Part 2
"Olen iloinen saadessani tavata teidät", vastasi Florence lämpimästi. "Tulkaa sisään. Olen niin hämmästynyt, että unohdan mitä minun pitäisi tehdä. Al ei ole maininnut mitään teidän tulostanne."
"Hän ei varmaankaan saanut sähkösanomaani", sanoi Madeline sisään astuessaan.
Florence pani lampun pöydälle. Madeline näki nuoren naisen, jolla oli hymyilevät, ystävälliset kasvot ja ylenpalttisen tuuheat vaaleat hiukset, jotka riippuivat hänen aamunuttunsa yli.
"Nyt Al tulee iloiseksi!" huudahti Florence. "Tehän olette valkoinen kuin lakana. Olette varmasti väsynyt. Kuinka kauan teidän täytyi odottaa asemalla? Minä kuulin junan tulevan tunteja sitten. Tämä asema on yöllä yksinäinen. Jospa olisin tiennyt, että te olitte tulossa! Tosiaan, te olette hyvin kalpea. Oletteko sairas?"
"En. Olen vain hyvin väsynyt. Matkustaminen oli raskaampaa kuin kuvittelin. Minulla oli jokseenkin pitkä aika odottaa saavuttuani asemalle, mutta en voi sanoa, että siellä olisi ollut yksinäistä."
Florence Kingsley tutki Madelinen kasvoja tarkoin ja katsoi sitten vaikenevaa Stewartia pitkään ja merkitsevästi. Sitten hän sulki huolellisesti ja rauhallisesti toiseen huoneeseen vievän oven.
"Neiti Hammond, mitä on tapahtunut?" hän kysyi hiljaa.
"En halua palauttaa mieleeni kaikkea, mitä on tapahtunut", vastasi Madeline. "Mutta sen sanon Alfredille, että olisin mieluummin tahtonut tavata apashin kuin cowboyn."
"Älkää sanoko Alille siten", huudahti Florence. Sitten hän tarttui Stewartiin ja veti tämän lampun ääreen. "Gene, sinä olet juovuksissa!"
"Olin kelpo lailla päissäni", vastasi toinen ja painoi päänsä alas.
"Mitä sinä olet tehnyt?"
"No, katsohan, Flo, minä vain..."
"Minun ei tarvitse tietää. Minä voisin sanoa sen. Gene, etkö milloinkaan opi säädyllisyyttä? Etkö milloinkaan lakkaa juomasta? Sinä kadotat kaikki ystäväsi. Stillwell on kiintynyt sinuun. Al on ollut paras ystäväsi. Molly ja minä olemme hartaasti pyytäneet sinua, ja nyt sinä olet mennyt ja tehnyt -- Jumala ties mitä."
"Miksi naisten tarvitsee pitää huntuja?" murisi Stewart. "Minä olisin tuntenut hänet, ellei olisi ollut tuota huntua."
"Ja sinä et olisi loukannut häntä. Mutta seuraavaa tyttöä olisit, joka olisi tullut vastaan. Gene, sinusta ei ole toivoa. Nyt sinä menet ulos täältä etkä tule milloinkaan takaisin!"
"Flo!" rukoili mies.
"Minä tarkoitan juuri sitä."
"Luulenpa sitten, että tulen huomenna takaisin ottamaan lääkkeeni", vastasi toinen.
"Uskallapas vain!" huudahti Florence.
Stewart meni ulos ja sulki oven.
"Neiti Hammond, te -- te ette tiedä, miten tämä koskee minuun", sanoi Florence. "Mitä te ajattelettekaan meistä! On niin onnetonta, että teille sattui tämä. Nyt teillä ehkä ei ole rohkeutta jäädä. Neiti Hammond, Gene Stewart on paholainen, kun on juovuksissa. Yhtä kaikki tiedän, että hän ei tarkoittanut mitään pahaa. Tulkaa nyt, älkää ajatelko sitä enää." Hän otti lampun ja vei Madelinen pieneen huoneeseen. "Tämä on Lännen tapaan", jatkoi hän hymyillen osoittaessaan harvoja huonekaluja, "mutta te voitte levätä. Olette aivan turvassa. Ettekö antaisi minun auttaa itseänne riisuutumaan -- enkö voisi tehdä jotakin hyväksenne?"
"Olette hyvin ystävällinen, kiitos siitä, mutta minä voin tulla toimeen", vastasi Madeline.
"No hyvää yötä sitten. Mitä pikemmin menen, sitä pikemmin pääsette levolle. Koettakaa unohtaa, mitä on tapahtunut. Ja ajatelkaa minkä mainion yllätyksen valmistatte veljellenne huomenna."
Näin sanoen hän pujahti ulos ja sulki oven.
Kun Madeline pani kellonsa piirongille, huomasi hän, että se oli jo yli kahden. Tuntui olevan pitkä aika siitä kun hän oli lähtenyt junasta. Kun hän oli vääntänyt lampun sammuksiin ja ryöminyt väsyneenä vuoteeseen, tunsi hän, mitä oli olla liian väsynyt. Hänen aivonsa surisivat.
Tuhansia toisiaan pois tunkevia mielteitä tuli, meni ja palasi taas. Siinä oli junan jyrinää, tömisevien kavioiden ääntä, hänen veljensä kasvojen kuva sellaisena kuin hän oli ne viimeksi nähnyt viisi vuotta sitten, pitkä himmeä valorivi, hopeakannuksien kilinä, yö, tuuli, pimeys, tähdet, tukahdutettu laukaus, kuolemantuskaa osoittava valittaminen, naisen korvia särkevä huuto.
Tämä muistojen vuorovesi vyöryi Madelinen yli uudestaan ja uudestaan sekä menetti asteittain voimansa ja katosi. Kaikki tuska katosi ja hän tunsi olevansa tuuliajolla. Kuinka pimeä huone olikaan, ja hiljaisuus oli kuin vaippa. Ei kuulunut ainoatakaan ääntä. Hän oli tullut toiseen maailmaan. Hän ajatteli vaaleatukkaista Florencea ja Alfredia ja heitä ihmetellessään hän vaipui uneen.
Kun hän heräsi, oli huone auringonpaisteen valaisema. Viileä tuuli, joka puhalsi vuoteen yli, pakotti hänet panemaan kätensä peitteen alle. Hän tutkisteli laiskasti ja unisesti pienen huoneen saviseiniä, kun hän äkkiä muisti, missä hän oli ja miten hän oli tullut sinne.
Hän ei hämmästynyt huomatessaan ajan myöhäiseksi ja oli juuri menossa ulos kysyäkseen veljeään, kun muuan ääni pysähdytti hänet. Hän tunsi neiti Kingsleyn äänen puhuttelevan jotakuta ja äänessä oli terävyyttä, jota hän ei ollut huomannut ennen.
"Sinä siis tulit takaisin, niinkö? No etpä näytä kovin ylpeältä tänä aamuna. Miksi olet tullut?"
"Sanoin, että tulin ottamaan lääkkeeni."
"Tarkoittaen, ettet mene pakoon Al Hammondilta? Gene, sinun kallosi on yhtä paksu kuin vanhalla lehmällä. Al ei saa milloinkaan tietää mitään siitä, mitä teit hänen sisarelleen, jollet sinä sano hänelle. Ja jos sanot sen, ampuu hän sinut."
"Se olisi hyvä asia", vastasi cowboy alakuloisesti.
"Gene Stewart, niin olisi, jollet paranna elämääsi", vastasi Florence. "Mutta älä ole mieletön." Ja tässä tyttö kävi vakavaksi ja pyytäväksi. "Mene pois. Mene kapinallisten joukkoon rajan toiselle puolen -- sinä aina uhkaat tehdä sen. Joka tapauksessa älä jää tänne äläkä anna Alille aihetta kiivastua."
Madeline kuuli Florencen tulevan sisälle, seuraavalla hetkellä koputtavan ovelle ja sanovan vienosti:
"Neiti Hammond! Oletteko hereillä?"
"Hereillä ja pukeutunut, neiti Kingsley. Tulkaa sisään."
"Te olette levännyt. Te näytätte niin -- niin erilaiselta. Olen iloinen. Tulkaa ulos nyt. Me syömme ensin aamiaista ja sitten voitte odottaa veljeänne tänne millä hetkellä hyvänsä."
"Odottakaa, olkaa hyvä. Minä kuulin teidän puhuvan Stewartille. Minun täytyy nähdä hänet. Tahtoisitteko pyytää häntä tulemaan hetkeksi vierashuoneeseen?"
"Kyllä", vastasi Florence nopeasti. Kun hän kääntyi ovella, katsahti hän Madelineen naisen merkitsevällä tavalla. "Pitäkää huolta, että hän pitää suunsa kiinni!"
Samassa kuului hitaita empiviä askelia ulkopuolelta, sitten tuli pysähdys ja ovi aukeni. Stewart seisoi auringonpaisteessa paljaspäin. Madeline tunsi jonkinlaista väristystä nähdessään taas korkean vartalon, kirjotut hirvennahkaliivit, kiiltävät nahkakalvosimet, hopeahelaisen vyön ja housut. Hänen katseensa näytti kulkevan miehen yli salaman nopeudella. Mutta kun hän nyt näki tämän kasvot, ei hän tuntenut niitä enää.
"Tahdotteko ystävällisesti tulla sisään?" kysyi hän.
"En, luullakseni", sanoi mies.
Hänen äänensä toivottomuus merkitsi, että hän tiesi ettei sopinut astua samaan huoneeseen tytön kanssa ja ettei hän ollut asiasta huolissaan tai sitten oli siitä liiankin huolissaan.
Madeline meni ovelle. Miehen kasvot olivat kovat, mutta myös surulliset. Ja se liikutti häntä.
"Minä en puhu veljelleni teidän karkeasta käytöksestänne minua kohtaan", aloitti hän. Hänen oli mahdotonta saada kylmyys pois äänestään, puhua toisin kuin luokkansa ylpeällä ja ylhäisellä tavalla. Mutta kuitenkin, huolimatta hänen tuntemastaan vastenmielisyydestä, näytti ystävällisyys ja sääli seuraavan pakosta. "Minä pidän parempana olla välittämättä siitä mitä teitte, koska ette ollut täydelleen vastuunalainen teoistanne ja koska ei saa olla mitään epäsopua Alfredin ja teidän välillänne. Voinko luottaa siihen, että pysytte hiljaa ja suljette sen papin huulet? Ja tehän tiedätte, että viime yönä siellä tapettiin tai haavoitettiin joku mies. Minä haluan unohtaa sen tapauksen. En tahdo että tulisi tietoon minun kuulleen..."
"Sekarotuinen ei kuollut", keskeytti Stewart.
"Niinkö! Sitten ei asia olekaan huonosti. Olen siitä iloissani ystävättärenne takia -- sen pienen meksikkolaisen tytön."
Hidas tumma aalto levisi miehen kasvoille, ja hänen häpeäntuntoansa oli kiusallista nähdä. Tämä juurrutti Madelinen mieleen vakaumuksen, että vaikka tuo mies oli pakana, ei hän ollut kuitenkaan aivan kelvoton. Ja se oli niin suuri ero asiassa, että hän hymyili miehelle.
"Te säästätte minut enemmiltä huolen aiheilta. Teettehän sen?"
Miehen käheä vastaus oli epäselvä, mutta hänen tarvitsi nähdä vain kasvot huomatakseen hänen katumuksensa ja kiitollisuutensa.
Madeline meni takaisin huoneeseensa. Florence tuli hakemaan häntä ja he istuutuivat heti aamiaiselle. Vaikutelma, jonka Madeline Hammond sai veljensä ystävättärestä, oli muodostettava uudestaan aamun valossa. Hän huomasi tytöllä olevan nuorekasta hehkua ja kiihkoa, ulkoilmassa saatu heleä ihonväri, kasvot, joissa ei ollut Idän naisten pehmeitä kaarroksia ja viivoja. Hänen silmänsä olivat vaaleanharmaat, vakavat, miltei läpitunkevat ja hänen tukkansa levisi kauniina, vaaleana ja aaltoilevana.
Florencen sisar oli vanhempi tanakka nainen, jolla oli ankarat kasvot ja rauhalliset silmät. He tarjosivat vieraalleen yksinkertaista ruokaa ja Madeline tunsi heidän yksinkertaisuutensa olevan rauhoittavaa. Hän oli kyllästynyt arvonantoon ja väsynyt imarteluun. Tuntui hyvältä, kun nuo Lännen naiset kohtelivat häntä niin kuin olisivat kohdelleet jotakuta muutakin vierasta. He olivat miellyttäviä ja ystävällisiä. Ja sen mitä Madeline oli ensin pitänyt ilmeikkyyden tai eloisuuden puutteena, sen hän pian huomasi olevan sellaisten naisten luonnollista pidättyväisyyttä, jotka eivät eläneet pintapuolista elämää. Florence oli raikas ja suora, hänen sisarensa hiljainen. Madeline ajatteli, että hän mielellään pitäisi nämä naiset lähellä itseään, jos hän olisi sairas tai huolissaan.
"Osaatteko ratsastaa?" kysyi Florence. "Osaatteko ratsastaa niinkuin miehet -- kahareisin, tarkoitan? Se on mainiota! Meillä on täällä muutamia hienoja hevosia. Luulen, että Alin tultua menemme Bill Stillwellin karjatalolle. Me saamme metsästää ja kiivetä ja eniten saamme ratsastaa. Minä rakastan hevosia -- minä rakastan tuulta kasvoillani sekä avaruutta, missä vuoret viittaavat ylöspäin. Teidän pitää saada seudun parhain hevonen. Me emme ole kaikki yksimielisiä hevosista paitsi mitä tulee Gene Stewartin raudikkoon."
"Onko herra Stewartilla paras hevonen?" kysyi Madeline.
"Kyllä, ja siinä on kaikki mitä hänellä on", vastasi Florence.
Tässä keskeytti keskustelun terävä naputus vierashuoneen ovelle. Florencen sisar meni avaamaan. Hän palasi heti ja sanoi:
"Siellä on Gene. Hän naputti antaakseen meidän tietää, että neiti Hammondin veli on tulossa."
Florence kiiruhti vierashuoneeseen Madelinen seuraamana. Ovi oli avoinna, ja siitä näkyi Stewart kuistin portailla. Alhaalta tieltä kuului kavioiden kopsetta. Madeline katseli Florencen olan yli ja näki tomupilven lähestyvän ja siinä hän erotti hevosten sekä ratsastajain hahmoja. Lämmin tunne levisi hänen ylitseen, pieni iloisuuden häive, ja hän tunsi tyttömäisen rakkautensa veljeään kohtaan.
"Gene, onko Jack pitänyt suunsa kiinni?" kysyi Florence, ja Madeline huomasi terävän soinnun tytön äänessä.
"Ei", vastasi Stewart.
"Gene! Ei kai asiasta synny tappelua?"
"Tappelua ei tule."
"Käytä nyt aivojasi", lisäsi Florence ja sitten hän kääntyi sysätäkseen Madelinen lempeästi takaisin vierashuoneeseen.
Kavioiden kopse pysähtyi oven eteen. Katsoessaan ulos näki Madeline joukon tomuisia, jänteviä hevosia kaaputtavan soraa ja nakkelevan päätään. Hänen nopea katseensa liukui notkeiden hevosmiesten yli koettaen etsiä veljeä. Sitten yksi ratsastaja heitti ohjaksensa, hyppäsi alas satulasta ja tuli harpaten kuistin portaille. Florence tuli häntä vastaan ovelle.
"Hei Flo! Missä hän on?" huusi hän kiihkeästi. Samaila hän katseli Florencen olan yli. Hän hyppäsi sisarensa luo. Tämä tuskin tunsi korkean vartalon ja pronssinväriset kasvot, mutta sinisten silmien lämmin liekehtiminen oli tuttua. Veli kiersi kätensä hänen ympärilleen lausuen katkonaisen tervehdyksen, sitten hän irtautui sisarestaan ja katseli häntä tutkivasti.
"No, sisar", aloitti hän, kun Florence kääntyi ovelta kiireisesti ja keskeytti hänet.
"Al, luulen että sinun olisi paras keskeyttää kiistely tuolla."
Alfred tuijotti puhujaan, kuuli kadulta tulevat kovat äänet ja sanoi sitten päästäen Madelinen irti:
"Totta tosiaan! Minä unohdin, Flo. Siellä on pieni asia selvitettävänä. Pidä sisartani täällä, äläkä hätiköi suotta."
Hän meni ulos kuistille ja huusi miehilleen:
"Lopeta, Jack! Ja sinä myös, Blaze! En halunnut, että olisitte tulleet tänne. Mutta koska tahdoitte tulla, on teidän lopetettava nyt. Tämä on minun asiani."
Sen jälkeen hän kääntyi Stewartin puoleen:
"Taas juonut viime yönä?"
"No jos tahdot tietää, niin minä olin kelpo lailla päissäni", vastasi Stewart.
"Hitto vieköön! Tilanne on tällainen: koko kaupunki tietää, että sinä kohtasit sisareni viime yönä asemalla -- ja solvasit häntä. Jack on saanut tietää, niin myös nämä toiset pojat. Mutta se on minun asiani. Ymmärrä, etten minä tuonut heitä tänne. Gene, sinä olet ollut jonkin aikaa väärällä jäljellä, juopotellut ja tehnyt kaikkea sellaista. Sinä menet pahaan päin. Mutta Bill luulee ja minäkin luulen, että sinä olet vielä mies. Emme ole koskaan huomanneet sinun valehtelevan. Mitä sinulla nyt on sanottavana puolustukseksesi?"
"Olin kelpo lailla päissäni. No, minä tapasin neiti Hammondin yksin asemalla. Hänellä oli huntu, mutta minä tiesin, että hän oli säätyläisnainen. Luulen että neiti Hammond huomasi minun ritarillisuuteni jokseenkin yllättäväksi ja..."
Tässä kohdassa Madeline totteli äkillistä mielijohdetta, livahti Florencen ohi ja meni kuistille. Sombrerot vilahtivat alas ja laihat hevoset hypähtelivät.
"Herrat", sanoi Madeline jokseenkin hämillään, eikä hänen rauhallisuuttaan lisännyt sekään, että hän tunsi kuuman punotuksen poskillaan. "Minä en tunne Lännen tapoja, mutta luulen että te olette käsittäneet väärin. Haluan oikaista tehdäkseni oikeutta Stewartille. Niin, hän oli jokseenkin jyrkkä ja omituinen. Mutta olen rehellinen sanoessani, ettei hän lausunut minulle yhtään sanaa, joka ei olisi ollut kunnioittava. Ja hän saattoi minut turvaan tänne neiti Kingsleyn kotiin."
Sitten Madeline palasi pieneen vierashuoneeseen mukanaan veli, jonka hän tuskin oli tuntenut jälleen.
"Majesty!" huudahti tämä. "Ajatella että sinä olet täällä!"
Lämpö valui takaisin Madelinen suoniin.
"Miten sinun näkemisesi tuo mieleen kodin!" Alfred jatkoi. "Tuntuu olevan sata vuotta siitä kun lähdin. Olen kaivannut sinua enemmän kuin ketään muuta."
Madeline oli niin kummissaan veljessä tapahtuneesta muutoksesta, ettei voinut uskoa silmiään. Hän näki pronssi-ihoisen, vahvaleukaisen, kotkasilmäisen miehen. Madeline oli sanonut jäähyväiset epäsuosioon joutuneelle, perinnöttömäksi tehdylle ja kevytmieliselle pojalle. Hän muisti hyvin sievät, kalpeat kasvot, niiden huolettoman hymyn ja ikuisen savukkeen, joka riippui huulten välissä. Vuodet olivat kuluneet, ja nyt hän näki veljen miehenä -- Länsi oli tehnyt hänestä miehen. Ja Madeline Hammond tunsi iloa ja kiitollisuutta.
"Majesty, sinä teit hyvin kun tulit! Miten tulit tehneeksi tämän matkan?"
Veli syyti kysymyksiä ja sisar kertoi hänelle äidistään ja vanhoista ystävistä, jotka olivat menneet naimisiin, hajaantuneet ja kadonneet. Mutta hän ei kertonut isästä.
Aivan äkkiä kyseleminen pysähtyi. Kyselijä oli tukehtua, oli hetken vaiti ja puhkesi sitten kyyneliin. Sisaresta näytti, että pitkällinen katkeruus oli purkautumassa. Hänen sydämeensä koski nähdä veljeään. Olivatko isä ja äiti tehneet oikein Alfredille? Madelinen valtimo sykki nopeasti. Kohtaus tunkeutui syvälle Madeline Hammondin sydämeen. Hän näki, mitä veli oli kadottanut ja voittanut.
"Alfred, miksi et vastannut viimeisiin kirjeisiini?" kysyi Madeline. "Minä en ole kuullut sinusta kahteen vuoteen."
"Niin pitkään aikaan? No, asiani kävivät huonosti viime kerralla, kun kuulin sinusta. Minä aioin kirjoittaa, mutta en tullut tehneeksi sitä."
"Asiat menivät huonosti? Kerro minulle!"
"Majesty, sinun ei pidä kiusata itseäsi minun huolillani. Haluan että sinä nautit täällä olostasi etkä ole huolissasi minun vaikeuksistani."
"Ole hyvä ja kerro. Minä epäilin, että jokin oli mennyt huonosti. Sen takia päätin tulla tänne."
"No niin, jos sinun täytyy tietää", aloitti toinen. Madelinesta näytti, että hän iloitsi purkaessaan huoliansa. "Sinä muistat, mitä kerroin pienestä karjatalostani? Minä kirjoitin sinulle kaikesta siitä. Majesty, ihminen hankkii itselleen vihollisia kaikkialla. Joka tapauksessa minä sain useita. Oli muuan karjanhoitaja, Ward nimeltään -- hän on mennyt nyt -- ja hänellä sekä minulla oli kinaa karjasta. Pat Hawe, täkäläinen sheriffi, on ollut myös vaikuttamassa asiaini vahingoittamiseksi. Hän ei ole juuri mikään karjanhoitaja, mutta hänellä on vaikutusta. Minä sain hänestä vihollisen. En tehnyt hänelle milloinkaan mitään. Hän vihaa Gene Stewartia, ja erään kerran minä tein tyhjäksi hänen pikku juonensa, jolla hän aikoi saada Genen kynsiinsä. Todellisena syynä hänen vihaansa minua kohtaan on se, että hän rakastaa Florencea ja Florence aikoo ottaa minut."
"Alfred!"
"Mikä hätänä? Eikö Florence vaikuttanut edullisesti?" kysyi toinen katsoen terävästi.
"No -- kyllä. Minä pidän hänestä. Mutta en ajatellut hänen olevan suhteissa sinuun -- tuolla tavoin. Olen hämmästynyt."
"No, minä jatkan kertomustani. Täällä on Don Carlos, meksikolainen karjanomistaja ja hän on minun pahin viholliseni. Minä jouduin velkaan Don Carlosille ennen kuin tiesin että hän oli niin halpamielinen. Don Carlos on kurja sekarotuinen, hän tuntee maat, hänellä on kaivoja ja hän on vailla kunniantuntoa. Siten hän sai minut pelistä pois. Ja nyt minä olen itse asiassa hukassa. Hän ei ole saanut haltuunsa karjataloani, mutta se on vain ajan kysymys. Nykyään minulla on muutamia satoja päitä karjaa Stillwellin mailla ja minä olen hänellä päällysmiehenä."
Madeline tunsi sisäistä palamista. Hänen tarvitsi ponnistella pysyäkseen rauhallisena.
"Eikö sinun maatilaasi voi saada takaisin?" kysyi hän. "Paljonko olet velkaa?"
"Kymmenentuhatta dollaria selvittäisi asiani ja päästäisi minut uuteen alkuun. Mutta tässä maassa se on koko joukko rahaa enkä minä ole kyennyt saamaan sitä. Stillwell on huonommassa asemassa kuin minä."
Madeline meni Alfredin luo ja pani kätensä hänen olkapäilleen.
"Me emme saa olla velassa."
Veli tuijotti häneen.
"Et kai aio pyytää minua ottamaan rahoja sinulta?"
"Aion."
"No, minä en tee sitä. En tehnyt sitä koskaan silloinkaan kun olin yliopistossa. Ja silloin ei minulla ollut niitä liikaa."
"Kuule, Alfred", jatkoi sisar vakavasti. "Tämä on kokonaan eri asia. Minulla oli vain määrärahani silloin. Sinä et tiedä, että sen jälkeen kun viimeksi kirjoitin, olen saanut perintöni Grace-tädiltä. Se oli -- no, se ei merkitse mitään. Joka tapauksessa, en ole voinut kuluttaa puoliakaan tulojani. Ne ovat minun. Ne eivät ole isän rahaa. Teet minut onnelliseksi jos suostut. Alfred, minä olen niin -- niin kummastunut muutoksestasi. Olen onnellinen! -- Mitä on kymmenentuhatta dollaria minulle? Joskus kulutan sen verran yhdessä kuukaudessa. Minä syydän rahaa menemään. Jos annat minun auttaa itseäsi, on se yhtä hyvin tehty minua kuin itseäsikin kohtaan. Tee nyt niin, Alfred."
Veli suuteli häntä, ilmeisesti hämmästyneenä hänen vakavuudestaan. Ja itse asiassa oli Madeline hämmästynyt itsekin.
"Jos todella huolit -- jos todella haluat auttaa minua, olen sanomattoman iloinen. Tämä on hienoa! Florence tulee aivan villiksi. Ja se sekarotuinen ei vaivaa minua enää. Majesty, aivan pian joku arvonimellä varustettu veitikka tulee kuluttamaan rahojasi. Minä voin yhtä hyvin ottaa vähän ennen kuin hän saa ne kaikki", lopetti hän leikillisesti.
"Mitä sinä tiedät minusta?" kysyi sisar hilpeästi.
"Enemmän kuin luuletkaan! Vaikka olemmekin hukkuneet tänne ihastuttavaan Länteen, saamme me sentään uutisia. Jokainen tietää Anglesburyn asian. Ja sen Dagon herttuan, joka ajoi sinua takaa yli Euroopan, ja että lordi Castleton on nyt liikkeellä ja näkyy lisäksi olevan voiton puolella. Miten on asianlaita, Majesty?"
Madeline huomasi veljen iloisessa puheessa ivaa. Ja syvällä Alfredin etsivässä katseessa hän näki liekin. Hän kävi miettiväiseksi. Hän oli unohtanut Castletonin ja ylhäisöpiirit.
"Alfred", aloitti hän vakavasti. "En luule että kukaan arvonimellä varustettu herrasmies milloinkaan kuluttaa minun rahaani niin kuin sinä ilmaiset asian hienosti."
"Minä en välitä siitä. Vaan sinusta!" huudahti veli intohimoisesti ja tarttui sisareen niin rajusti, että tämä hämmästyi.
"Sano minulle, miten tulit saaneeksi tietoja minusta täällä syrjässä? Olin hämmästynyt huomatessani neiti Kingsleyn tuntevan minut Majesty Hammondina."
"Luulen että se oli sinulle yllätys", vastasi veli naurahtaen. "Minä kerroin Florencelle sinusta -- annoin hänelle sinun kuvasi. Ja tietysti, koska hän oli nainen, näytteli hän kuvaa ja puhui sinusta. Sitten, rakas sisareni, me saamme sanomalehtiä tänne silloin tällöin ja me osaamme lukea. Sinä et ehkä tiedä, että sinä ja ylimystöystäväsi olette tarkan huomion kohteina Yhdysvalloissa yleensä ja lännessä erikoisesti. Sanomalehdet ovat täynnä tietoja sinusta ja mahdollisesti niissä on koko joukko sellaista, mitä et ole milloinkaan tehnyt."
"Tuo Stewart tiesi myöskin minusta."
"Älä välitä hänen hävyttömyydestään!" huudahti Alfred. "Gene on kelpo poika, kunhan vain olet oppinut tuntemaan hänet. Minä sanon sinulle, mitä hän teki. Hän sai käsiinsä yhden noista sinun sanomalehtikuvistasi. Se oli ratsastuspuvussa otettu kuva palkitun hevosesi kanssa, Valkosukan -- muistathan? No, Stewart naulasi kuvan majansa seinälle ja risti hevosensa Majestyksi. Cowboyt tiesivät sen. He kävivät katsomassa kuvaa ja pilkkasivat häntä. Mutta hän ei välittänyt. Eräänä päivänä minä satuin pistäytymään hänen luonaan ja tapasin hänet juuri tointumasta kemujen jälkeen. Minäkin näin kuvan ja sanoin hänelle: 'Gene, jos sisareni tietäisi, että sinä olet juomari, ei hän ylpeilisi siitä että hänen kuvansa on ripustettu sinun huoneeseesi.' Majesty, hän ei maistanut tippaakaan kuukauteen, ja kun hän taas rupesi juomaan, otti hän kuvan pois eikä pannut sitä paikoilleen."
Madeline hymyili nähdessään veljensä mielihyvän, mutta ei vastannut. Madeline oli tuskin tuntematta vastenmielisyyttä. Tästä hänet kuitenkin pelasti veljen luonnollinen ilo siitä, että Stewart oli sukkelan otaksuman avulla saatu taivutetuksi olemaan kunnollisena kuukauden ajan. Jokin loukkasi Madeline Hammondin ylpeyttä, kiihotti sitten hänen älyään sekä sai hereille hänen mielenkiintonsa, vieläpä sai hänet tekemään päätöksen oppia tuntemaan hieman tätä käsittämätöntä Länttä.
"Majesty, minun täytyy kiiruhtaa asemalle", sanoi veli katsoen kelloaan. "Me lastaamme karjaa. Tulen takaisin illallisen aikaan ja tuon Stillwellin mukanani. Sinä varmaan pidät hänestä. Anna minulle kuitti matkatavaroistasi."
Sisar meni pieneen makuuhuoneeseen ja otti muutamia kuitteja.
"Kuusi! Kuusi matka-arkkua!" huudahti veli. "Olen iloissani siitä että aiot pysyä täällä jonkin aikaa."
Hevonen hypähti, kun Alfred pani jalkansa jalustimeen, ja oli juoksussa, kun ratsastaja heilautti jalkansa satulan yli. Madeline katseli häntä ihaillen. Veli näytti liittyvän höllästi satulaan liikkuen hevosen mukaan.