Part 15

Madelinen vieraat tarvitsivat kaksi päivää tointuakseen kovasta ratsastuksesta. Kolmantena päivänä he alkoivat valmistella lähtöään. Tämä aika oli kaksinkerroin tuskallinen Madelinelle. Hänellä oli oma ruumiillinen levontarpeensa ja lisäksi hänellä oli henkinen taistelunsa, jota tuskin saattoi siirtää kauemmaksi. Hänen sisarensa ja ystävänsä olivat ystävällisen ja vakavan itsepintaisia kehoituksissaan, että hän lähtisi takaisin Itään heidän kanssaan. Hän halusi mennä. Mutta kyseessä ei ollut pelkästään meneminen. Kysymys oli siitä, miten, milloin ja minkä olosuhteiden vallitessa hän palaisi, herätti hänessä kiusallista huolestumista. Ennen kuin hän menisi Itään, halusi hän saada ratkaisun kaikessa, mikä koski hänen tulevaa suhdettaan karjataloon ja Länteen. Hän huomasi ettei Länsi ollut vielä vaatinut häntä omakseen. Vanhat ystävät olivat saaneet vanhat siteet lujittumaan.

Kävi kuitenkin niin, ettei päätöksen tekoa tarvinnut kiirehtiä. Madeline olisi hyväksynyt minkä syyn tahansa voidakseen lykätä ratkaisua, mutta nyt sattui siten, että poissa olevan Alfredin kirje sai hänen lähtönsä pois päiväjärjestyksestä. Veli kirjoitti, että hänen matkansa Kaliforniaan oli ollut hyvin edullinen, että hänellä oli Madelinelle tarjous suurelta karjayhtiöltä ja että hän halusi mennä naimisiin Florencen kanssa pian kotiintulonsa jälkeen ja toisi papin sitä tarkoitusta varten.

Vieraat nostivat kätensä hyvästiksi, kun autonkuljettaja Link Stevens ilmestyi suuren valkoisen autonsa kanssa. Asemalla sanottiin ja kerrattiin jäähyväiset. Dorothy Coombsin viimeiset sanat olivat: "Sano terveiseni Monty Pricelle! Sano hänelle, että olen -- olen iloinen siitä, että hän suuteli minua!"

Helenin silmissä oli vakava ja kuitenkin pilkallinen ilme, kun hän sanoi:

"Majesty, tuo Stewart mukanasi! Hän tulee herättämään ihastusta."

Madeline otti huomautuksen vastaan yhtä iloisen huolettomasti kuin muutkin, mutta kun juna oli lähtenyt ja hän oli kotimatkalla, muisti hän Helenin sanat ja katseet sekä tunsi samalla jotakin, joka oli melkein mielipahaan verrattavissa.

Kun Madeline karjatalolle mennessään kulki alemman järven ohi, näki hän Stewartin kävelevän huolettomana rannalla. Kun cowboy huomasi auton lähestyvän, heräsi hän äkkiä tarkoituksettomasta maleksimisestaan ja katosi nopeasti pensaikon varjoon. Tämä ei ollut suinkaan ensimmäinen kerta, jolloin Madeline oli nähnyt hänen välttävän kohtaamista. Tapaus oli jollakin tavoin kiusannut Madelinea, vaikka se tuotti hänelle huojennusta. Hän ei halunnut tavata Stewartia silmästä silmään.

Hänestä oli ärsyttävää ajatella, että Stillwellillä oli jotakin sanottavana Stewartin puolustukseksi. Vanha karjanhoitaja oli huolissaan. Useita kertoja hän oli koettanut ryhtyä Madelinen kanssa keskusteluun Stewartista, mutta Madeline oli välttänyt.

Kun päivät kuluivat edelleen, pysyi Stewart karjatalolla osoittamatta entistä uskollisuutta työhönsä. Madeline ei heltynyt. Hän ei voinut kunnioittaa Stewartia niinkuin ennen, hän ei tarvinnut cowboyta karjatalolla ollenkaan. Hän ei milloinkaan halunnut puhua cowboylle, nähdä häntä tai ajatella häntä.

Douglasista saapunut sähkösanoma, joka ilmoitti Alfredin ja papin tulon, lopetti Madelinen mietiskelyt, ja hän tunsi jonkin verran samaa kiihtymystä kuin Florence Kingsley. Cowboyt olivat innokkaita ja lörpötteleviä kuin tytöt. Sovittiin siten, että häämenot suoritettaisiin Madelinen suuressa eteishuoneessa ja päivällinen viileällä, kukkastuoksuisella patiolla.

Alfred ja hänen pappinsa tulivat karjatalolle suuressa valkoisessa autossa. Häävalmistukset saivat Alfredin iloisen hyväksymisen. Kun hän oli saanut kuulla kaiken, mitä Florencella ja Madelinella oli sanottavana, tahtoi hän saada cowboyt sulhaspojiksi. Hän oli uteliaan innostunut saadakseen tietää kaiken, mitä Madelinen vieraat olivat tehneet ja mitä heille oli tapahtunut. Hänen terävä, Madelineen kohdistunut katseensa kävi lempeämmäksi, kun sisar puhur kaikesta.

Seuraavana päivänä Alfred ja Florence vihittiin. Florencen sisar ja ystävät El Cajonista olivat läsnä. Alfredin toivomus oli, että Stewart olisi läsnä juhlamenoissa. Madelinea huvitti panna merkille cowboyden innostus. Heistä häät olivat epätavallinen ja vaikuttava tilaisuus. Madeline rupesi paremmin ymmärtämään niiden luonnetta, kun cowboyt heittivät arastelun ja suutelivat morsianta. Koko elämässään Madeline ei ollut nähnyt morsianta suudeltavan niin paljon ja niin sydämellisesti eikä myöskään nähnyt ketään morsianta niin säteilevänä, tukka epäjärjestyksessä ja onnellisena. Kun Madeline oli saanut pujotelluksi cowboyden puristuksen läpi lausuakseen onnittelunsa, sai hän Alfredilta karhun syleilyn ja suudelman. Se näytti lumoavan cowboyt. Kasvot hehkuvina he hyökkäsivät Madelinen kimppuun poikamaisen rohkeina. Hetkeksi hänen sydämensä hypähti kurkkuun. Näytti siltä kuin he saattaisivat suudella häntä. Yht'äkkiä Madelinen vaistomainen vastustus tulla vieraiden suudeltavaksi taisteli todellisen lämpimän ja hauskutusta rakastavan halun kanssa antaa cowboyden saada tahtonsa perille. Mutta hän näki Stewartin pysyttelevän joukon taustalla ja jokin seikka -- jokin synkkä ilme kummastutti Madelinea samalla kun se jäädytti hänen halunsa olla ystävällinen. Sitten hän ei tiennyt, mikä muutos oli tullut hänen kasvoihinsa ja käytökseensä, mutta hän näki Montyn väistyvän arkana ja muiden cowboyden vetäytyvän sivulle antaakseen hänen mennä edellä patiolle.

Päivällinen alkoi rauhallisesti cowboyden osoittaessa toisaalta hämmennystä, toisaalta ahnasta ruokahalua. Viini irroitti kuitenkin heidän kielensä siteet.

Stillwellin olemus oli nyt yhtä ainoata suurta hymyä. Hän oli niin tyytyväinen että näytti olevan kyynelten partaalla. Hän puheli sitä ja tätä kunnes tuli nostaneeksi lasinsa:

"Ja nyt, tytöt ja pojat, juokaamme kaikki morsiamen ja yljän kunniaksi, että he saisivat onnea ja menestystä, hyvää terveyttä ja pitkän elämän. Ei kukaan mies, joka uhkuu punaista verta ja todellista elämän henkeä, voisi vastustaa Lännen tyttöä, hyvää hevosta ja Jumalan vapaata luontoa -- tätä avonaista maata täällä. Nyt, ystävät, juodaan!"

Ulkopuolelta kuuluva kavioiden raskas töminä sai Stillwellin vaikenemaan ja pysähdyttivät hänen kohotetun kätensä siihen paikkaan.

Patio tuli yhtä hiljaiseksi kuin asumaton huone.

Avonaisten ovien ja ikkunoiden kautta tulvi hevosten ääniä, kun ne tömistivät pysähtyessään, sitten miesten karkeaäänistä puhetta ja ahdingossa olevan naisen matala huudahdus.

Nopeita askelia kuului kuistilta ja Nels tuli näkyviin käytävässä. Madeline oli hämmästynyt nähdessään, ettei hän ollut päivällispöydässä. Hän tuli levottomaksi nähdessään cowboyn kasvot.

"Stewart, sinua kaivataan ulkona!" kehoitti Nels suorasukaisesti. "Monty, sinä tulet tänne minun kanssani. Sinä, Nick ja Stillwell -- luulen, että teidän muiden on parasta sulkea ovet ja pysyä sisällä!"

Nels katosi. Vikkelänä kuin kissa hiipi Monty ulos. Madeline kuuli hänen nopeiden askeltensa äänen siirtyvän viereisestä huoneesta toimistoon. Madeline vapisi. Hän näki Stewartin nousevan rauhallisesti ja lähtevän muuttamatta ilmettä surullisilla kasvoillaan. Nick Steele seurasi häntä. Stillwell pudotti viinilasinsa. Kun se meni rikki katkaisten hiljaisuuden, katosi hänen suuri hymynsä. Stillwell meni ulos ja sulki oven jälkeensä.

Sitten vallitsi täydellinen hiljaisuus. Hetken iloisuutta oli häiritty. Madeline katsahti kasvoriviin ja näki mielihyvän häipyvän vanhaksi tutuksi kovuudeksi.

"Mikä on hätänä?" kysyi Alfred jokseenkin tyhmänä. Tunnelman muutos oli ollut hänestä liian nopea. Äkkiä hän heräsi: "Minä menen katsomaan, kuka on tullut tänne pilaamaan päivällisemme", sanoi hän ja harppasi ulos.

Hän palasi ennen kuin kukaan pöydässä olija oli puhunut tai liikkunut. Suuttumuksen tumma puna muodosti täpliä hänen otsalleen.

"Siellä on El Cajonin sheriffi!" huudahti hän halveksivasti. "Pat Hawe on tullut muutamien apulaislurjustensa kanssa pidättämään Gene Stewartia. Heillä on tuo pieni meksikolaistyttö hevosen selkään sidottuna. Hitto vieköön sheriffin!"

Madeline nousi rauhallisesti pöydästä ja lähti ovea kohti. Cowboyt hypähtivät ylös. Alfred sulki Madelinelta tien.

"Minä menen ulos", sanoi Madeline.

"Ei, et mene", vastasi veli. "Se ei ole sopiva paikka sinulle."

"Minä menen."

Madeline katsoi suoraan veljeensä.

"Madeline! Mitä tämä on? Sinä näytät... Ulkona tulee syntymään hälinä. Ehkä siellä tulee tappelu. Sinä et voi tehdä mitään. Sinä et saa mennä!"

"Ehkä minä voin estää hälinän", vastasi toinen. Lähtiessään patiolta hän huomasi, että Alfred, Florence ja cowboyt takanaan, oli lähdössä seuratakseen häntä. Kun hän tuli kuistille, kuuli hän miesten olevan vihaisessa väittelyssä. Sitten, nähdessään Bonitan avuttomana ja julmasti sidottuna hevosen selkään -- kalpeana, tukka epäjärjestyksessä ja kärsivänä -- tunsi Madeline sitä väristystä, jota tuon tytön näkeminen hänelle tuotti. Se katosi antaen tilaa tuskalle, sille kivulle, joka häntä hävetti. Mutta melkein heti, kun hän näki kuolemantuskan Bonitan kasvoilla, hänen pienet ruskeat kätensä veren tahraamina, valtasi Madelinen sääli onnetonta tyttöä kohtaan ja naiselle ominainen oikeutettu suuttumus siitä, että hänen omaa sukupuoltaan olevaa ihmistä kohdeltiin niin raa'asti.

Miehen, joka piti Bonitan hevosen suitsia, Madeline tunsi siksi suuriruumiiseksi, kuulapäiseksi guerillaksi, joka oli löytänyt viinikorin lähteestä leirillä. Etualalla olevan teräväpiirteisen, punasilmäisen ja pujopartaisen hän tunsi El Cajonin sheriffiksi.

Madeline epäröi ja pysähtyi keskelle kuistia. Alfred, Florence ja monet muut seurasivat häntä ulos.

"No niin, Pat Hawe, mikä panee sinut raivoamaan kuin hullun härän?" kysyi Stillwell.

"Pysy nahoissasi, Bill", vastasi Hawe. "Sinä tiedät miksi tulin. Olen odottanut sopivaa aikaa. Mutta minä olen valmis nyt. Olen täällä pidättääkseni rikollisen."

Vanhan karjanhoitajan vartalo nytkähti niin kuin häntä olisi pistetty tikarilla. Hänen kasvonsa muuttuivat purppuranpunaisiksi.

"Kenen rikollisen?" huudahti hän.

Sheriffi läimäytti piiskaa likaista saapastaan vastaan ja väänsi ohuet huulensa ivahymyyn:

"No, Bill, minä tiesin, että sinulla oli kehno joukko näillä mailla. Mutta minä en tiennyt, että sinulla oli siinä enemmän kuin yksi rikollinen."

"Lopeta jo lorusi! Kenet haluat pidättää?"

Hawen käytös muuttui.

"Gene Stewartin", vastasi hän lyhyesti.

"Mistä syytettynä?"

"Siitä, että hän tappoi erään sekarotuisen muutamana yönä viime syksynä."

"Sinä siis vielä märehdit sitä? Pat, nyt olet väärillä jäljillä. Sinä et voi panna sitä tappoa Stewartin syyksi. Asia on jo vanhentunut. Mutta jos yhä tahdot saada hänet oikeuteen, jätä pidättäminen tältä päivältä -- meillä on pieni juhla täällä -- ja minä tuon Genen El Cajoniin."

"Ei! Minä vien hänet, kun olen saanut mahdollisuuden, ennen kuin hän livahtaa pois."

"Minä annan sinulle sanani", jyrisi Stillwell.

"Minun ei tarvitse vaatia sinun sanaasi eikä kenenkään muunkaan."

Stillwellin vartalo vapisi raivosta, mutta hän ponnisteli kuitenkin hillitäkseen itsensä.

"Kuulehan nyt, Pat Hawe, minä tiedän mikä on kohtuullista. Laki on laki. Mutta tässä maassa on lakia aina käytelty rehellisellä ja oikealla tavalla ja käytellään nytkin! Ehkä sinä olet unohtanut sen. Minä aion antaa sinulle neuvon: sinusta ei pidetä liikaa tässä maassa. Sinä olet tehnyt liian paljon väkivaltaisuuksia. Tekosi ovat olleet huonossa huudossa. Älä ole välittämättä siitä, mitä sanon. Mutta sinä olet sheriffi ja minä kunnioitan sinun virkaasi. Minä kunnioitan sitä hyvin paljon. Mutta jos inhimillisen säädyllisyyden maito on niin hapanta rinnassasi, ettei sinulla ole yhtään ystävällistä tunnetta, silloin koeta ainakin välttää ikävyyksiä. Ymmärrätkö tämän neuvon?"

"Sinä uhkaat virkamiestä", vastasi Hawe vihaisesti.

"Tahdotko nopeasti lähteä täältä matkaasi?" kysyi Stillwell. "Minä takaan, että Stewart tulee El Cajoniin sinä päivänä kuin sanot."

"En! Minä tulin pidättämään hänet ja aion tehdä sen."

"Sitten saat vastata asiasta!" huudahti Stillwell.

Stillwell astui yhden ainoan askelen kuistilta. Hänen viime sanansa olivat kylmät. Sheriffi alkoi änkyttää ja heristää kättään karjanhoitajalle.

"Kuulkaa, toverit, antakaa minulle tilaisuus sanoa sana!" huusi Stewart.

Kun Stewart tuli näkyviin, näytti meksikolaistyttö heräävän tylsyydestään. Hän jännitti siteitään kuin nostaakseen kätensä rukoillen. Puna elähdytti hänen kasvojaan ja hänen suuret silmänsä loistivat:

"Auttakaa minua! Minä niin kipeä. He lyövät minua, sitovat minut, tappavat minut. Auttakaa minua, Gene!"

"Lopeta tai panen kapulan suuhusi", sanoi hevosta pitelevä mies.

"Laita hänelle kuonokoppa, jos hän lörpöttelee vielä!" huusi Hawe.

Madeline tunsi jotakin kireätä ja jännitettyä. Hänen nopea katseensa huomasi Nelsin, Montyn ja Nickin kasvojen olevan miettiväisiä, kylmiä ja tarkkaavaisia. Hän ihmetteli, miksi Stewart ei katsonut Bonitaan päin. Stewart oli nyt synkkäkasvoinen, kylmä ja rauhallinen ja hänessä oli jotakin pahaenteistä.

"Hawe, minä suostun pidätettäväksi pitemmittä hälinöittä", hän sanoi hitaasti, "jos irroitat tytön köysistä."

"Ei", vastasi sheriffi. "Hän pääsi minulta kerran. Hän on kiinni nyt ja pysyy kiinni."

Madeline luuli näkevänsä Stewartin hätkähtävän.

"No hyvä, joudutaan pois täältä", sanoi Stewart. "Te olette saaneet kylliksi häiriöitä aikaan. Ratsastakaa alas aitaukselle minun kanssani. Otan hevoseni ja tulen mukaan."

"Odota!" kiljaisi Hawe Stewartin kääntyessä pois. "Ei niin nopeästi! Sinä et ryhdy mihinkään El Capitan-temppuihin minun kanssani. Sinä ratsastat jollakin kuormahevosella ja tulet raudoissa."

"Haluatko panna minulle käsiraudat?" kysyi Stewart.

"Haluanko? Hohoo! No, Stewart, se on minulla tapana hevosvarkaille, rosvoille, murhamiehille ja muille sellaisille. Kuulehan, Sneed! Tule alas ja pane tämä mies rautoihin!"

Sneediksi nimitetty guerilla liukui alas satulasta ja alkoi kopeloida pussiaan.

"Sneed on jokseenkin kätevä. Hän pyydysti minulle tuon pienen meksikolaiskissan."

Stillwell ei kuullut sheriffiä, hän tuijotti Stewartiin.

"Gene, et kai aio kärsiä käsirautoja?" kysyi hän.

"Kyllä", vastasi cowboy. "Bill, minä olen sivullinen täällä. Ei ole tarpeen, että neiti Hammond ja hänen veljensä sekä Florence saavat lisää vaivaa minusta. Heidän onnellinen päivänsä on jo pilaantunut minun takiani. Haluan päästä pois."

"Haluan tietää, aiotko sallia, että tuo luihu susi panee sinut rautoihin ja ajaa sinut vankilaan?"

"Kyllä", vastasi Stewart vakavasti.

"No, jumaliste! Mikä sinuun on mennyt? Mene sisälle ja minä selvitän asian tämän veitikan kanssa. Huomenna voit ratsastaa sinne ja antautua herrasmiehen tavoin."

"Ei. Minä menen. Kiitos, Bill, siitä tavasta, jolla sinä ja pojat olette tahtoneet puolustaa minua."

Madeline näki hänessä menneiden aikojen toivottoman ja häpeissään olevan Stewartin. Kun Sneed lähestyi helistellen rautojaan, syttyi Madelinen veri tuleen. Mutta Stewart tarjosi kätensä kahlehdittaviksi. Silloin Madeline kuuli oman äänensä kaikuvana ja käskevänä:

"Odottakaa!"

Sinä aikana, jonka hän tarvitsi astuakseen muutamat askelet kuistin reunalle ja katsellakseen miehiä kasvoihin, hän ei ainoastaan tuntenut suuttumuksensa, oikeudentuntonsa ja ylpeytensä antavan voimia -- oli myös muuta, joka kutsui -- jokin syvä, kiihkoinen ja salaperäinen, joka ei ollut hetkessä syntynyt.

"Hawe, minä voin osoittaa teille, ettei Stewart ollut millään lailla tekemisissä sen rikoksen kanssa, josta te haluatte pidättää hänet."

Sheriffin tuijotus muuttui vilauksessa. Hän yski ja koetti puhua.

"Olisi mahdotonta, että Stewart olisi ollut yhteydessä tuon tapon kanssa", jatkoi Madeline nopeasti, "sillä hän oli kanssani aseman odotushuoneessa sillä hetkellä, jolloin hyökkäys tehtiin ulkopuolella. Vakuutan teille, että muistan asian selvästi. Ovi oli auki. Minä kuulin riitelevien miesten ääniä. Kieli oli espanjaa. Miehet olivat ilmeisesti lähteneet vastapäätä olevasta tanssihuoneistosta ja lähestyivät asemaa. Minä kuulin naisen äänen, joka sekautui muihin. Hänkin puhui espanjaa enkä minä voinut ymmärtää puhetta. Mutta sävy oli rukoileva. Sitten kuulin askelia. Tiesin että Stewartkin kuuli ne. Minä saatoin nähdä hänen kasvoiltaan, että jotakin pelottavaa oli tapahtumaisillaan. Juuri oven ulkopuolella kuului silloin karkeita ääniä, käsikähmää, laukaus, naisen huuto, kaatuvan ruumiin jysähdys ja pois juoksevan miehen askelia. Heti jälkeenpäin hoiperteli Bonita ovelle. Hän oli valkoinen ja kauhun lamaama. Hän tunsi Stewartin ja vetosi häneen. Stewart tuki häntä ja koetti rauhoittaa. Cowboy oli kiihtynyt. Hän kysyi tytöltä, oliko Danny Mains ammuttu vai oliko tämä itse ampunut. Tyttö vastasi kieltäen. Hän kertoi Stewartille tanssineensa hieman, keimailleensa hieman vaquerojen kanssa ja nämä olivat riidelleet hänestä. Silloin Stewart vei hänet ulos ja pani hevosensa selkään. Minä näin tytön ratsastavan tuolla hevosella katua alas kadotakseen pimeyteen."

"Tuo on kovin mielenkiintoista, neiti Hammond, melkein yhtä mielenkiintoista kuin satukirja", sanoi Hawe. "Nyt, koska olette niin kohtelias todistaja, tahtoisin mielelläni tehdä kysymyksen tai pari. Mihin aikaan saavuitte El Cajoniin sinä yönä?"

"Kello kahdentoista jälkeen", vastasi Madeline.

"Ei kukaan ollut teitä vastassa?"

"Ei."

"Asemapäällikkö ja sähköttäjä olivat menneet?"

"Niin."

"No kuinka pian tämä toveri Stewart näyttäytyi?" jatkoi Hawe kierosti hymyillen.

"Hyvin pian minun tultuani. Luulen -- ehkä viisitoista minuuttia sen jälkeen."

"Asemalla oli hiukan pimeätä ja yksinäistä, eikö niin?"

"Kyllä totisesti."

"Ja mihin aikaan sekarotuinen ammuttiin?" kysyi Hawe pienet silmät hehkuen kuin hiilet.

"Luultavasti aivan lähellä puolta kahta. Kello oli kaksi, kun katsoin sitä Florence Kingsleyn talossa."

Stillwell kohotti suurta vartaloaan astuen lähemmäksi sheriffiä.

"Mihin sinä pyrit?" karjui hän kasvot taas mustina.

"Selvyyteen", tiuskaisi Hawe.

Madeline ihmetteli keskeytystä. Kun Stewart vastustamattomasti veti puoleensa hänen katseensa, näki hän, että cowboy oli kasvoiltaan harmaa kuin tuhka ja hervoton.

"Kiitän teitä, neiti Hammond", sanoi hän käreästi. "Mutta teidän ei tarvitse enää vastata Hawen kysymyksiin. Hän on -- hän on -- se ei ole tarpeellista. Minä menen hänen kanssaan nyt pidätettynä. Bonita vahvistaa todistuksenne oikeudessa. Ja se pelastaa minut tämän miehen häijyydestä."

Kun Madeline katsoi Stewartiin ja näki nöyryyden, jota hän alussa piti pelkuruutena, aavisti hän äkkiä, ettei pelko omasta häväistyksestään ollut saanut Stewartia kauhistumaan lisäpaljastuksia yön tapauksista, vaan pelko hänestä, Madelinesta -- pelko häpeästä, jota hän saisi kärsiä Stewartin takia.

Pat Hawe nosti päänsä ja silmäili Madelinea kavalasti:

"Todistuksena on se, mitä olette sanonut, tosiaan tärkeätä ja ratkaisevaa. Mutta luulen että oikeus haluaa saada selville, miksi te olitte kello puoli kahdestatoista puoli kahteen odotushuoneessa kahden Stewartin kanssa."

Stewart ponnahti tiikerin tavoin, Stillwellin kädet repivät paidankaulusta ikään kuin cowboy olisi ollut tukehtumaisillaan, Alfred astui kiivaasti eteenpäin, kunnes kylmä ja vaitelias Nels pysähdytti hänet.

Ajatustensa ryöpyssä ei Madeline voinut tulkita näiden seikkojen merkitystä. Mutta ne olivat pahaa ennustavia. Silloinkin kun hän muodosteli vastausta, tunsi hän kylmän väristyksen hiipivän ylitseen.

"Stewart viivytti minua odotushuoneessa", sanoi hän kellonkirkkaalla äänellä. "Mutta me emme olleet kahden -- koko aikaa."

Hetken ajan oli Stewartin huohotus ainoa ääni. Hawen kasvot muuttuivat ilkeästä ällistyksestä ja ilosta.

"Viivytti?" kuiskasi hän kurottaen laihaa ja suonikasta kaulaansa. "Miten niin?"

"Stewart oli juovuksissa. Hän..."

"Neiti Majesty, luulen, että teidän olisi viisainta kertoa kaikki", sanoi vanha karjanhoitaja totisena. "Ei ole yhtään meistä, joka ymmärtää väärin jonkin vaikuttimenne tai tekonne. Mitä tahansa Gene Stewart tekikin sinä yönä -- kertokaa se."

Madelinen arvokkuus oli joutunut pois tasapainostaan. Hän puhkesi nopeasti ja hajanaisesti puhumaan:

"Hän tuli asemalle -- muutamia minuutteja sen jälkeen kun olin päässyt sinne. Minä kysyin tietä hotelliin. Hän sanoi, ettei ollut mitään, joka olisi sopinut naimisissa oleville naisille. Hän tarttui käteeni -- etsi vihkisormusta. Sitten näin, että hän oli -- hän oli päihtynyt. Hän sanoi menevänsä hakemaan hotellin ovenvartijaa. Mutta hän palasi mukanaan muuan padre -- padre Marcos. Pappi oli kauhean pelästynyt. Niin minäkin. Stewart oli muuttunut paholaiseksi. Hän laukaisi aseensa padren jalkoihin. Hän sysäsi minut penkille. Stewart koetti minua saada sanomaan jotakin espanjaksi. Yht'äkkiä hän kysyi nimeäni. Minä sanoin sen. Hän tempaisi huntuani. Minä otin sen pois. Sitten hän laski aseensa -- lykkäsi padren ovesta ulos. Tämä tapahtui juuri ennen kuin vaquerot lähestyivät Bonitan kanssa. Padre Marcos oli varmasti nähnyt heidät -- oli varmaan kuullut heidät. Tämän jälkeen selvisi Stewart nopeasti. Hän oli masentunut -- lohduton -- häpeän murtama. Hän sanoi minulle juoneensa häissä. Hän selitti -- pojat pelasivat aina -- hän oli lyönyt vetoa, että naisi ensimmäisen tytön, joka tulisi El Cajoniin. Minä satuin olemaan ensimmäinen. Hän koetti pakottaa minut naimisiin kanssaan. Lopun -- mitä tulee vaquerojen hyökkäykseen -- olen jo kertonut teille."

Madeline lopetti hengästyneenä ja läähättäen, kädet painettuina kohoavaa rintaa vasten. Salaisuuden paljastaminen päästi mielenliikutuksen vapaaksi, kiireisesti lausutut sanat olivat saaneet hänet värisemään. Omituista kyllä, ajatteli hän sitten Alfredia ja hänen vihaansa. Mutta tämä seisoi liikkumatta, ikään kuin huumaantuneena. Stillwell koetti tukea murtunutta Stewartia.

Hawe pyöritti punaisia silmiään ja nakkasi päänsä taaksepäin:

"Hohhoo! Kuulehan, Sneed, eihän sinulta jäänyt mitään kuulematta, eihän? Hohhoo! Parasta, mitä ikipäivinäni olen kuullut!"

Sitten hän lakkasi nauramasta ja kiiltävä katse Madelineen päin hän alkoi hävyttömänä, pahanilkisenä ja törkeänä puhua:

"No niin, hyvä neiti. Luulen että tarinanne, jos se sopii yhteen Bonitan ja padre Marcosin kertomuksen kanssa, puhdistaa Gene Stewartin oikeuden silmissä." Tässä hän kävi purevammaksi: "Mutta teidän ei tarvitse odottaa, että Pat Hawe tai oikeus nielisi tuon osan kertomuksestanne -- että teitä viivytettiin vasten tahtoanne!"

Madelinella ei ollut aikaa saada selville sheriffin viime sanojen merkitystä. Stewart oli kouristuksen tapaisesti hypähtänyt ylös valkoisena kuin liitu. Kun hän syöksyi Hawen kimppuun, pani Stillwell mahtavan vartalonsa väliin ja kiersi käsivartensa Stewartin ympäri. Tuli lyhyt ottelu. Stewart näytti voittavan vanhan karjanhoitajan.

"Apuun, pojat, apuun", kiljui Stillwell. "Minä en voi pidättää häntä. Kiiruhtakaa tai tulee verenvuodatusta!"

Nick Steele ja useat cowboyt juoksivat Stillwellin avuksi. Päästen vapaaksi sysäisi Stewart ensin toisen sivulle, sitten toisen. He syöksyivät hänen päälleen. Kerran sai Stewart nostetuksi heidät päältään. Mutta he heittäytyivät takaisin -- voittivat hänet.

"Gene! Kuulehan, Gene!" huohotti vanha karjanhoitaja. "Sinä olet varmaan riivattu -- kun teet tällä tavoin. Rauhoitu! Pysyhän hiljaa -- anna meille tilaisuus puhua sinulle. Minähän se olen, vanha Bill, tiedäthän. Hän tahtoo vain, että olisit järjissäsi -- että olisit kylmä -- odottaisit."

"Anna minun mennä! Anna minun mennä!" huusi Stewart.

Äkkiä vihloi karjaisu Madelinen korvia. Hänen tyrmistynyt katseensa siirtyi Stewartin ympärillä olevasta ryhmästä pois ja hän näki, että Monty Price oli hypännyt kuistilta. Cowboy kyyristyi alas, kädet lanteiden alapuolella, missä hänen suuret revolverinsa riippuivat. Hänen vääntyneiltä huuliltaan lähti huuto, joka oli samalla karjuntaa, mylvimistä ja intiaanien sotahuuto -- ja ennen kaikkea kauhea varoitushuuto.

"Takaisin, Bill, takaisin!" mylvi hän. "Työnnä heidät takaisin!"