Part 13

Äkkiä Russ, terävävainuinen hirvikoira, nosti päätään ja murisi. Madeline pelkäsi, että se oli haistanut villikissan. Hän rauhoitti sitä ja katseli ympärilleen. Kummallakin puolen oli epätasainen rivi jykeitä kivilohkareita, jotka olivat rapautuneet irti kallionhuipuista. Aukea oli avonainen ja ruohoinen, siellä täällä mänty tai vierinkivi. Pääsytie näytti menevän kanjonien ja harjanteiden muodostamaan erämaahan. Katsoessaan siihen suuntaan Madeline näki naisen solakan, tumman vartalon tulevan hiipien mäntyjen alla. Madeline oli kummastuksissaan ja sitten peloissaan, sillä hiipiminen puulta puulle ei voinut olla rehellistä.

Pian tuli naisen luokse pitkä mies, joka kantoi myttyä ja ojensi sen naiselle. He kulkivat eteenpäin aukealle ja näyttivät puhelevan vakavasti. Madeline tunsi Stewartin, hän tarkkasi lähestyvää paria. Sitten hän tunsi myös naisen. Pieni, tumma pää, ruskeat kasvot, suuret silmät -- Madeline näki ne selvästi -- kuuluivat meksikolaistytölle Bonitalle. Stewart oli kohdannut hänet täällä. Tässä oli Stewartin yksinäisten retkien salaisuus, joita hän oli tehnyt siitä asti kun oli tullut Madelinen työhön. Tämä yksinäinen aukea oli kohtauspaikka. Stewart piti Bonitaa täällä piilossa.

Madeline nousi rauhallisesti, viittasi koirille ja meni takaisin polkua pitkin leirille päin. Hänen hämmästyksensä vaihtui suruksi, koska Stewartin muuttuminen ei ollut ollut täydellinen. Suru väistyi sietämättömän vastenmielisyyden tieltä: sill'aikaa kun hän oli haaveksinut cowboysta, uneksinut hyvästä vaikutuksestaan häneen, cowboy oli ollut kiero. Se loukkasi häntä. Stewart ei ollut hänelle ollut mitään, ajatteli hän, ja kuitenkin hän oli ollut ylpeä miehestä. Hän koetti miettiä asiaa, olla cowboylie oikeamielinen, vaikka ajatukset kehoittivat häntä karkottamaan miehen ja kaikki hänelle kuuluvan pois mielestä. Ja hänen yrityksensä tuntea myötätuntoa ja vähennellä asian merkitystä epäonnistuivat täydellisesti. Ponnistaen tahdonvoimaansa hän poisti Stewartin ajatuksistaan.

Madeline ei ajatellut Stewartia ennen kuin tämä ilmestyi hänen tielleen myöhään eräänä iltapäivänä hänen lähtiessään teltasta ja liittyäkseen vieraitten joukkoon.

"Neiti Hammond, minä näin jälkenne polulla", sanoi Stewart innokkaasti. Hänen äänensävynsä oli kevyt ja luonnollinen. "Luulen -- no, varmaankin saitte sen ajatuksen..."

"En halua selitystä", keskeytti Madeline.

Stewart hätkähti. Hänen käyttäytymisensä muistutti vanhaa kylmää julkeutta. Kun hän katsoi Madelinea, muuttui hänen käytöksensä nopeasti.

Mikä hävyttömyys, ajatteli Madeline, tulla vieraiden nähden antamaan selitystä käytöksestään! Madeline tunsi sisäisen tulenleimahduksen, joka oli niin tuskallinen, niin omituinen, niin käsittämätön, että hänen mielensä meni sekaisin. Sitten hänet valtasi suuttumus, ei Stewartia, vaan itseään kohtaan siitä, että jokin saattoi herättää hänessä tällaista kiihtymystä. Hän seisoi ulkonaisesti kylmänä ja levollisena, ylpeä katse Stewartiin kohdistettuna, mutta sisältä hän paloi raivosta ja häpeästä.

"Ei tosiaan ole tarkoituksenani, että ajattelisitte..." Stewart alkoi kiihkeästi, mutta, keskeytti puheensa ja hitaasti leviävä tumma puna täplitti hänen kaulansa ja poskensa.

"Mitä te teette tai ajattelette, Stewart, ei liikuta minua ollenkaan."

"Neiti -- neiti Hammond! Ettehän luule..." sammalteli Stewart.

Puna väistyi hänen kasvoiltaan jättäen ne kalpeiksi. Hänen silmänsä näyttivät rukoilevilta. Niissä oli jonkinlainen pelokas katse, joka vaikutti Madelineen suuttumuksesta huolimatta. Stewartissa oli jotakin poikamaista. Tämä astui askelen eteenpäin ja ojensi kätensä Madelinea kohti tehden liikkeen, jossa oli nöyryyttä ja kumminkin jonkinlaista arvokkuutta.

"Mutta kuulkaa! Älkää välittäkö nyt, mitä te -- te ajattelette minusta. On hyvä syy..."

"En halua ollenkaan kuulla syytänne."

"Mutta teidän pitäisi", jatkoi cowboy itsepintaisesti.

"Herra!"

Stewartissa tapahtui toinen nopea muutos. Hän hätkähti rajusti. Tumma veritulva varjosti hänen kasvonsa ja hänen silmiinsä leimahti kimallus. Hän astui kaksi pitkää askelta -- hän näytti kohoavan Madelinen yli.

"En ajattele itseäni", jyrisi hän. "Tahdotteko kuunnella?"

"En", vastasi toinen ja hänen äänensä oli jäätävän ylpeä. Tehden keveän, lähtömerkiksi tarkoitetun liikkeen, jonka päättäväisyydestä ei voinut erehtyä, hän kääntyi selin Stewartiin. Sitten hän liittyi vieraittensa joukkoon.

Stewart seisoi liikkumatta. Sitten hän kohotti kättään, jossa piti sombreroaan, kohotti sitä ja heitti sombreron maahan. Hän nousi mustan hevosensa luo ja paiskasi satulan sen selkään. Harpatessaan hakemaan ohjaksia, jotka riippuivat eräässä pensaassa, hän juoksi muuatta cowboyta vastaan, joka koetti väistää kömpelösti.

"Pois tieltäni!" kiljui Stewart.

Sitten hän sovitti ohjakset hevosen päähän.

"Ehkä sinun olisi parempi viipyä hetkinen, Gene", sanoi Monty.

"Haluatko että lyön pääsi halki?" kysyi Stewart.

Stewart nosti tummia kasvojaan. Jokainen kuunteli. Aurinko oli laskenut, mutta metsikkö oli valoisa. Nels näkyi alhaalla polulla ja hänen hevosensa juoksi. Seuraavassa hetkessä hän oli kentällä ja sai ratsunsa vähitellen pysähtymään. Hän hyppäsi hevosen selästä aivan vastapäätä Stewartia.

"Mikä on kyseessä, Gene?" kysyi Nels terävästi.

"Aion lähteä leiriltä", vastasi Stewart epäselvästi.

Hänen musta hevosensa alkoi tömistää jalkojaan, kun Stewart tarttui suitsiin ja harjaan sekä potkaisi jalustinta.

Nelsin pitkä käsivarsi syöksähti esiin ja hänen kätensä tarttui Stewartiin pidättäen häntä nousemasta ratsaille.

"Olen tosiaan pahoillani", sanoi Nels hitaasti. "Sinä olet siis lähdössä tiehesi?"

"Niin olen. Anna minun mennä!"

"Ethän toki aio mennä?"

"Anna minun mennä, hitto vieköön!" huudahti Stewart tempoen itsensä vapaaksi.

"Mikä on hullusti?" kysyi Nels kohottaen taas kätensä.

"Mies! Älä koske minuun!"

Nels astui heti taaksepäin. Hän näytti huomaavan Stewartin kauhistavan kiihkon. Taas Stewart koetti nousta hevosen selkään.

"Nels, älä saata minua unohtamaan, että olemme olleet ystäviä", sanoi hän.

"En varmaankaan unohda", vastasi Nels. "Ja minä luovun hommastani juuri nyt ja tässä!"

Hänen puheensa pysähdytti ratsaille nousevan cowboyn. Stewart irroitti jalkansa jalustimesta. Sitten heidän kovat kasvonsa olivat liikkumattomat ja kylmät. Silmissä oli tuijottava katse.

Madeline hämmästyi Nelsin puhetta yhtä paljon kuin Stewartkin.

"Luovut?" kysyi Stewart.

"Varmasti. Mitä luulisit minun tekevän sellaisissa olosuhteissa, jotka ovat nyt muodostuneet?"

"Mutta kuulehan, minä en hyväksy sellaista."

"Sinä et ole minun pomoni enää eikä minulla ole mitään velvollisuuksia neiti Hammondiakaan kohtaan. Minä olen oma pomoni ja teen mitä miellyttää."

Nelsin sanat eivät sopineet yhteen hänen kasvojensa ilmeen kanssa.

"Gene, sinä lähetit minut pienelle tiedustelulle vuoristoon, eikö niin?" jatkoi hän.

"Kyllä, sen tein", vastasi Stewart.

"No, sinulla oli tosiaan minuun verrattuna niin täydellisesti oikeat käsitykset asioista, että minä olen tullut ihan kipeäksi sinun ihailemisestasi. Jos et olisi lähettänyt minua -- no, luulen, että olisi saattanut tapahtua jotakin. Asiain ollessa tällä kannalla kuin nyt on meillä tosiaan odotettavana yhtä ja toista!"

Hänen sanansa vaikuttivat kaikkiin cowboyhin! Stewart teki rajun liikkeen. Nick Steele asteli harppailevan jättiläisen tavoin Nelsin ja Stewartin luo. Muut cowboyt nousivat hiljaa sanomatta sanaakaan.

Madeline ja hänen vieraansa, jotka olivat pienessä ryhmässä, katselivat ja kuuntelivat heitä voimatta arvata, mitä kaikki tuo puhe ja touhu merkitsi.

"Lopeta, Nels, heidän ei tarvitse kuulla sitä", sanoi Stewart käheästi heilauttaessaan kättään Madelinen hiljaista joukkoa kohti.

"No, olen pahoillani. Mutta luulen, että he voivat kuulla sen yhtä hyvin nyt kuin myöhemminkin. Ehkä neiti Helenin toivomus, että jotakin tapahtuisi, toteutuu nyt. Varmasti minä..."

"Lopeta rupatus", kaikui Montyn karhea ääni.

Sillä oli yhtä ratkaiseva vaikutus. Ehkä se oli viimeinen seikka, mikä tarvittiin muuttamaan nämä miehet, jotka toimivat oudossa tehtävässä, kauniiden naisten saattajina, takaisin omaan asemaansa erämaan miehinä.

"Sano meille, mikä on hätänä", virkkoi Stewart synkästi.

"Don Carlos ja hänen guerillansa ovat leiriytyneet poluille, jotka johtavat tänne. He ovat sulkeneet solat. Huomenna he olisivat saaneet meidät aitaukseen. Ehkä heillä oli tarkoituksena yllättää. Hän on saanut koko joukon sekarotuisia ja lainhylkiöitä. He ovat hyvin aseistettuja. Mitä he oikeastaan tarkoittavat? Me olemme vain kymmenen mailin päässä rajalta. Otaksukaamme, että guerillat saisivat joukkomme rajan toiselle puolen. Yhdysvaltain ratsuväki tulisi perässä. Te tiedätte kaikki, mitä se merkitsisi. Ja nyt, Stewart, olkoon Donin peli mikä tahansa, sinä pystyt varmasti voittamaan hänet."

Stewart vei Nelsin, Montyn ja Nick Steelen erilleen ja he ryhtyivät ilmeisesti vakavaan keskusteluun. Pian kutsuttiin sinne muutkin cowboyt. He puhuivat kaikki enemmän tai vähemmän, mutta Stewartin syvä ääni kuului yli muiden. Sitten neuvottelu loppui ja cowboyt hajaantuivat.

"Nopeasti toimeen, intiaanit", määräsi Stewart.

Nyt seuraava näytelmä ei ollut Madelinesta eikä hänen ystävistään rauhoittava. He olivat levollisia odottaessaan, että joku sanoisi heille mitä piti tehdä. Cowboyt näyttivät hälinässä unohtaneen Madelinen. Jotkut heistä juoksivat metsiin, toiset avonaisille, ruohoisille paikoille, missä he ajoivat kokoon hevoset ja aasit. Jotkut levittivät tervavaatteita maahan ja alkoivat kääriä kokoon pieniä myttyjä ilmeisesti kiireellistä matkaa varten. Nels nousi satulaan ratsastaakseen polkua alas. Monty ja Nick Steele menivät metsikköön taluttaen hevosiaan. Stewart kiipesi jyrkälle kiviröykkiölle kahden leirin takana olevan epätasaisen kallioryhmän väliin.

Castleton tarjoutui auttamaan tavarain laittajia ja sai tylyn vastauksen, että hän oli vain tiellä. Madelinen ystävät ahdistivat emäntäänsä. Uhkasiko heitä vaara? Olivatko guerillat tulossa? Lähdettäisiinkö heti karjatalolle? Miksi olivat cowboyt muuttuneet niin erilaisiksi? Madeline vastasi parhaansa mukaan, mutta hänen vastauksensa olivat vain otaksumia ja tarkoittivat vieraiden pelon viihdyttämistä. Helen oli innoissaan.

Pian tulivat cowboyt näkyviin ratsastaen satulattomilla hevosilla ja jotkut niistä vietiin pois ja ilmeisesti kätkettiin onkaloihin kallionhuippujen väliin. Aasijono kuormitettiin ja lähetettiin polkua alas erään cowboyn kaitsemana. Steele ja Monty palasivat. Sitten ilmestyi Stewart näkyviin laskeutuen alas kallioiden välistä halkeamaa.

Hänen seuraava käskynsä oli, että kaikki Madelinelle ja vieraille kuuluvat matkatavarat nostettaisiin kalliolle. Se oli ponnistuksia kysyvää työtä, jossa tarvittiin lassoja hinaamaan tavarat ylös.

"Valmistautukaa kiipeämään", sanoi Stewart kääntyen seurueen puoleen.

"Minne?" kysyi Helen.

Cowboy heilautti kättään sitä tietä kohti, josta oli noustava. Säikähdyksen huudahdukset seurasivat hänen kädenliikettään.

"Stewart, uhkaako tässä vaara?" kysyi Dorothy ja hänen äänensä vapisi.

Samaa oli Madeline kysymäisillään Stewartilta, mutta hän ei voinut saada sitä suustaan.

"Ei, vaara ei uhkaa", vastasi Stewart. "Mutta me ryhdymme varokeinoihin, jotka olemme katsoneet parhaiksi."

Dorothy kuiskasi, että Stewart valehteli. Castleton teki toisen kysymyksen ja sitten Harvey teki samoin.

"Olkaa hyvät ja pysykää rauhallisina sekä tehkää niinkuin teille on sanottu", sanoi Stewart tylysti.

Kun viimeistä erää matkatavaroita hinattiin kalliota ylös, lähestyi Monty Madelinea ja otti sombreron päästään. Hänen mustat kasvonsa näyttivät samoilta, mutta kuitenkin hän oli suuresti muuttunut.

"Neiti Hammond, ilmoitan että luovun hommastani", sanoi hän.

"Monty! Mitä tarkoitatte? Mitä tarkoitatte nyt, kun vaara uhkaa?"

"Me lähdemme pois. Siinä kaikki", vastasi Monty täsmällisesti.

Hän oli tuima ja synkkä, hän ei voinut seisoa hiljaa, hänen katseensa harhaili sinne tänne.

Castleton hypähti ylös pölkyltä, jolla oli istunut, ja hänen kasvonsa olivat punaiset.

"Price, tarkoittaako tämä hiivatinmoinen häly sitä, että joukko ryysyisiä guerilloja ryöstää meidät, käy kimppuumme tai vie meidät mukanaan?"

"Te olette aivan oikeassa."

Dorothy kääntyi kasvot hyvin vaaleina Montyyn päin.

"Price, ettehän tahdo -- ettehän voi jättää meitä pulaan nyt? Te ja Nels..."

"Jättää teidät pulaan?" kysyi Monty kummastuksissaan.

"Niin, jättää meidät pulaan! Lähteä luotamme, kun tarvitsemme teitä -- kun jotakin kauhistavaa on tulossa."

Monty päästi lyhyen, kylmän naurahduksen suunnatessaan omituisen katseen tyttöön.

"Minä ja Nels pelkäämme ja aiomme juosta tiehemme. Neiti Dorothy, koska olemme puuhailleet täällä niin paljon, tekee pahaa nähdä sieviä nuoria tyttöjä vedettävän pois tukasta."

Dorothy päästi huudahduksen ja tuli sitten hysteeriseksi. Castleton oli kerrankin täysin hereillä.

"Jumaliste! Te ja toverinne olette hiivatinmoisia pelkureita!"

Montyn tummat kasvot olivat ivalliset.

"Olen nähnyt muutamia mainioita veitikoita, mutta te viette kaikista voiton. Arvostelette minua ja Nelsiä oikein. Kuulkaahan, jollei teitä riepoteta Meksikoon ja sidota kaktuspensaaseen, on teillä taas mainio juttu englantilaisille kumppaneillenne. Pyh! Te kerrotte heille, miten olette nähnyt kahden vanhanajan pyssymiehen juoksevan säikähtyneinä kuin ukkokaniinit pakoon sekarotuisparvea. Ette hitto vieköön teekään sitä."

"Monty, lopeta!" kiljui Stewart tullessaan ylös.

Silloin Monty käveli veltosti pois kiroillen itsekseen.

Madeline ja Helen puuhailivat Castletonin kanssa Dorothyn kimpussa ja saivat hänet rauhoittumaan. Stewart kulki useita kertoja ohi huomaamatta heitä. Monty, joka oli ollut innokas osoittamaan pikku palveluksia Dorothylle, ei nähnyt häntä ollenkaan. Madeline tuskin tiesi, mitä piti ajatella.

Stewart neuvoi cowboyta menemään kalliossa olevan avoimen paikan päähän ja laskemaan sieltä lassoja alas. Sitten hän joudutti naisia epätasaisia kiviportaita kohti.

"Me haluamme piilottaa teidät", sanoi hän. "Jos guerillat tulevat, sanomme heille, että olette menneet alas karjatalolle. Jos meidän on tapeltava, olette turvassa tuolla ylhäällä."

Helen astui rohkeasti eteen ja antoi Stewartin panna lasson silmukan ympärilleen sekä vetää sen kiinni. Stewart heilautti kättään yläpuolella oleville cowboyille.

"Kävelkää ylöspäin nyt", neuvoi hän Heleniä.

Katselijoista tämä näytti helpolta, turvalliselta ja nopealta keinolta nousta jyrkkää käytävää ylös. Miehet kiipesivät ilman lasson apua. Rouva Beck oli tavallisuuden mukaan hysteerinen, hän puoleksi käveli itse ja puoleksi vedettiin ylös. Stewart tuki Dorothya toisella kädellään pitäessään toisella lassoa. Ambrosen oli kannettava Christine. Meksikolaisnaiset eivät tarvinneet apua. Edith Wayne ja Madeline kiipesivät viimeksi, ja päästyään ylös näki Madeline kapean penkereen, jossa oli paksulti pensaikkoa ja jota suuret sivulle päin kallistuneet kallionhuiput varjostivat. Kalliossa oli halkeamia, jotka johtivat taaksepäin. Paikka oli jylhä ja villi. Sitten hinattiin tervavaatteet ja vuodetarpeet ylös, samoin ruokaa ja vettä. Cowboyt tekivät mukavia vuoteita onkaloihin sekä kehoittivat Madelinea ja hänen ystäviään olemaan niin hiljaa kuin mahdollista, välttämään tulen tekemistä ja nukkumaan pukeissaan valmiina lähtemään joka silmänräpäys.

Kun cowboyt olivat menneet alas, ei tummenevaan hämärään jäänyt joukko ollut suinkaan iloinen. Castleton kehoitti toisia syömään.

"Tämä on todella suurta!" kuiskasi Helen.

"Oi, tämä on kauheata!" voivotti Dorothy. "Se on sinun syysi, Helen. Sinä rukoilit että jotakin tapahtuisi."

"Minä luulen, että nämä cowboyt vain suunnittelevat kepposta", sanoi rouva Beck.

Madeline vakuutti ystävilleen, ettei heille suunniteltu mitään kepposta, että hän valitti heille koitunutta epämukavuutta ja vaivaa, mutta ettei hän tuntenut todellista levottomuutta.

Pimeys näytti laskeutuvan nopeasti, arosudet aloittivat aaveentapaisen, valittavan ulvontansa, tähdet tulivat näkyviin ja muuttuivat kirkkaammiksi, tuuli kulki huokaillen männynlatvojen läpi. Castleton oli levoton. Hän käveli sinne tänne korkealle kohoavan kalliopenkereen edustalla, missä hänen toverinsa istuivat valittaen, ja pian hän meni penkereen reunalle. Cowboyt olivat alapuolelle laittaneet tulen ja sen valo nousi ylöspäin suurena viuhkanmuotoisena hehkuna. Castletonin pieni hahmo kuvastui mustana tätä valoa vasten. Uteliaana ja levottomana liittyi Madeline häneen ja kurkisteli alas kalliolta. Välimatka oli lyhyt ja silloin tällöin hän saattoi erottaa jonkin sanan, minkä cowboyt lausuivat. He keittivät ja söivät huoletonna. Hän huomasi Stewartin olevan poissa ja huomautti siitä Castletonille. Castleton osoitti vaieten melkein suoraan alas ja siellä Stewart seisoi hämärässä kaksi hirvikoiraa jalkojensa juuressa.

Steele sai leiritulen piirin hiljaiseksi nostamalla kätensä varoittavasti. Cowboyt taivuttivat päänsä alas kuunnellen. Madeline kuunteli myöskin. Hän kuuli yhden koiran vinkuvan ja sitten hän kuuli hevosen kavioiden heikon kopseen. Nels puhui taas ja kääntyi illallisensa puoleen ja muiden miesten tarkkaavaisuus näytti vähenevän. Kavionkopse tuli kovemmaksi, se läheni metsikköön asti ja sitten tulen piiriin. Ratsastaja oli Nels. Hän astui ratsailta ja hänen matalan äänensä kaiku kuului juuri ja juuri Madelinen korviin.

"Gene, täällä on Nels. Jotakin on tekeillä", kuuli Madeline erään cowboyn huutavan hiljaa.

"Lähetä hänet tänne", vastasi Stewart.

Nels astui tulen äärestä pois.

"Kuulehan, Nels. Poikien laita on hyvin, mutta en halua, että he tietävät kaiken, mikä koskee tätä sekasotkua", sanoi Stewart Nelsin tultua hänen luokseen. "Löysitkö tytön?"

Madeline arvasi, että Stewart tarkoitti meksikolaistyttöä Bonitaa.

"En. Mutta minä tapasin..." Madeline ei kuullut nimeä. -- "Ja hän oli villinä. Hän oli erään metsänasukkaan mukana. Ja he sanoivat, että Pat Hawe oli päässyt hänen jäljilleen ja aikoi pidättää hänet."

Stewart mutisi jotakin matalalla äänellä. Ilmeisesti hän kirosi.

"Ihmettelen, miksi Pat ei tullut tänne!" sanoi hän. "Hänhän voi huomata mistä tulimme."

"No, Pat tiesi, että sinä olet täällä tallella, sillä se metsänasukas sanoi, että Patilla oli hajua guerilloista. Ja Pat sanoi, että jollei Don Carlos tappaisi sinua -- minkä hän toivoi tämän tekevän -- silloin olisi kylliksi aikaa panna sinut tyrmään, kun tulisit alas."

"Hän on hiton halukas pidättämään minut!"

"Ja sen hän tekee, niin kuin kävi sille vanhalle miehellekin, joka piti kapakkaa Lännessä. Gene, syy, miksi se punanaamainen kojootti ei ole seurannut jälkiäsi tänne, on se, että hän on peloissaan. Hän on aina pelännyt sinua. Mutta luulen, että hän pelkää kuollakseen minua ja Montya."

"No, me otamme Patin aikanaan. Nyt on kysymyksessä, milloin se sekarotuinen hiipii meitä katselemaan ja mitä me teemme kun hän tulee!"

"Poikani, on vain yksi tapa käsitellä sekarotuista. Olen sanonut sen sinulle. Hänellä on paha mielessä. Hän tulee hymyillen ja ystävällisenä, mairittelevana kuin nainen. Mutta hän on petollinen, hän on pahempi kuin intiaani. Ja, Gene, me tiedämme varmana tosiasiana, miten hänen roistojoukkonsa on menetellyt näiden kukkuloiden ja Agua Prietan välillä. He eivät ole pontevaa rikollisjoukkiota, johon olemme tottuneet. Mutta he ovat tuiki pahoja. He ovat kulkeneet rosvoten. He ovat murhanneet naisia ja tehneet pahempaakin."

"Oletpa oikeassa. Minä en väitä vastaan", vastasi Stewart. "Jollei olisi neiti Hammondia ja toisia naisia, olisin iloinen nähdessäni sinun ja Montyn valmiina sellaiseen puuhaan. Luulen että olisin iloinen saadessani kohdata Don Carlosin. Mutta neiti Hammond! No, sellainen nainen kuin hän ei tointuisi nähtyään revolverinpaukuttelua, puhumattakaan sitten hirttohommista. Neiti Hammond on -- on..."

"Varmasti hän on", keskeytti Nels, "mutta hänellä on hitonmoisesti enemmän rohkeutta kuin luulet. En ole mikään paksukalloinen lehmä. Minä olen kovin pahoillani, jos neiti Hammond näkee jotakin törkeyttä, paitsi jos minä ja Monty ryhdymme johonkin. Vanha toveri -- pyydän anteeksi -- mutta sinä olet kiintynyt neiti Hammondiin ja olet liian hellä haavoittaaksesi hänen tunteitaan tai tehdäksesi hänet sairaaksi juoksuttamalla vähän verta. Gene, tämä on sinun pelisi. Anna Don Carlosin tulla. Ole kohtelias. Jos hän ja hänen joukkonsa ovat nälkäisiä, syötä heitä. Ole sokea, jos hän haluaa, että hänen joukkonsa varastaa jotakin. Anna hänen luulla, että naiset ovat menneet alas karjatalolle. Mutta jos hän sanoo, että valehtelet -- jos hän vain katsoo ympärilleen nähdäkseen naisia -- hyökkää hänen kimppuunsa niin kuin hyökkäsit Pat Hawen kimppuun. Minä ja Monty olemme turvanasi ja ellei sinun mainio petkutuksesi menesty, jos Don joukkio vain ajatteleekin antaa pyssyjen pamahtaa, silloin me näytämme."

"Nels, siinä joukossa on valkoisia miehiä", sanoi Stewart.

"Kylläkin. Mutta minä ja Monty huolehdimme heistä. Jos he ryhtyvät johonkin, pitää sen tapahtua pian."

"No hyvä on ja kiitos", vastasi Stewart.

Nels palasi leiritulen ääreen ja Stewart ryhtyi taas vartioimaan.

Madeline vei Castletonin pois penkereen reunalta.

"Cowboyt ovat hiivatinmoisen omituista väkeä!" huudahti Castleton. "He eivät ole sitä mitä ovat olevinaan."

"Olette oikeassa", vastasi Madeline. "Minä en voi ymmärtää heitä. Tulkaa, sanotaan toisille, että Nels ja Monty vain puhelivat turhia eivätkä aio jättää meitä. Dorothy ainakaan ei ole niin pelästynyt, jos hän tietää sen."

Dorothy tunsi hieman huojennusta. Mutta muut valittivat cowboyien omituista käytöstä. Enemmän kuin kerran tuotiin esiin ajatus, että cowboyt olivat keksineet hienon kepposen. Asiaa pohdittaessa saavutti tämä ajatus kannatusta. Madeline ei vastustanut sitä, koska hän huomasi, että se soveltui hälventämään hämmentynyttä mielialaa.

He istuivat puhelemassa matalalla äänellä myöhäiseen asti. Tapaus rupesi nyt saamaan Helenin kaipaaman seikkailun luonteen. Jotkut kävivät hillityn iloisiksikin. Sitten he vähitellen väsyivät ja menivät vuoteelle. Helen vakuutti, ettei hän voinut nukkua paikalla, jossa oli yölepakkoja ja matelevia olioita. Madeline luulotteli kuitenkin, että he kaikki rupesivat nukkumaan, vaikka hän itse makasi silmät auki tuijottaen yläpuolella riippuvan kallion mustaan rykelmään ja sen toisella puolen olevaan tähtitaivaaseen.

Päästäkseen ajattelemasta Stewartia ja sitä tulista suuttumusta, jota tämä oli saanut hänet tuntemaan itseään kohtaan, koetti hän ajatella toisia asioita. Mutta ajatus Stewartista palasi takaisin ja joka kerta hän tunsi rinnassaan kiihtymyksen tunteen, jota oli vaikea tukahduttaa. Järkevä ajatteleminen oli mahdotonta. Päivänvalossa hänen oli ollut mahdollista unohtaa Stewartin käytös. Mutta yöllä, omituisessa hiljaisuudessa ja hämärän varjojen noustessa, kun ilmeikkäät tähdet näyttivät kutsuvan häntä, kun tuuli valitti, ei hän voinut hallita ajatuksiaan ja mielenliikutustaan. Päivä oli jotakin todellista ja kylmää, yö oli omituinen ja jännittynyt. Pimeässä hänellä oli mielikuvia, joita hän ei ollenkaan tuntenut auringon kirkkaassa valossa. Hän taisteli kiusaavaa ajatusta vastaan. Hän oli sattumalta kuullut Nelsin keskustelun Stewartin kanssa, hän oli kuunnellut sitä toivoen joitakin hyviä uutisia tai kuulevansa pahinta. Hän oli saanut tietoonsa kumpiakin ja lisäksi saanut valaistusta erääseen Stewartin vaikutteeseen. Stewart halusi säästää häneltä ne näyt, jotka loukkaisivat, pelottaisivat tai inhottaisivat häntä. Kuitenkin sama Stewart oli sopinut salaisista kohtauksista sen sievän, hylätyn Bonitan kanssa. Tässä kohdassa kuuman häpeän tunne, joka muistutti kirvelevää sisäistä tulta, katkaisi Madelinen ajatuksen. Se oli sietämätöntä, koska hän ei voinut ymmärtää sitä. Tunnit kuluivat edelleen ja vihdoin, kun tähdet alkoivat vaaleta eikä kuulunut enää minkäänlaista ääntä, hän vaipui uneen.