Part 16

Yhdellä sysäyksellä työnsi Stillwell Stewartin, Nickin ja muut cowboyt kuistille. Sitten tunki hän Madelinen, Alfredin ja Florencen seinää vasten ja koetti pakottaa heitä kauemmaksi. Hänen liikkeensä olivat nopeat ja lujat. Mutta kun hän ei saanut heitä ovesta ja ikkunoista läpi, asetti hän oman mahtavan vartalonsa naisten ja vaaran väliin. Madeline tarttui hänen käsivarteensa, piti siitä kiinni ja kurkisteli pelästyneenä hänen leveän hartiansa takaa.

"Sinä, Hawe! Sinä Sneed!" huusi Monty samalla villillä äänellä. "Älkää liikuttako sormeakaan eikä edes silmäripsiä!"

Madelinen tarmo terästyi herättäen hänessä kiihottavan, vapisuttavan aavistuksen. Hän käsitti Montyn kauhean huudon. Stillwellin kiireisyys ja vaitiolo olivat myös täynnä uhkaavan onnettomuuden tuntua.

"Nels, kuule!" kiljui Monty, joka koko aikana ei kertaakaan siirtänyt tarkkaavaa katsettaan edes hiuksen vertaa Hawesta ja hänen apulaisestaan. "Nels, aja pois nuo kaksi kaveria, jotka seisoskelevat tuolla."

Nämä miehet, kaksi apulaista, jotka olivat jääneet kuormahevosten kanssa taemmaksi, eivät odottaneet Nelsiä. He kannustivat ratsujaan, pyörähtivät ympäri ja laukkasivat pois.

"Nyt, Nels, päästä tuo tyttö irti", määräsi Monty.

Nels juoksi esiin, tempaisi päitset Sneedin kädestä ja veti Bonitan hevosen kuistin luo. Kun hän leikkasi poikki köyden, joka sitoi tytön, putosi tämä hänen syliinsä.

"Hawe, tule alas!" jatkoi Monty. "Käänny suoraan tänne ja pysy kiltisti!"

Sheriffi heilautti jalkaansa ja liukui maahan.

"Asetu tuohon guerillatoverisi viereen! Noin! Teistä tulee hiton hieno kuva: kehno susi sekä villin muulin ja sekarotuisen sekasikiö."

Monty piti pitkän tauon, jolloin hänen hengityksensä kuului selvästi.

Madelinen katse oli kiintynyt Montyyn. Hänen ajatuksensa oli nopeana kuin salama arvannut ne töissä ja sanoissa ilmenevät erikoisuudet, jotka johtuivat Montyn vaikutuksesta toisiin miehiin. Rajuus, kauhistava rajuus, se seikka, jonka Madeline oli tuntenut, se seikka, jota hän oli pelännyt, se seikka, jota hän oli koettanut juurruttaa pois cowboyistaan, oli nyt monien kuukausien perästä saamassa ilmaisunsa aivan hänen silmiensä edessä. Se oli tullut lopulta esiin. Hän oli hillinnyt Stillwellin, hän oli vaikuttanut Nelsiin, hän oli muuttanut Stewartin, mutta nyt nousi tuo pieni mustakasvoinen Monty Price ikään kuin aikaisempien villien vuosiensa hämärästä eikä mikään voima maassa tai taivaassa voinut pysäyttää hänen kättään. Villien miesten kova elämä oli nyt vaikuttamassa Madelineen.

Hengitys kuului vihellyksenä ja suu vaahdossa kyyristyi Monty Price alemmaksi ja kulki varovaisesti tuuma tuumalta lähemmäksi Hawea ja Sneediä. Madeline näki heidät vain silmiensä edessä olevan epäselvän harson läpi. He muistuttivat aaveita. Hän kuuli hevosen kimeän hirnunnan ja tunsi Majestyn, joka kutsui häntä aitauksesta. Ja sitten Monty taas puhui:

"Nyt, te molemmat aseistetut lainpalvelijat, tulkaa! Laukaiskaa aseenne! Laukaiskaa ne ja pian! Monty Price on mennyttä! Päivä paistaa teidän kummankin lävitse ennen kuin ehditte kohottaa asettanne. Mutta minä annan teille tilaisuuden ärsyttää minua. Te hoilaatte laista ja minun tapani on vanha laki."

Hänen hengityksensä tuli nopeaksi, hänen äänensä kävi käheämmäksi ja hän kyyristyi. Koko hänen ruumiinsa värisi.

"Koirat! Laukaiskaa pyssynne tai minä laukaisen!"

Madeline näki, että nuo kolme jäykkää miestä hypähtivät ylös. Hän näki tuliviiruja -- savuviiruja. Sitten huumaava yhteislaukaus teki hänet kuuroksi. Sen ääni hälveni yhtä pian kuin oli kuulunutkin. Savu verhosi näyttämön. Se ajautui hitaasti pois paljastaakseen kolme kaatunutta miestä, joista yksi, Monty, nojasi vasempaan käteensä savuava revolveri oikeassa. Cowboy odotti toisten liikkuvan. He pysyivät jäykkinä. Sitten hän vaipui hymyillen maahan ja oikaisi itsensä.

Salaisuus

Madeline Hammond ei voinut päästä irti murhenäytelmän vaivaavasta muistosta. Monty Pricen kauhistava hymy vaivasi häntä. Vain joskus hän saattoi saada unohdusta ja sen takia hän työskenteli, teki kävelyretkiä ja ratsasti. Vieläpä hän voitti voimakkaan tunteen, minkä hän pelkäsi olevan käsittämätöntä vastenmielisyyttä meksikolaistyttöä Bonitaa kohtaan, joka makasi sairaana karjatalossa hoidon tarpeessa.

Madeline tunsi, että hänen sielussaan tapahtui jokin selittämätön muutos. Se taistelu, joka selvittäisi hänen kohtalonsa Idän tai Lännen hyväksi, pysyi yhä ratkaisematta. Hän ei ollut milloinkaan hengessään yksin. Hänen polullaan oli askelia. Huoneessa hän tunsi painostusta. Hän halusi ulkoilmaa -- valoa ja tuulta.

Eräänä iltapäivänä hän ratsasti alemman järven lasku-uomalle, jossa ryhmä mesquito-puita oli puhjennut kukkaan ja uudistuneen elämän kauneuteen sen veden vaikutuksesta, joka tihkui niiden juurille. Näiden puiden alla oli varjoja. Madeline laskeutui satulasta haluten levähtää. Hän piti tästä rauhallisesta, yksinäisestä paikasta. Jos hän ratsasti alas laaksoon tai ylös kunnaille, ei hän voinut mennä yksin. Luultavasti Stillwell tai Nels tiesivät nyt hänen olopaikkansa. Mutta kun hän oli piilossa, kuvitteli hän nauttivansa yksinäisyydestä, vaikka se ei toden teolla sitä ollut.

Hänen hevosensa heitteli päätään, heilutti harjaansa ja pieksi hännällään kärpäsiä. Madeline istui selkä puuta vasten ja otti sombreron päästään. Lauhkea tuulenhenki, joka löyhytti hänen kuumia kasvojaan ja puhalteli hänen hiussuortuviaan, oli virkistävän viileä. Hän kuuli karjan hitaan poljennan sen mennessä juomaan. Ääni häipyi, ja mesquitelehto näytti olevan eloton.

Äkkiä Majesty nosti korvansa pystyyn ja korskahti. Madeline kuuli kavioiden hidasta kuminaa. Hevonen lähestyi järven puolelta. Madeline oli oppinut olemaan varovainen ja nousten Majestyn selkään hän käänsi hevosen aukeata paikkaa kohti. Hetkistä myöhemmin hän tunsi olevansa iloinen varovaisuudestaan, sillä katsoessaan puiden välistä hän näki Stewartin ohjaavan hevosta lehtoon. Madeline olisi yhtä mielellään kohdannut guerillan kuin tämän cowboyn.

Majesty oli ruvennut ravaamaan, kun kimeä vihellys tunki läpi ilman. Hevonen hypähti ja pyörtäen ympäri se hyökkäsi takaisin mesquiteja kohti. Madeline puhui sille, huusi sille vihaisesti ja veti kaikin voiminsa suitsista, mutta oli avuttoman kykenemätön pysäyttämään sitä. Se hirnui. Silloin Madeline ymmärsi, että Stewart, sen vanha isäntä, oli kutsunut eikä mikään voinut kääntää sitä. Hevonen syöksyi puiden välissä olevaan aukkoon ja seisahtui Stewartin eteen.

Stewart oli karkeassa puvussa matkaa varten ja talutti jäntevää hevosta, joka oli satuloitu ja kuormitettu. Kun Stewart Madelineen katsomatta pani käsivartensa Majestyn kaulan ympärille ja painoi kasvonsa hevosen aaltoilevaa harjaa vasten, alkoi tytön sydän lyödä nopeasti. Stewart näytti unohtaneen hänen läsnäolonsa. Cowboyn silmät olivat kiinni. Hänen tummat kasvonsa lientyivät, kadottivat kovuutensa, rajuutensa ja surullisuutensa ja tulivat hetken ajaksi kauniiksi.

Madeline arvasi heti, mitä kaikki tarkoitti. Cowboy oli lähdössä karjatalolta ja tämä oli hänen jäähyväisensä hevoselleen. Himmeä verho laskeutui Madelinen silmien eteen, hän pyyhkäisi sen nopeasti pois ja se tuli takaisin kosteana ja sumentavana. Hän käänsi kasvonsa häveten kyyneleitä, jotka Stewart saattaisi nähdä. Hän oli surullinen cowboyn tähden. Tämä oli menossa pois ja tällä kertaa menisi hän iäksi. Kuin kylmän säilän pisto tunki tuska Madelinen sydämen lävitse. Hän vapisi jonkin tuntemattoman partaalla.

"Haluan puhua teille", sanoi Stewart.

Madeline hätkähti, kääntyi cowboyhin päin ja näki nyt aiemman Stewartin, miehen, joka muistutti heidän ensimmäistä kohtaamistaan El Cajonissa.

"Haluan kysyä teiltä jotakin", jatkoi cowboy. "Olen halunnut saada tietää jotakin. Siksi olen viivytellyt täällä. Te ette ole milloinkaan puhunut minulle, milloinkaan huomannut minua, milloinkaan antanut minulle tilaisuutta kysyä teiltä asiaani. Mutta nyt minä menen -- menen rajan yli. Ja minä haluan tietää. Miksi ette antanut minun puhua?"

Stewartin sanojen aikana se kiihkeä häpeäntunne, nyt kymmenkertaisesti tukahduttavampana, syöksyi hänen ylitseen nostaen tulipunan aallon hänen ohimoilleen. Purren huuliaan tempaisi hän Majestyn suitsia, löi sitä piiskalla ja kannusti sitä. Stewartin rautainen käsi piti hevosta paikallaan. Madeline löi kiihkon puuskassa Stewartin kasvoihin, iski harhaan, löi uudestaan ja osui. Yhdellä nykäisyllä, vetäen hänet melkein satulasta, kiskaisi cowboy ruoskan hänen käsistään. Enemmän kuin tämä teko hänen katseensa rauhoitti Madelinen raivoa.

Madeline taisteli itsensä kanssa saavuttaakseen vallan ylitseen. Tämä mies ei sallinut, että häneltä kiellettiin jotakin. Ei milloinkaan ennen ollut hänen kasvojensa kovuus, näiden erämaan miesten piikiven vahva kovuus, vaikuttanut Madelineen näin. Stewart näytti tuimalta, menehtyneeltä, katkeralta. Tumma varjo oli muuttumassa harmaaksi -- harmaus intohimon tuhanväriin. Läpitunkevat silmät, jotka cowboy kohdisti häneen, polttivat häntä ja kulkivat hänen lävitseen ikään kuin toinen olisi katsonut hänen sieluunsa. Madelinen naisellinen vaisto, joka oli yhtä terävä kuin hänen katseensa, ilmaisi hänelle, että Stewart oli tuolla hetkellä käsittänyt katkeran, lopullisen totuuden.

Kolmannen kerran cowboy toisti kysymyksensä hänelle. Madeline ei vastannut, hän ei voinut puhua.

"Te ette tiedä, että minä rakastan teitä -- vai tiedättekö?" jatkoi cowboy kiihkeästi. "Ettekö voi huomata, että minä olen ollut toinen mies rakastaessani teitä, tehdessäni työtä teille, eläessäni teille? Te ette tahdo uskoa, että minä olen kääntänyt selkäni vanhalle villille elämälle, että minä olen ollut siivo, kunniallinen, onnellinen ja hyödyllinen."

Madeline oli mykkänä. Hän kuuli sydämensä jyskyttävän korvissaan.

Stewart hyppäsi hänen luokseen. Cowboyn voimakas käsi sulkeutui hänen käsivartensa ympäri.

"Te luulette, että minä pidin Bonitaa vuorilla, että minä menin salaa kehtaamaan häntä, että koko ajan, kun olin palveluksessanne, minä olin... Oi, minä tiedän mitä te ajattelette! Nyt sanokaa se!"

Sokaistuna, kokonaan intohimon tulisessa puristuksessa, voimatta pysäyttää sen sanan esiinsyöksymistä, joka oli sekä häpeällinen että paljastava ja kohtalokas, Madeline huusi:

"_Kyllä_!"

Cowboy oli väkivalloin vääntänyt tämän sanan häneltä, mutta ei ollut kylliksi terävä, kylliksi perehtynyt naisen vaikuttimien salaperäisyyteen arvatakseen hänen vastauksensa syvällisen merkityksen.

Stewartista sanalla oli vain kirjaimellinen merkitys, joka vahvisti sen häpeän, mikä tytön mielestä häntä tahrasi. Laskien Madelinen käsivarren hän väistyi poispäin -- omituinen teko siltä villiltä ja raa'alta mieheltä, joksi Madeline hänet arvosteli.

"Mutta eräänä päivänä te puhuitte uskosta", puhkesi cowboy. "Te sanoitte, että maailman suurin asia on usko ihmisluonteeseen. Te sanoitte, että parhaat miehet ovat ne, jotka ovat vaipuneet alhaalle ja nousseet. Te sanoitte, että teillä oli uskoa minuun!"

Cowboyn moite, jossa ei ollut katkeruutta eikä pilkkaa, oli ruoskanläimäys Madelinen vanhalle itsekkäälle luulolle oikeudenmukaisuuteen. Hän oli saarnannut kaunista periaatetta, jonka mukaan hän ei ollut elänyt. Hän ymmärsi cowboyn nuhteen, hän ihmetteli ja epäröi, mutta loukkaus hänen ylpeyttään vastaan oli ollut liian suuri, riehunta hänen rinnassaan oli ollut liian kuohuttava ja raju, hän ei voinut puhua, hetki meni ohi ja sen mukana Stewartin karkea loisto.

"Teidän mielestänne minä olen halpamainen", sanoi cowboy. "Te ajattelette sitä Bonitan asiaa! Ja koko ajan minä olen ollut... Minä voisin saada teidät häpeämään -- voisin sanoa teille..."

Hänen huulensa muodostivat kapean, katkeran viivan. Hänen kasvojensa kuohuntaa seurasi hartioiden kouristuksentapainen vääntyminen. Se osoitti sisäistä taistelua, joka melkein masensi hänet.

"Ei, ei!" huohotti hän. Sitten hän hypähti suoraksi. "Mutta minä tahdon olla se mies, joksi minua ajattelette!"

Hän tarttui Madelinen käsivarteen rajuin ja voimakkain ottein, nykäisi tytön satulasta syliinsä. Madeline putosi alas, rinta cowboyn rintaa vasten, pääsemättä vapaaksi jalustimista ja hevosesta. Siinä hän riippui aivan voimatonna. Raivoisana ja kiemurrellen hän tempoi päästäkseen vapaaksi. Kaikki, minkä hän voi saada aikaan, oli vain kohottautua nähdäkseen toisen kasvot. Se melkein lamautti hänet. Aikoiko cowboy tappaa hänet? Stewart kiersi käsivartensa hänen ympärilleen ja puristi häntä tiukempaan, likemmäksi itseään. Madeline tunsi cowboyn sydämen jyskytyksen, hänen omansa tuntui jäätyneen. Mies painoi palavat huulensa hänen huulilleen. Se oli pitkä, kauhea suudelma. Madeline tunsi toisen vapisevan.

"Oi Stewart! -- Minä -- rukoilen -- teitä -- antakaa -- minun mennä!" kuiskasi hän.

Toisen valkoiset kasvot näkyivät hänen kasvojensa yläpuolella. Hän sulki silmänsä. Stewart antoi suudelmien sataa hänen kasvoilleen, mutta ei enää hänen suulleen. Hänen suljetuille silmilleen, hiuksilleen, poskilleen, kaulalleen cowboy painoi nopeasti huulensa -- huulet, jotka kadottivat tulisuutensa ja muuttuivat kylmiksi. Sitten hän päästi tytön irti ja nostaen hänet satulaan piti yhä kiinni hänen käsivarrestaan estääkseen häntä putoamasta.

Hetken ajan Madeline istui satulassa silmät kiinni. Hän pelkäsi valoa.

"Nyt ette voi sanoa, ettei teitä ole milloinkaan suudeltu", sanoi Stewart. Hänen äänensä tuntui olevan pitkän matkan päässä. "Mutta tämän saitte. Sitten on asia selvä."

Stewart hypähti satulaan ja ratsasti ryskyen mesquitein läpi kadotakseen näkyvistä.

* * * * *

Huoneensa varjoisassa yksinäisyydessä, hautautuneena kasvot alaspäin syvälle leposohvansa tyynyjen joukkoon makasi Madeline Hammond musertuneena ja vavisten sen loukkauksen takia, jonka hän oli kärsinyt.

Madeline nousi istumaan ikkunan ääreen antaakseen tuulen puhaltaa kuumille kasvoilleen. Häneltä kului kokonaisia tunteja käsittämättömän häpeän ja voimattoman raivon vallassa sekä turhassa ponnistelussa, kun hän koetti ajatella häväistyksensä olemattomaksi.

Hän menisi kotiin.

Edith Wayne oli ollut oikeassa, Länsi ei ollut sopiva paikka Madeline Hammondille. Päätös mennä kotiin tuli helposti ja luonnollisesti, ajatteli hän, tapausten seurauksena. Se ei tuottanut hänelle mitään taistelua. Itse asiassa hän kuvitteli tuntevansa helpotusta.

Madeline sulki ikkunan ja pani verhon eteen. Oli välttämätöntä sanoa levottomille palvelijoille, jotka koputtivat ovelle, että hän voi hyvin eikä tarvinnut mitään. Keveä, ulkoa käytävältä kuuluva astunta kiinnitti hänen huomionsa puoleensa. Kuka siellä oli -- Nels, Nick Steele vai Stillwell? Kuka oli nyt häntä vartioimassa, kun Monty Price oli kuollut ja se toinen -- se villi...? Oli luonnotonta ja käsittämätöntä, että hän kalpasi sitä toista.

Valo kiusasi häntä. Täydellinen pimeys sopi hänen omituiseen mielentilaansa. Hän lähti makuuhuoneeseensa ja koetti rauhoittua voidakseen nukkua. Uni ei ollut hänelle tahdon asia. Hänen poskiaan poltti, niin että hän nousi valelemaan niitä. Sitten hän paneutui taas makuulle. Stewartin suutelot polttivat hänen huuliahan, hänen suljettuja silmiään, hänen kohoilevaa kaulaansa. Ne tunkeutuivat yhä syvemmälle hänen vereensä, hänen sydämeensä, hänen sieluunsa -- kiihkoisan, kovettuneen miehen jäähyväissuudelmat. Huolimatta kehnoudestaan oli cowboy rakastanut häntä.

Myöhään yöllä Madeline vaipui uneen. Aamulla hän oli kalpea ja raukea, mutta sieluntilassa, joka lupasi rauhaa.

Hän lähti toimistoonsa. Ovi oli auki ja sen ulkopuolella istui Stillwell tuolillaan.

"Huomenta, neiti Majesty", sanoi hän noustessaan tervehtimään emäntäänsä. Hänen uurteisilla kasvoillaan oli levottomuuden merkkejä. Madeline säpsähti peläten vanhoja valituksia Stewartista. Sitten hän näki pihalla tomuisen ja pörröisen poni-hevosen sekä pienen aasin, joka oli sortua raskaan taakan alla.

"Kelle ne kuuluvat?" kysyi Madeline.

"Nuoko elukat? No, Danny Mainsille", vastasi Stillwell yskäisten tavalla, joka osoitti hämmennystä.

"Danny Mainsille?" kertasi Madeline ihmetellen.

"Niin."

Stillwell ei tosiaan ollut oma itsensä.

"Onko Danny Mains täällä?" kysyi Madeline uteliaana.

Hän muisti miehen, joka ampui tai joka ammuttiin sinä surkeana yönä asemalla.

Vanha karjanhoitaja nyökkäsi synkästi.

"Kyllä, hän on täällä -- niin on asia. Tulla tuiskahti tänne kukkuloilta ja tahtoi nähdä Bonitaa. Hänkin on päästään pyörällä sen pienen mustasilmäisen hepsakan takia. Minä vein hänet sisään katsomaan Bonitaa. Hän on ollut siellä jo enemmän kuin puoli tuntia."

Stillwellin tasapaino oli ilmeisesti häiriintynyt. Madelinen uteliaisuus muuttui täydelliseksi kummastukseksi, joka jätti hävitessään vapisuttavan varoituksentunteen. Hän pidätti henkeään. Tuhannet ajatukset tungeskelivat hänen mielessään saadakseen itselleen selvän ilmaisumuodon.

Eteiskäytävästä kuului nopeita askelia. Muuan nuori mies tuli kuistille. Hän muistutti cowboyta, mutta hänen kasvoillaan oli kirkas ruskea väri. Hänen silmänsä olivat siniset, hänen hiuksensa vaaleat ja kiharat. Hän oli soma, avokatseinen poika. Nähdessään Madelinen hän tempaisi sombreron päästään ja juosten tytön luo tarttui hänen käsiinsä. Miehen rajuus ei ainoastaan saanut Madelinea levottomaksi, vaan myöskin muistutti hänelle tuskallisesti jostakin, jonka hän halusi unohtaa.

Cowboy taivutti päänsä ja suuteli Madelinen käsiä ja pusersi niitä. Kun hän suoristui, itki hän.

"Neiti Hammond, hän on turvassa ja melkein terve!" huudahti hän. "Minä en totisesti voi korvata kaikkea sitä, mitä olette tehnyt hänen hyväkseen! Hän on kertonut minulle, miten hänet laahattiin tänne, miten Gene koetti pelastaa hänet, miten te rupesitte puhumaan Genen ja hänenkin puolestaan, miten Monty vihdoin laukaisi revolverinsa. Monty-raukka! Me olimme hyviä ystäviä. Hän oli suurenmoinen. Hän ei tietänyt milloinkaan -- enemmän kuin tekään ja Bill -- mitä Bonita oli minulle!"

Stillwellin ystävällinen ja raskas käsi laskeutui cowboyn olkapäälle.

"Danny, mitä tämä kummallinen jaaritus on?" kysyi hän. "Sinä otat jonkinlaisia vapauksia neiti Hammondin suhteen, joka ei ole nähnyt sinua milloinkaan ennen."

Cowboyn hienot, avomieliset kasvot hymyilivät. Hän pyyhki kyynelet. Sitten hän nauroi. Hänen naurussaan oli miellyttävä poikamainen sointu.

"Bill, vanha toveri, pysy alallasi hetkinen." Sitten hän kumarsi Madelinelle. "Pyydän anteeksi, neiti Hammond, että näytän epäkohteliaalta. Minä olen Danny Mains. Ja Bonita on minun vaimoni. Olen iloinen siitä että hän on turvassa ja vahingoittumaton."

"Bonita sinun vaimosi!" huudahti Stillwell.

"Kyllä varmasti. Me olemme olleet naimisissa jo monta kuukautta", vastasi Danny. "Gene Stewart sen teki. Hyvä vanha Gene, hän on hitonmoinen naittamaan ihmisiä! Ymmärrättehän, minä olen rakastanut Bonitaa jo kaksi vuotta. Ja Gene -- sinä tiedät, Bill, miten Gene menettelee tyttöjen kanssa -- no, hän koetti saada Bonitaa ottamaan minut."

Madelinen vaihtelevat mielialat upposivat rajattomaan iloisuuteen. Jotakin tummaa, syvää, raskasta ja synkkää virtasi pois hänen sydämestään. Hän tunsi syvää kiitollisuutta tuota hymyilevää, sileäkasvoista cowboyta kohtaan.

"Danny Mains!" sanoi hän vavisten ja hymyillen. "Jos olette niin iloinen kuin miksi uutisenne ovat tehneet minut voitte suudella minua heti paikalla!"

Häveliäästi mutta tahtoen sydämensä halusta täyttää toisen pyynnön Danny Mains käytti hyväkseen lupausta.

Stillwell rykäisi.

"Bill, paina puuta", sanoi Danny. "Sinä olet mennyt taaksepäin viime kuukausien aikana harmitellessasi pahojen poikien Dannyn ja Genen takia. Sinä tarvitset tukea allesi sill'aikaa kuin minä kerron elämäni tarinaa, Bill."

Hän meni aasin luokse, päästi kuormauksen siteistään ja ottaen sieltä pienen raskaan pussin tuli takaisin kuistille. Hän pudisti varovasti pussin sisällön Stillwellin jalkoihin. Kivenkappale toisensa jälkeen kolahti lattialle. Palaset olivat teräviä ja epätasaisia, niissä oli keltaisia suonia, poikkiviiruja ja juovia. Stillwell otti kappaleen toisensa jälkeen, tuijotti ja änkytti, kaiveli niitä vapisevilla sormillaan.

"Hyvä Jumala, Danny, sinähän olet tullut yhdellä täräyksellä rikkaaksi."

Danny katseli Stillwelliä alentuvasti.

"Jotenkin rikkaaksi", sanoi hän. "No, Bill, paljonko meillä on tässä, sano summassa!"

"Pelkään sanoa. Katsokaahan, neiti Majesty, katsokaahan kultaa! Olen elänyt kullanetsijäin ja kaivosten keskellä kolmekymmentä vuotta enkä ole milloinkaan nähnyt tällaista osumaa."

"Kultakaivos!" huudahti Danny. "Minä tapasin sattumalta Bonitan enkä aikonut antaa hänen ratsastaa yksin pois, kun hän sanoi minulle olevansa pulassa. Me menimme Peloncilloon päin. Bonitalla oli Genen hevonen ja hänen piti kohdata Gene tiellä. Me tulimme vuorille niin kuin pitikin ja näimme melkein nälkää muutamia päiviä, kunnes Gene löysi meidät. Hän oli itsekin joutunut pulaan eikä voinut ottaa paljon mukaansa.

"Me matkasimme kallionhuippuja kohti ja teimme majan. Gene tuli ylös kallionhuipuille ja löysi meidät. Gene oli lakannut juomasta, hän oli muuttunut ihmeellisesti ja oli hieno ja keikarimainen. Silloin hän alkoi kiusata minua saadakseen minut naimaan Bonitan. Minä olin onnellinen ja niin oli Bonitakin. Gene toi padre Marcosin ja tämä vihki meidät."

Danny pysähtyi kertomuksessaan hengittäen syvään. Stillwellin hymy oli ihastuttava. Madeline kumartui Dannya kohti silmät loistaen.

"Neiti Hammond ja sinä Bill, kuunnelkaa nyt, sillä minulla on merkillistä kerrottavaa. Sinä iltapäivänä, jolloin Bonita ja minut vihittiin, olin minä Genen ja padren mentyä yhtenä minuuttina onnellinen ja seuraavana alakuloinen. Olin kurja, koska minulla oli huono maine. En voinut edes ostaa säädyllistä pukua sievälle vaimolleni. Bonita kuunteli sanojani ja oli hieman salaperäinen. Hän kertoi minulle tarinan kadonneesta kaivoksesta, suuteli minua ja huvitteli kustannuksellani. Tiesin että avioliitto menee naisille päähän, ja ajattelin, että Bonitallakin oli jokin sellainen puuska.

"No, hän lähti luotani hetkeksi, ja kun hän tuli takaisin, oli hänellä joitakin keltaisia kukkia hiuksissaan. Hän puhui jotakin omituisista hengistä, jotka vierittivät kiviä alas. Sitten hän sanoi haluavansa näyttää minulle paikan, jossa hän aina istui odottamassa ja tähystämässä minua, kun olin poissa. Ja siellä kallionhuippujen alla oli kultakaivos!

"Silloin olin pahempi kuin hullu. Minä tulin kultakiihkoon. Tein työtä kuin seitsemäntoista aasia. Kaivoin koko joukon kultapitoista kvartsia. Bonita piti silmällä polkuja ja toi minulle vettä. Sillä tavoin saivat Pat Hawe ja guerillat hänet kiinni. Varmasti! Pat Hawe oli niin lujasti päättänyt tehdä Genelle kiusaa, että hän ryhtyi yksiin hommiin Don Carlosin kanssa. Bonita voi antaa teille eräitä hämmästyttäviä tietoja siitä joukosta. Minun tarinani puhuu yksinomaan kullasta."

Danny Mäins nousi ja potkaisi tuolinsa taaksepäin. Sininen salama loisti hänen silmistään, kun hän työnsi kätensä Stillwelliä kohti.

"Bill, vanha kaveri, anna minulle kätesi", sanoi hän. "Sinä olet aina ollut ystäväni. No, Danny Mains on velkaa sinulle ja on velkaa Gene Stewartillekin hyvän joukon. Danny Mains maksaa! Tarvitsen kaksi osakasta auttamaan minua työssäni kultakaivoksessa. Sinut ja Genen. Jos täälläpän on jokin karjatalo, joka miellyttää teitä, ostan minä sen. Jos neiti Hammond joskus väsyy karjataloonsa, karjaansa ja kotiinsa, ostan minä ne Genelle. Jos täällä ympäristössä on jokin rautatie tai kaupunki, josta Bonita pitää, ostan minä ne. Jos näen itse jotakin, josta pidän, ostan minä sen. Mene ulos, hae Gene käsiisi. Mene noutamaan hänet. Juuri tässä talossa, vaimoni ja neiti Hammondin ollessa todistajina, me perustamme yhtiön."

Madelinen huulet avautuivat vavisten ja hän aikoi kertoa Mainsille ja Stillwellille, että cowboy, jota he kaipasivat, oli lähtenyt karjatalolta. Hän kuvitteli mielessään, millainen Dannyn pettymys olisi ja millainen vanhemman miehen tyrmistys, kun he saisivat tietää, että Stewart oli lähtenyt rajalle. Tällöin hän katsahti ylös ja näki tutun hahmon lähestyvän -- padre Marcos! Oli varmaa, että Madeline tunsi vapisevansa. Mitä merkitsi padren läsnäolo täällä tänä päivänä?