Part 18

Link antoi auton mennä huristen rajan poikki Meksikon alueelle. Valkoinen tie vei Agua Prietaan, kaupunkiin, jossa oli värilliset seinät ja katot. Vuohet, porsaat ja hiirihaukat pakenivat koneen jyrinän edestä. Alkuasukasnaiset mustissa vaipoissaan kurkistelivat rautaristikkoisten ikkunoiden läpi. Miehet, joilla oli suuren suuret sombrerot, puuvillapaidat, ja -housut, kirkasväriset vyöt uumillaan ja sandaalit jalassaan seisoivat liikkumattomina ja katselivat autoa. Tie päättyi suunnattomaan plazaan, jonka keskellä oli ympyränmuotoinen rakenne, joka muistutti karja-aitausta. Se oli härkätaistelunäyttämö, jossa pantiin toimeen härkätaisteluja. Nyt se näytti olevan leiripaikkana. Rääsyisiä, siistimättömiä kapinallisia oli kaikkialla ja koko nelikulmio oli sirotettu täyteen telttoja, myttyjä, vaunuja ja aseita. Siellä oli hevosia, muuleja, aaseja ja härkiä.

Paikka oli niin täynnä, että Linkin oli pakko ajaa hitaasti aitauksen sisäänkäytävälle. Madeline näki vilaukselta telttoihin sisälle, sitten hänen näköalansa peitti utelias, tunkeileva väkijoukko. Upseeri hypähti autosta ja raivasi tiensä käytävälle.

"Link, tiedättekö tien Mezquitaliin?" kysyi Madeline.

"Kyllä, minä olen käynyt siellä."

"Miten kaukana se on?"

"Noo, ei niin kovin kaukana", mumisi toinen.

"Link! Kuinka monta mailia?" rukoili Madeline.

"Luullakseni vain muutamia."

Madeline tiesi, että cowboy valehteli. Hän ei kysynyt enempää eikä katsonut häneen eikä Nelsiin. Miten tukahduttavaa olikaan tämä väkeä täynnä oleva, pahalta haiseva plaza! Aurinko oli punaisena kallistunut kauas länteen, mutta poltti vielä kuumasti. Kärpäsparvi kieppui auton yläpuolella. Kapinalliset katselivat uteliaasti Linkiä, kun tämä rupesi puuhaamaan auton kanssa. Heillä oli suunnattomat sombrerot, jotka oli valmistettu ruskeasta ja mustasta huovasta, oljista tai kankaasta. Joka miehellä oli nahka- tai kangasvyö, johon oli pistetty jonkinlainen ase. Joillakin oli saappaat, joillakin kengät, joillakin mokkasiinit, joillakin sandaalit ja monet olivat paljasjaloin. He olivat kiihtynyttä, lörpöttelevää ja viittilöivää joukkoa. Madeline värisi ajatellessaan, miten saattoi veren vuodattamisen vimma vallata kurjat vallankumoukselliset. Vaikka he ehkä taistelivat vapauden puolesta, ei heidän kasvoillaan näkynyt merkkiä siitä. He olivat kuin saaliin jäljillä olevia susia.

Joukko jakautui kahtia antaakseen upseerin ja jonkun kapinallisen päästä auton luo.

"Madame, asia on niin kuin epäilin", sanoi upseeri nopeasti. "Sanoma, joka määräsi Stewartin vapautettavaksi, ei ehtinyt milloinkaan Salazarin tietoon. Se kaapattiin tiellä. Mutta ilman sitäkin olisimme toteuttaneet Stewartin vaihtamisen, ellei eräs vanginvartija olisi tahtonut häntä ammuttavaksi. Tämä guerilla kaappasi määräyksen. Se on surullista. Niin, hän olisi vapaa mies tällä hetkellä. Minä valitan..."

"Kuka teki sen?" huudahti Madeline kylmänä ja kipeänä. "Kuka on se guerilla?"

"Don Carlos Martinez. Hän on ollut rosvo, vaikutusvaltainen mies Sonorassa. Hän on salainen asiamies vallankumouksen hommissa. Hän on ollut mukana guerillasodassa."

"Don Carlos! Stewart hänen vallassaan!" Madeline vaipui melkein musertuneena. Sitten kaksi kättä tarttui voimakkaina, vavahduttavina hänen hartioihinsa ja Nels kumartui hänen ylitseen.

"Neiti Majesty, me tuhlaamme täällä aikaa", sanoi hän. Madeline pyörähti häneen päin vapisevana, rukoillen. Miten kylmä, kirkas ja sininen olikaan cowboyn silmien leimahdus!

"Se tuntuu mahdottomalta, mutta minä teen sen!" sanoi Link vastaukseksi hänen äänettömään kysymykseensä.

Se jokin, joka oli kylmää, synkkää ja villiä Madelinen cowboyissa, sai hänen kasvonsa vaalenemaan, terästi hänen hermonsa, vetosi hänen syvimpäänsä. Hetken innostus oli Linkistä ja Nelsistä luonnonmukaista, hänestä se oli intohimoa.

"Saanko luvan mennä sisämaahan -- Mezquitaliin?" kysyi Madeline upseerilta.

"Te jatkatte matkaanne? Madame, toiveenne ovat turhia. Mezquital on sadan mailin päässä. Mutta on eräs mahdollisuus -- sangen heikko mahdollisuus, jos ajajanne osaa kuljettaa tätä autoa. Meksikolaiset ovat joko murhanhimoisia tai juhlamenoja rakastavia teloituksissaan. Stewartin suhteen määräykset ovat erikoisia. Mutta odottamattomia asianhaaroja lukuunottamatta se tapahtuu täsmälleen määrätyllä hetkellä. Te ette tarvitse mitään lupaa. Teidän tiedonantonne ovat virallisia papereita. Mutta ajan, ehkä viivytyksenkin säästämiseksi ehdotan, että otatte tämän meksikolaisen Montesin mukaanne. Hän on arvossa Don Carlosta korkeampi ja tuntee Mezquitalissa olevan joukon kapteenin."

"Ah! Sitten ei Don Carlos olekaan niitä joukkoja komentamassa, joilla on Stewart hallussaan?"

"Ei."

"Kiitän teitä. En unohda ystävällisyyttänne", lopetti Madeline keskustelun.

Hän kumarsi Montesille ja pyysi tätä tulemaan autoon.

Valkoinen, kapea tie vilahteli liukuen käsittämättömällä nopeudella auton alle. Tien laatu muuttui, puut muuttuivat -- koko ympäristö muuttui kaktuksia lukuunottamatta. Tuli maileittain aallokkaita harjanteita, lyhyitä, kallioisia tienpätkiä ja lietepaikkoja. Vihreät kohdat lievensivät erämaan kovaa, kuivaa ulkonäköä. Siellä oli lintuja, papukaijoja, saksanhirviä ja villisikoja. Kaikki nämä Madeline huomasi huomiokyvyn ollessa erikoisen herkkä. Mutta se, mitä hän ponnisti nähdäkseen, mitä hän halusi ja rukoili, oli suora, esteetön tie.

Nopeammin, nopeammin! Jyrinä muuttui surinaksi. Sitten ei Madelinelle ääni ollut mitään -- hän ei voinut kuulla. Tuuli oli raskas, sitä ei voinut punnita. Se ei ollut enää nopeata ja taipuisaa, vaan kiinteää kuin päälle syöksyvä seinä. Tien vierellä olevien erämaakasvien vehreys katosi kahdeksi muodottomaksi aidaksi, jotka liukuivat häntä kohti kaukaa. Edessä olevat esineet alkoivat tulla epäselviksi, valkoinen tie alkoi käydä juovittelevaksi kuin valon säteet ja taivas muuttui punertavan utuiseksi.

Kun Madeline huomasi, että hänen näkönsä rupesi häviämään, kääntyi hän katsoakseen vielä kerran Link Stevensiin. Cowboy kyyristyi alemmaksi jäykkänä ja jännitettynä viimeiseen asti -- hän oli leppymätön kuljettaja! Tämä oli hänen hetkensä ja hän oli suuri. Madeline luuli näkevänsä, että Linkin pullistuneet posket ja leuka olivat harmaat, että hänen tiukasti suljetut huulensa olivat valkoiset, että hymy oli mennyt. Silloin cowboy oli tosiaan inhimillinen -- ei paholainen. Madeline tunsi omituista veljeyden tunnetta. Stevens ymmärsi naisen sielun niin kuin Monty Pricekin oli ymmärtänyt sen. Link oli salaman takoma automaatti; naisen tahdon ponnisteleva, heltymätön, lannistumaton väline. Hän oli mies, jonka voimaa naisen intohimo ohjasi. Hän kohosi Madelinen korkeuteen, tunsi hänen rakkautensa, ymmärsi hänen tuskansa luonteen. Nämä seikat tekivät hänestä sankarin. Mutta kova elämä, villit vaaran vuodet erämaassa, armottomien miesten seura, alkeellisuus -- ne tekivät mahdolliseksi hänen ruumiinvoimia kysyvän urotyönsä. Madeline rakasti tällä hetkellä hänen henkensä voimaa ja ylpeili miehestä.

Se oli Madelinen viimeinen selvä huomio matkalla. Sokaistuna ja huumaantuneena hän uupui niiden vaatimusten painosta, jotka pantiin hänen kestettäväkseen. Hän horjui, kaatui taaksepäin tuntien vain hämärästi auttavan käden kosketuksen. Kaikki oli ympärillä synkkää sekasortoa, jonka läpi hän syöksyi syöksymistään laskevan auringon vihaisen, punaisen silmän alla. Kun hänellä ei enää ollut mitään kuultavana tai nähtävänä, tunsi hän, ettei ollut väriäkään. Mutta syöksyminen ei hidastunut, syöksyminen pimeän, rajattoman alan lävitse. Hetkiä, tunteja, aikakausia hän kulki eteenpäin tähdenlennon nopeudella.

Mutta määrättömän ajan kuluttua syöksyminen lakkasi. Hän kuuli ääniä, jotka aluksi olivat matalia, koska ne ilmeisesti olivat kaukana. Sitten hän avasi silmänsä ja näki kaiken epäselvästi, mutta täysin tietoisesti.

Auto oli pysähtynyt. Link makasi kasvot alaspäin pyöränsä päällä. Nels hieroi käsiään puhutellen Madelinea. Madeline näki talon, jossa oli puhdas, valkaistu seinä ja ruskeatiilinen katto. Toisella puolen tumman vuorijonon yli kurkisti punainen kaari, laskevan auringon viimeinen kaunis säde.

Madeline näki, että autoa ympäröivät aseistetut meksikolaiset. He olivat vastakohtana toisille, jotka hän oli nähnyt samana päivänä. Hän ihmetteli heidän hiljaisuuttaan, heidän kunnioittavaa rintamaansa.

Äkkiä avasi terävästi lausuttu komennus rivit. Montes näyttäytyi aukossa tullen nopeasti esiin. Hänen tummilla kasvoillaan oli hymy, hänen käytöksensä oli kohteliasta, arvokasta ja käskevää.

"Ei ole liian myöhäistä!"

Hän puhui Madelinen kieltä korostaen tavalla, joka oli tytölle vieras, joten se näytti estävän ymmärtämistä.

"Te tulitte tänne ajoissa", jatkoi upseeri. "El Capitan Stewart pääsee vapaaksi."

"Vapaaksi!" kuiskasi Madeline.

Hän nousi horjuen.

"Tulkaa", sanoi Montes tarttuen hänen käsivarteensa.

Ilman hänen apuaan olisi Madeline kaatunut. Hetken ajan valkoiset seinät, sumuinen, punainen taivas js kapinallisten tummat vartalot pyörivät Madelinen silmien edessä. Hän astui muutaman askelen hoippuen saattajiensa välissä, sitten hänen näkökykynsä ja mielensä hämmennys hälveni. Tuntui kuin hän olisi elpynyt tuhannen elähdyttävän virran vaikutuksesta, ikään kuin olisi hän voinut nähdä, kuulla ja tuntea kaikki maailmassa, ikään kuin mikään ei olisi voinut jäädä huomaamatta, unohduksiin ja laiminlyödyksi.

Señor Montes vei Madelinen ja hänen cowboynsa eteissalin kautta patiolle ja edelleen pienempään huoneeseen, joka oli täynnä aseistettuja, rauhallisia kapinallisia. Nämä katselivat avonaiseen ikkunaan päin.

Madeline tarkasti miesten kasvoja odottaen näkevänsä Don Carlosin. Mutta tämä ei ollut läsnä. Muuan sotilas puhutteli Madelinea espanjaksi.

Montes osoitti Madelinelle miestä, joka seisoi ikkunan luona. Kirkkaanpunainen irtonainen kaulaliina riippui hänen kädessään.

"He odottivat auringonlaskua silloin kun me saavuimme", sanoi Montes. "Aiottiin juuri antaa merkki, että Stewart kävelisi kuolemaansa."

"Stewart kävelisi?" kertasi Madeline.

"Antakaa minun kertoa teille hänen tuomionsa -- tuomio, joka minulla oli kunnia ja onni saada peruutetuksi teidän tähtenne."

Stewart oli ollut sotaoikeudessa ja tuomittu erään meksikolaisen tavan mukaan, jota käytettiin urhoollisten sotilaiden suhteen, joille oltiin velvollinen suomaan kunniallinen ja arvonmukainen kuolintapa. Hänen hetkensä oli määrätty torstaiksi, kun aurinko oli laskenut. Merkinannon jälkeen hänet oli päästettävä irti ja hänellä oli vapaus kävellä tielle ja lähteä minne häntä miellytti. Hän tiesi tuomionsa -- tiesi että kuolema odotti häntä, että miehet sulkisivat, pyssyt valmiina, kaikki mahdolliset pakotiet. Mutta hänellä ei ollut pienintäkään aavistusta, millä hetkellä tai miltä suunnalta kuulien piti tulla.

"Señora, me olemme lähettäneet sanansaattajia jokaiseen odottavaan sotamiesjoukkoon -- määräyksen, että El Capitania ei saa ampua. Hän ei tiedä vapauttamisestaan. Minä annan merkin hänen vapauteensa."

Montes oli juhlallinen ja kohtelias. Madeline näki hänen ylpeytensä ja arvasi, että tilanne oli sellainen, joka toi esiin hänen rotunsa turhamaisuuden ja kerskailun samoin kuin julmuudenkin. Montes pitäisi häntä epätietoisuuden tuskassa ja antaisi Stewartin aloittaa kauhean matkansa tietämättä vapaudestaan. Se oli espanjalaisen tapaista. Äkkiä Madeline tunsi kauhistavaa, vapisuttavaa pelkoa, että Montes valehteli, että mies aikoi saada hänet todistajaksi Stewartin teloitukseen. Mutta ei, mies oli kunniallinen, hän oli vain raakalaisen tapainen. Hän tuottaisi tyydytystä muutamille luonteensa ominaisuuksille -- tunteelle, romantiikalle, julmuudelle antaessaan Stewartin lähteä sille retkelle, tarkatessaan Stewartia ja nähdessään Madelinen epäilyksestä, pelosta, säälistä, rakkaudesta johtuneen tuskan. Madeline tunsi melkein, ettei hän voisi kestää tilannetta. Hän oli heikko ja horjui.

"Ah, siitä tulee kaunista!"

Montes otti liinan kapinallisen kädestä. Hän hehkui ja oli kiihkoissaan, hänen silmissään näkyi omituinen, pehmeä, kylmä väläys, hänen äänensä oli matala ja jännittynyt. Hän koki nyt jotakin, joka oli loistavaa hänelle.

"Minä heilautan liinaa, señora. Se on merkkinä. Se näkyy alhaalla tien toisessa päässä. Stewartin vanginvartija näkee merkin, ottaa pois Stewartin raudat, päästää hänet irti ja avaa oven, että hän voi lähteä kävelemään. Stewart on vapaa. Mutta hän ei tiedä sitä. Hän odottaa kuolemaa. Koska hän on urhoollinen mies, menee hän suoraan sitä päin. Hän kävelee tätä tietä. Kävellessään hän odottaa joka askelella, että häntä ammutaan joltakin tuntemattomalta suunnalta. Mutta hän ei pelkää. Minä olen nähnyt El Capitanin taistelevan sotakentällä. Mitä on kuolema hänelle? Ah, eikö ole suurenmoista nähdä hänen tulevan esiin -- kävelevän tietä alas? Señora, te saatte nähdä, millainen mies hän on! Koko matkan hän odottaa kylmää, nopeata kuolemaa. Täällä tien tässä päässä hän kohtaa kauniin rakastettunsa!"

"Eikö ole mitään -- mitään erehtymisen mahdollisuutta?" änkytti Madeline.

"Ei mitään. Määräykseeni sisältyi, että aseista otetaan panokset pois."

"Don Carlos?"

"Hän on raudoissa ja saa vastata kenraali Salazarille teostaan", vastasi Montes.

Madeline katsoi alas autiolle tielle. Miten omituista nähdä auringon viimeinen punertava hehku vuoristojonon harjan yläpuolella! Ajatus tästä auringonlaskusta oli kiduttanut häntä. Se oli kuitenkin ohi, ja nyt oli siitä jäljelle jäänyt valo kirkasta, kaunista ja ennustavaa.

Sydän sekä ilon että tuskan vallassa hän näki Montesin heilauttavan liinaa.

Sitten hän odotti. Mitään ei näkynyt alhaalla yksinäisellä tiellä. Huoneessa hänen takanaan oli ehdoton hiljaisuus. Miten kauhistavan, loputtoman pitkältä tuntui odottaminen! Ei milloinkaan vastaisessa elämässään hän unohtaisi omituisia, sini-, valko- ja vaaleanpunaseinäisiä taloja värillisine kattoineen. Tuo tomuinen, paljas tie muistutti muuatta Pompejin avonaista katua ja kuvasti vuosisatoja kestänyttä yksinäisyyttä.

Äkkiä eräs ovi aukeni ja pitkä mies astui ulos.

Madeline tunsi Stewartin. Hänen oli asetettava molemmat kätensä ikkunalaudalle tukeakseen itseään mielenliikutuksen myrskyn horjuttaessa häntä. Se syöksyi takaisinpäin vetäytyvän aallon tavoin pois. Stewart eli. Hän oli vapaa. Hän oli astunut valoon. Madeline oli pelastanut hänet. Elämä muuttui Madelinesta tällä hetkellä suloiseksi, täyteläiseksi, omituiseksi.

Stewart pudisti kättä jonkun kanssa käytävällä. Sitten hän katsahti ylös ja pitkin tietä. Ovi sulkeutui hänen takanaan. Hän pyöritti verkalleen savukkeen ja seisoi seinän vieressä raapaistessaan tulitikkua. Tällaisenkin välimatkan päästä Madelinen terävät silmät erottivat pienen liekin ja ensimmäisen pienen savutuprun.

Sitten Stewart meni keskelle tietä ja aloitti verkalleen kävelynsä.

Madelinesta hän näytti luonnolliselta, hän käveli välinpitämättömästi ikään kuin olisi maleksinut huvikseen, mutta muiden elävien olentojen puuttuminen, hiljaisuus, punainen sumu, liian kyllästetty ilmapiiri -- kaikki nämä olivat epäluonnollisia. Silloin tällöin Stewart pysähtyi kääntyäkseen päin taloja ja nurkkia. Kerran hän pysähtyi pyörittääkseen ja sytyttääkseen toisen savukkeen. Tämän jälkeen hän asteli nopeammin.

Madeline tarkasti häntä ylpeyden, rakkauden, tuskan ja riemun taistellessa ylivallasta. Stewartin kävely näytti kestävän kauemmin kuin Madelinen kaikki heräämisen, taistelun ja tuskien hetket, kauemmin kuin matka Stewartin löytämiseksi. Madeline tunsi, että hänen olisi mahdoton odottaa, kunnes cowboy tulisi tien päähän. Ja kuitenkin hän oli tunteittensa hälinän ja melskeen ohella tietoinen äkillisestä säikähdyksestä. Mitä hän saattoi sanoa Stewartille? Miten kohdata hänet? Hän muisti korkean, voimakkaan hahmon, joka nyt tuli kyllin likelle, jotta saattoi erottaa puvun. Stewartin kasvot olivat vielä ainoastaan tummaa välkyntää. Madeline näkisi ne pian -- kauan ennen kuin Stewart saattaisi tietää, että hän oli siellä. Madeline halusi juosta tielle kohdatakseen Stewartin. Siitä huolimatta hän pysyi piilopaikkansa ikkunan takana eläen Stewartin mukana tuon kauhean kävelyretken aina viimeistä ajatusta myöten kodista, sisaresta, äidistä, rakastetusta, vaimosta ja elämästä itsestään -- joka ajatusta myöten, mikä saattoi tulla miehelle, joka kulki kohtaamaan teloittajiaan. Kaikki tuo sekasorto mielessään ja sydämessään joutui Madeline yhä niiden mielenliikutuksen käsittämättömäin vaihteluiden saaliiksi, jotka ovat naisessa mahdollisia. Jokainen Stewartin astuma askel sai hänet värisemään. Hänellä oli jokin omituinen, herkkä välitön havainto, ettei Stewart ollut onneton ja että hän uskoi ilman epäilyksen häivettäkään kulkevansa kuolemaansa kohti. Hänen askelensa olivat hieman laahustavia, vaikka ne olivat nopeita. Cowboyn vanha villi tarmo oli ehkä ristiriidassa hienomman miehen henkisen olemuksen kanssa, miehen, joka liian myöhään huomasi, ettei elämää pitäisi uhrata.

Sitten tumma välke, joka muodosti hänen kasvonsa, hahmottui ja tuli terävämmäksi sekä selvemmäksi. Hän astui nyt pitkin askelin ja hänen harponnassaan oli kärsimättömyyden tuntua. Piilossa olevat meksikolaiset tarvitsivat pitkän ajan tappaakseen hänet! Eräässä kohdassa tien puolivälissä, joka oli erään talon nurkan tasalla ja vastapäätä Madelinen olopaikkaa, pysähtyi Stewart ja oli aivan hiljaa. Hän tarjosi mainion maalin teloittajilleen ja seisoi siinä liikkumattomana pitkän tovin.

Vain hiljaisuus tervehti häntä. Madelinesta oli selvää, että Stewartille tämä oli hetki, jolloin hänet piti armeliaasti ampua, koska hänet oli säästetty koko kävelynsä ajan. Mutta kun laukauksia ei kuulunut, väistyi karkea arvokkuus huolettoman ivan tieltä, joka ilmeni siinä tavassa, jolla hän vaelsi talon nurkalle, pyöritti vielä yhden savukkeen ja tarjoten leveän rintansa nähtäväksi poltti savukettaan sekä odotti.

Tämä odottaminen oli Madelinesta sietämätöntä. Ehkä se kesti vain hetken, korkeintaan muutamia sekunteja, mutta aika tuntui vuodelta. Stewartin kasvot olivat pilkalliset ja kovat. Epäilikö hän petosta vangitsijoittensa puolelta, että he aikoivat leikitellä hänen kanssaan kuin kissa hiiren kanssa, murhata hänet sopivassa tilaisuudessa? Madeline oli varma siitä, että näki vanhan, tutkimattoman, pilkallisen hymyn vilahtavan Stewartin huulilla. Cowboy pysyi paikallaan ajan, joka varmaan oli kohtuullinen hänen mielestään, ja heitti sitten naurahtaen sekä olkapäitään kohauttaen savukkeensa tielle. Hän pudisti päätään kuin ihmetellen niiden miesten käsittämättömiä vaikuttimia, joilla ei nyt saattanut olla mitään syitä viivyttelyyn.

Hän teki rajun liikkeen, joka oli enemmän kuin voimakkaan vartalon oikaisemista. Se oli vanhaa vaistomaista rajuutta. Sitten hän katseli pohjoiseen. Madeline luki hänen ajatuksensa, tiesi että Stewart ajatteli häntä, lähetti hänelle viimeiset äänettömät jäähyväisensä. Stewart muistaisi häntä viimeiseen hengenvetoonsa, jättäisi hänet vapaaksi ja säilyttäisi salaisuutensa. Stewartin kuva, tummakulmaisena, tulisilmäisenä, omituisen surullisena ja voimakkaana, painui häviämättömästi Madelinen sisimpään.

Seuraavalla hetkellä Stewart harppoi eteenpäin pakottaakseen rohkealla ja pilkallisella käyttäytymisellä tuomionsa pantavaksi täytäntöön.

Madeline astui ovelle ja meni kynnyksen yli.

Stewart horjui aivan kuin hänen odottamansa kuulat olisivat tosiaan lävistäneet hänet. Hänen tummat kasvonsa muuttuivat valkoisiksi. Hänen silmissään oli ihastunut tuijotus, sellaisen miehen villi pelko, joka näkee ilmestyksen, mutta vielä epäilee näköään. Ehkä hän kuvitteli, että äkillinen kuolema oli tullut odottamatta ja että tämä oli Madelinen haamu, joka ilmestyi hänelle jossakin toisessa elämässä.

"Kuka -- te -- olette?" kuiskasi hän käheästi.

Madeline koetti kohottaa käsiään -- epäonnistui -- koetti uudestaan ja kurotti niitä vavisten.

"Minä tässä olen. Majesty. Sinun vaimosi!"