Part 12

"No, neiti Hammond, eikö ole aika?" kysyi cowboy. Hän ehkä voitti kiihkeän halun toimia heti. Hänen kysymyksessään oli väsymystä, arvokkuutta, vieläpä moitettakin. "Se että meksikolainen on täällä teidän talossanne pakottaa siihen. Don Carlos on lurjus, pelkuri, mutta kuitenkaan hän ei pelkää kätkeytyä teidän omaan taloonne. Hän on oppinut, että te ette anna cowboyden vahingoittaa ketään. Hän käyttää sitä hyödykseen. Hän ryöstää, polttaa ja vie teidät mukanaan. Hän murhaakin, jos se sopii hänen tarkoituksiinsa. Nämä sekarotuiset käyttävät veitsiä pimeässä. Minä siis kysyn -- eikö ole aika, että nitistämme hänet?"

"Stewart, minä kiellän teitä tappelemasta muuten kuin itsepuolustukseksi. Minä kiellän teitä!"

"Se mitä aion tehdä on itsepuolustusta. Enkö ole koettanut selittää, että meillä on nyt villit olot tällä kohdalla rajaa? Täytyykö minun taas sanoa teille, että Don Carlos on yhtä poikaa vallankumouksellisten kanssa? Kapinalliset ovat hulluina saadakseen Yhdysvallat mukaan. Te olette huomattava nainen. Don Carlos tahtoisi ryöstää teidät. Jos hän saisi teidät, olisi helppo mennä rajan yli teidän kanssanne! No, minne menisi hätähuuto? New Yorkiin! Washingtoniin! Se tarkoittaisi sitä, että Yhdysvallat sekaantuisi asiaan! Toisin sanoen tulisi sota!"

"Oh, te liioittelette!" huudahti Madeline.

"Ehkä niinkin. Mutta minä huomaan Donin pelin. Ja, neiti Hammond, minun on kauheata ajatella, mitä te kärsisitte jos Don Carlos saa teidät rajan yli. Minä tunnen nämä meksikolaiset. Minä olen ollut päiväläisten -- orjien joukossa."

"Stewart, älkää antako Don Carlosin ryöstää minua", vastasi Madeline.

Hän näki cowboyn vapisevan.

"En salli sitä. Siksi minä koetan saada hänet kiinni."

"Mutta minä kielsin teitä aloittamasta taistelua tallallanne."

"Sitten minä aloitan sen ilman teidän suostumustanne", vastasi Stewart lyhyesti ja pyörähti taas ympäri.

"Älkää menkö!" pyysi Madeline.

Mutta toinen jatkoi kulkuaan.

Hän juoksi cowboyn eteen, sulki hänen tiensä ja katsoi häntä silmiin selkä ovea vasten. Stewart oikaisi pitkän käsivartensa pyyhkäistäkseen hänet syrjään. Mutta se vaipui alas.

"Se on teidän takianne", väitti hän vastaan.

"Jos se on minun takiani, tehkää sitten mikä on minulle mieleen."

"Guerillat puukottavat jonkun. He polttavat talon. He ryöstävät teidät."

"Alistutaan kaikkeen tähän uhkaan", rukoili Madeline kiihkeästi.

"Mutta se on kauhea uhka eikä siihen pitäisi antautua", huudahti toinen. "Päästäkää minut ulos, neiti Hammond. Menen hakemaan poikia ja lähden ajamaan takaa guerilloja."

"Ei!"

"Hyvä Jumala!" huudahti Stewart. "Miksi ette anna minun mennä. Se on tehtävä."

"Ei!"

"Miksi en saa tehdä sitä mikä on parasta?"

"Stewart, minä -- minä -- pelkään. Te syöksyisitte suoraan vaaraan. Onko se tarpeellista? Ajattelen -- luulen -- en tiedä, miksi minulla on sellainen tunne -- että teette sillä tavoin. Pelkään teidän -- teidän loukkaantuvan."

"Te pelkäätte, että minä loukkaantuisin!" kertasi toinen ihmetellen.

"Niin."

Tuo yksi sana, kaikkine, mitä se saattoi tarkoittaa, kaikkine, mitä se ei tarkoittanut, lauhdutti cowboyn, teki hänet kummastuneeksi, araksi kuin pojan, sai hänet kokonaiseen mielenliikutusten ryöppyyn.

Madeline luuli saaneensa hänet taipumaan -- voittaneensa oman tahtonsa voimalla toisen tahdon. Mutta hän oli laskenut liian hätäisesti. Stewart siirsi hänet lujin käsin sivuun voidakseen kulkea ohi. Ja Madeline luopui puolustamasta ovea. Stewart kääntyi kynnyksellä. Hänen kasvonsa olivat ankarat:

"Minä menen ajamaan Don Carlosin ja hänen joukkonsa pois talosta", sanoi Stewart. "Teen sen taistelutta. Mutta vaikka pitäisi taistellakin, pois hän lähtee!"

Madeline ei uskonut voivansa nukkua ja kuitenkin hän nukkui. Hänestä tuntui kuluneen vain hetkinen, kun Florence kutsui häntä. Hän seurasi Florencea ulos. Oli juuri pimeä hetki ennen sarastusta. Hän saattoi erottaa satuloituja hevosia, joita cowboyt pitelivät. Lähdössä oli kiireellisyyden ja salaperäisyyden leima. Helen, joka oli varpaillaan muiden vieraiden mukana, kuiskasi että se muistutti pakoa. Hän oli riemuissaan. Madelinesta se oli todella pakoretki.

Pimeässä ei Madeline voinut nähdä, kuinka monta saattajaa seurueella oli. Hän kuuli matalia ääniä, kuolainten pureksimista ja kavioiden töminää ja tunsi Stewartin, kun tämä toi Majestyn. Sitten kuului keveiden jalkojen tassutusta ja koirien vinkunaa. Kylmät kuonot koskettivat hänen käsiään ja hän näki susikoiraparvensa harmaat pörröiset hahmot. Että Stewart antoi niiden tulla hänen mukanaan, osoitti miten tämä harrasti emäntänsä hauskuttamista. Stewart talutti Majestyn pimeään ratsastajien ja hevosten ohi.

"Luullakseni olemme valmiit", sanoi hän. "Minä tarkastan." Hän meni takaisin pitkin riviä ja Madeline kuuli hänen sanovan useita kertoja: "Nyt jokainen ratsastaa aivan likellä edessä olevaa hevosta ja pysyy rauhallisena." Sitten edessä olevan mustan hevosen korskuminen ilmaisi Madelinelle, että Stewart oli noussut ratsaille.

"Hyvä on, me lähdemme", huusi cowboy.

Madeline nosti Majestyn suitset ja antoi päistärikön mennä. Kuului hiekan narskuntaa, tuli iski kivestä, kuului korskuntaa ja sitten raudoitettujen kavioiden tasaista kopsetta kovaa maata vasten. Madeline saattoi juuri ja juuri erottaa Stewartin ja hänen mustansa epämääräisen harmaana edessään. Ja kuitenkin he saattoivat miltei koskettaa toisiaan. Paksu pimeyden verho oli laskeutunut alhaalle ja näytti ylhäällä ohenevan harmaaksi usvaksi, jonka läpi näkyi muutamia kalpeita tähtiä. Tämä oli aivan eriskummainen lähtö ja Madeline huomasi värisevänsä kuullessaan kavioiden kopseen, tuntiessaan kylmyyden ja nähdessään hämärästi Stewartin tumman vartalon. Varovaisuus, aikainen lähtö, pakollinen hiljaisuus -- nämä seikat antoivat näytelmälle jännitystä.

Majesty sukeltautui solaan, missä hiekka ja epätasainen kulku saivat Madelinen luopumaan haaveilusta. Pimeässä ei ollut helppoa pysytellä Stewartin lähellä sileälläkään polulla ja nyt oli oltava tarkkaavan huolellinen. Sitten seurasi pitkä marssi upottavan hiekan läpi. Sillä välin pimeys vähitellen vaihtui harmaaksi. Vihdoin Majesty kiipesi ylös lietteestä ja sen rautakengät helisivät taas kiviä vasten. Se alkoi kiivetä. Stewartin hahmo häämötti selvempänä Madelinen edessä. Kumartuen hevosen kaulan yli hän koetti nähdä polkua, mutta ei voinut. Hän ihmetteli, miten Stewart saattoi pysyä polulla pimeässä. Madeline ei voinut nähdä olkansa yli takanaan olevaa hevosta, mutta hän kuuli sen.

Päivä oli sarastamaisillaan. Yht'äkkiä olivat Stewart ja hänen hevosensa selvästi näkyvissä. Hän näki maisemalle luonteenomaisen kallion, kaktukset ja pensaikon, joka peitti kunnaiden juuret. Polku oli vanha ja harvoin käytetty, se mutkitteli, käänteli ja kierteli. Katsoessaan taakseen hän näki Monty Pricen tukevan vartalon kyyristyneenä satulan yli. Montyn kasvot olivat sombreron piilossa. Hänen takanaan ratsasti Dorothy Coombs ja seuraavana häämötti Nick Steelen korkea hahmo.

Tuli kirkas päivänvalo, ja Madeline näki, että polku vei ylöspäin kunnaiden kautta. Se vei kiertotietä matalien syvänteiden läpi, jotka olivat täynnä kiviä ja pensaikkoa. Joka käänteessä luuli Madeline nyt kohtaavansa vettä ja heitä odottavan kuormastokulkueen. Mutta aika kului, kiivettiin kokonaisia maileja ylöspäin eikä kohdattu vettä eikä hevosia. Madelinen odotus muuttui kaipuuksi. Hän oli nälissään.

Pian astua loiskahti Stewartin hevonen matalaan lammikkoon. Sen toisella puolen näkyi siellä täällä kosteita paikkoja hiekassa ja yhä enemmän vettä kallionkoloissa. Stewart vain jatkoi matkaansa. Madelinen kello oli kahdeksan, kun hän kääntyessään laajaan syvennykseen näki hevosia, jotka söivät niukkaa ruohoa, suuren pinon tervavaatteella peitettyjä myttyjä sekä tulen, jonka ympärillä puuhaili cowboyta ja kaksi meksikolaisnaista.

Madeline pysyi hevosensa selässä ja tarkasti seuralaisensa, kun he ratsastivat esiin. Hänen vieraansa olivat iloisella tuulella.

"Aamiaiselle -- ja reippaasti", huusi Stewart kursailematta.

"Ei minua tarvitse kehoittaa", sanoi Helen. "Olen hirmuisen nälkäinen."

Sill'aikaa kun vieraat söivät, puhuivat ja nauroivat, kuormittivat cowboyt hevosia ja aaseja. Heti kun kuormasto oli valmis pani Stewart sen kulkemaan edellä, jotta se raivaisi tietä. Tuuhea pensaskasvullisuus, joka vaihteli kallioiden ja kaktusten kanssa, peitti rinteet, ja nyt näytti polku kulkevan ylöspäin kukkulalle. Kuormasto ponnisteli eteenpäin ja jäljessä tulevat matkustajat erkanivat kauemmaksi toisistaan. Puolenpäivän aikaan he pääsivät kunnailta ryhtyäkseen todelliseen vuorelle nousuun. Aurinko paahtoi kuumana. Tuli pian tuulenhenki, tomu nousi paksuna sekä riippui vaippana heidän ympärillään. Näköala oli rajoitettu, ja se näyttämö, joka aukeni silmien eteen, oli ikävä ja harmaa. Näkyi vain kuivan yksitoikkoisia, hitaasti kohoavia rinteitä ja kallioisia kanjoneita.

Stewart odotti Madelinea ja sanoi:

"Me saamme kohta myrskyn."

"Se tulee helpotuksena. On niin kuumaa ja tomuista", vastasi Madeline.

"Käskenkö pysähtymään ja laittamaan leirin?"

"Tässä? Ei toki! Mitä luulette parhaaksi tehdä?"

"No, jos saamme hyvän ukonilman, on se uutta ystävillenne. Luulen, että meidän olisi viisainta jatkaa matkaa. Tässä ei ole sopivaa paikkaa leirintekoa varten. Tuuli puhaltaisi meidät rinteeltä, ellei sade huuhtoisi meitä pois. Menee koko päivä ennen kuin saavutamme hyvän leiripaikan. En takaa, ehdimmekö siinäkään ajassa. Jos sataa, satakoon."

Stewart ratsasti eteenpäin ja Madeline seurasi. Kuormajuhdat ponnistivat pää nuokkuen rinnettä ylös ja pienet burrot kulkivat keveästi siinä missä hevosilla oli täysi työ. Niiden kuormat heiluivat puolelta toiselle ikäänkuin kameelien kyttyrät. Kiviä rapisi alas, kuumuus väreili mustina aaltoina, tomu kohosi ylös ja leijaili ilmassa. Raskas helteinen ilma teki hengityksen vaikeaksi.

Tuntia myöhemmin oli seurue kiivennyt korkealle ja kiersi suuren, alastoman kukkulan sivua, joka oli pitkän aikaa kätkenyt kallionhuiput. Kuormaston viimeinen aasi ponnisteli kukkulan yli Madelinen näkyvistä. Hän katsoi taaksepäin ja näki vieraidensa muuttavan väsyneesti itseään puolelta toiselle satulassaan. Kaukana alhaalla oli setripuualanko ja kunnaat.

Stewart nousi huipulle ja viittoi Madelinelle. Madeline, joka ei ollut milloinkaan kiivennyt näin korkealle, toivoi näkevänsä paljon. Hän nousi muutamat vielä jäljellä olevat askelet ja pysähtyi Stewartin mustan viereen. Madelinesta tuntui näky siltä kuin maailma olisi muuttunut. Harjanne laskeutui hänen edessään mustaan, kivien reunustamaan, pensaikon täplittämään rotkoon. Idässä päin, rotkon toisella puolella häämötti pyöreitä, paljaita vuorenhuippuja. Oikealla veivät kalliosta muodostuneet jättiläisportaat kuusien reunustamille ja mäntyjen kaartamille kallionhuipuille, jotka kohosivat tummina ja paljaina myrskyistä taivasta vasten. Kasautuneet, musteenväriset pilvet kokoutuivat huippujen yläpuolelle peittäen korkeimmat näkyvistä. Valkoinen salamakieleke leimahti ja ukkonen jyrisi kuin lumivyöry.

Madeline katsahti Stewartiin. Cowboy istui liikkumattomana kuin kivi, tummakasvoisena, tummasilmäisenä ja katseli katselemistaan intiaanin tavoin.

Taivas muuttui yhä mustemmaksi, pilvet vyöryivät, kasvoivat nopeasti ja peittivät kallionhuiput. Terävät salamanvälähdykset alkoivat vilkkua. Ukkosen jyrähdysten välillä saattoi kuulla kaukaista tuulen ärjyntää.

Stewart odotti Madelinea kaltevan kallion suojassa, mihin cowboyt olivat pysähtyneet kuormastoineen. Madeline näki Montyn ja Dorothyn kulkevan kallion ympäri ja toivoi, että muut tulisivat pian.

Pimeyden ja jyrinän mukana tuli sadetulva, oikea kaatosade. Madeline istui pitkän aikaa hevosen selässä kumartuneena ja raivoavaa sadetta välttäen. Kun sen voima väheni, kuuli hän Stewartin kutsuvan toisia.

Satoi yhtä mittaa. Myrskyn raivo oli kuitenkin mennyt ohi ja ukkosen jyrinä väheni. Ilma oli kirkastunut ja rupesi tulemaan viileäksi. Madelinesta alkoi tuntua epämiellyttävän kylmältä ja kostealta. Stewart kiipesi ylöspäin nopeammin kuin ennen ja Madeline huomasi, että Monty pysytteli emäntänsä kintereillä pakottaen häntä eteenpäin. Oli menetetty aikaa, ja leiripaikka oli pitkän matkan päässä. Kallionhuippujen välissä olevasta rotkosta Madeline näki hetken ajan lännen taivasta. Punaiset auringonsäteet paistoivat hajanaisten pilvien välistä. Aurinko oli laskemassa.

Stewartin hevonen oli nyt ruvennut hitaasti juoksemaan ja Madeline jätti polun enemmän Majestyn kuin oman valintansa varaan. Varjot tummenivat ja kallionhuiput kävivät aavemaisiksi. Viileä tuuli valitteli tummissa puissa. Kun musta yö alkoi peittää verhoonsa ympäristön, huomasi Madeline, että kuuset olivat väistyneet mäntymetsän tieltä. Äkkiä tunkeutui neulankärjen suuruinen valonpilkahdus pimeyden läpi. Se tuikki ja vilkkui kuin yksinäinen tähti mustalla taivaalla. Hän kadotti sen näkyvistään -- löysi sen taas. Se tuli suuremmaksi. Mustat puunrungot tulivat esteeksi. Valo oli tulta. Hän kuuli cowboyn laulua. Sadepisarat kimaltelivat puiden oksilla tulen säteissä. Stewartin korkea vartalo, sombrero alas painettuna, hahmottui valoa vasten. Ja valon hohteessa Madeline näki hänen kääntyvän vähän päästä katsoakseen taakseen, luultavasti vakuuttuakseen siitä, että Madeline oli kintereillä.

Kallionhuiput

Madeline oli iloinen, kun hänet nostettiin satulasta roihuavan tulen ääreen -- kun hän näki höyryäviä astioita tulipunaisilla hiilillä. Lukuunottamatta olkapäitä, joita sadetakki oli suojellut, oli hän likomärkä. Meksikolaisnaiset tulivat auttamaan häntä ja muuttamaan vaatteita lähellä olevassa teltassa, mutta Madeline piti parempana lämmitellä jalkojaan ja käsiään ja katsella näytelmää, jonka hänen ystäviensä saapuminen tarjosi.

Dorothy muksahti satulastaan odottavien cowboyden käsivarsille. Hän saattoi tuskin kävellä. Hänen kasvojaan peitti vinossa oleva hattu. Pörröisen reunan alta kuului valittava huokaus: "Ooh! Mikä ka-kauhea ratsastus!" Rouva Beck oli huonommassa kunnossa: hänet oli otettava alas hevosensa selästä. "Minä olen halvautunut -- minä olen hylky. Bobby, hanki rullatuoli!" Bobby oli halukas ja valmis, mutta rullatuoleja ei ollut. Florence astui helposti alas ja häntä olisi voinut luulla sieväksi cowboyksi. Edith Wayne oli kestänyt ponnistuksen paremmin kuin Dorothy. Hänen pukunsa riippui ryysyinä. Helen oli säilyttänyt hiukkasen arvokkuuttaan samoin kuin ylpeyttään ja ehkä hiukan voimaakin. Mutta hänen kasvonsa olivat valkoiset, silmät olivat suuret ja hän ontui. "Majesty!" huudahti hän. "Mitä sinä tahdoit meille tehdä? Tappaa meidät tai saada meidät kotikipeiksi?" Kaikista heistä oli kuitenkin Ambrosen vaimo Christine, pieni ranskalainen kamarineitsyt, kärsinyt eniten pitkästä ratsastuksesta. Hän oli tottumaton. Ambrosen oli kannettava hänet telttaan. Florence taivutti Madelinen lähtemään tulen luota, ja kun he menivät sisään muiden mukana, valitteli Dorothy, että hänen märät jalkineensa eivät tahtoneet lähteä pois. Rouva Beck itki.

"Lämpimiä vaatteita -- kuumia juomia ja ruokaa -- lämpimiä peitteitä", kuului Stewartin terävä määräys.

Ei kestänyt kauan ennen kuin Madeline ja seurueen naisjäsenet olivat taas tointuneet, lukuunottamatta väsymystä ja kipua, minkä vain lepo ja uni saattoi huojentaa.

Mutta ei uupumus eikä vaivat, ei sekään, että he olivat kuin silakat tervavaatteen alla, estänyt Madelinen vieraita ojentautumasta makuusijalleen huoaten pitkään ja kiitollisesti. He vaipuivat yksi toisensa jälkeen syvään uneen. Madeline kuiskaili Florencelle ja nauroi hänen kanssaan, sitten valo himmeni ja hänen silmäluomensa sulkeutuivat. Pimeys ja leirielämän melu, miesten matalat äänet, hevosten kavioiden tömistys, lämpimyyden ja suloisen levon tunto -- kaikki kävi epäselväksi.

Kun hän heräsi, liikkui heiluvien oksien varjoja auringon valaisemalla tervavaatteella hänen yläpuolellaan. Hän kuuli kirveen kajahtelevat iskut, mutta ei mitään muuta ääntä ulkopuolelta. Hidas, säännöllinen hengitys osoitti hänen telttatoveriensa nukkuvan sikeästi. Hän huomasi pian, että Florence puuttui joukosta. Madeline nousi ja kurkisti ulos teltta-aukosta.

Kaunis näky hämmästytti häntä. Hän näki tasaisen aukean, jonka pitkä ruoho teki vihreäksi ja kukat iloisen näköiseksi, siinä oli siellä täällä somia kuusi- ja mäntymetsikköjä, jotka ulottuivat upeille kallionhuipuille asti, jotka olivat kullanvärisiä auringonpaisteessa. Kiihkeänä pääsemään ulos, missä hän saattoi nauttia rajoittamattomasta näköalasta, hän etsi matkatarpeitaan, löysi ne eräästä kulmasta ja pukeutui sitten kiireesti ja rauhallisesti.

Hänen suosikki-hirvikoiransa Russ ja Tartar nukkuivat oven edessä, minne ne oli sidottu. Hän herätti ne ja päästi ne irti ajatellen samalla, että Stewart varmaan oli kahlehtinut ne lähelle häntä. Viileä ilma, jossa tuntui männyn sekä kuusen haju ja vielä jokin hieno nimetön tuoksu, sai Madelinen seisomaan suorana ja hengittämään hitaasti ja syvään. Hän tunsi että ilma kiihdytti veren juoksua.

Madeline käveli koirat sivullaan lähimmän metsikön läpi. Maa oli pehmeätä ja kimmoisaa sekä ruskeana männynneulasista. Cowboyt olivat valinneet leiripaikan, jossa heillä olisi aamuaurinko ja iltapäivän varjo. Useita telttoja ja majoja oli jo pystytetty, kuusenoksista oli tehty suuri katos, cowboyt puuhailivat tulen ympärillä, matkatavarapinoja oli tervavaatteiden peitossa ja makuusijoja oli kääritty kokoon puiden alle. Maa kohosi matalina ruohoisina penkereinä suuria kiviröykkiöitä kohti, jotka olivat viisisataa jalkaa korkeat. Muita kallionhuippuja kohosi näiden takana. Sammaleisen kallion alta kumpusi kirkas lähde. Villikukat reunustivat sen partaita. Niityllä olivat hevoset polviin asti ruohossa, joka huojui aamutuulessa.

Florence huomasi Madelinen puiden alla ja tuli juosten. Hän oli kuin nuori tyttö, eloisa, värikäs ja iloinen.

"Castleton on mennyt pyssyineen metsälle jo tunteja sitten", sanoi Florence. "Gene lähti juuri tavoittamaan häntä. Muut herrat nukkuvat vielä. Luulen että he nukkuvat tarpeekseen."

Sitten alkoi Florence muitta mutkitta kysellä Madelinelta leirivarustusten yksityiskohtia, joita Stewart ja Florence itse tuskin saattoivat katsella esittämättä omia ehdotuksiaan.

Ennen kuin kukaan unisista vieraista oli herännyt, oli leiri valmis. Madelinella ja Florencella oli teltta männyn alla, mutta he eivät aikoneet nukkua siinä muuten kuin myrskyisellä ilmalla. He levittivät tervavaatteen maahan, tekivät vuoteensa sille ja pitivät parempana nukkua tähtien valossa. Sen jälkeen he lähtivät tiedustusmatkalle ottaen koirat mukaansa. Kun päivä kului, sai paikka Madelinen yhä enemmän valtoihinsa. Puolenpäivän aikaankin, kun aurinko paahtoi, oli pikemmin miellyttävän lämmin kuin kuuma. Ja ohut ilma alkoi vaikuttaa omituisesti. Hän hengitti sitä syvään, kunnes tunsi itsensä keveäksi, ikään kuin hänen ruumiinsa ei olisi ollut ainetta. Yht'äkkiä hän tuli uniseksi. Raukeus valtasi ja maatessaan männyn alla hän vaipui uneen.

Florence ilmoitti, ettei leirillä ollut tapahtunut mitään merkillistä. Pian veti iloisten huutojen kuoro Madelinen tarkkaavaisuuden puoleensa ja hän kääntyi nähdäkseen Helenin ontuvan Dorothyn mukana sekä rouva Beckin ja Edithin tukevan toisiaan. He olivat kaikki levänneitä, mutta hervottomia, iloitsivat paikasta ja heräsivät nälkäisinä kuin karhut talviunestaan. Madeline saattoi heidät leirin ympäri ja puiden lomitse sammaleisiin, mäntyjen peittämiin soppiin kallionhuippujen alle.

* * * * *

Muutamien päivien ajan oli nukkuminen pääasiana vieraiden leirielämässä. Dorothy Coombs nukkui vuorokauden läpeensä ja sittenkin oli häntä vaikea saada hereille. Helen vaipui uneen miltei syödessään ja puhuessaan. Miehiin vuoristoilma koski ilmeisesti enemmän kuin naisiin. Castleton ei kuitenkaan sortunut samaan uneliaisuuteen, koska hänellä oli mahdollisuus kuljeskella pitkin maita pyssy mukanaan.

Tämä velttous katosi pian ja sitten olivat päivät täynnä toimintaa. Beck, Bobby ja Boyd eivät kuitenkaan ryhtyneet mihinkään ponnistuksia vaativaan. Edith Wayne myöskin piti parempana kävellä metsiköissä tai istua. Helen ja Dorothy tahtoivat tutkia kallionhuiput ja kanjonit ja kun eivät voineet saada muita mukaansa, menivät he oppaana olevan cowboyn kanssa.

Välttämättömyyden pakosta tulivat Madeline ja hänen vieraansa tietysti olemaan paljon cowboyden seurassa. Ja seurue oli kuin yhtä suurta perhettä. Madelinen ystävät eivät ainoastaan mukautuneet tilanteeseen, vaan suorastaan nauttivat siitä.

Eräänä iltapäivänä suuren suuri myrskypilvi syöksyi alas taivaalta ja peitti kallion huiput. Se himmensi laskevan auringon ja verhosi pimeyden vaippaan metsikön. Madeline oli levoton, koska useat hänen seurastaan, niiden mukana Helen ja Dorothy olivat lähteneet ratsastamaan cowboyden kanssa eivätkä olleet palanneet. Florence vakuutti hänelle, että vaikkakaan he eivät ehtisi takaisin ennen myrskyn puhkeamista, ei ollut mitään syytä levottomuuteen. Siitä huolimatta lähetti Madeline hakemaan Stewartia ja pyysi häntä menemään itse tai lähettämään jonkun etsimään vieraita.

Ehkä puoli tuntia myöhemmin Madeline kuuli kavioiden kapseen polulta. Lyhdyt valaisivat telttaa. Edith ja Florence olivat hänen mukanaan. Ulkopuolella oli niin pimeätä, ettei Madeline voinut nähdä viittä metriä eteensä. Tuuli valitti puissa ja suuret sadepisarat rapisivat tervavaatteelle.

Pian pysähtyivät hevoset oven ulkopuolelle. Rouva Beck tuli juosten telttaan hengästyksissään ja säteilevänä, koska he olivat voittaneet myrskyn. Helen tuli sitten ja vähän myöhemmin Dorothy. Kun Madeline näki Dorothyn leimuavat silmät, tiesi hän että oli tapahtunut jotakin. Se olisi mennyt huomaamatta, ellei Helen olisi tullut katsoneeksi Dorothyyn.

"Taivas, Dot! Sinähän olet sievä silloin tällöin", huomautti Helen. "Saat eloa kasvoihisi ja silmiisi!"

Dorothy käänsi kasvonsa pois ja katsoi peiliin. Hän näki laajan, punaisen täplän poskellaan. Dorothy oli ollut tarkka valkoisesta ihostaan ja nyt oli siinä ruma merkki.

"Katsokaahan tätä!" huudahti hän onnettomana. "Kasvoni ovat turmeltuneet."

"Miten sait sellaisen pilkun?" kysyi Helen.

"Minua on suudeltu!" huudahti Dorothy.

"Mitä?" kysyi Helen uteliaammin.

"Minua on suudeltu -- joku noista hävyttömistä cowboysta on syleillyt ja suudellut minua! Oli niin pikimustaa, etten voinut nähdä mitään. Ja niin hälisevää, etten voinut kuulla. Mutta joku koetti auttaa minua alas hevosen selästä. Jalkani tarttui jalustimeen ja minä putosin -- suoraan jonkun syliin. Sitten hän syleili ja suuteli minua karhumaisella tavalla. En voinut liikuttaa sormeanikaan."

Kun riemun purkaus oli laimentunut, katsoi Dorothy Florenceen.

"Käyttävätkö cowboyt todellakin hyväkseen tytön avuttomuutta pimeydessä?"

"Tietysti he tekevät niin", vastasi Florence hymyillen. "Dot! En ole milloinkaan ennen nähnyt sinun olevan raivoissasi siitä, että sinua on suudeltu."

"Minä -- minä en olisi välittänyt siitä niin paljon, ellei se törkimys olisi hangannut nahkaa kasvoiltani."

"Dot, minä yhdyn sinuun: on eri asia tulla suudelluksi ja toinen saada kauneutensa pilatuksi", vastasi Helen. "Kuka oli se villi-ihminen?"

"En tiedä!" puhkesi Dorothy. "Jos tietäisin, niin -- niin..."

"Vilpittömästi puhuen, eikö sinulla ole vähintäkään aavistusta siitä, kuka sen teki?" kysyi Helen.

"Toivon -- otaksun, että se oli Stewart", vastasi Dorothy.

Don Carlos

Eräänä päivänä, kun Madeline oli yksin kävelemässä, oli hän huomaamattaan kulkenut pitkän matkan alas hämärää polkua, joka kierteli kallioiden keskellä.

Oli keskikesän iltapäivä. Hänen ympärillään oli vain kallionhuippujen varjoja ja niiden välissä auringon valaisemia täpliä. Rauhallisuus oli häiriytymätön. Hän meni yhä eteenpäin, nautti villeistä, epätasaisista sopukoista, jotka olivat hänelle uusia. Lopuksi hän tuli penkerelle, joka päättyi kauniiseen metsäaukeaan. Sinne hän istuutui levätäkseen ennen kuin lähtisi paluumatkalle.