Part 3

Sitten Madeline istuutui kustille ja syventyi tarkastamaan ympäristöään. Käden ulottuvilla ei se tosiaan ollut puoleensavetävää. Katu oli paksulti pölyssä ja viileä tuuli tuprutti pieniä tomupilviä. Talot olivat mataloita, nelikulmaisia, laakeakattoisia rakennuksia, jotka oli tehty jonkinlaisesta punaisesta sementistä. Ei ollut yhtään ihmistä näkyvissä. Pitkällä kadulla ei näyttänyt olevan loppua, vaikka talorivi ei ulottunut kauaksi. Kerran hän kuuli hevosen ravaavan jonkin matkan päässä ja useita kertoja veturinkellon soivan. Missä olivat vuoret? ihmetteli Madeline. Pian hän näki matalalla talojen kattojen yläpuolella himmeän, tummansinisen, rosoisen rajaviivan. Se näytti ihastuttavan hänen silmiään ja kiinnitti hänen katseensa. Hän oli nähnyt Alpit ja hän oli seisonut Himalajan suuressa, mustassa, valkohuippuisessa varjossa. Mutta ne eivät olleet vetäneet häntä puoleensa niin kuin nämä syrjäiset kalliot. Tämä himmeä taivaanrantaviiva, joka erottautui selvästi sinistä taivasta vasten, lumosi hänet. Florence Kingsleyn lause "ylöspäin viittaavat vuoret" palasi Madelinen mieleen.

Madeline meni huoneeseensa aikoen levätä hetken ja vaipui uneen. Hänet herätti Florencen koputus.

"Neiti Hammond, teidän veljenne on tullut takaisin Stillwellin kanssa."

"Mitä, kuinka minä olen nukkunutkaan!" huudahti Madeline. "Kello on melkein kuusi!"

"Olen iloinen että nukuitte. Olitte väsynyt. Ja täkäläinen ilma tekee vieraat unisiksi. Tulkaa!"

Madeline seurasi Florencea kuistille. Hänen veljensä hypähti ylös ja sanoi:

"Hei, Majesty!" Ja kun hän pani käsivartensa sisarensa vyötäisille, kääntyi hän jykevää miestä kohti, jonka leveät, ryhmyiset kasvot alkoivat väreillä ja rypistyä. "Minä haluan esitellä ystäväni Stillwellin sinulle. Bill, tämä on minun sisareni, josta olen niin usein puhunut sinulle -- Majesty."

"Niin, tämä on iloisin kohtaus elämässäni", vastasi Stillwell. Hän ojensi suuren käden Madelinelle. "Neiti Majesty, teidän näkemisenne on yhtä tervetullut kuin sade ja kukat vanhalle erämaan karjanhoitajalle."

Madeline tervehti ja saattoi töin tuskin pidättää huutoaan, kun toinen rutisti kättä rautaotteella. Mies oli vanha, valkohapsinen ja ahavoitunut, hänellä oli syvät juovat poskissa ja harmaat silmät olivat melkein ryppyihin peittyneet. Jos hän hymyili, ajatteli Madeline, oli hymy erikoista. Sitten miehen kasvot näyttivät lakkaavan värehtimästä, valo katosi ja kasvot olivat kuin karkeasti hakattua kiveä.

"Neiti Majesty, on suorastaan nöyryyttävää kaikille meille, ettemme olleet teitä vastassa", sanoi Stillwell. "Minä ja Al menimme postitoimistoon ja sanoimme muutamia lempeitä sanoja. Niiden olisi pitänyt lähettää tieto karjatalolle. Pelkään, että teillä oli jonkin verran epämiellyttävää viime yönä asemalla."

"Minä olin jokseenkin huolissani alussa ja ehkä peloissani", vastasi Madeline.

"No niin, olen hyvin iloinen saadessani sanoa teille, ettei näillä seuduin ole ketään miestä, jonka olisin mieluummin halunnut olevan teitä vastassa kuin Gene Stewartin."

"Todellakin?"

"Kyllä, ja silloin otan huomioon myöskin Genen heikkouden. Hän on nuori, mutta hän on myöskin ritarillinen. Ihmiset ovat vihaisia Stewartille. Ja minä sanon hyvän sanan hänen puolestaan, koska hän on epäsuosiossa, ja viime yönä hän mahdollisesti saattoi pelotella teitä, kun tulitte tuoreeltanne Idästä."

Madeline piti vanhasta miehestä, mutta kun hänellä ei tuntunut olevan mitään sanottavana, pysyi hän vaiti.

"Neiti Majesty, karjanhoitajan työ on menemässä. Ei ole paikkaa Genelle. Jos nyt ei olisi uudet ajat, olisi hänestä melkein tullut pyssymies. Mutta hän ei voi sopia mihinkään nyt. Hän ei voi pitää kiinni mistään hommasta ja hän on menossa alaspäin."

"Minua surettaa kuulla sitä", mutisi Madeline. "Mutta eivätkö nämä uudet ajat ole täällä hieman villejä? Junailija kertoi minulle kapinoista, rosvoista ja ryöstöretkistä."

"No, näinä päivinä on hieman miellyttävämpää ja innostavampaa kuin moneen vuoteen", vastasi Stillwell. "Pojat ovat taas ryhtyneet pyssyihinsä. Mutta siihen on syynä Meksikon vallankumous. Rajalla on selkkauksia. Luulen, etteivät Idän ihmiset tiedä, että on vallankumous. No, Madero tahtoo kukistaa Diazin ja sitten joku muu kapinallinen tahtoo kukistaa Maderon. Se tietää levottomuuksia rajalla. Enpä ihmettelisi, jos setä Samin olisi pistettävä kätensä peliin. Meillä on ammuskeltu ja veitsi on heilunut ja hieman on karjaakin ryöstetty."

"Niin, todellakin, Majesty", puuttui Alfred puheeseen. "Sinä olet osunut mielenkiintoiseen aikaan vierailulle meidän luoksemme."

"Niin, siten asia varmaan näyttää olevan", vastasi Stillwell. "Viime yö ei ollut erikoisen kehno, kun ottaa lukuun muutamat muut yöt äskettäin. Ei ollut paljon tehtävää. Mutta minulla oli kova kolaus. Kun eilen tulimme, mukana joukko karjaa, lähetin minä erään cowboyni, Danny Mainsin, edelläpäin tuomaan rahaa, joka minun oli maksettava käteisellä, ja minä halusin saada rahan kaupunkiin ennen pimeän tuloa. No, Danny ryöstettiin. Minä kyllä luotan poikaan. Kaupungissa on ollut sekarotuisia ja he tiesivät mahdollisesti rahan tulosta.

"No, kun minä saavuin karjoineni, olin hieman pulassa saadakseni asiat laidalleen. Ja tänään minä en ollut enkelimäisellä tuulella. Kun olin saanut asiani toimitetuksi, lähdin liikkeelle koettaen saada hajua rahasta. Ja minä satuin meillä olevaan taloon, joka käy vankilasta, sairashuoneesta, vaalipaikasta ja mistä tahansa. No, juuri silloin se oli sairashuoneena. Muuan sekarotuinen, joka oli pahasti loukkaantunut, makasi salissa, jonne hänet oli tuotu asemalta. Joku oli lähettänyt hakemaan tohtoria, mutta hän ei ollut vielä tullut. Minulla on ollut vähän kokemusta ampumahaavoista ja minä tarkastin sitä kaveria. Häneen ei ollut ammuttu pahasti, mutta minä ajattelin että oli verenmyrkytyksen vaara. Joka tapauksessa minä tein kaiken minkä voin.

"Olin menemäisilläni tieheni, kun Pat Hawe tuli sisään. Hän on sheriffi. Mutta Pat Hawe -- no, luulen ettei minun ole hyvä sanoa, mitä ajattelen hänestä. Hän tuli saliin, kiljui ja aikoi pidättää Danny Mainsin. Minä sanoin Patille kohteliaasti, että raha oli minun ja ettei hänen tarvinnut olla huolissaan siitä. Ja jos minä halusin päästä varkaan jäljille, saatoin tehdä sen yhtä hyvin kuin joku muukin. Pat ulvoi, että laki on laki ja aikoi ruveta selittämään lakia. Minusta näytti siltä, että Pat oli vahvasti päättänyt pidättää ensimmäisen miehen, johon hän saattoi jollakin tekosyyllä käydä käsiksi.

"Sitten hän tyyntyi vähän ja rupesi juuri kyselemään haavoittuneen sekarotuisen asiaa, kun Gene Stewart tuli sisään. Aina kun Pat ja Gene sattuvat yhteen, muistuu minulle mieleen aikaisemmat ajat seitsemänkymmenluvulla. Luonnollista oli että jokainen vaikeni. Sillä Pat vihaa Geneä ja Gene ei ole oikein suopea Patille. He ovat ensiksikin vihollisia ja tapausten kulku täällä El Cajonissa on vahvistanut vihollisuutta.

"'Halloo, Stewart, sinä juuri olet se, jota minä haen', sanoi Pat.

"Stewart katseli häntä ja sanoi kylmästi ja pilkallisesti:

"'Hawe, sinä haet minua aika lailla, kun minä tallustelen aivan toisia teitä.'

"Pat kävi punaiseksi, mutta hillitsi itsensä.

"'Kuulehan, Stewart, sinähän huolehdit siitä päistärikkö hevosestasi, jolla on ylimyksellinen nimi?'

"'Luulenpa, että teen niin', vastasi Gene lyhyesti.

"'No, missä se on?'

"'Se ei ole sinun asiasi.'

"'Ohoo, eikö ole? Stewart, viime yönä oli muutamia omituisia sattumuksia, joista sinä tiedät jotakin. Danny Mains ryöstetty -- Stillwellin raha mennyt -- sinun hevosesi mennyt -- tuo pieni homsu Bonita mennyt -- ja tämä sekarotuinen miltei mennyt myöskin. Nyt, ottaen huomioon että sinä olit myöhään ylhäällä ja maleksit asemalla, mistä tämä sekarotuinen löydettiin, ei ole epätodenmukaista ajatella, että sinä saattaisit tietää, miten hän sai köniinsä -- eikö niin?'

"Stewart nauroi ja pyöritti savukkeen katsellen Patia. Sitten hän sanoi, että jos hän olisi antanut sekarotuiselle köniin, ei siitä olisi milloinkaan tullut tällaista hutiluksen työtä.

"'Minä voin pidättää sinut epäluulon alaisena, Stewart. Mutta ennen kuin menen niin pitkälle, tarvitsen vähän todistuksia. Minun täytyy saada käsiini Danny Mains ja se pieni sekarotuinen tyttö. Minä haluan saada selville, missä sinun hevosesi on. Sinä et ole milloinkaan lainannut sitä eikä ole ryöstöretkeilijöitä tällä puolen rajaa varastamassa sitä sinulta. On omituista että se hevonen on mennyt.'

"'Sinä olet varmaan mainio salapoliisi, Hawe, ja minä toivotan sinulle onnea', vastasi Stewart.

"Se näytti ärsyttävän Patia ylenmäärin ja hän polki jalkaansa. Sitten sai hän erään ajatuksen ja hän pudisti sormeaan Stewartin kasvojen edessä.

"'Sinä olit päissäsi viime yönä?'

"Stewart ei räpäyttänyt silmäänsäkään.

"'Sinä tapasit jonkun naisen, eikö niin?' huusi Hawe.

"'Minä kohtasin ladyn', vastasi Stewart rauhallisena ja uhkaavan näköisenä.

"'Sinä kohtasit Al Hammondin sisaren ja veit hänet Kingsleyn luo. Ja huomaa tämä, herra ritari cowboy, minä aion mennä sinne ja tehdä sille maailmannaiselle muutamia kysymyksiä. Ja jos hän on yhtä umpisuinen kuin sinä, minä pidätän hänet.'

"Gene Stewart meni valkoiseksi. Minä melkein odotin hänen lentävän toisen kimppuun, niin kuin hän tekee kun häntä ärsytetään. Mutta hän oli rauhallinen ja ajatteli. Sitten hän sanoi:

"'Pat, jos teet sen tempun, saat miettiä sitä koko elämäsi loppuajan. Ei ole mitään syytä pelottaa neiti Hammondia. Ja koettaa pidättää hänet olisi semmoinen häväistys, jota ei siedettäisi El Cajonissa. Jos olet vihainen minulle, lähetä minut vankilaan. Minä kyllä menen. Jos haluat vahingoittaa Al Hammondia, tee se jollakin miesmäisemmällä tavalla. Älä rupea purkamaan kiukkuasi meitä kohtaan häpäisemällä ladya, joka on tullut tänne pienelle vierailulle. Me olemme kylliksi pahoja olematta silti halpamaisia kuten sekarotuiset.'

"Se oli pitkä puhe Geneltä ja ajatella että Gene Stewart puhui hiljaa ja lempeästi punasilmäiselle sheriffille. Ja Pat, hän näytti niin pirullisen iloiselta, että jollei jokin seikka Genen esiintymisessä pitänyt minua alallani, olisin minä itse ryhtynyt leikkiin. Oli selvää että Pat Hawe oli unohtanut lain ja virkamiesasemansa kiukuissaan.

"'Minä menen juuri nyt', huusi hän.

"Ja tämän jälkeen olisi jokainen voinut kuulla kellon tikittävän mailin päästä. Stewart näytti olevan tukehtumaisillaan ja lopuksi hän puhkesi puhumaan:

"'Mutta mies, ajattelehan kuka hän on! Hän on neiti Hammond! Jos olisit nähnyt hänet, niin vaikka olisit päästäsi sekaisin tai juovuksissa, sinä et voisi tehdä sitä.'

"'Enkö voisi? No näytänpä sinulle hiivatin äkkiä! Mitä minä huolin siitä, kuka hän on. Ne mainiot idän naiset -- minä olen kuullut niistä. Se Hammondin naisihminen...'

"Äkkiä Hawe lopetti ja punainen naama muuttui vihreäksi kun hän meni hakemaan revolveriaan."

Stillwell keskeytti kertomuksensa vetääkseen henkeä ja kuivasi kosteata otsaansa. Nyt hänen kasvonsa alkoivat kadottaa karkeuttaan. Ne muuttuivat, ne pehmenivät, värähtelivät, ja hän hymyili.

"Ja sitten, neiti Majesty, sitten tapahtui jotakin. Stewart otti Patin revolverin ja heitti sen lattialle. Ja se mikä seurasi oli kaunista. Varmaan se oli kaunein näky minkä olen ikinä nähnyt. Kun tohtori tuli, hänellä oli toinenkin haavoittunut ja hän sanoi, että uusi potilas tarvitsisi neljä kuukautta ennen kuin olisi ylhäällä ja taas reippaan näköinen. Ja Gene Stewart lähti rajalle päin."

Matkustus auringonnoususta auringonlaskuun

Kun veli herätti Madelinen seuraavana aamuna, ei päivä ollut vielä noussut. Kylmyys värisytti häntä ja hänen oli haparoitava tulitikkuja ja lamppua.

"Majesty, nyt on edessä jotakin josta saat oppia tuntemaan todellisuutta", ilmoitti Al iloisesti. "Me ajamme sinut heti liikkeelle, sillä meidän täytyy kiiruhtaa takaisin karjatalolle. Yleinen karjantarkastus alkaa huomenna. Sinä saat tulla vankkureissa Stillwellin ja Florencen kanssa. Minä ratsastan edellä poikien kanssa ja teen vähän valmista teitä varten karjatalossa. Teidän tavaranne tulevat jäljessä, mutta eivät ehdi sinne ennen kuin huomenna. Siitä tulee pitkä matka -- melkein viisikymmentä mailia. Flo, älä unohda ottaa mukaan pari vaippaa. Kääri hänet hyvin vaippoihin. Ja koeta kiiruhtaa valmiiksi. Me odotamme."

Vähän myöhemmin, kun Madeleine meni ulos Florencen kanssa, oli päivä valkenemassa. Hevoset pureskelivat kuolaimiaan ja tömistelivät hiekassa.

"Huomenta, neiti Majesty", sanoi Stillwell jurosti korkeiden ajoneuvojensa etuistuimelta.

Alfred sijoitti Madelinen takaistuimelle ja Florencen hänen viereensä sekä kääri heidät vaippoihin. Sitten hän nousi hevosensa selkään ja lähti. "Hei hevoset!" murisi Stillwell ja valjaikko lähti ravaamaan. Florence kuiskasi Madelinen korvaan:

"Bill on äreä aikaisin aamulla. Hän sulaa pian kun tulee lämmin."

Oli vielä hämärä, eikä Madeline voinut nähdä, miltä kaupunki todellisuudessa näytti. Hän oli iloinen että pääsi pois sieltä.

"Tuossa tulevat cowboyt", sanoi Florence.

Jono ratsumiehiä liittyi joukkoon Alfredin perään kadotakseen vihdoin näkyvistä. Kun Madeline katseli heitä, valkeni harmaa hämärä sarastukseksi. Kaikki oli hänen ympärillään paljasta ja mustaa. Taivaanranta näytti olevan lähellä eikä yksikään kukkula tai puu rikkonut yksitoikkoisuutta. Seutu näytti olevan laakeata, mutta tie kulki ylös ja alas pienten harjanteitten yli. Madeline katsahti taaksepäin edellisenä päivänä näkemiään vuoria kohti ja näki vain paljasta ja mustaa maata, sellaista kuin sekin joka avautui edessä.

Kylmä tuulenhenkäys osui hänen kasvoihinsa ja hän värisi. Florence huomasi sen ja veti esiin toisen vaipan sekä kääri sen tiukasti hänen ympärilleen leukaan asti. Mutta tuuli tuntui tunkeutuvan vaippojen lävitse. Ilma oli kylmää, puhdasta ja purevaa. Se oli niin ohutta, että hänen oli hengitettävä nopeasti.

"Eikö teillä ole ky-kylmä?" kysyi Madeline.

"Minulla?" nauroi Florence. "Minä olen tottunut siihen. Minulle ei tule milloinkaan kylmä."

Lännen tyttö istui kädet paljaina vaipan ulkopuolella, jota hänen ei ilmeisesti tarvinnut vetää ympärillensä. Madeline ajatteli, ettei hän ollut milloinkaan nähnyt niin kirkassilmäistä, tervettä ja mainiossa kunnossa olevaa tyttöä.

"Pidättekö auringonnoususta?" kysyi Florence.

"Kyllä, luulen niin", vastasi Madeline epävarmasti. "Suoraan sanoen minä en ole nähnyt sitä vuosiin."

"Meillä on kauniita auringonnousuja ja auringonlaskut ovat karjatalolta katsoen ihania."

Pitkiä punertavia kuusirivejä kulki yhdensuuntaisina itäisen taivaanrannan kanssa, joka näytti vetäytyvän poispäin. Taivaalla oli joukko ohuita, untuvaisia pilviä. Etelään ja länteen päin oli taivas tumma, mutta se muuttui joka hetki. Idän taivas kimalteli. Sitten kokoontui yhteen paikkaan kultaista valoa ja se tiheni hitaasti, kunnes oli kuin tulta. Ruusuinen pilvijoukko muuttui hopeiseksi ja helmenväriseksi ja sen takaa pisti esiin suuri kultainen pyörä. Tumman taivaanrannan yläpuolella loisti voimakkaan valoisana kehränä aurinko. Se nousi nopeasti ajaen loistollaan pimeyden harjanteiden väliltä ja antaen värien ja välimatkojen tulla näkyviin.

"Niin", sanoi Stillwell ja ojensi pitkät käsivartensa kuin olisi juuri herännyt, "tämä joltakin tuntuu."

Florence tyrkkäsi Madelinea ja nyökäytti hänelle.

"Hieno aamu, tytöt", jatkoi Bill läiskäyttäen piiskaansa. "Neiti Majesty, koko aamun tulee matka olemaan jotenkin vähän mielenkiintoista. Mutta kun pääsemme ylöspäin, pidätte te varmasti siitä. Kas tuota! Katsokaa lounaaseen, juuri tuon kauimpana olevan harjanteen yli."

Madeline antoi katseensa kulkea pitkin harmaata taivaanrantaa sinne missä tummansiniset huiput nousivat harjanteen yläpuolelle.

"Peloncillo-vuoret", sanoi Stillwell. "Sitten olemme määränpäässä, kun tulemme sinne. Emme näe niitä enää ollenkaan ennen iltapäivää, jolloin ne kohoavat äkkiä."

Peloncillo! Madeline muisteli nimeä. Missä hän oli kuullut sen? Sitten hän muisti. Cowboy Stewart oli käskenyt tuon pienen meksikolaistytön Bonitan mennä Peloncilloon päin. Luultavasti oli tyttö ratsastanut suurella tummalla hevosella juuri tätä tietä yksinään. Madeline tunsi pienen väristyksen, jota ei aiheuttanut kylmä tuuli.

"Tuossa on kaniini!" huudahti Florence äkkiä.

Madeline näki koiraskaniinin. Se oli suuri kuin koira ja sen korvat olivat suuret. Se näytti olevan hävyttömän kesy. Siitä lähtien vanha Bill ja Florence kilpailivat saadakseen Madelinen huomion kiintymään tien varrella näkyviin arosusiin, jotka hiipivät pensaikkoon, hiirihaukkoihin, jotka leijailivat lietteeseen uupuneen lehmän raadon yläpuolella, omituisiin pikku sisiliskoihin, jotka juoksivat nopeasti tien poikki, karjaan, joka oli laitumella, meksikkolaisten karjapaimenten mökkeihin, villeihin hevosiin, jotka pää korkealla katselivat heitä harjanteilta. Kaikkia näitä Madeline katseli, alussa välinpitämättömästi, koska välinpitämättömyys oli tullut hänen tottumuksekseen, ja sitten mielenkiinnolla, joka kohosi ja kasvoi vähitellen. Se kasvoi, kunnes hän näki pienen repaleisen meksikkolaispojan kahareisin pikkuruisimman aasin selässä, minkä hän oli ikinä nähnyt. Tämä herätti hänet. Hän tunsi kauan sitten kuolleiden tunteiden heikon heräämisen -- innostuksen ja riemun tunteen. Kun hän huomasi sen, hengitti hän syvään kylmää kirpeätä ilmaa ja tunsi sisäistä iloa. Ja hän arvasi, vaikka ei tiennyt miksi, että tästälähin hänen elämäänsä tulisi jotakin uutta, jotakin jota hän ei ollut tuntenut milloinkaan ennen, jotakin hyvää tavallisessa, luonnollisessa ja alkuperäisessä elämässä.

Sillä välin kun Madeline katseli ympärilleen ja kuunteli tovereitaan, nousi aurinko korkeammalle ja tuli kuumaksi. Hevoset jatkoivat väsymättä vakavaa ravaamistaan ja maili mailin perästä livahti ohitse.

Muutaman harjanteen huipulta katsoi Madeline alangolle, mihin eräät cowboyt olivat pysähtyneet ja istuivat tulen ympärillä ilmeisesti puuhaten puolipäiväateriaansa. Heidän hevosensa olivat laitumella pitkässä harmaassa ruohossa.

"Niin, tuon palavan puun haju saa veden suuhuni", sanoi Stillwell. "Olen tosiaan nälkäinen. Me olemme täällä puolipäivän ajan ja annamme hevosten levätä. Niillä on vielä pitkä matka karjatalolle asti."

Hän pysähtyi lähellä leiritulta ja kivuten alas alkoi päästää hevosia valjaista. Florence hypähti ulos vankkureista ja kääntyi auttamaan Madelinea.

"Kävelkää hieman edestakaisin", sanoi hän. "Te olette varmasti kangistunut pitkästä istumisesta. Minä valmistan murkinaa."

Madeline tuli alas iloissaan siitä että sai oikoa jäseniään ja kuljeksia ympäri. Hän kuuli Stillwellin heittävän valjaat maahan ja taputtavan hevosiaan.

Murkina-ajan kuluessa huomasi Madeline olevansa ilmeisesti suuren mielenkiinnon kohteena kolmen cowboyn puolelta. Hän vastasi kohteliaisuuteen ja näki huvikseen, että heihin samalla mitalla tuijottaminen tuotti heille kiusallista huolestumista. He olivat täysikasvuisia miehiä -- yhdellä heistä oli valkoiset hiukset -- mutta näyttivät olevan kuin poikia, jotka on tavattu varkain luomassa kielletyn katseen sievään tyttöön.

"Cowboyt ovat tosiaan mielistelijöitä", sanoi Florence.

Madeline huomasi iloisen vilkutuksen hänen kirkkaissa silmissään. Cowboyt kuulivat sen ja vaikutus heihin oli tehoisa. He häpesivät ja hämmentyivät. Madelinesta oli vaikeaa nähdä, missä suhteessa he olivat julkeita, vaikka heidät oli ilmeisesti vallannut syyllisyydentietoinen tunne. Hän muisteli vaateliaitten englantilaisten silmien arvostelevia katseita, hävyttömiä ranskalaisia tuijotuksia, polttavia espanjalaisia silmäyksiä -- kujanjuoksuja, joita kenellä tahansa amerikkalaisella tytöllä oli kestettävänään ulkomailla. Verrattuna niihin silmiin olivat näiden miesten silmät hymyilevien, innokasten poikasten silmiä.

"Hoo, hoo!" mylvi Stillwell. "Florence, sinä olet osunut juuri naulan päähän. Cowboyt ovat suuria mielistelijöitä. Pojat pysähtyivät, laskivat maahan kuormansa ja odottivat vain meitä. Se ei ole niin hämmästyttävää Boolyn ja Nedin suhteen -- he ovat nuoria ja villejä -- mutta tuo Nels, hän on kyllin vanha ollakseen teidän kummankin tytön kummi. Se on tosiaan omituista."

Seurasi hiljaisuus. Valkotukkainen cowboy Nels puuhasi tarkoituksettomasti leiritulen ääressä ja nousi sitten pystyyn kasvot punaisina.

"Bill, sinä olet hitonmoinen valehtelija!" sanoi hän. "Luulen etten välitä tulla lasketuksi samaan luokkaan Boolyn ja Nedin kanssa. Näillä mailla ei ole yhtään cowboyta, joka pitäisi naisia suuremmassa arvossa kuin minä. No, Bill, jos sinulla on semmoiset silmät, niin olet ehkä nähnyt jotakin tiellä?"

"En ole nähnyt mitään", vastasi toinen lyhyesti.

Hänen huolettomuutensa katosi ja punaiset rypyt kävivät kapeammiksi hänen silmiensä ympärillä.

"Katsohan vähän näitä hevosen jälkiä", sanoi Nels, vei Stillwellin muutamia askelia sivuun ja osoitti suuria kavionjälkiä maassa. "Luulen että tunnet hevosen, joka on tehnyt ne?"

"Gene Stewartin päistärikkö!" huudahti Stillwell, lysähti polvilleen ja alkoi tutkia jälkiä. "Silmäni ovat kyllä tarkkana, mutta jäljet eivät ole enää tuoreita."

"Luulen että ne on tehty varhain eilen aamulla."

"No mitä sitten?" Stillwell katsoi cowboyhinsa. "On yhtä varmaa kuin tuo sinun punainen nenäsi, ettei Gene ratsastanut päistäriköllä."

"Kuka sanoi että hän ratsasti? Muukin käy vanhaksi kuin sinun silmäsi. Seuraahan vain jälkiä. Tule mukaan."

Stillwell käveli hitaasti pää painuneena ja mutisten itsekseen. Noin kolmenkymmenen askelen päässä leiritulesta hän pysähtyi äkkiä ja lysähti taas polvilleen. Sitten hän ryömi pitkin maata ilmeisesti tutkien jälkiä.

"Nels, kuka tahansa olikin Stewartin hevosen selässä, hän tapasi jonkun. Ja he menivät eteenpäin yhdessä, mutta eivät laskeutuneet alas hevosiltaan."

"Jokseenkin hyvin päätelty", vastasi cowboy.

Stillwell nousi ylös ja käveli nopeasti vasempaan hakemaan muutamia vitsoja, pysähtyi ja katseli lounaaseen ja tuli sitten takaisin. Hän katseli järkkymätöntä cowboyta.

"Nels, en pidä tästä vähääkään", murisi hän. "Jäljet menevät suoraan Peloncilloon päin."

"Varmasti", vastasi Nels.

"No?" jatkoi Stillwell kärsimättömästi.

"Luulen että tiedät, mikä hevonen on tehnyt toiset jäljet?"

"Minulla on vahvat epäilykset, mutta en ole varma."

"Se oli Danny Mainsin poni."

"Miten tiedät sen?" kysyi Stillwell terävästi.

"Bill, tuon pikku hevosen vasemmassa etujalassa on aina kenkä, joka menee vinoon. Kuka tahansa pojista voi sanoa sen sinulle. Minä tuntisin tuon jäljen vaikka olisin sokea."

Stillwellin punakka naama meni pilveen ja hän potkaisi kaktusta.

"Tuliko vai menikö Danny?" kysyi hän.

"Luulen että hän meni poikkimaisin Peloncilloa kohti. Mutta en ole siitä varma seuraamatta hänen jälkiään taaksepäin jonkin matkaa. Minä juuri odotin että tulisit tänne."

"Nels, et kai luule, että poika on paennut sen pikku veitikan Bonitan kanssa?"

"Hän oli varmasti mieltynyt Bonitaan, samoin kuin Genekin oli ja Ed Linton ennen kuin hän joutui naimisiin. Ja kaikki pojat. Hän on varmaan aika elävä, se pieni mustasilmäinen paholainen. Danny on hyvin voinut karata hänen kanssaan. Danny ryöstettiin tiellä kaupunkiin ja sitten hän häpeissään joi itsensä juovuksiin. Mutta hän tulee pian näkösälle."

"No ehkä sinä ja pojat olette oikeassa. Luulen että olette. Nels, eihän voi olla epäilystä siitä, kuka ratsasti Stewartin hevosella?"

"Se on yhtä selvää kuin hevosen jäljet."

"Se kaikki on hämmästyttävän omituista. Se ällistyttää minua. Toivon että pojat vähentäisivät juomistaan. Minä pidin paljon Dannysta ja Genestä. Pelkään että Gene on mennyttä. Jos hän menee rajan yli sinne, missä tapellaan, ei kulu pitkää aikaa ennen kuin hän saa lopputäräyksen."

"Bill, luulen, että minun olisi parempi mennä Peloncilloon päin. Ehkä löydän Dannyn."

"Sinun olisi tehtävä niin, Nels", vastasi Stillwell. "Mutta älä kuluta enempää kuin pari päivää. Me emme voi suoriutua karjantarkastuksesta ilman sinua."

Tähän keskustelu loppui. Stillwell rupesi valjastamaan valjaikkoaan ja cowboyt lähtivät hakemaan hajallaan olevia hevosiaan. Madeline oli tuntenut uteliasta mielenkiintoa ja näki että Florence oli huomannut sen.

"Kaikenlaisia asioita tapahtuu, neiti Hammond", sanoi hän vakavasti, miltei surullisesti.