Part 14

Hän heräsi uinailustaan. Päivä oli sarastanut kirkkaana ja viileänä. Aurinko oli vielä alhaalla itäisten kallionhuippujen alapuolella. Ambrose ja muutamat muut cowboyt olivat tuoneet ämpäreillä lähdevettä ja myöskin kuumaa kahvia. Madelinen seura ei näyttänyt kärsineen yöllisistä kokemuksistaan. Itse asiassa olisi aamiainen nautittu yhtä iloisina kuin nälkäisinäkin, ellei Ambrose olisi teroittanut hiljaisuutta.

"Ne odottavat seuraa tuolla alhaalla", sanoi hän.

Tämä tieto ja se kursailematon tapa, jolla cowboyt veivät seurueen ylemmäksi kalliopengerten väliin, aiheuttivat levottomuutta. Madeline vaati, ettei mentäisi kauemmaksi, että hän saattoi nähdä suoraan alas leiriin. Koska tämä asema tarjosi samalla piilopaikan, suostui Ambrose vaatimukseen, mutta hän asetti pelästyneen Christinen lähelle Madelinea ja pysyi itsekin siellä.

"Ambrose, luuletteko todella että guerillat tulevat?" kysyi Madeline.

"Varmasti. Me tiedämme sen. Nels tuli juuri ja sanoi, että he olivat tulomatkalla. Neiti Hammond, voinko luottaa teihin? Te ette päästä kirkunaa, jos alhaalla tapellaan? Stewart sanoi minulle, että veisin teidät näkyvistä tai estäisin teitä katselemasta."

"Lupaan olla meluamatta", vastasi Madeline.

Madeline sovitti vaippansa siten, että voi maata sen päällä, ja asettui odottamaan tapausten kulkua. Takaa kuului heikkoa kivien rapinaa. Hän kääntyi ja näki Helenin liukuvan erästä töyrästä alas hämillään olevan ja huolestuneen cowboyn kanssa. Helen tuli kyyryssä siihen paikkaan, missä Madeline oli, ja sanoi: "Aion katsoa, mitä tapahtuu, vaikka sitten kuolisinkin yrityksessä! Minä voin kestää sen, jos sinäkin." Hän oli kalpea ja silmät olivat suuret. Ambrose kiroili cowboyta, joka oli päästänyt tytön luotaan. "Ota vaari hänestä ja toimi olosuhteiden mukaan", vastasi toveri ja katosi kalliorykelmiin. Huomatessaan puheet hyödyttömiksi Ambrose valmistautui ankarana ja sankarillisena viemään Helenin takaisin toisten luo. Hän tarttui tyttöön. Raivostuneena ja silmät leimuten kuiskasi Helen:

"Päästäkää minut! Majesty, mitä tämä hullu tarkoittaa?"

Madeline nauroi. Hän tunsi Helenin ja oli pannut merkille kuiskauksen, koska tavallisissa oloissa Helen olisi puhunut käskevästi eikä matalalla äänellä. Madeline selitti hänelle tilanteen vaatimukset. "Minä ehkä juoksen tieheni, mutta en milloinkaan huuda", sanoi Helen. Näin ollen oli Ambrosen tyydyttävä siihen, että antoi tytön jäädä. Sitten hän velvoitti tyttöä hiljaisuuteen, viipyi tuokion viihdyttämässä Christineä ja palasi sinne missä Madeline oli piilossa. Hän oli ollut siellä tuskin hetkeä, kun hän kuiskasi:

"Guerillat ovat tulossa."

Madelinen piilopaikka oli hyvässä suojassa, jos joku olisi katsahtanut sinne alhaalta päin. Hän saattoi kurkistaa jonkinlaisen rintavarustuksen yli, männynlatvoissa olevan aukon läpi -- latvat ulottuivat kalliolle saakka -- sekä nähdä mainiosti leiripiirin ja sen ympäristön. Pian hevosten kavioiden ääni kiihdytti hänen valtimonsa lyöntiä ja sai hänet katselemaan tarkemmin alapuolella olevia cowboyta.

Vaikka hänellä oli vihiä siitä menettelytavasta, mitä Stewart ja hänen miehensä aikoivat seurata, ei hän ollut mitenkään valmistautunut siihen välinpitämättömyyteen, jota hän huomasi. Frank nukkui tai oli nukkuvinaan. Kolme cowboyta hoiti laiskasti ja välinpitämättömästi joitakin tehtäviään leiritulen ääressä. Nick Steele istui selkä pölkkyä vasten ja poltti piippuaan. Nels näytti puuhailevan jonkin mytyn kanssa. Stewart pyöritti itselleen savuketta. Montylla ei ollut sillä haavaa ilmeisesti mitään tehtävää lukuunottamatta viheltämistä. Koko seura vaikutti huolettoman välinpitämättömältä.

Hevosten kavioiden ääni koveni ja kopse hidastui. Eräs cowboy osoitti polkua alas, jonnepäin toverit käänsivät päänsä ja jatkoivat sitten hommiaan.

Pian tuli leiriin pörröinen ja tomuinen hevonen, jonka selässä oli laiha, rääsyinen, tumma ratsastaja, ja pysähtyi sinne. Meksikolaisratsastajat tulivat yhdessä rivissä ja pysähtyivät johtajan taakse. Cowboyt katsahtivat ylös ja guerillat katsoivat alas. Etumainen guerilla sanoi juhlallisesti hyvää päivää. Madeline tunsi Don Carlosin äänen. Don Carlosin siro kumarrus Stewartille oli myöskin entisensä tapainen. Muutoin ei Madeline olisi voinut tuntea tätä kömpelöä ja kehnosti pukeutunutta meksikolaista entiseksi hienoksi vaqueroksi.

Stewart vastasi tervehdykseen espanjaksi ja heilauttaen kättään leiritulta kohti lisäsi englanniksi: "Astukaa alas ja syökää!"

Guerillat olivat nopeita noudattamaan kehoitusta. He kasaantuivat tulen ääreen, hajaantuivat pieneen piiriin ja kyyköttivät maassa pannen aseet viereensä. Ulkonaiselta olemukseltaan he olivat samanlaisia kuin se guerillajoukko, joka oli vienyt Madelinen kunnaille. Tämä joukko oli vain suurempi ja paremmin aseistettu. Lisäksi olivat miehet aivan yhtä nälkäisiä ja yhtä villejä sekä kurjia. Cowboyt eivät olleet sydämellisiä ottaessaan vastaan nämä vieraat, mutta he olivat vieraanvaraisia. Erämaan lakina oli aina ollut antaa ruokaa ja juomaa matkaaville ihmisille, olivatpa he hukassa olevia, takaa ajettuja tai ajajia.

"Niitä on tuossa joukkueessa kaksikymmentäkolme", kuiskasi Ambrose, "siihen laskettuna neljä valkoista miestä. Sangen merkillinen joukko."

"Näyttävät jokseenkin ystävällisiltä", kuiskasi Madeline.

"Asiat eivät ole tuolla alhaalla sellaiset, miltä ne näyttävät", vastasi Ambrose.

"Ambrose, sanokaa minulle -- selittäkää asia minulle. Nyt on mainio tilaisuus."

"Kyllä. Mutta muistakaa, että Gene antaa minulle kyydin, jos saa tietää, että annoin teidän katsella niitä. No, nyt Gene katselee siivosti noita kurjia pahuksia, kun ne saavat tukevan aterian. He ovat vain joukko vasikan varkaita. Rajan toisella puolen he ovat rosvoja. Toiset ovat vain kehnoja lakiheittoja. Tämä kapinapetkutus ei mene meihin. Minä haluaisin nähdä ensin, ennen kuin uskoisin, että sekarotuiset tappelevat. He ovat vain paatuneita varkaita ja he varastaisivat toiselta peitteen tai tupakat. Gene luulee, että he vainoavat teitä naisia -- viedäkseen teidät mukaansa. Mutta Gene... Gene on ollut hieman ajatuksissaan viime aikoina."

Mikä olikin Don Carlosin ja hänen miestensä salainen syy, ei se estänyt heitä pitämästä suuressa arvossa runsasta ruokamäärää. Joka mies söi kaiken, minkä saattoi sillä kertaa syödä. He lörpöttelivät kuin joukko papukaijoja ja jotkut olivat iloisiakin. Sitten, kun jokainen alkoi pyörittää ja polttaa välttämätöntä savuketta, tapahtui sukkela muutos. He polttivat ja katselivat pitkin leiriä, metsiin, ylös kallion huipuille ja taaksensa joutilaisiin cowboyhin. He odottivat jotakin.

Don Carlos kääntyi Stewartin puoleen. Puhuessaan hän helautti sombreroaan viitaten leiripiiriin.

Madeline ei voinut erottaa hänen sanojaan, mutta miehen kädenliike osoitti hänen ilmeisesti kysyvän leiriseurueen muita jäseniä. Stewartin vastaus ja kädenheilautus alas polulle merkitsi, että seurue oli mennyt kotiin. Stewart kääntyi tekemään jotakin askaretta ja guerillapäällikkö poltteli rauhallisesti savukettaan. Hän näytti viekkaalta ja ajattelevalta. Hänen miehensä rupesivat vähitellen osoittamaan levottomuutta. Muuan suuriluinen mies, jolla oli kuulan muotoinen pää, nousi ylös ja heitti pois savukkeensa. Hän oli amerikkalainen.

"Hei, äijä", huusi hän kovalla äänellä. "Etkö aio yskiä esiin ryyppyä?"

"Minun mieheni eivät tuo väkijuomia matkalle", vastasi Stewart.

Nyt hän kääntyi katselemaan guerilloja.

"Hohoo! Minä kuulin Rodeossa, että te olette ruvenneet harrastamaan kohtuutta. Minä inhoan vedenjuontia, mutta arvaan, että minun on ryhdyttävä siihen."

Hän meni lähteelle, kävi pitkälleen voidakseen juoda ja pisti yht'äkkiä käsivartensa veteen nostaakseen sieltä korin. Cowboyt olivat kiireesti tavaroita laittaessaan unohtaneet korin paikalleen ja siinä oli viini- ja likööripulloja Madelinen vieraita varten. Ne oli upotettu lähteeseen, jotta ne pysyisivät kylminä. Guerilla kopeloi kantta, aukaisi sen jä nousi sitten ylös päästäen äänekkään riemuhuudon.

Stewart teki miltei huomaamattoman liikkeen kuin syöksyäkseen eteenpäin, mutta hän hillitsi itsensä ja katsahdettuaan nopeasti Nelsiin sanoi guerillalle:

"Luullakseni on isäntäväkeni unohtanut tuon. Se suodaan teille mielihyvällä."

Guerillat parveilivat kuin mehiläiset pullojen löytäjän ympärillä. Tuli todellinen äänten sekasotku. Juoma ei kestänyt kauan ja se edisti vain huolettomuuden hengen irrottamista. Harvat valkoiset heittiöt alkoivat kuljeskella pitkin leiriä, jotkut meksikolaiset tekivät samalla tavoin, toiset odottivat jotakin malttamattomina.

Stewartin ja hänen toveriensa käyttäytyminen ällistytti Madelinea. He eivät ilmeisesti tunteneet mitään pelkoa, ei edes erikoista mielenkiintoa. Don Carlos, joka oli tarkannut heitä salaa, rupesi nyt tutkistelemaan avoimesti, vieläpä hyökkäävästi. Hän katseli Stewartista Nelsiin ja Montyyn ja sitten muihin cowboyhin. Sillä aikaa kun jotkut miehet kiertelivät siellä täällä, pitivät toiset häntä silmällä ja odottava käytös oli saanut jonkinlaisen pahaa ennustavan leiman. Guerillajohtaja näytti epäröivältä, mutta ei mitenkään ällistyneeltä.

Kiihtymyksessään ei Madeline ollut kuullut Ambrosen matalia kuiskauksia. Nyt hän koetti kääntää huomiotaan pois alhaalla olevista kuunnellakseen vieressään kyyristyvää cowboyta.

Ambrose kuiski nopeasti:

"Älkää menettäkö mieltänne, jos minä äkkiä lipsautan käteni silmienne eteen, neiti Hammond. Jotakin on tulossa alhaalla. En ole milloinkaan nähnyt Geneä niin kylmänä. Se on hänessä vaarallinen merkki. Ja katsokaa, pankaa merkille, miten pojat ovat yhteistyössä! Se on hidasta ja satunnaiselta näyttävää, mutta minä tiedän, ettei se ole sattuma. Tuo kettumainen sekarotuinen tietää sen myöskin. Mutta hänen miehensä eivät ehkä tiedä. Jos he sen huomaavatkin, ei heillä ole ymmärrystä välittää siitä. Don ainakin -- hän on levoton. Hän ei välitä niin paljon Genestäkään. Nelsiä ja Montya hän tarkkaa. Ja hänen tarvitsee tehdä niin! Kas niin, Nick ja Frank ovat asettuneet tuolle pölkylle Boolyn kanssa. He eivät näytä siltä kuin heillä olisi ase valmiina. Mutta katsokaa miten raskaina heidän liivinsä riippuvat! Revolveri kummallakin puolella! Nuo pojat voivat laukaista aseensa ja keikahtaa tuon pölkyn yli nopeammin kuin osaatte ajatellakaan. Noin! Stewart sanoi jotakin Donille. Haluaisinpa tietää mitä. Lyön vetoa, että se oli jotakin, jolla saa Donin joukon kokoontumaan yhteen. Varmasti! Sekarotuisilla ei ole älyä. Mutta nuo valkoiset guerillat, ne näyttävät vähän epäilyttäviltä. Mitä tahansa on tulossa, tulee se pian, siitä voitte olla varma. Toivoisin olevani tuolla alhaalla. Mutta ehkä ei synny metakkaa. Stewart on päättänyt välttää sitä. Hän on ihmeellinen kaveri saamaan tahtonsa perille. Katsokaahan! Don ei kestä tällaista. Koko tuo cowboyden omituinen käytös on hänen aivojensa käsittämättömissä. Ellei Gene pian iske häntä päähän, rupeaa hän pääsemään pelästyksestään. Mutta Gene valitsee oikean ajan. Ja minä tulen hermostuneeksi. Ohoo! Nyt tulee se suuri petos. Ei tämä näytä tappelulta."

Guerillapäällikkö oli lopettanut rauhattoman astelemisensa ja kääntyi Stewartin puoleen. Hänen ulkomuodossaan oli jonkinlaista rohkeata päättäväisyyttä.

"Gracias, señor", sanoi hän. "Adios." Hän heilautti sombreroaan alas karjatalolle vievän polun suuntaan ja hänen suorittaessaan kädenliikettä kulki viekas ja pilkallinen hymy hänen tummien kasvojensa yli.

Ambrose kuiskutteli niin matalasti, että Madeline tuskin kuuli häntä.

"Jos tuo sekarotuinen menee tuonnepäin, löytää hän hevosemme ja huomaa juonen. Oh, hän huomaa sen jo! Mutta lyönpä vetoa, ettei hän milloinkaan lähde sille polulle."

Osoittamatta olevansa varuillaan nousi Stewart ja astui pari askelta Don Carlosta kohti.

"Menkää takaisin samaa tietä kuin tulittekin!" kiljaisi hän kuuluvasti ja hänen äänensä kajahti kuin merkkitorven törähdys.

Ambrose sysäisi hiljaa Madelinea:

"Älkää nyt jättäkö mitään huomaamatta. Gene on uhmannut häntä. Katsokaa! Luulen että tuo sekarotuinen ei ymmärrä selvää kieltä. Katsokaa Nelsiin ja Montyyn! Tämä on suurta -- katsokaahan heitä! Aivan yhtä levollisia ja tyyniä. Se tarkoittaa sitä, että joka lihas on kuin pingoitettu vuota. He tarkkaavat vastustajiaan silmillä ja näkevät sekarotuisten kaikki aivoitukset. Nyt ei ole kynnenleveyttä sekarotuisten ja helvetin välillä!"

Don Carlos katsoi Stewartia pitkään ja ilkeästi, sitten hän nakkasi päänsä taaksepäin, heilautti ylös sombreron ja hänen ilkeä hymynsä paljasti välkkyvät hampaat.

"Miehet!" huusi hän.

Stewart hyppäsi hänen kimppuunsa. Guerillan huuto kuristui kurkkuun. Seurasi raju taistelu, raskaita, läiskähtäviä iskuja ja Don Carlos oli lyöty maahan. Stewart hyppäsi taaksepäin. Hän kulki kyyryssä ja kiljui guerilloille. Sillä hetkellä olivat Nels ja Monty Stewartin sivuilla. Molemmat olivat kumarruksissa, kädet revolverien kädensijoilla. Nelsin läpitunkeva kiljaisu tuntui halkaisevan Montyn karjunnan. Sitten he vaikenivat ja kaiku kajahti kallionhuipuilta. Noiden kolmen miehen hiljaisuus, jotka hiipivät kuin hyppäämäisillään olevat tiikerit, oli uhkaavampi kuin hermoja kiduttavat kiljahdukset.

Sitten guerillat epäröivät, hajaantuivat ja juoksivat hevosiaan kohti. Don Carlos pyörähti maassa ympäri, nousi ja hoiperteli pois päästen toisen avulla ratsunsa selkään. Hän katsoi taakseen ja hänen kalpeat kasvonsa olivat kuin aikeissaan ehkäistyn paholaisen. Koko joukko joutui liikkeeseen ja oli hetken kuluttua tiessään.

"Minä tiesin sen", selitti Ambrose. "En ole milloinkaan nähnyt sekarotuista, joka uskaltaisi ryhtyä ampumaan. Tässä oli hieman kuumat paikat. Luulen, neiti Hammond, että meillä oli hyvä onni, kun vältimme kaikki selkkaukset. Genellä on omat tapansa niin kuin olette nähnyt. Me menemme karjatalolle ehkä parissa silmänräpäyksessä."

"Miksi?" kuiskasi Madeline hämmästyneenä.

"Koska guerillat varmaan saavat rohkeutensa takaisin", vastasi Ambrose. "Se on heidän tapansa. Muuten ei kolme cowboyta voisi tyrmistyttää kokonaista joukkoa kuten nyt. He ovat pelkurimaisia. Mutta minä luulen, että me olemme nyt suuremmassa vaarassa kuin ennen, ellemme pääse hyvää vauhtia vuorta alas. Noin! Gene kutsuu. Tulkaa!"

Helen oli liukunut alas eikä ollut sen takia nähnyt viime näytöstä pienestä leiridraamasta. Näytti kuitenkin siltä, että hänen kiihotuksenkaipuunsa oli tyydytetty, sillä hänen kasvonsa olivat kalpeat ja hän vapisi kysyessään, olivatko guerillat menneet.

Ambrose vei kiireesti nuo kolme naista kalliolle. Alhaalla olevat cowboyt satuloivat hevosiaan kaikessa kiireessä. Kaikki hevoset olivat ilmeisesti tuodut piilosta. Nopeasti laskettiin Madeline, Helen ja Christine lassojen avulla alas sekä vietiin puoleksi kantamalla tasaiselle maalle. Kun he olivat turvallisesti alhaalla, tulivat seurueen muut jäsenet näkyviin kalliolla. He olivat mainiolla tuulella näyttäen käsittävän koko asian suuren suureksi pilaksi.

Ambrose pani Christinen hevosen selkään ja ratsasti pois mäntyjen läpi. Frankie Slade teki samalla lailla Helenin kanssa. Stewart vei Madelinen hevosen emäntänsä luo, auttoi häntä nousemaan ratsaille ja lausui, yhden ainoan ankaran sanan: "Odottakaa!" Vain muutama sana puhuttiin. Kiire näytti olevan tärkein asia. Hevoset hoputettiin liikkeelle ja kun ne olivat polulla, kannustettiin niitä ravaamaan. Eräs cowboy toi esiin neljä kuormahevosta, ja seurueen matkatavarat lastattiin nopeasti niiden selkään. Castleton nousi tovereineen ratsaille ja he ratsastivat pois saadakseen kiinni toiset. Tällöin jäi Madeline taakse Stewartin, Nelsin ja Montyn kanssa.

"Ne aikovat poiketa tieltä alangolla, joka on muutamia maileja alempana", sanoi Nels kiristäessään satulavyötään. "Alanko vie suureen kanjoniin. Kun vain ollaan siellä, vastaa joka mies itsestään. Luulen ettei enää tule mitään pahempaa kuin vaikea ratsastus."

Nels hymyili Madelinelle rauhoittavasti, mutta ei puhunut. Monty otti hänen leiripullonsa, täytti sen lähteestä ja ripusti satulannuppiin. Hän pani pari korppua satulapussiin.

"Älkää unohtako juoda ja syödä silloin tällöin ratsastusmatkallanne", sanoi hän. "Ja älkää olko levoton, neiti Majesty. Stewart on kanssanne ja minä sekä Nels kuljemme jälkijoukkona."

Hänen synkät kasvonsa olivat entisenlaiset omituisessa tuimuudessaan. Jäätyään yksin näiden kolmen miehen kanssa, joilta nyt oli poissa kaikki teeskentely, hän huomasi, miten onni oli suosinut häntä ja mikä vaara vielä oli uhkaamassa. Stewart ponnahti kahareisin suurelle mustalleen, kannusti sitä ja vihelsi. Vihellyksestä Majesty hypähti ja seurasi nopeasti Stewartia. Madeline katsahti taakseen ja näki Nelsin jo ratsailla ja Montyn ojentavan hänelle asetta. Sitten männyt varjostivat hänen näköalansa.

Päästyään polulle lähti Stewartin hevonen laukkaamaan. Majesty pysytteli mustan kintereillä. Stewart huudahti varoittaen taaksepäin. Puiden matalat, haarautuvat oksat saattoivat lakaista Madelinen alas satulasta. Nopea ratsastus metsän läpi pitkin mutkaista, esteitä täynnä olevaa polkua vaati hänen koko tarkkaavaisuutensa. Ennen pitkää pyörähti Stewart polulta ja poikkesi kahden matalan kallion välillä olevaan alankoon. Madeline näki jälkiä maanpinnan ruohottomissa paikoissa. Alanko syveni, kapeni ja oli täynnä kaatuneita puunrunkoja ja pensaikkoa.

Vihdoin Stewart ja hänen hevosensa tukkivat tien. Katsoessaan ylös Madeline näki, että he olivat erään kanjonin suussa, joka ammotti alapuolella ja ulottui harmaaseinäisine rinteineen mustaan kuusimetsään asti. Kääntäen katseensa taaksepäin Madeline näki kuormahevosten menevän erään avonaisen paikan yli mailin verran alempana ja luuli näkevänsä hirvikoiratkin. Stewartin tummat silmät tutkivat rinteitä pitkin rosoisia reunapaikkoja. Sitten hän antoi mustan laskeutua kanjoniin.

Tomu, kuumuus ja rutikuiva kurkku saivat Madelinen muistamaan ajan kulun ja hän oli kummastunut huomatessaan, että aurinko kallistui länteen. Stewart ei pysähtynyt kertaakaan, hän ei katsonut taakseen kertaakaan, hän ei puhunut kertaakaan. Hän oli varmasti kuullut hevosen tulevan aivan jäljessään. Madeline muisti Montyn neuvon syömisestä ja juomisesta. Pahin paikka tuli kanjonin pohjalla. Kuolleet seetripuut sekä pensaikko olivat helppoja mennä yli verrattuina niihin mailien mittaisilta näyttäviin aloihin, joita peittivät irtonaiset kivet. Hevoset kompastelivat. Stewart eteni erittäin huolellisesti. Vihdoin, kun kanjoni aukeni tasaiseksi kuusimetsäksi, oli aurinko laskeutumassa.

Stewart hoputti hevosensa kulkua. Kun oli kuljettu noin mailin matka helposti, alkoi maa taas jyrkästi aleta muodostaen rotkoja sekä useita korkeampia paikkoja, joiden välillä oli vettä. Pian yö varjosti syvimmät rotkot. Ilman viileys virkisti Madelinea.

Stewart matkasi nyt hitaasti. Usein hän pysähtyi kuuntelemaan. Kerran katkaisivat terävät pyssynlaukaukset hiljaisuuden. Madeline ei voinut sanoa, kuuluivatko ne läheltä vai kaukaa. Stewart oli ilmeisesti levoton ja pettynyt. Hän astui alas ratsailta ja meni varovasti eteenpäin kuunnellakseen. Madeline kuvitteli kuulevansa kaukaa huudahduksen. Stewart otti kummankin hevosen suitset käteensä ja talutti. Aina muutaman askelen päässä hän pysähtyi kuuntelemaan, muutti suuntaansa useita kertoja ja viime kerralla hän joutui rosoisten, kallioisten harjanteiden joukkoon. Hevosten rautaiset kengät kolahtivat kallioita vasten. Ääni kuului kauas metsään. Se vaivasi Stewartia, sillä hän etsi pehmeämpää maata. Sillä välin varjot upposivat pimeyteen. Tähdet loistivat, tuuli nousi. Madeline luuli, että oli kulunut tunteja.

Stewart pysähtyi taas. Madeline erotti hämärässä hirsimökin ja sen toisella puolella suippokärkisiä tummia puita, jotka kohosivat taivaanrannan yli. Hän saattoi juuri ja juuri erottaa Stewartin korkean hahmon. Tämä joko kuunteli tai pohti mitä tehdä -- ehkä oli kumpikin kysymyksessä. Pian hän meni mökkiin sisälle. Madeline kuuli raapaistavan tulitikkua, sitten hän näki heikon valon. Mökki näytti autiolta. Se oli luultavasti yksi niistä monista asuinpaikoista, jotka kuuluivat vuorilla eläville kullanetsijöille ja metsänkävijöille. Stewart tuli taas ulos. Hän käveli hevosten ohi pimeään ja ilmestyi sitten takaisin Madelinen luo. Pitkän aikaa hän seisoi hiljaa kuin patsas ja kuunteli. Sitten Madeline kuuli hänen mutisevan:

"Jos meidän on lähdettävä nopeasti, voin minä ratsastaa ilman satulaa."

Näin sanoen hän otti satulan ja peitteen hevosensa selästä ja vei ne mökkiin.

"Tulkaa alas", sanoi hän matalalla äänellä astuessaan ovesta ulos.

Hän auttoi Madelinea maahan ja vei hänet sisään, missä hän taas raapaisi tulitikun. Madeline näki vilaukselta karkeasti tehdyn tulisijan ja epätasaisesti veistetyt hirret. Stewartin peite ja satula olivat kovaksi tallatulla maalattialla.

"Levätkää hieman", sanoi cowboy. "Minä menen vähän kuuntelemaan metsään. Olen poissa ainoastaan minuutin ajan."

Madelinen oli haparoitava pimeässä löytääkseen satulan ja peitteen. Kun hän laskeutui makuulle, tunsi hän kiitollisena tyytyväisyyttä ja helpotusta. Mutta ruumiin levätessä nousi hänen mieleensä vanha ahdistava aistimusten ja ajatusten sekasotku. Koko päivän hän oli kiinteästi tarkannut hevosensa auttamista. Nyt se, mikä oli jo tapahtunut, yö, hiljaisuus, Stewartin läheisyys ja cowboyn omituinen, synkkä varovaisuus, hänen ystäviään mahdollisesti kohtaavat onnettomuudet -- kaikki vaativat oikeutetun osansa hänen ajatuksistaan. Hän harkitsi jokaista asiaa.

Stewartin kevyet askelet kuuluivat ulkopuolelta. Tumma hahmo tuli näkyviin ovella. Kun hän istuutui, kuuli Madeline revolverin kolahduksen Stewartin laskiessa sen viereensä kynnykselle ja sitten toisen kolahduksen. Stewartin leveät hartiat täyttivät oven, hänen hienosti muodostunut päänsä ja voimakas, ankara profiilinsa hahmottuivat selvästi taivasta vasten. Tuuli heilutti hänen hiuksiaan. Hän käänsi korvansa tuuleen ja kuunteli. Hän istui liikkumattomana ajan, joka Madelinesta tuntui tuntien pituiselta.

Sitten päivän seikkailun kiihottava muisto, tunne yön kauneudesta ja omituinen, syvälle juurtunut, suloisen epämääräinen tietoisuus tulevasta onnellisuudesta hävisivät kaikki ankaran, ahdistavan tuskan tieltä, kun Madeline muisti häpeän, minkä Stewart oli tuottanut itselleen. Madeline taisteli käsittämätöntä katkeruutta vastaan.

Sitten hän lepäsi silmät suljettuina. Kun Stewart puhui hänelle, avasi hän silmänsä nähdäkseen harmaan sarastuksen. Hän nousi ja astui ulos. Hevoset hirnuivat. Silmänräpäyksessä hän oli satulassa tuntien lihakset jäykiksi ja jäsenet väsyneiksi. Stewart ajoi kiinteässä ravissa kuusimetsään. He tulivat polulle. Hevoset tekivät matkaa tasaisesti, kuuset harvenivat, harmaa pimeys kirkastui.

Kun Madeline ratsasti esiin kuusikosta, oli aurinko noussut ja kunnaat näkyivät aallokkaina hänen alapuolellaan. Ja niiden reunalla, missä laakson harmaus alkoi, hän näki tumman täplän, oman karjatalonsa.

El Cajonin sheriffi

Noin puolenpäivän aikaan ehti Madeline karjatalolle. Hänen vieraansa olivat saapuneet sinne myöhään edellisenä iltana ja halusivat vain nähdä hänet sekä vakuuttautua hänen hyvinvoinnistaan pitääkseen leirimatkan loppuosaa mainiona seikkailuna. He pitivät sitä cowboyden mestarikepposena. Madelinen viipyminen oli ollut vain näppärä temppu loppuvaikutelman tehostamiseksi. Madeline ei oikaissut heidän vaikutelmaansa eikä katsonut tarpeelliseksi ilmoittaa, että häntä oli saattanut kotiin vain yksi cowboy.