Part 4

Madeline ajatteli. Ja sitten rupesi Florence hyräilemään sekä askartelemaan murkinan jäännösten pakkaamisessa. Madeline tunsi äkkiä voimakasta mieltymystä ja kunnioitusta tuota Lännen tyttöä kohtaan. Hän ihaili sitä huomaavaisuutta, hienotunteisuutta tai viisautta -- mitä se olikaan -- joka pidätti Florencea kysymästä, mitä hän tiesi, ajatteli tai tunsi noista tapauksista.

Pian he vierivät taas tietä pitkin alas asteittaista vierua ja sitten alkoivat kiivetä pitkin pitkää harjannetta, joka oli neljän tunnin ajan kätkenyt sen, mitä oli takana. Tämä kiipeäminen oli väsyttävää auringon, tomun ja rajoitetun näköalan takia.

Kun he saapuivat huipulle, pääsi Madelinelta pieni mielihyvän huokaus. Syvä harmaa ja sileä laakso avautui alapuolella ja kohosi toisella puolen pieninä harjanteina, jotka olivat kuin aaltoja, ja nämä veivät kunnaille, missä oli siellä täällä pensas- tai puuryhmiä. Niiden toisella puolen nousi tummia vuoria mäntyjen reunustamina ja rosohuippuisina.

"No, neiti Majesty, nyt tulemme jommoiseenkin paikkaan", sanoi Stillwell läiskäyttäen piiskaansa. "Miksi te sanoisitte noita mustia esineitä tuolla rinteellä?"

"Hevosmiehiksi. Ei, karjaksi", vastasi Madeline epäillen.

"Eipäs. Ne ovat vain tavallisia kaktuksia. Ja tuolla toisella puolen -- katsokaa laaksoa alas. Sievää metsää ehkä, eikö niin?" kysyi hän osoittaen sormellaan.

Madeline näki kauniin metsän laakson keskellä.

"No, neiti Majesty, sen vaikuttaa tämä pettävä ilma. Siellä ei ole metsää. Se on kangastus."

"Todellakin. Miten kaunis se on!" Madeline jännitti katseensa mustaa täplää kohti. Se näytti leijuvan ilmassa, sillä ei näyttänyt olevan tarkoin määrättyjä reunoja, se värisi ja kimalteli, sitten se haihtui ja hävisi.

Vuoret painuivat takaisin taivaanrannan taakse ja nyt tie alkoi taas nousta. Hevoset hiljensivät kulkunsa kävelyksi. Aallokasta harjannetta oli mailin matka ja sitten tulivat kunnaat. Tie nousi kiemurtelevien laaksojen läpi. Puita, pensaita ja kiviä rupesi näkymään kuivilla solateillä. Kuumuus ja tomu tukahutti Madelinea ja hän oli jo väsynyt.

Vanha karjanhoitaja puheli sill'aikaa kun Madeline kuunteli ja Florence torkkui istuimellaan. Aurinko alkoi kadota ja hevoset kulkivat tasaisesti eteenpäin. Pian astui Stillwell alas jyrkän mäen alla ja käveli ohjaten valjaikkoa. Tämän pitkän kiipeämisen aikana Madeline sulki unisena silmänsä. Kun hän ne taas avasi, oli hohtavanvalkoinen taivas muuttunut teräksensiniseksi. Aurinko oli laskenut kunnaiden taakse ja ilma kävi kylmäksi. Stillwell oli noussut ajajanistuimelle ja maiskutteli hevosille. Varjoja hiipi esiin onkaloista.

"No, Flo", sanoi Stillwell, "minä luulen, että meidän on paras syödä loppu murkinasta ennen pimeän tuloa."

"Te ette jättäneet siitä paljoa", nauroi Florence vetäessään korin esiin istuimen alta.

Heidän syödessään lyhyt hämärä muuttui varjoisaksi ja pimeys täytti onkalot. Madeline näki ensimmäisen tähden, heikon, vilkkuvan valopilkun. Taivas oli muuttunut samean harmaaksi. Yö näytti tulevan kylmän tuulen mukana. Madeline oli iloinen siitä, että hänellä oli vaipat käärittyinä ympärilleen ja että hän saattoi nojata Florencea vasten. Onkalot olivat nyt mustia, mutta kunnaiden huiput hohtivat kalpeina vienossa valossa. Hevosten tasainen astunta jatkui, samoin pyörien kitinä ja soran kirskuna. Madeline tuli niin uniseksi, ettei voinut estää väsyneitä silmäluomiaan vaipumasta. Oli uneliaampia hetkiä ja uinahduksista hänet herätti pyörien tärinä epätasaisella paikalla. Sitten tuli sisällötön väliaika, pitkä tai lyhyt, joka päättyi tavallista voimakkaampaan vankkurien kallistumiseen. Madeline heräsi huomatakseen päänsä Florencen olkapäällä. Hän nousi nauraen istumaan ja pyysi anteeksi velttouttaan. Florence vakuutti hänelle, että he pian ehtisivät karjatalolle.

Madeline huomasi sitten, että hevoset vieläkin ravasivat. Tuuli oli kylmempi, yö pimeämpi, kunnaat litteämpiä. Ja taivas oli nyt ihmeellisen syvää sametinsineä ja loisti miljoonien tähtien valossa. Taas Madeline tunsi tuttujen ja kuitenkin hämmästyttävien mielikuvayhdislmien pyrkivän esiin. Nuo valkoiset tähdet kutsuivat häntä omituisesti ja ahdistivat häntä.

Karjantarkastus

Tulen räiskynä herätti Madelinen seuraavana aamuna. Hän töintuskin muisti hämärästi, että oli saapunut karjatalolle ja viety äärettömän suureen taloon ja äärettömän suureen himmeästi valaistuun huoneeseen. Ja hänestä tuntui, että hän oli mennyt heti nukkumaan ja herännyt muistamatta, miten oli tullut vuoteeseen.

Mutta hän oli tuokiossa hereillä. Vuode oli suuren huoneen toisessa päässä. Seinät muistuttivat vanhan läänityslaitoksen aikaisen linnan salia, samoin kivilattiat ja seinät sekä suuret mustuneet orret, jotka kulkivat poikki katon. Harvat huonekalut olivat kuluneet ja ränstyneet. Valoa tulvi kahdesta ikkunasta. Katsellen makuupaikaltaan ulos ikkunasta Madeline näki tumman vuoren, joka nousi loivasti ylöspäin. Huone oli kylmä. Kun hän nosti paljaat jalkansa kivilattialle, veti hän ne pian takaisin lämpimien peitteiden alle. Ja hän oli yhä vuoteessaan koettaen koota rohkeuttaan, kun Florence astui sisään tervehtien iloisesti. Hänellä oli mukanaan höyryävän kuumaa vettä.

"Hyvää huomenta, neiti Hammond! Toivon, että nukuitte hyvin. Eilen illalla te olitte varmasti väsynyt. Tämä vanha karjatalo on kylmä kuin lato. Se lämpiää heti. Al on mennyt poikien ja Billin kanssa. Meidän on mentävä laitumelle hetken kuluttua, kun teidän matkatavaranne ovat saapuneet."

Florencella oli villapusero, liina kaulansa ympärillä, lyhyt halkonainen hame sekä saappaat. Puhuessaan hän kasasi tarmokkaasti puita liedelle, pani Madelinen vaatteet vuoteen jalkapäähän, lämmitti maton ja pani sen lattialle vuoteen viereen. Ja vihdoin hän sanoi hymyillen:

"Al sanoi minulle -- ja tosiaan minä näin itsekin -- että te ette ole tottunut olemaan ilman kamarineitsyttä. Sallitteko minun auttaa itseänne?"

"Kiitos, minä aion olla oma kamarineitsyeni jonkin aikaa. Otaksun että näytän hyvin avuttomalta ihmiseltä, mutta itse asiassa en tunne itseäni sellaiseksi. Ehkä minua on palveltu liian kauan."

"Hyvä on. Aamiainen on heti valmiina ja sen jälkeen katselemme paikkoja."

Madeline oli ihastunut vanhaan espanjalaiseen taloon. Ja mitä enemmän hän katseli sitä, sitä enemmän hän ajatteli, minkä miellyttävän kodin siitä saattaisi tehdä. Kaikki ovet avautuivat pihalle. Talo oli matala, suorakaiteen muotoinen ja tilava. Monet huoneet olivat pimeitä ja ilman ikkunoita, ne olivat tyhjiä. Toiset olivat täynnä karjapaimenten työkaluja, jyväsäkkejä ja heinäpaaluja. Talo itse näytti vahvalta ja hyvin säilyneeltä ja oli sievä. Mutta asuinhuoneissa oli vain tärkeimmät tarvekalut ja ne olivat kuluneita ja ikävännäköisiä.

Mutta kun Madeline tuli ulos, unohti hän ilottoman ja paljaan sisustuksen. Florence vei hänet kuistille ja viittasi kädellään laajan värikkääseen autiuteen.

"Tästä Bill pitää", sanoi hän.

Alussa ei Madeline voinut sanoa, mikä oli taivasta ja mikä maata. Näyttämön suunnattomuus herpaisi hänen käsityskykynsä. Hän istuutui vanhaan keinutuoliin ja katsoi katsomistaan sekä tiesi, ettei hän tajunnut sen todellisuutta, mikä avautui ihmeellisenä hänen edessään.

"Me olemme kunnaiden reunalla", sanoi Florence. "Te muistatte, että me kuljimme vuorijonon pohjoisen pään ympäri? No, se on nyt meidän takanamme ja te voitte nähdä yli rajaviivan Arizonaan ja Meksikoon. Tuo pitkä harmaa rinne on San Bernardinon laakson pää. Suoraan toisella puolella näette mustat Chiricahua-vuoret ja tuolla etelässä Guadalupe-vuoret. Tuo kauhea välillä oleva punainen rotko on erämaa ja kaukana himmeiden, sinisten huippujen takana on Sierra Madre Meksikossa."

Madeline kuunteli, katseli jännittäen silmiään ja ihmetteli, oliko se vain hämmästyttävä kangastus ja miksi se näytti niin erilaiselta kuin kaikki muut, mitkä hän oli nähnyt, niin loputtomalta, niin erehdyttävältä, niin suurenmoiselta.

"Teiltä varmaan kuluu aikaa tottuaksenne olemaan näin ylhäällä ja näkemään näin paljon", selitti Florence. "Siinä on salaisuus -- me olemme korkealla, ilma on kirkas ja koko tuo paljas maailma on allamme. Eikö se tavallaan rauhoita teitä? No, se tekee sen vielä. Katsokaa nyt noita pilkkuja laaksossa. Ne ovat asemia, pieniä kaupunkeja. Rautatie menee tuota pitkin alas. Suurin pilkku on Chiricahua. Sinne on yli neljäkymmentä mailia. Täällä toisella puolen, pohjoisessa, voitte nähdä Don Carlosin karjatalon. Se on viidentoista mailin päässä. Ja minä toivon että se olisi tuhannen päässä. Tuo pieni, vihreä neliö noin puolitiessä tämän paikan ja Don Carlosin välillä -- se on Alin karjatalo. Aivan meidän alapuolellamme ovat meksikolaisten talot. Siellä on kirkkokin. Ja täällä vasempaan näette Stillwellin karja-aitaukset, majat ja hänen tallinsa, kaikki hajoamassa palasiksi. Karjatalo on mennyt raunioiksi. Kaikki karjatalot ovat menossa raunioiksi. Mutta useimmat niistä ovat pieniä ja vähäpätöisiä yrityksiä. Ja täällä -- näettekö tuon tomupilven laaksossa? Siellä on karjantarkastus. Odottakaahan, minä haen kaukoputken."

Kaukoputken avulla Madeline näki etualalla suuren karjalauman, jossa karjan muodostamat tummat vahvat virrat ja täplikkäät viivat kulkivat joka taholle. Hän näki tomuviiruja ja -pilviä, juoksevia hevosia.

"Karjantarkastus! Haluan tietää kaikki siitä -- nähdä sen", selitti Madeline. "Olkaa hyvä ja sanokaa, mitä se merkitsee, mitä varten se on, ja viekää minut sitten sinne alas."

"Se on mainio näky! Minä vien ilomielin teidät alas, mutta luulen ettette halua mennä lähelle. Harvoilla Idän ihmisillä on käsitystä avoimesta laitumesta ja taistelusta, joka karjalla on toimeentulossaan, sekä cowboyn kovasta elämästä. Tämä varmaan avaa teidän silmänne, neiti Hammond. Olen iloissani että haluatte oppia tuntemaan näitä asioita. Teidän veljenne olisi saavuttanut suurta menestystä karjataloudessaan, elleivät kilpailevat karjanhoitajat olisi menetelleet kehnosti. Mutta hän onnistuu vielä heistä huolimatta."

"Totisesti hän tekee sen", vastasi Madeline. "Mutta kertokaa minulle kaikki, mikä koskee karjantarkastusta."

"No, ensiksikin jokainen karjanomistaja merkitsee polttomerkillä oman laumansa. Ilman sitä ei kukaan voi tuntea omaa karjaansa suuressa laumassa. Meidän laitumillamme ei ole aitoja. Eri laumat ovat laitumella yhdessä. Jokainen vasikka on mikäli mahdollista otettava kiinni ja merkittävä emänsä polttomerkillä. Se ei ole helppo tehtävä. Maverick on merkitön vasikka, joka on vieroitettu ja elää yksikseen. Maverick kuuluu sitten sille miehelle, joka löytää sen ja varustaa merkillään. Niillä pikkuvasikoilla, jotka kadottavat emänsä, on kova aika jälkeenpäin. Monet niistä kuolevat. Meillä on joka vuosi kaksi suurta karjantarkastusta, mutta pojat tekevät polttomerkkejä jokseenkin koko vuoden. Vasikka pitäisi varustaa merkillä heti kun se löydetään. Se on varokeino karjanvarkaita vastaan. Varkailla on monta kavalaa temppua. He tappavat vasikan emän, he varastavat ja kätkevät vasikan ja merkitsevät sen sitten.

"Meillä on suuri karjantarkastus syksyllä, kun on runsaasti ruohoa ja vettä ja kun kaikki eläimet ovat hyvässä kunnossa. Laakson karjanhoitajat ajavat yhteen kaiken karjansa, minkä voivat löytää. Sitten he varustavat polttomerkillä ja leikkausmerkiliä jokaisen lauman sekä ajavat sen kotiin. Siihen menee viikkoja. On niin monta sekarotuista, joilla on pieni karjakanta, ja he ovat voimakkaita sekä ahnaita. Bill sanoo, että hän tuntee sekarotuisia, joilla ei milloinkaan ollut sonnia tai lehmää ja nyt heillä on yhä kasvavia laumoja."

"Ja hevoset? Haluan tietää niistä", sanoi Madeline.

"Tulkaa, mennään tarhaan katsomaan harvoja jäljelle jätettyjä hevosia."

Madelinelta menivät aamutunnit kuistilla katsellessa aina muuttuvaa näköalaa. Puolen päivän aikaan tuli ajomies tuoden hänen matka-arkkujaan. Murkinan jälkeen hän vaihtoi vaatteensa ratsastuspukuun ja mennessään ulos huomasi Florencen odottavan hevosineen.

Lännen tytön kirkkaat silmät näyttivät tarkastavan Madelinen ulkomuodon kauttaaltaan yhdellä ainoalla nopealla tutkivalla katseella ja sitten ne loistivat mielihyvästä.

Madelinea hämmästytti se seikka, että vaikka hän ja Florence olivat ratsastaneet jo melkoisen ajan, eivät he ilmeisesti tulleet yhtään lähemmäksi karjantarkastuspaikkaa. Laakson loivenemisen saattoi huomata vasta kun oli päästy muutamia maileja kauemmas. Katsoessaan eteenpäin Madeline kuvitteli laaksoa vain muutaman mailin laajuiseksi. Hän olisi ollut varma siitä, että saattoi kävelyttää hevosensa sen lävitse tunnissa. Kuitenkin tuo Chiricahua-vuorten musta jyrkkäpiirteinen jono oli pitkän päivämatkan päässä ratsastamaan tottuneelle cowboyllekin. Vain taakseen katsomalla saattoi Madeline käsittää etäisyyksien oikean suhteen.

Asteittaisesti mustat pilkut laajenivat sekä muodostuivat karjaksi ja hevosiksi, jotka liikkuivat suuren tomuisen täplän ympäri. Seuraavan puolen tunnin kuluessa Madeline ratsasti Florencen takana saapuen toimintapaikan ulommaisille reunoille. Tytöt pysähdyttivät hevosensa lähellä suuria vaunuja, joiden ympäristössä oli enemmän kuin sata hevosta, jotka söivät, kiljuivat, ravasivat ympäri sekä nostelivat päätään tarkastaakseen tulijoita. Neljä cowboyta oli ratsain vartioimassa tätä hevosjoukkoa. Tömisevien kavioiden kopina täytti Madelinen korvat. Liikkuvat karjajonot olivat sulaneet suureksi liikkuvaksi laumaksi, jonka tomu teki puolittain näkymättömäksi.

"Minä en voi käsittää mitä tapahtuu", sanoi Madeline. "Haluan mennä lähemmäksi."

He menivät puolet matkasta, ja kun Florence taas pysähtyi, ei Madeline ollut vieläkään tyytyväinen vaan pyysi päästä lähemmäksi. Tällä kertaa Al Hammond näki heidät, huusi jotakin, jota Madeline ei ymmärtänyt, ja pysäytti heidät sitten.

"Kyllin lähellä ei ole turvallista. Villejä härkiä! Olen iloinen että tulitte, tytöt. Majesty, mitä ajattelet tästä karjajoukosta?"

Madeline saattoi tuskin vastata mitä ajatteli, sillä melu, tomu ja lakkaamaton liike hämmensi hänet.

Ammuminen ja mylviminen, sarvien ritinä ja kavioiden töminä, karjan tomuinen tuoksina ja kiitävät cowboyt saivat Madelinen hämmentymään ja pelottivat häntä vähän. Mutta hän tunsi innokasta mielenkiintoa ja aikoi pysyä siinä, kunnes itse näkisi, mitä tämä sekasotku merkitsi.

"Aiotteko viipyä kauemmin?" kysyi Florence. Saatuaan myöntävän vastauksen hän varoitti Madelinea: "Jos karannut härkä tai vihainen lehmä tulee, antakaa hevosenne mennä. Se osaa mennä pakoon."

Tämä antoi tilanteelle lisäkiihdytystä ja Madeline syventyi näytelmään. Suuri karjajoukko näytti kuohuvan kuin vesipyörre. Tapahtui niin monta asiaa ja niin nopeasti, ettei Madeline voinut nähdä kymmenettä osaakaan siitä mitä tehtiin. Näytti siltä että ratsastajat tunkeutuivat laumaan ja ajoivat karjan hajalle. Madeline näki erään cowboyn, joka ratsasti valkoisella hevosella ja ajoi takaa härkää. Hän pyöritti lassoa päänsä ympäri ja viskasi sen menemään. Köysi lensi ja silmukka tarttui härän jalkaan. Valkoinen hevonen pysähtyi äkkiä ja härkä kaatui tomuun. Nopeasti kuin leimaus oli cowboy satulasta maassa ja tarttuen härän jalkoihin hän sitoi ne köydellä. Kaikki oli tehty miltei ajatuksen nopeudella. Toinen mies tuli mukanaan polttorauta. Hän sovitti sen härän kupeeseen ja rauta kärvensi nahkaa. Madeline näki savun nousevan ja näky sai hänet sävähtämään sekä tuntemaan halun kääntyä poispäin.

"Katsokaa, neiti Hammond, tuolla on Don Carlos!" sanoi Florence. "Katsokaa tuota mustaa hevosta!"

Madeline näki tummakasvoisen meksikolaisen ratsastavan ohi. Tämä oli liian kaukana hänestä, että olisi erottanut kasvonpiirteet, mutta mies muistutti italialaista rosvoa. Hän ratsasti mainiolla hevosella.

Stillwell ratsasti tyttöjen luo ja tervehti heitä kovaäänisesti.

"Aivan keskellä tuoksinaa, mitä? No, tämä on tosiaan hienoa. Olen iloinen, neiti Majesty, kun ette pelkää tomua tai palavan nahan hajua."

"Ettekö voisi merkitä vasikoita vahingoittamatta niitä?" kysyi Madeline.

"Hohhoo! Eivät ne ole ollenkaan vahingoittuneet. Ne vain mölisevät mammojaan."

Cowboyt osoittivat ihmeteltävää ratsastustaitoa ja vaikka he olivat välinpitämättömiä, kuvitteli Madeline näkevänsä huolenpitoa ratsuista ja karjasta. He vaihtoivat ratsuja usein. Vasta tehtyään tunnin ajan huomioitaan Madeline rupesi näkemään, mikä vaivalloinen ja vaarallinen työ cowboyilla oli suoritettavana. He olivat alituiseen villien, pahankuristen ja suurisarvisten härkien joukossa. Monessa tapauksessa he saivat kiittää hevostaan hengestään. Vaara uhkasi useimmiten, kun cowboy hypähti maahan sitomaan ja merkitsemään vasikkaa, jonka hän oli syössyt kumoon. Jotkut lehmät hyökkäsivät heidän päälleen. Aika ajoin Madelinen sydän hypähti kurkkuun pelosta, että mies saisi surmansa sarvien lävistämänä.

Koko ajan oltiin puuhassa lakkaamatta. Kuului meteliä, mylvinää ja ammumista, tömähdyksiä, kun raskaat ruumiit iskivät toisiinsa ja kaatuivat. Joku lauloi hupaista laulua, toinen vihelteli, muuan poltti savuketta. Aurinko paistoi kuumasti ja hevoset tippuivat hikeä. Madeline alkoi tuntea itsensä sairaaksi. Tomu tukahdutti häntä ja haju miltei läkähdytti. Mutta tämä sai hänet vain päättäväisemmäksi pysymään paikoillaan. Florence pyysi häntä tulemaan pois tai ainakin siirtymään taaksepäin pahimmasta paikasta. Stillwell yhtyi Florenceen. Mutta Madeline kieltäytyi hymyillen. Sitten hänen veljensä sanoi:

"Kuulehan, tämä tekee sinut sairaaksi. Sinä olet kalpea."

Mutta tyttö vastasi aikovansa pysyä siinä, kunnes päivän työ olisi lopussa. Al katsoi häneen kummallisesti eikä sanonut mitään. Sitten alkoi ystävällinen Stillwell puhua.

"Neiti Majesty, te näette karjanhoitajan ja cowboyn elämän aivan sellaisenaan. Katsokaahan tuota Nelsiä. Huomatkaa, että ne vähät hiukset, mitä hänellä on, ovat lumivalkoisia. Hän on punainen, laiha ja kova -- palanut. Hän näyttää kuusikymmenvuotiaalta -- vanhalta mieheltä. No, Nels ei ole nähnyt neljääkymmentä. Neiti Majesty, Arizona se teki Nelsin siksi, mikä hän on, Arizonan erämaa ja lehmäpaimenen työ. Hän oli ampunut pahoja valkoisia miehiä ja pahoja puoliverisiä ennen kuin oli kahdenkymmenenyhden vanha. Hän on nähnyt jonkin verran elämää, tuo Nels. Hän kuuluu erämaahan, voi sanoa että hän on kiveä, tulta, hiljaisuutta, kaktusta ja voimaa. Hän on ihmeellinen mies. Hän näyttää teistä karkealta. No, minä näytän teille kvartsipalasia karjataloni takaosassa olevasta vuoristosta. Ne ovat niin karkeita, että ne haavoittavat teidän käsiänne, mutta niissä on puhdasta kultaa. Ja niin on Nelsin sekä monen muun cowboyn laita.

"Ja tuolla on Price, Monty Price. Hän on loukkaantunut luullakseni. Se on syynä siihen, että hän on ilman hevosta ja köyttä ja ontuu noin. No, hän on saanut pienen viilloksen."

Madeline näki hyvin lyhyen, kurtistuneen pikku miehen, hassunnäköisen ja vääräsäärisen, jolla oli kasvoilla loppuunpalaneen tuhan väri ja kovuus. Mies ontui vankkureita kohti.

"Hänessä ei ole paljon katseltavaa, vai mitä?" jatkoi Stillwell. "No, Monty Price näyttää hitonmoiselta. Mutta ulkonäkö totisesti pettää. Montylla on takanaan kokonaisten vuosien retkeilyt Missourin alangoilla ja suurilla ruohoaavikoilla, missä on korkeata ruohoa ja joskus tulipaloja. Montanassa on lumimyrskyjä, jotka jäädyttävät karjan paikoilleen. Ja hevoset paleltuvat kuoliaiksi. Kertomus Montysta, mikä tuli meidän korviimme, kuuluu näin: Hän oli joutunut ruohoaavikkotuleen ja olisi voinut pelastautua helposti. Mutta siellä oli yksinäinen karjatalo aivan tulilinjalla ja Monty tiesi, että sen omistaja oli poissa ja vaimo sekä pikkulapsi kotona. Hän tiesi myöskin, että tuulen puhaltaessa karjatalo joutuisi tulen uhriksi. Hän pani paljon alttiiksi. Hän pani vaimon taaksensa, kietoi pikkulapsen ja hevosensa peitteeseen sekä ratsasti pois. Se oli tosiaan ratsastusta, olen kuullut! Mutta tuli saavutti Montyn lopulta. Vaimo putosi ja oli hukassa ja sitten kaatui hänen hevosensa. Ja Monty juoksi, käveli ja ryömi tulen lävitse sen pikkulapsen kanssa ja pelasti sen."

Eräs lahja ja kauppa

Viikon ajan oli karjantarkastusnäytelmä ratsastusmatkan päässä karjatalosta ja Madeline vietti enimmän aikansa satulassa. Hän arvioi voimansa liian suuriksi ja useammin kuin kerran oli hänet nostettava hevosensa selästä. Stillwellin mieltymys Madelinen saattelemiseen muuttui levottomuudeksi. Stillwell koetti taivuttaa häntä jäämään pois tarkastuksesta ja Florence kävi vieläkin huolestunteemmaksi. Mutta Madelinea eivät heidän pyyntönsä saaneet taipumaan.

Veli piti häntä silmällä niin paljon kuin tehtävät sallivat, mutta moneen päivään hän ei sanallakaan maininnut sisaren väsymisestä ja kiihotuksen tuomasta jännityksestä tai ehdottanut, että hänen oli parempi mennä takaisin taloon. Monta kertaa Madeline tunsi hänen terävien, sinisten silmiensä pakottavan voiman. Ja noina hetkinä hän tunsi Alfredissa olevan enemmän kuin veljellistä huolenpitoa. Veli piti häntä silmällä, tutki häntä ja punnitsi häntä. Madelinelle tuotti rauhattomuutta ajatus, että Alfred ehkä oli arvannut hänen huolensa. Aika ajoin hän toi cowboyt sisarensa luo ja esitteli, nauroi ja laski leikkiä koettaen tehdä koettelemuksen vähemmän hämmentäväksi näille miehille, jotka olivat niin vähän tottuneet naisiin.

Mutta ennen kuin viikko oli lopussa sai Alfred tilaisuuden sanoa hänelle, että hänen olisi viisaampi antaa karjan tarkastuksen jatkua kunnioittamatta sitä enää läsnäolollaan. Hän sanoi sen nauraen, mutta siitä huolimatta oli vakava. Ja kun Madeline kääntyi häneen hämmästyneenä, sanoi hän suoraan:

"En pidä siitä tavasta, jolla Don Carlos seuraa sinua kaikkialla. Bill pelkää, että Nels tai Ambrose tai joku muu cowboy hyökkää meksikolaisen kimppuun. He syyhyvät saadakseen tilaisuuden. Tietystikin se on sinusta mieletöntä, mutta se on totta."

Mieletöntä se varmasti oli, mutta kuitenkin se saattoi osoittaa Madelinelle, miten täydellisesti hänet oli vallanneet hänen omat tunteensa, jotka karjantarkastuksen melu ja uurastus olivat nostaneet. Hän muisteli, että Don Carlos oli esitetty hänelle ja että hän ei ollut pitänyt miehen tummista, silmäänpistävistä kasvoista ja ulkonevista silmistä, eikä hän ollut pitänyt miehen suloisesta, lempeästä ja mielistelevästä äänestä tai hänen sirosta käyttäytymistavastaan. Hän oli ajatellut, että Don Carlos näytti somalta ja hienolta mainion mustan hevosen selässä. Kun Alfredin sanat saivat hänet ajattelemaan, hän muisti, että missä tahansa hän oli ollut kentällä, oli jalo hevonen hopeakoristeisine satuloineen ja tummine ratsastajineen aina ollut hänen lähellään.

"Don Carlos on seurannut Florencea pitkän aikaa", sanoi Alfred. "Hän ei ole suinkaan nuori mies. Hän on viidenkymmenen. Don Carlos on hyvin kasvatettu ja lisäksi mies, josta tiedämme hyvin vähän. Hänenlaisensa meksikolaiset eivät pidä naisia arvossa niin kuin me valkoiset miehet. En halua että Nels tai Ambrose tekevät köydellään rajun heiton ja vetävät Donin pois hevosensa selästä. Sen takia sinun on parempi ratsastaa talolle ja pysyä siellä."

"Alfred, sinä lasket pilaa ja kiusoittelet minua", sanoi Madeline.

"En suinkaan", vastasi Alfred. "Miten asia on, Flo?"

Florence vastasi, että cowboyt kohtelisivat pienimmänkin aiheen sattuessa Don Carlosia vähemmän kursailevasti ja lempeästi kuin köysissä olevaa härkää. Vanha Bill Stillwell tuli paikalle ja hän ei ainoastaan vahvistanut väitöstä todeksi, vaan myöskin tehosti asian varmuutta omalta kohdaltaan.

"Neiti Majesty", päätti hän, "luulen että jos Gene Stewart ratsastaisi minun sijastani, olisi tuo irvistelevä sekarotuinen saanut jo töksähtää tomuun."

"Minä en ole varma asiasta, mutta minä antaudun", sanoi hän. "Teillä on vain jokin syy ajaaksenne minut pois. Olen varma että sievää Don Carlosta epäillään syyttä."

Sitten hän ratsasti Florencen kanssa pitkää harmaata rinnettä ylös karjatalolle. Sinä yönä häntä vaivasi äärimmäinen väsymys, jonka hän laski enemmän ajatustensa kuin ratsastamisen syyksi. Aamulla hän ilmaisi halun käydä katsomassa meksikolaisten asuntoja, jotka olivat kunnaiden juurella. Florence vastusti sanoen, ettei se ollut sopiva paikka Madelinelle. Mutta Madeline piti päänsä ja tarvittiin vain muutamia sanoja sekä miellyttävä hymy voittamaan toiset.