Part 17

Padre Marcosin mainitseminen oli aina aiheuttanut Madelinelle pienen, määrittelemättömän hätkähdyksen, ja nyt, kun padre astui kuistille, kurttuinen, kumartunut ja surullisen näköinen mies, oli hän hämmästynyt.

Padre kumarsi hänelle syvään.

"Suvaitsetteko kuunnella minua?" kysyi hän virheettömällä englanninkielellä, ja hänen äänensä oli matalasointinen ja vakava.

"Kyllä, tietysti, padre Marcos", vastasi Madeline ja vei hänet toimistoonsa.

"Saanko pyytää, että ovet suljettaisiin?" sanoi padre. "Kysymyksessä on tärkeä asia, jota ette luultavasti tahdo toisten kuulevan."

Padre sulki hiljaa ensin yhden oven ja sitten toisen.

"Olen tullut ilmaisemaan salaisuuden -- tein syntiä säilyttäessäni sen -- ja rukoilemaan teiltä anteeksi. Muistatteko sen yön, jolloin Stewart laahasi minut eteenne El Cajonin odotushuoneessa?"

"Kyllä", vastasi Madeline.

"Siitä yöstä lähtien te olette ollut Stewartin vaimo!"

Madeline tuli liikkumattomaksi kuin kivi. Hän ei näyttänyt tuntevan mitään, ainoastaan kuulevan.

"Te olette Stewartin vaimo. Minä olen säilyttänyt salaisuuden kuoleman pelosta. Mutta en ole voinut säilyttää sitä kauempaa. Stewart saattaa tappaa minut nyt. Ah, tämä on kovin omituista teistä. Te olitte niin pelästynyt sinä yönä, te ette tiennyt mitä tapahtui. Stewart uhkasi minua. Hän pakotti teitä. Hän sai minut lausumaan vihkikaavan! Hän sai teidät sanomaan espanjaksi 'kyllä'. Ja minä en voinut muuta kuin vihkiä teidät. Vihin teidät laillisesti kirkkoni kaavan mukaisesti."

"Hyvä Jumala!" huudahti Madeline.

"Kuulkaa minua! Minä rukoilen teitä, kuunnelkaa loppuun! Älkää jättäkö minua! Älkää näyttäkö niin -- niin... Ah, antakaa minun puhua sana señor Stewartin puolesta. Hän oli juopunut sinä yönä. Hän ei tiennyt mitä teki. Aamulla hän tuli luokseni ja pakotti minut vannomaan ristin kautta, etten ilmaisisi sitä häväistystä, jonka hän oli tuottanut teille. Jollen olisi tehnyt siten, olisi hän tappanut minut. Henki ei ole mitään amerikkalaiselle vaquerolle. Minä lupasin kunnioittaa hänen käskyään. Mutta minä en sanonut hänelle, että te olette hänen vaimonsa. Hän ei uneksinutkaan, että minä todella vihin teidät. Hän meni taistelemaan vapauden puolesta ja minä mietiskelin salaisuuteni syntiä.

"On todella omituista, että Stewart ja padre Marcos tulivat kumpikin tälle karjatalolle. Se suuri muutos, jonka teidän hyvyytenne on saanut aikaan rakastetussa seurakunnassani, ei ole suurempi kuin muutos Stewartissa. Minä pelkäsin, että menisitte pois jonakin päivänä, menisitte takaisin kotiinne tietämättä totuutta. Tuli aika, jolloin tunnustin asian Stewartille -- sanoin että minun täytyy kertoa asiasta teille. Hän ei uhannut enää tappaa minua! Hän pyysi minua, etten kertoisi salaisuutta -- etten milloinkaan ilmaisisi sitä. Hän tunnusti rakkautensa teitä kohtaan -- rakkauden, joka muistutti erämaan myrskyä. Teidän ei tarvinnut koskaan tietää sitä. Siten pidin suuni kiinni puoleksi säälien häntä, puoleksi peläten häntä.

"Stewart eli hullun paratiisissa. Minä näin hänet usein. Kun hän vei minut vuoristoon, saadakseen minut vihkimään Bonitan ja hänen rakastettunsa, rupesin minä tuntemaan kunnioitusta häntä kohtaan."

Madeline kuunteli kuin lumouksen vallassa.

"Minä rukoilen teitä, älkää käsittäkö väärin minun tehtävääni. Lukuunottamatta tunnustustani teille on minulla vain yksi tehtävä -- kertoa teille miehestä, jonka vaimo olette. Mutta minä olen pappi ja voin nähdä sieluun saakka. Jumalan tiet ovat tutkimattomat. Minä olen vain kehno työase. Te olette jalo nainen, ja señor Stewart on erämaan raudasta tehty mies, joka on muovailtu uudestaan rakkauden sulatuskauhassa."

Sokaistuna juoksi Madeline Hammond huoneeseensa. Hänestä tuntui kuin salamanisku olisi murskannut sen varjomaisen uniaineen, joksi hän oli muodostanut todellisen elämän. Danny Mainsin tarinan ihmeellisyys, omituinen kaipuu, jota hän oli tuntenut huomatessaan vääryytensä Stewartia kohtaan, hämmästyttävä salaisuus, jonka padre Marcos oli paljastanut -- nämä unohtuivat, kun hän äkkiä huomasi rakastavansa.

Madeline pakeni kuin vainottuna. Hän lukitsi ovet, veti alas ikkunoiden kaihtimet, sysäisi syrjään tuolit, niin että saattoi astella pitkin huonettaan. Hän oli nyt yksin, hän saattoi olla oma itsensä ilman naamiota.

"Minä rakastan häntä!" kertasi hän, mutta epäili oliko hän oma itsensä.

"Olenko minä Madeline Hammond? Mitä on tapahtunut? Kuka minä olen? Kuka on tämä nainen?"

Hän odotti näkevänsä tutun, arvokkaannäköisen henkilön, rauhallisen, liikkumattoman vartalon, tyynet kasvot tummine, ylpeine silmineen ja rauhallisine, ylpeine huulineen. Ei, hän ei nähnyt Madeline Hammondia. Hän ei nähnyt ketään, jonka hän olisi tuntenut. Pettivätkö hänen silmänsä häntä niin kuin hänen sydämensäkin? Hänen edessään oleva henkilö oli täynnä sykkivää elämää. Kädet, jotka hän näki, puristuivat yhteen liitettyinä syvälle vasten paisuvaa rintaa. Kasvot, jotka hän näki eivät voineet olla Madeline Hammondin kasvot.

Mutta kun hän katseli, tiesi hän ettei mikään luulottelu voinut todella pettää häntä, että hän oli vain Madeline Hammond. Hän huomasi nopeasti muutoksen itsessään, arvasi sen syyn ja tarkoituksen, otti sen vastaan välttämättömänä ja joutui taas typerryttävän hämmästyksen valtaan.

Hänen tapaisessaan luonteessa, missä tunteen voima oli pidetty masennettuna kuin jotakin hillittävissä olevaa ilmiötä, vaati sellainen yllättävä muutos kuin rakkaus aikaa herätäkseen, aikaa vahvistuakseen.

Vähitellen tämä selvenemisen hetki tuli, ja silloin Madeline havaitsi sydämessään myös ajatuksen miehestä, jota hän rakasti.

Äkkiä, kesken mielen myllerrystä, jokin hänessä ryhtyi puolustamaan Gene Stewartin syyttelyitä vastaan. Madelinen ajatus pyöri cowboyn ja hänen elämänsä ympärillä. Hän näki tämän juopuneena ja raakana, hän näki tämän hylättynä ja kadotettuna. Sitten tästä cowboyn kuvasta kasvoi hitaasti toisenlaisen miehen kuva -- vähitellen vahvistuvan, vaiteliaan, yksinäisen kuin kotka, salaperäisen, väsymättömän, uskollisen, hellän kuin nainen, raudankovan kestämään ja vihdoin jalon.

Hän heltyi.

"Minä olen hänen vaimonsa, hänen rakkautensa, hänen nousemisensa, hänen vaitiolonsa, hänen ylpeyteensä! Ja minä en voi milloinkaan olla hänelle mitään. Voisinko minä olla hänelle jotakin? Minä, Madeline. Minä olen hänen vaimonsa ja rakastan häntä! Minä olen cowboyn vaimo! Hän tulee takaisin. Ei, hän ei tule milloinkaan takaisin! Oh, mitä minun pitää tehdä?"

Madeline Hammondille olivat päivät, jotka seurasivat tätä tunteen myrskyä, tuskastuttavan verkkaisia, loputtomia, pitkä jakso väsyneitä hetkiä, unettomuuden hetkiä, joita kaikkia vaivasi hitaasti kidutukseksi kasvava pelko että Stewart oli mennyt rajan yli saadakseen sydämeensä kuulan, joka antaisi hänelle, Madelinelle, vapauden. Silloin hän kärsi. Hän paloi sisäisesti.

Ja eräänä aamuna, kun Madeline meni kuistille, oli Stillwell siellä menehtyneenä ja jäykkänä. Bill antoi hänelle tiedonannon. Siinä luki:

"Kapinalliset sotilaat ovat ottaneet El Capitan Stewartin vangiksi taistelussa Agua Prietan luona eilen. Hän oli liittoutuneiden riveissä. Tuomittu ammuttavaksi torstaina auringon laskiessa."

Matkan päässä

"Stillwell!"

Madelinen huuto oli enemmän kuin murtuvan sydämen purkaus.

Vanha karjanhoitaja seisoi mykkänä hänen edessään tuijottaen hänen valkoisiin kasvoihinsa, hänen liekehtiviin silmiinsä.

"Stillwell! Minä olen Stewartin vaimo!"

"Hyvä Jumala, neiti Majesty!" puhkesi toinen. "Minä tiesin että jotakin kauheata oli tulossa. Oo, on tosiaan sääli..."

"Luuletteko että annan ampua hänet nyt, kun en ole enää sokea, kun rakastan häntä?" kysyi tyttö intohimoisena. "Minä tahdon pelastaa hänet! Nyt on keskiviikkoaamu. Minulla on kolmekymmentäkuusi tuntia pelastaakseni hänen henkensä. Stillwell, lähettäkää hakemaan autoa!"

Madeline meni toimistoonsa. Hänen ajatuksensa työskentelivät nopeasti ja selvästi. Hänen suunnitelmansa, joka oli syntynyt yhdessä ainoassa välähdyksessä, pakotti miettimään huolellisesti Washingtoniin, New Yorkiin ja San Antonioon lähetettävien sähkösanomain sanamuotoa. Ne olivat senaattoreille, edustajille ja julkisessa sekä yksityisessä elämässä korkeissa asemissa oleville miehille, jotka muistaisivat hänet ja tekisivät kaikkensa hänen hyväkseen. Hänellä oli valtaa. Hänellä oli rikkautta. Hän panisi liikkeelle kaikki rajattomat keinot. Hän saattoi pelastaa Stewartin. Hän ei sallisi minkään epäonnistumisen mahdollisuuden tulla mieleensä.

Kun hän meni ulos, oli auto siellä, samoin kuljettaja Link kypärä kädessä, kirkas hohto silmissään, mukanaan Stillwell, joka vähitellen kadotti menehtyneen kurjuutensa ja alkoi olla Madelinen mielen mukainen.

"Link, viekää Stillwell El Cajoniin hyvissä ajoin, jotta hän ehtii El Pason junaan", sanoi Madeline. "Odottakaa siellä hänen palaamistaan. Ja jos häneltä tulee jokin tiedonanto, soittakaa siitä minulle heti."

Sitten hän antoi Stillwellille sähkösanomat, jotka oli lähetettävä El Cajonista, ja maksuosoitukset, jotka lunastettaisiin El Pasossa. Hän opasti Stillwelliä menemään kapinallisten neuvoston eteen selittämään tilanteen, pyytämään heitä odottamaan Washingtonin virkamiehiltä tulevia tiedonantoja, joiden mukaan Stewart piti luovuttaa sotavankeja vaihdettaessa, sekä lopuksi tarjoamaan lunnaita kapinallisten johtajille hänen vapauttamisekseen.

Kun Stillwell oli kuunnellut loppuun, suoristui hänen kumartunut vartalonsa ja hänen vanhan hymynsä varjo liikahdutti hänen huuliaan. Hän ei ollut enää nuori, eikä toivo voinut heti paikalla karkottaa ankaria ja kovia tosiasioita. Kun hän kumartui Madelinen käden yli, näytti hänen käyttäytymisensä kohteliaalta ja kunnioittavalta. Mutta hän oli joko sanaton tai sitten tunsi, ettei hetki ollut sellainen, että hän olisi voinut katkaista hiljaisuuden.

Hän kiipesi istuimelle Linkin viereen. Tämä kumartui ohjauspyörän yli. Kuului tukahtunut ääni, joka puhkesi pauhuksi, ja suuri auto nytkähti eteenpäin viedäkseen alas pitkää rinnettä, syöksyäkseen tasaiselle laakson maanpinnalle ja kadotakseen liikkuvaan tomupilveen.

Ensi kerran moneen päivään kävi Madeline puutarhoissa, aitauksilla, lammikoilla ja cowboyden asunnoissa. Vaikka hän kuvitteli olevansa tyyni, pelkäsi hän näyttävänsä omituiselta. Hän puhui ilmasta, hevosista ja karjasta. Sitten muuan hänen omituisista mielijohteistaan sai hänet pysähtymään.

"Nels, teidän ja Nickin ei tarvitse mennä toimeenne tänään", sanoi hän. "Minä ehkä tarvitsen teitä. Minä..."

Hän epäröi, pysähtyi ja seisoi viivytellen. Hänen katseensa oli osunut Stewartin suureen, mustaan hevoseen, joka hyppeli lähellä olevassa aitauksessa.

"Minä olen lähettänyt Stillwellin El Pasoon", jatkoi hän matalalla äänellä, jota hän ei voinut pitää vakavana. "Hän pelastaa Stewartin. Minun on kerrottava teille -- minä olen Stewartin vaimo!"

Hän tunsi sen hämmästyneen tyrmistyksen, joka saattoi miehet äänettömiksi ja liikkumattomiksi. Katse poispäin käännettynä hän lähti heidän luotansa. Palattuaan taloon ja huoneeseensa hän valmistautui johonkin -- mihin? Odottamaan!

Sitten näytti suuri näkymätön varjo leijailevan hänen takanaan. Hän koetti ryhtyä moneen tehtävään, mutta ei voinut keskittää tarkkaavaisuuttaan, huomasi että hänen ajatuksensa olivat kiinni vain Stewartissa ja hänen kohtalossaan.

Madeline kesti kärsivällisesti, kesti pitkiä määräämättömän monia tunteja pitäen toivoaan yllä lannistumattoman tahdon avulla.

Ei tullut mitään tiedonantoa. Auringon laskiessa hän meni ulos kärsien epätietoisuuden kidutusta. Hän katseli erämaata toivoen ja rukoillen voimaa. Erämaa ei vaikuttanut häneen samoin kuin intohimottomat, muuttumattomat tähdet, jotka olivat tyynnyttäneet hänen henkeään. Se oli punainen, muuttuva, varjoihin verhottu ja kauhistava niin kuin hänen mielensä. Tomun verhoama auringonlasku värjäsi kallion ja hiekan muodostaman laajan, mietiskelevän, alastoman avaruuden.

Tuli yö. Mutta nyt valkoiset, säälimättömät tähdet pettivät hänet. Silloin hän etsi oman huoneensa yksinäisyyttä ja pimeyttä ollakseen siellä silmät auki ja odottamistaan odottaen. Äänetön pimeys vallitsi niin kauan, että kun ikkunanpuoliskot näyttivät harmailta, luuli hän, että se oli vain kuvittelua ja ettei sarastus tulisi milloinkaan. Hän rukoili, ettei aurinko nousisi, ettei se alkaisi lyhyttä, kaksitoistatuntista vaellustaan sitä maillemenoa kohti, joka olisi kohtalokas Stewartille. Mutta aamu valkeni, hänen mielestään säälimättömästi. Päivä oli tullut ja nyt oli torstai!

Puhelimen terävä ääni sai hänet hätkähtämään.

"Halloo -- halloo -- neiti Majesty!" kuului kiireinen vastaus. "Täällä puhuu Link. Sanomia teille. Suotuisia, sanoi sähköttäjä. Minä tuon autolla. Minä tulen yhtenä suhinana."

Siinä kaikki. Madeline kuuli kuulotorven kolahduksen. Hän halusi tietää enemmän, mutta oli mittaamattoman kiitollinen niinkin paljosta! Suotuisia! Stillwellillä oli siis ollut menestystä. Madelinen sydän hypähti. Tuntui kuluvan tuhat vuotta pukeutumiseen. Aamiainen ei merkinnyt hänelle mitään, paitsi että se auttoi häntä kuluttamaan laahustavia minuutteja.

Lopulta matala surina, joka kohosi nopeasti jyrinäksi, ilmoitti auton tulon. Hän näki cowboyn kypärä taaksepäin sysättynä ja mies katsoi häneen kylmästi. Hän antoi kimpun sähkösanomia. Madeline repi ne auki vapisevin sormin ja alkoi lukea nopein, sumein silmin. Jotkut olivat Washingtonista ja vakuuttivat, että hänen hyväkseen ryhdyttäisiin kaikkiin mahdollisiin toimenpiteisiin. Eikö hän ollenkaan löytäisi Stillwellin tiedonantoa? Se oli viimeisenä. Se oli pitkänlainen ja kuului:

"Ostanut Stewartin vapaaksi. Järjestänyt myöskin hänen siirtämisensä sotavankina rajan yli. Kumpikin asia virallisesti vahvistettu. Hän on turvassa, jos saamme tiedon hänen vangitsijoilleen. Ei varmaa, olenko päässyt heidän yhteyteensä. Te menette Linkin kanssa Agua Prietaan. Ottakaa espanjalaiset tiedonannot, jotka on lähetetty teille. Ne suojaavat teitä ja tekevät Stewartin vapauttamisen varmaksi. Ottakaa Nels mukaanne. Älkää pysähtykö minkään edessä. Sanokaa Linkille kaikki -- antakaa hänen ajaa autoa.

Stillwell."

"Lukekaa", sanoi hän lyhyesti antaessaan sähkösanoman Linkille. Tämä tutki sen tarkasti ja katsoi sitten kummastuneena emäntäänsä.

"Link, tunnetteko te tiet ja polut -- erämaamatkan tästä Agua Prietaan?" kysyi Madeline.

"Sehän on vanha tepastelupaikkani. Tunnen Sonoran myöskin."

"Meidän täytyy ehtiä Agua Prietaan ennen auringonlaskua -- kauan ennen, niin että jos Stewart on jossakin lähellä leirissä, me pääsemme sinne -- aikanaan!"

"Neiti Majesty, se ei ole mahdollista!" huudahti Link.

"Link, voiko autoa ajaa täältä Pohjois-Meksikoon?"

"Kyllä. Mutta siihen menisi aikaa."

"Meidän täytyy tehdä se lyhyessä ajassa", jatkoi toinen. "Muuten Stewart saattaa -- tulee luultavasti -- ammutuksi."

Link Stevens näytti äkkiä käyvän veltoksi ja kurtistuneeksi, kadottavan kaiken hilpeytensä, heikontuvan ja vanhenevan.

"Minä olen vain -- vain cowboy, neiti Majesty." Link melkein änkytti. Hänessä tapahtui omituinen muutos. "Se on kauhea matka -- rajan yli. Jos en jostakin onnellisesta sattumasta ajaisi autoa murskaksi, saisin teidän hiuksenne harmaiksi. Te ette milloinkaan tointuisi siitä matkasta!"

"Minä olen Stewartin vaimo", vastasi Madeline ja katsoi häneen tietämättä mitään keinoa, jolla voisi taivuttaa tai houkutella toista.

Cowboy hätkähti -- Stewartin vanha liike. Tämä mies oli samaa villiä lajia.

Madelinen sanat vuotivat virtana:

"Minä olen Stewartin vaimo! Minä rakastan häntä, minä olen tehnyt väärin hänelle, minun täytyy pelastaa hänet. Link, minä luotan teihin. Minä uskallan lähteä matkalle ilomielin -- urhoollisesti. Minä en välitä, mistä tai miten te ajatte."

"Neiti Majesty, matka tuntuu mahdottomalta, mutta minä yritän!" vastasi Link. Hänen kylmä, kirkas katseensa värisytti Madelinea. "Minä tarvitsen ehkä puoli tuntia tarkastaakseni auton ja varustaakseni mukaan mitä tarvitsen."

Madeline ei voinut kiittää häntä, vaan vastasi ainoastaan pyytämällä, että Link kehoittaisi Nelsiä ja muita toimestaan vapaana olevia cowboyieja tulemaan taloon. Kim Link oli mennyt, ajatteli Madeline hetkisen matkan valmisteluja. Hän otti ylleen pitkän takin ja kietoi huntuja päänsä ja kaulansa ympärille sovittaen ne päähineeksi, jolla saattoi tarpeen tullen peittää kasvonsa.

Joukko cowboyieja oli odottamassa. Hän selitti tilanteen ja jätti kotinsa heidän hoitoonsa. Tämän sanottuaan hän pyysi Nelsiä seuraamaan itseään erämaahan. Nels tuli valkoiseksi huuliaan myöten, ja se sai Madelinen muistamaan, miten mies pelkäsi autoa.

Madeline kuuli auton surinaa. Link tuli näkyviin ajaessaan rinnettä ylös. Hän käänsi jyrkästi ja pysähtyi kuistin eteen. Link oli kiinnittänyt kaksi pitkää, raskasta lankkua autoon, yhden kummallekin puolelle, ja jokaiseen sopivaan kohtaan hän oli sitonut ylimääräisiä renkaita. Suuren suuri tynnyri täytti toisen takaistuimen ja toinen istuin oli täynnä työkaluja sekä köysiä. Auton perässä oli juuri tilaa Nelsin tunkeutua sisään. Link pani Madelinen etupuolelle viereensä ja taivuttautui sitten ohjauspyörän yli. Madeline heilautti kättään kuistilla oleville vaiteliaille cowboyeille. Ääneen ei jäähyväisiä lausuttu.

Auto liukui pihasta ulos, hypähti tasaiselta maalta rinteelle ja lähti nopeasti tietä alas, ulos avonaiseen laaksoon. Jokainen kuivan tuulen suhahdus Madelinen kasvoja vasten merkitsi vauhdin lisääntymistä. Madeline katsahti kerran kiemurtelevaan karjatiehen. Hän loi toisen silmäyksen nahkapukuiseen ajajaan ja sitten veti huntupäähineen kasvojensa yli.

Neljännestä vaille kymmenen! Link oli suoriutunut laaksomatkasta. Bernardinon toisella puolen auto poikkesi tieltä ja kääntyi pitkälle, hitaasti kohoavalle rinteelle. Laakso näytti antavan etelään päin Guadalupen tummien huippujen alla. Link suuntasi kulun lounaaseen. Tuli näkyviin paljaita, tomuisia paikkoja, ilmestyi mesquiten ja kaktusten peittämiä täpliä sekä murtunutta kalliota.

Madeline saattoi olla valmistunut siihen, mitä hän näkisi harjanteen huipulta. Heidän allaan hehkui erämaa. Tässä alkoi punainen erämaa, joka ulottui kauas Meksikoon, kauas Arizonan ja Kalifornian halki Tyynen meren rannoille. Hän näki paljaan, kumpuja täynnä olevan harjanteen, jota alas auto liukui, hyppeli ja heilahteli, ja tämä rinne näytti katoavan ryppyiseen kallio- ja hiekkamaailmaan. Kaukainen Sierra Madres oli kirkkaampi ja sinisempi eikä niin savuinen ja kangastuksen tapainen millaisena hän oli sen aikaisemmin nähnyt. Sitten erämaa alkoi vähitellen nousta, kadottaa rajaviivojensa epämääräisyyden, tiivistää vaihtelevat valonsa ja varjonsa sekä vihdoin kätkeä onkalonsa ja huippunsa punaisten harjanteiden taakse, jotka olivat vain pieniä askelmia, pieniä etuvartioita, pieniä rajamerkkejä sen käytävillä.

Hän huomasi että Link kulki pitkin vanhaa tietä. Rinteen juurella he joutuivat epätasaisemmalle maalle ja siinä Link ryhtyi ajamaan varovaisesti kiemurrellen. Tie hävisi ja ilmestyi pian taas uudestaan. Mutta Link ei pysynyt aina sillä. Hän kulki oikoteitä, kierteli, meni ristiin ja näytti koko ajan tulevan syvemmälle sokkeloon, jonka muodostivat matalat, punaiset hiekkasärkät. Kuitenkin Link jatkoi matkaa. Laajan kanjonin pohjalla hän tuli lietepaikkaan, jossa pyörät tuskin kääntyivät. Aurinko paahtoi, tomu nousi, ei ollut tuulen henkäystäkään. Etanan vauhti samoin kuin pyörissä kitisevä hiekka alkoi vähentää Madelinen luottamusta. Link antoi ohjauspyörän Madelinelle ja hypäten ulos kutsui Nelsiä avukseen. Kun he irrottivat pitkät lankut ja panivat ne auton eteen, huomasi Madeline, miten viisas Linkin huolenpito oli ollut. Lankkujen avulla he saivat auton hiekan yli, joka olisi muuten ollut mahdoton sivuuttaa.

Auto kiipesi vakavasti, kohosi töyräälle. Taivas oli kiinteätä, kirkasta, teräksistä sineä, joka teki kipeätä silmään. Kallionlohkareet estivät kulkua ja ne piti vierittää tieltä pois. Mutakerrostumat, jotka olivat valmiit liukumaan pienimmästäkin painosta, mukulakivipeittoiset rinnepaikat, kapeat kohdat, joista ei jäänyt enemmän kuin jalan verran ulommille pyörille, keihäskärkiset kaktukset, joita oli vältettävä -- kaikki esteet olivat kuin ilmaa cowboy-kuljettajalle. Hän jatkoi matkaa ja kun hän tuli taas tielle, korvasi hän menetetyn ajan vauhdilla.

Kerran Madeline huudahti vasten tahtoaan eräässä pahassa paikassa:

"Oh, aika rientää!"

Link Stevens katsahti häneen, ikään kuin häntä olisi moitittu. Miehen silmät loistivat kuin teräksen välähdys jäähän. Ehkä tuo Madelinen huomautus oli tarpeen. Ainakin hän pani auton suorittamaan näennäisesti mahdottomia tekoja. Hän kulki rotkojen ympäri, hän sai koneensa kiipeämään vuoren jyrkkiä vieruja ylös. Madeline tunsi että hän leijaili, purjehti, ajelehti, hoiperteli silloinkin kun meni eteenpäin nopeasti kuin salama. Hänen kätensä ja käsivartensa olivat liikkumattomat vuorenraskailta tuntuvien painojen alla. Tuli pitkä, tiedoton vaihe, josta hän heräsi tunteakseen käsivarren kannattavan häntä. Sitten hän virkistyi. Lykäten pois päähineen hän hengitti taas vapaasti ja tointui täydelleen.

Auto vieri lavealla tiellä kaupungin liepeillä. Madeline kysyi, mikä paikka se oli.

"Douglas", vastasi Link. "Ja juuri tuolla toisella puolella on Agua Prieta!"

Nimi näytti typerryttävän Madelinen. Hän ei kuullut enempää ja näki vain vähän, kunnes auto pysähtyi. Nels puhui jollekulle. Khakipukuisten sotilaiden näkeminen virkisti Madelinea. Hän oli rajaviivalla Yhdysvaltain ja Meksikon välissä ja mies, jonka Nels ilmeisesti oli lähettänyt asialle, palasi ja sanoi että upseeri tulisi heti. Ratsuväen upseeri lähestyi autoa, tuijotti tulijoita ja otti sombreron päästään.

"Voitteko sanoa minulle jotakin Stewartista, amerikkalaisesta cowboysta, jonka kapinalliset ottivat vangiksi muutamia päiviä sitten?" kysyi Madeline.

"Kyllä", vastasi upseeri. "Rajan toisella puolen oli kahakka liittoutuneiden komppanian ja suuren guerilla- sekä kapinallisjoukon välillä. Liittoutuneet ajettiin länteen rajaa pitkin. Stewartin ilmoitetaan taistelleen uhkarohkeasti ja joutuneen vangiksi. Hänet tuomittiin Meksikossa. Hän on tunnettu täällä pitkin rajaa, ja uutinen hänen vangitsemisestaan on herättänyt kiihtymystä. Me teimme kaikkemme saadaksemme hänet vapaaksi. Guerillat pelkäsivät teloittaa hänet täällä ja luulivat, että hänet autettaisiin pakoon. Muuan sotaväenosasto vei hänet mukanaan Mezquitaliin."

"Hänet tuomittiin ammuttavaksi torstaina auringon laskiessa -- tänä iltana?"

"Niin. Huhuttiin, että se oli henkilökohtaista kostonhimoa Stewartia vastaan. Valitan, etten voi antaa teille varmaa tietoa. Jos olette Stewartin ystäviä -- sukulaisia -- voisin keksiä..."

"Olen hänen vaimonsa", keskeytti Madeline. "Oletteko hyvä ja luette nämä?" Hän antoi sähkösanomat. "Neuvokaa minua -- auttakaa minua jos voitte!"

Katsahtaen Madelineen upseeri otti sähkösanomat. Hän luki muutamia ja vihelsi hiljaa hämmästyksissään. Hänen käytöksensä tuli nopeaksi, valppaaksi ja vakavaksi.

"Minä en ymmärrä näitä, kun nämä on kirjoitettu espanjaksi. Mutta minä tunnen alla olevat nimet." Hän silmäili nopeasti muut. "Niin, nämä merkitsevät, että Stewartin vapauttaminen on hyväksytty. Ne selittävät salaperäiset huhut, joita olemme kuulleet täällä. Sekarotuisten kavallusta! Jostakin omituisesta syystä eivät kapinallisten neuvoston käskyt ole ehtineet määräpaikkaansa. Me kuulimme tietoja Stewartin vaihtamisesta, mutta siitä ei tullut mitään. Tulkaa, minä lähden mukananne kenraali Salazarin, komentavan kapinallispäällikön luo. Minä tunnen hänet. Ehkä voimme saada selville jotakin."