruokittuna ja juotettuna sekä suuren cowboyjoukon huolellisesti hoitamana. Hänellä oli palveluksessaan kolme cowboytähystäjää, joiden ainoana velvollisuutena oli ratsastaa laitumilla etsimässä eksynyttä, sairasta tai raajarikkoista karjaa sekä emottomia vasikoita ja tuoda ne hoidettaviksi ja ruokittaviksi. Oli kaksi cowboyta, joiden tehtävänä oli opettaa venäläistä hirvikoiraparvea ja ajaa niiden avulla takaa susia ja kuguaareja, jotka raatelivat laumoja. Paremmat ja kesymmät lypsylehmät erotettiin laidunkarjasta ja pidettiin syöttömaalla maitohuoneen vieressä. Vasikat vieroitettiin emälehmistä sopivaan aikaan kumpienkin hyödyksi. Vanhasta polttamis- ja luokittelumenetelmästä oli luovuttu ja sijaan oli sovitettu toinen, jonka avulla karja, cowboyt ja hevoset säästyivät raakuudesta ja vääryydestä.

Madeline järjesti laajan vihannes viljelyksen ja istutti hedelmätarhoja. Ilmasto oli parempi kuin Kaliforniassa, ja veden ollessa runsas rehoittivat ja kukkivat puut, kasvit ja puutarhat. Madeline käveli halki maa-alueiden, jotka kerran olivat paljaita, nyt vihreitä, loistavia ja tuoksuvia. Siellä oli kanatarhoja, sikaloita ja vesiperäisiä olinpaikkoja hanhille ja ankoille. Täällä karjatalon maanviljelysosastossa Madeline löysi työtä pienelle meksikolaissiirtokunnalle. Heidän elämänsä oli ollut kovaa ja köyhää niin kuin kuiva laakso, jossa he olivat asuneet. Mutta niin kuin laakso oli muuttunut rikkaan vesivirran kosketuksesta, siten oli heidän elämänsä muuttunut avun, myötätunnon ja työn avulla.

Madeline katsoi laajalti tämän maan yli. Saattoi olla kuvittelua, mutta aurinko näytti olevan kirkkaampi, taivas sinisempi, tuuli lempeämpi. Varmaa oli, ettei ruohon ja puutarhan tumma vihreys ollut kuvittelua, ei kukkien valkoinen ja puna, ei niiden tuoksu eikä järven kimallus ja äsken puhjenneiden lehtien lepatus. Siinä missä oli ollut yksitoikkoista harmaata, oli nyt eloisia ja vaihtelevia värejä. Ennen oli hiljaisuus vallinnut sekä päivällä että yöllä, nyt oli aurinkoisten tuntien aikana musiikkia. Pystyyn karkaavien oriiden hirnunta kuului ruohoisilta harjanteilta. Lukemattomia lintuja oli tullut ja jäänyt tänne. Leivosen, mustarastaan ja punarintasatakielen laulu, joka oli Madelinelle tuttu lapsuudesta, sekoittui erämaan kotkan läpitunkevaan huutoon ja turturikyyhkysen alakuloiseen valitukseen.

Eräänä huhtikuun aamuna istui Madeline toimistossaan taistellen erään pulmallisen kysymyksen kanssa. Hänellä oli joka päivä ratkaistavanaan pulmia. Useimmat niistä koskivat kahdenkymmenenseitsemän käsittämättömän cowboyn valvontaa. Tämä erikoinen pulma koski Ambrose Millsiä, joka oli karannut Madelinen ranskalaisen kamarineitsyen Christinen kanssa.

Stillwell katseli Madelinea hymyillen.

"No, neiti Majesty, me saimme heidät kiinni, mutta vasta sitten kun padre Marcos oli vihkinyt heidät. Mutta toimme heidät takaisin ja he ovat nyt siellä toisiinsa pihkaantuneina ja varmaan unohtavat häpeällisen käytöksensä."