Part 11

"No, minä en luettele ratsastuksia, kiipeämistä ja golfia, mutta ne ovat välttämättömiä Arizonan matkoja varten. Haluan näyttää teille erämaan ja Aravaipa Cañonin. Meidän on ratsastettava ja laitettava itse ruokamme. Jos joku teistä on elossa niiden matkojen jälkeen ja haluaa enemmän, menemme ylös vuoristoon. Tahtoisin mielelläni tietää, mitä te kukin haluatte."

"Minä sanon sinulle", vastasi Helen nopeasti. "Dot tahtoo olla täällä sama kuin Idässäkin. Hän haluaa katsoa häveliäästi käteensä -- ohimennen sanoen käteen, joka on toisen vankina -- ja kuunnella miestä, joka puhuu runollisesti hänen silmistään. Elleivät cowboyt rakasta sillä tavoin, on Dotin vierailu pilalla. Sitten Elsie Beck haluaa vain, että meille kostetaan siitä, että raahasimme hänet tänne. Hän haluaa, että meille tapahtuisi jotakin hirmuista. Minä en tiedä, mitä on Edithin päässä, mutta siellä ei ole ainakaan huvittelun halua. Bobby haluaa olla lähellä Elsietä eikä mitään muuta. Boyd haluaa sitä, mitä hän aina on halunnut -- ainoata, mitä on halunnut eikä ole saanut. Castletonilla on kauhean verenhimoinen halu tappaa joku."

"Minä selitän nyt, että haluan ratsastaa ja myös leiriytyä ulkosalla", vastusteli Castleton.

"Mitä minuun itseeni tulee", jatkoi Helen, "haluan -- jospa vain tietäisin mitä haluan. No, minä haluan olla ulkosalla, päästä ulos, saada aurinkoa ja tuulta, saada vähän väriä valkoisiin kasvoihini. Haluan lihaa, verta ja elämää. Olen tuiki väsynyt!"

"Mikä toivomusten kirjavuus", sanoi Madeline.

"Ennen kaikkea haluamme, että tapahtuisi jotakin", päätti Helen.

"Rakas sisareni, ehkä sinä saat toivomuksesi täytetyksi", vastasi Madeline tyynesti. "Edith, olen utelias sinun halusi suhteen."

"Majesty, se on vain se, että haluan olla kanssasi hetken", vastasi vanha ystävä.

Tässä vastauksessa, jota seurasi tumma katsahdus, oli jotakin joka osoitti Edithin ymmärtävän Madelinea, osoitti myötätuntoa ja paljasti ehkä hänen oman levottoman sielunsa. Se teki Madelinen surulliseksi. Kuinka monta naista olikaan, joilla oli halu murtaa häkkinsä ristikot, mutta joilla ei ollut siihen rohkeutta.

Seuraavina päivinä oli väittelyn alaisena kysymys, saivatko Madelinen vieraat, hänen cowboynsa vai hän itse suurinta iloa yhdessäolosta. Ottaen huomioon cowboyden elämän yksitoikkoisuuden hän oli taipuvainen ajattelemaan, että he käyttivät parhaiten hetkeä hyväkseen. Stillwell ja Stewart olivat kuitenkin huomanneet tilanteen rasittavaksi. Karjatalon töitä oli jatkettava ja jotkut niistä lyötiin ikävästi laimin. Stewart yksin esti karjanhoitopuuhan joutumasta arveluttavasti takapajulle. Myöhään ja varhain hän oli satulassa ajaen laiskoja meksikolaisia, joita hän oli palkannut auttamaan.

Eräänä kesäkuun aamuna istui Madeline kuistilla iloisten ystäviensä kanssa, kun Stillwell ilmestyi karja-aitauksesta johtavalle tielle. Hän ei ollut moneen päivään tullut neuvottelemaan Madelinen kanssa.

"Tuossa tulee Bill huolissaan", nauroi Florence.

Stillwell muistutti tosiaan ukkospilveä lähestyessään kuistia.

"Neiti Majesty, minä olen tosiaan alakuloinen", sanoi hän heti. "Ja minä tarvitsen koko joukon apua."

"Mikä nyt on vinossa?" kysyi Madeline hymyillen rohkaisevalla tavallaan.

"No, cowboyt ovat tulleet merkillisiksi. He olivat kaikki lakossa saadakseen lomaa. Mitä ajattelette siitä? Me olemme muuttaneet työmääriä, lyhentäneet työaikoja, antaneet yhdelle ja toiselle vapautta, palkanneet sekarotuisia ja totisesti tehneet kaikki, mitä voi ajatella. Mutta tämä loma-ajatus tuli pahemmaksi. He rupeavat sairaiksi. En ikipäivinä ole kuullut niin monista taudista. Ei edes Nels halua tehdä työtä näinä päivinä. Jollei olisi ollut Stewartia, en tiedä mitä olisin tehnyt."

"Miksi kaikki tämä äkillinen sairaus ja laiskuus?"

"No, katsokaahan! Jokainen luulee, että hänen ehdoton velvollisuutensa on hauskuttaa naisia."

"Tämä on tosiaan hienoa!" huudahti Dorothy.

"Stewart siis ei välitä olla apuna meidän hauskuttamisessamme?" kysyi Helen innokkaana.

"No, Stewart on erilainen kuin muut cowboyt", vastasi Stillwell. "Hän on muuttunut. Hän on päällysmiehenä täällä ja muutos johtuu varmasti siitä. Hänellä on kaikki vastuu. Hänellä ei ole tosiaan aikaa hauskuttaa naisia."

"Luulen että se on meille vahingoksi", sanoi Edith Wayne vakavalla tavallaan. "Minä ihailen häntä."

"Neiti Majesty, kaikki mitä sanoin ei ole puoltakaan siitä, mikä ihastuttaa minua", vastasi Stillwell.

"No hyvä, huojentakaa mielenne."

"No, cowboyt ovat tulleet pyörälle päästään golf-pelin takia."

"He ovat tosiaan sellaisia", sanoi Madeline. "Olen iloinen jos pitävät golfista. He saavat niin vähän pelata."

"No, jotakin on tehtävä, jos aiomme edelleen hoitaa karjaa", vastasi Stillwell.

Madelinen vierailla oli hauskaa. Mitä häneen itseensä tuli, niin Stillwellin selonteko aiheutti hänelle levottomuutta. Kuitenkin hän töin tuskin sai pidätetyksi iloisuuttaan.

"Mitä maailmassa minä voin tehdä?"

"No, luulen etten voi sanoa. Tulin vain teidän luoksenne saadakseni ohjeita."

Rosvoja

Mutta golfinpeluu jatkui. Vuoren tasaiselle huipulle oli tehty rata ja siellä saivat vieraat liikuntaa samalla kun cowboytkin olivat pelissä mukana omaksi ilokseen ja toisten avuksi. Eikä Madeline pannut sitä pahakseen.

Eräänä kesäkuun iltapäivänä oli joukko väsynyt peliin ja sen loputtua asettui lepäämään aivan kuin odottaen taas uutta vaihtelua. Se tuli nopeammin kuin oli luultukaan ja joukkoa odotti tosiaan yllätys. Jostakin kauempaa rinteeltä kuului huudahdus ja toiset kääntyivät katsomaan sinnepäin. Suuri musta hevonen oli noussut rinteelle ja oli juuri lähdössä juoksuun. Sen ratsastaja huusi terävästi cowboyille. He kääntyivät syöksyäkseen laitumella olevia hevosiaan kohti.

"Hän on Stewart! Jokin on hullusti", sanoi Madeline pelästyneenä.

Castleton tuijotti toisia. Muut miehet huudahtivat levottomina. Naiset odottivat Madelinen selitystä tuskaisin silmin. Musta hevonen lähti juoksemaan ja tuli nopeasti heitä kohti.

"Katsokaahan, miten tuo hevonen juoksee!" huudahti Helen. "Katsokaahan, miten tuo mies ratsastaa!"

Musta hevonen oli niin likellä Madelinea ja hänen ystäviään, että kun Stewart veti sitä taaksepäin, lensi sen kavioiden kohottama hiekka heidän kasvoilleen.

"Stewart, mikä nyt?" huudahti Madeline.

"Luullakseni olen pelottanut teidät, neiti Hammond", vastasi toinen. "Mutta minulla on kova kiire. Karjatalolla piileskelee rosvojoukko, luultavimmin eräässä autiossa mökissä. Pat Hawe on sen joukon mukana, joka seuraa rosvoja. Pelkään, ettei olisi mieluista teille eikä vieraillenne kohdata joko takaa-ajava joukko tai rosvot."

"En luule", sanoi Madeline melkoisesti huojentuneena. "Me kiiruhdamme takaisin taloon."

He eivät keskustelleet enempää ja Madelinen vieraat olivat vaiti. Monty ja Nick tulivat johtaen useita muita hevosia suitsista. Nels näyttäytyi heidän takanaan Majesty mukanaan. Madeline huomasi, että kaikki muut cowboyt olivat kadonneet. Miehet nousivat ratsaille, samoin Madeline ja Florence. Mutta Edith Wayne ja rouva Beck, jotka olivat hermostuneita ja melkein avuttomia, saatiin vain vaivoin satulaan.

"Menemme sivupolkua", sanoi Stewart lyhyesti ponnahtaessaan suuren mustansa selkään. Siten hän johti kulkua ja toiset cowboyt ravasivat jälkijoukkona.

"Tämä on helkkarin huono tie", huomautti Castleton.

Naiset näyttivät olevan sanattomina.

Kun he pyörsivät rinteen toiselle puolelle, näki Madeline savua, joka leijaili erään mökin yläpuolella meksikolaisten asuntojen tienoilla. Koska aurinko oli laskenut ja valo himmenemässä, ei hän voinut erottaa, mitä se oli. Sitten Stewart rupesi kiiruhtamaan taloa kohti. Muutamissa minuuteissa oli seurue pihalla valmiina astumaan ratsailta.

Stillwell tuli esiin näennäisesti iloisena, liian iloisena voidakseen pettää Madelinea. Tämä huomasi myöskin, että joukko aseistettuja cowboyeja käveli hevosineen talon alapuolella.

"No, teillähän on ollut kiire takaisin tullessanne", sanoi Stillwell kaikille yhteisesti. "Luulen, ettei sitä olisi tarvittu. Pat Hawe luulee saaneensa joitakuita lainhylkyjä aitaukseen karjatalolle. Siinä ei ole mitään hälinän syytä. Stewart on tarkka eikä tahdo teidän kohtaavan ketään metelöitsijöitä."

Monet ja hartaat olivat Madelinen naisvieraiden helpotuksen ilmaisut, kun he laskeutuivat ratsailta ja menivät taloon. Madeline viivytteli takanapäin puhuakseen Stillwellin ja Stewartin kanssa.

"Nyt suu puhtaaksi", sanoi hän lyhyesti.

Vanha karjanhoitaja tuijotti emäntäänsä ja sitten nauroi hyvillään toisen tarkkanäköisyydestä.

"No, neiti Majesty! Nyt tulee tappelu ja Stewart halusi saada teidät sisään ennen kuin se alkaisi. Hän sanoo, että laakso on tulvillaan vaqueroja, guerilloja, rosvoja ja Jumala ties mitä muuta."

Hän meni raskain askelin, suuret kannukset helisten, ja kulki polkua alas odottavia miehiä kohti. Stewart seisoi tutussa odottavassa asennossaan, suorana ja hiljaa, käsi satulannupissa ja suitsissa.

"Stewart, te olette erittäin hyvin huolehtinut minun menestyksestäni", sanoi Madeline haluten kiittää toista, mutta voimatta löytää helposti sanoja. "Minä en tietäisi mitä tehdä. Uhkaako vaara?"

"En oikein tiedä. Mutta haluan olla varma asiastani."

"Saanko tietää ne käskyt, jotka annoitte Nelsille, Nickille ja Montylle?" kysyi hän.

"Kuka sanoi, että minä olen antanut pojille käskyjä?"

"Kuulin Stillwellin sanovan."

"Tietysti sanon ne teille, jos vaaditte. Mutta miksi tuskastuttaisitte itseänne sellaisella, joka ei tule luultavasti tapahtumaan?"

"Minä pysyn vaatimuksessani", vastasi Madeline rauhallisesti.

"Määräykseni oli se, että ainakin yhden heistä piti olla vartiossa lähellä teitä yötä ja päivää -- ei milloinkaan äänenne kuulumattomissa."

"Ajattelin sellaista. Mutta miksi Nels, Monty tai Nick? Ettekö usko muihin cowboyeihini?"

"Minä uskoisin heidän vilpittömyyteensä, mutta en heidän kykyynsä."

"Kykyynsä? Minkälaiseen?"

"Aseitten käsittelyssä."

"Stewart!" huudahti Madeline.

"Neiti Hammond, te olette hauskuttanut vieraitanne, mutta olette unohtanut muun."

"Unohtanut mitä?"

"Don Carlosin ja hänen guerillansa."

"En ole unohtanut. Stewart, te yhä luulette, että Don Carlos yritti viedä minut mukaansa -- ja saattaa yrittää sitä vieläkin?"

"Minä en luule. Minä tiedän."

"Ja kaikkien muiden tehtävienne ohella olette ollut vartiossa kolmen cowboyn kanssa?"

"Niin."

"Se on tapahtunut minun tietämättäni?"

"Niin."

"Mistä asti?"

"Siitä kun toin teidät vuoristosta viime kuussa?"

"Kuinka kauan se vielä jatkuu?"

"Sitä on vaikea sanoa. Ainakin siksi kun vallankumous on ohi."

Madeline mietti hetken. Hän uskoi ehdottomasti Stewartiin.

"Mitä minun pitää tehdä?" kysyi hän.

"Luulen että teidän olisi lähetettävä ystävänne takaisin Itään -- ja mennä heidän mukanaan, kunnes tämä sissisota on ohi."

"Mutta he tulisivat kovin pahoilleen ja samoin minäkin."

Stewartilla ei ollut vastausta tähän.

"Ellen minä ota varteen neuvoanne, tapahtuu ehkä pahaa. Ettekö voi ehdottaa jotakin muuta? Ystävilläni on ollut loistava vierailumatka. Helen on toipumassa. Olisin pahoillani, jos näkisin heidän lähtevän ennen kuin he haluavat."

"Me voisimme viedä heidät vuoristoon ja leiriytyä sinne joksikin aikaa", sanoi Stewart pian. "Tiedän asumattoman paikan kallionhuippujen keskellä. Sinne on vaikeata kiivetä, mutta se maksaa vaivan. En ole milloinkaan nähnyt kauniimpaa paikkaa. Vesi on mainiota ja siellä on viileätä."

"Tarkoituksenne on siis kätkeä minut kallionhuippujen ja pilvien joukkoon?" vastasi Madeline nauraen.

"Niin. Ystävienne ei tarvitse sitä tietää. Ehkä tämä levottomuus on ohi syksyyn mennessä."

"Sanotte, että on vaikea kiivetä sinne?"

"Niin on. Ystävänne saavat kokea todellisuutta, jos tekevät sen matkan."

"Se sopii minulle. Helen erikoisesti haluaa, että jotakin tapahtuisi. Ja he kaikki ovat hulluina saadakseen kokea kiihottavaa."

"He saavat sitä siellä. Huonoja polkuja, kanjoneita, jyrkkiä kipuamisia, myrskyjä, ukkosta ja salamaa, sadetta ja villikissoja."

"No hyvä, olen tehnyt päätökseni! Stewart, te tietysti otatte asian huoleksenne? En luule, että... Stewart, eikö teillä ole muuta sanottavaa minulle -- miksi luulette, miksi tiedätte, että oma, henkilökohtainen vapauteni on vaarassa?"

"Minä vain tiedän. Mutta älkää kysykö minulta mitä se on. Ellen olisi ollut kapinallisten soturina, en olisi milloinkaan saanut tietää."

"Ellette olisi ollut kapinallisten soturina, missä olisi Madeline Hammond nyt?" vastasi Madeline vakavasti.

Stewart ei vastannut.

"Stewart", jatkoi toinen innostuen. "Te mainitsitte kerran velasta, jonka olitte minulle..."

Ja nähdessään Stewartin tummien kasvojen vaalenevan hän empi ja jatkoi sitten:

"Se on maksettu!"

"Ei ei", vastasi cowboy lyhyesti.

"Kyllä!"

"Ei. Sitä ei voi koskaan maksaa."

Madeline ojensi kätensä:

"Se on maksettu, sanon teille."

Cowboy vetäytyi pois ojennetun käden ulottuvilta. Se näytti lumoavan hänet.

"Minä tappaisin miehen saadakseni koskea käteenne. Mutta minä en halua koskea siihen teidän tarjoamillanne ehdoilla."

Hänen kiihkonsa tyrmistytti toista.

"Stewart, ei kukaan mies ole vielä kieltäytynyt pudistamasta kättäni tuollaisista syistä. Se -- se on tuskin imartelevaa", sanoi Madeline naurahtaen hieman. "Miksi ette halua?"

"Minä en tahdo. Siinä kaikki."

"Pelkään, että olette epäkohtelias, mikä sitten onkaan syynne", vastasi Madeline. "Minä kuitenkin uudistan tarjoukseni taas jonakin päivänä. Hyvää yötä."

Stewart sanoi hyvää yötä ja kääntyi menemään. Madeline katseli hänen menoaan käsi mustan hevosen kaulalla.

Itse hän meni sisään levätäkseen hieman ennen kuin pukeutui päivällistä varten. Koska oli rasittunut päivän ratsastuksesta ja kiihtymyksestä, vaipui hän uneen. Kun hän heräsi, oli hämärä. Hän ihmetteli, miksi hänen meksikolainen palvelijattarensa ei tullut hänen luokseen, ja hän soitti kelloa. Tyttö ei tullut itse eikä soittoon vastattu. Talo tuntui rauhalliselta. Vallitsi painostava hiljaisuus, joka pian hävisi, kun kuistilta kuului askelia. Madeline tunsi Stillwellin astunnan. Sitten hän kuuli miehen huutavan hillityllä äänellä toimiston avonaisesta ovesta. Tuntien kuin aavistuksena jotakin huolestuttavaa olevan tulossa Madeline kiiruhti huoneiden läpi. Stillwell seisoi hänen toimistonsa oven ulkopuolella.

"Stillwell", huudahti hän.

"Onko joku kanssanne?" kysyi cowboy matalalla äänellä.

"Ei."

"Olkaa hyvä ja tulkaa kuistille", lisäsi toinen.

Madeline noudatti kehoitusta ja päästyään ulos saattoi nähdä Stillwellin. Tämän vakavat kasvot, jotka olivat kalpeammat kuin koskaan ennen, saivat hänet ojentamaan kätensä vetoavasti miestä kohti. Stillwell tarttui siihen ja piti sitä omassaan.

"Neiti Majesty, olen pahoillani, että minun täytyy kertoa ikäviä uutisia." Hän puhui melkein kuiskaten, katseli varovasti ympärilleen ja näytti salaperäiseltä. "Jos olisitte kuullut Stewartin kiroavan, ymmärtäisitte, miten vastenmielisesti meidän on kerrottava tämä teille. Mutta sitä ei voi välttää. Asia on se, että olemme pahassa pulassa."

"Voitte luottaa minuun", sanoi Madeline lujana, vaikka hän vapisi.

"No, me olemme nyt... Se rosvojoukko, jota Pat Hawe ajoi takaa -- se piilottelee talossa!"

"Talossa?" toisti Madeline säikähtyneenä.

"Neiti Majesty, se on totisen totta. Stewart -- no, hän on villinä raivosta ajatellessaan, että sellaista saattoi tapahtua. Ymmärrättehän, ettei se olisi tapahtunut, jos en olisi antanut poikien juosta pelikentälle ja jos Stewart ei olisi ratsastanut jälkeemme. Se on minun vikani. Minulla on ollut liiaksi naisväkeä ympärilläni ja vanha pääni ei sitä kestänyt. Gene kirosi minua -- hän kirosi tosiaan. Mutta nyt meidän on katsottava asioita suoraan silmiin -- ajateltava asemaamme."

"Tarkoitatteko, että takaa-ajettuja lainsuojattomia -- rosvoja -- on tosiaan paennut jonnekin talooni?" kysyi Madeline.

"Sitä tarkoitan. Minusta näyttää omituiselta, ettette huomannut minkään olevan tolaltaan, vaikka kaikki palvelijanne ovat tiessään."

"Menneet pois? Niin, minä kaipasin kamarineitsyttäni! Ihmettelin, miksi ei ollut sytytetty valoja. Mihin palvelijani ovat menneet?"

"Alas Meksikon puolelle, puolikuolleiksi säikähtyneinä. Kuulkaa nyt! Kun Stewart lähti luotanne noin tunti sitten, seurasi hän minua suoraan sinne, missä minä ja pojat koetimme estää Pat Hawea repimästä karjataloa palasiksi. Tällöin me autoimme Patia, minkä voimme, löytääksemme rosvot. Mutta kun Stewart meni, sai hän aikaan muutoksen. Pat oli törkeä, mutta Stewartin näkeminen sai hänet vain pahemmaksi. Luulen, että Gene on Patille samaa kuin punainen väri sekarotuiselle sonnille. Joka tapauksessa, kun sheriffi sytytti tuleen vanhan mökin, haukkui Stewart häntä ja haukkui kovasti. Pat Hawella oli kuusi toveria mukanaan. Tuli rähinää ja jonkin aikaa näytti kaikki pahalta. Mutta Gene oli kylmä ja hän piti pojat alallaan. Sitten Pat ja hänen seuralaisensa jatkoivat takaa-ajoa. Tuo jo oli vain ilveilyä. Joka tapauksessa olivat asiat selvät. Pat Hawe ei ollut etsimässä rosvoja. Kun Patin miehet lähtivät varastohuoneelle, jossa pidämme patruunia, muonaa, juotavaa ja muuta sellaista, silloin Gene käski pysähtyä. Ja hän määräsi Pat Hawen lähtemään pois karjatalolta. Silloin Hawe ja Stewart puskivat yhteen. Syntyi meteli, niin kuin pitikin ja ilman Nelsiä se olisi kehittynyt tappeluksi. Sen ollessa parhaimmillaan menetti eräs Patin apulainen malttinsa ja tavoitteli revolveriaan. Nels laukaisi aseensa ja sai toisen käsivarren hervottomaksi. Monty syöksyi sitten esiin ja laukaisi. Silloin miehet pelästyivät ja haihtuivat."

Stillwell piti yhä Madelinen kädestä kiinni kuin siten rauhoittaakseen emäntäänsä.

"No, teidän on koottava kaikki vieraat keittiöön. Puijatkaa heitä ja uskotelkaa heille, että tulee olemaan kovin hauskaa keittää päivällistä, kun apulaiset ovat lähteneet pois. Keittiö on talon turvallisin huone. Kun te petkutatte seuraanne pitämällä heidän kanssaan jonkinlaiset yhteiskekkerit, asetan minä cowboyta pitkään käytävään ja myöskin ulkopuolelle siihen kulmaan, missä keittiö yhtyy päärakennukseen. Rosvot luulevat, ettei kukaan tiedä, missä he ovat piilossa. Stewart sanoo, että he ovat siinä päätyhuoneessa, jossa on alfalfaa, ja että he menevät tiehensä yöllä. Tietystikin minun ja poikien vartioidessa olette turvassa mennäksenne nukkumaan. Ja me herätämme vieraanne aikaisin ennen päivänkoittoa. Sanokaa heille, että he laittavat varusteensa kuntoon. Sanokaa, että kun palvelijanne ovat karanneet, saatatte te yhtä hyvin lähteä leirille vuoristoon cowboyden kanssa. Siinä kaikki. Jos meillä on onnea, eivät ystävänne saa milloinkaan tietää, että ovat istuneet miinan päällä."

"Stillwell, uskotteko te siihen vuoristoretkeen?" kysyi Madeline.

"Kyllä."

Sen sijaan että Madeline olisi palannut huoneeseensa hän meni toimiston läpi pitkään käytävään. Se oli melkein yhtä pimeä kuin yö. Hän luulotteli näkevänsä hitaasti hiipivän hahmon ja ryhtyi omasta puolestaan toteuttamaan suunnitelmaa. Hänen askelensa olivat äänettömiä. Löydettyään keittiön oven ja mentyään sisään hän sytytti tulta. Tullessaan taas ulos hän tiesi varmasti erottavansa tumman vartalon, joka nyt kyyristyi liikkumattomana seinää vasten. Tarvittiin hänen koko rohkeutensa, että hän saattoi välinpitämättömästi ja luonnollisesti sytyttää valoa käytävään. Sitten hän jatkoi matkaansa omien huoneittensa läpi ja sieltä patiolle.

Hänen vieraansa ottivat keittiöpuuhat vastaan nauraen ja ilomielin. Madeline kuvitteli, että hänen petoksensa oli täydellinen, kun hän petti Florencenkin. He lähtivät iloisena joukkona keittiöön. Madeline viivytteli ovella ja katsahti tarkasti suureen ladon tapaiseen eteishuoneeseen. Hän ei nähnyt muuta kuin tyhjää ja pimeätä. Äkkiä näkyivät sivulta, ei viidenkään metrin päässä, kalpeat kasvot. Ne vilahtivat heti paikalla näkyvistä. Mutta Madeline ehti tuntea miehen Don Carlosiksi.

Osoittamatta levottomuutta hän sulki oven. Siinä oli raskas salpa, jonka hän työnsi paikoilleen hitaasti ja äänettömästi. Sitten kylmä tyrmistys, joka oli melkein huumata hänet toimettomaksi, purkautui vihaksi. Miten uskalsi meksikolainen hiipiä hänen kotiinsa! Mitä mies tarkoitti? Ajatellessaan asiaa joutui Madeline yhä suuremman vihan ja kiihtymyksen valtaan ja olisi luultavasti paljastanut itsensä, ellei Florence, joka oli ilmeisesti nähnyt hänen salpaavan oven ja luki nyt hänen ajatuksensa, olisi tullut häntä kohti katse tarkkaavaisena ja kysyvänä. Madeline antoi jokaiselle vieraalleen tehtävän suoritettavaksi. Vieden Florencen ruokasäiliöön hän ilmaisi salaisuutensa. Florence vastasi näyttämällä pientä avonaista ikkunaa, jonka läpi kulkeminen oli kankeasti liikkuvien cowboyden koetuskivenä.

Madeline jaksoi olla iloinen ja hän luopui ensimmäisenä arvokkuudestaan kutsumalla Castletonin ruokasäiliöön, jossa hän piti tämän mielenkiintoa vireillä jollakin tekosyyllä ja painoi samalla käsiensä ääriviivat hänen mustan takkinsa selkään. Castleton palasi viattomana keittiöön saadakseen raikuvan tervehdyksen osakseen. Emännän teko antoi alun hulluttelulle ja sitä seurasi ilo ja melu. Jokainen auttoi osaltaan. Ruoka valmistettiin yhteisessä hälinässä ja kaikki nauttivat sydämestään. Madeline nautti itsekin, vaikka tunsi miekan olevan ripustettuna päänsä päälle.

Oli jo myöhä, kun hän nousi pöydästä ja kehoitti vieraitaan menemään huoneisiinsa, pukemaan ylleen ratsastuspukunsa, varustautumaan pitkää ja seikkailurikasta retkeä varten ja sitten nukahtamaan vähän ennen kuin cowboyt herättäisivät heidät aikaisin.

Madeline meni huoneeseensa ja oli ottamassa esiin leirivarusteitaan, kun koputus keskeytti hänet. Hän ajatteli, että Florence oli tullut auttamaan matkatavaroiden laittamisessa. Mutta koputus kuului kuistin ovelta ja toistui.

"Kuka siellä?" kysyi hän.

"Stewart", oli vastaus.

Hän avasi oven. Cowboy seisoi kynnyksellä. Hänen takanaan oli useita cowboyta, jotka näkyivät epäselvästi hämärässä.

"Saanko puhua teille?" kysyi hän.

"Tietysti." Madeline epäröi hetken, pyysi toista sisään ja sulki oven. "Onko kaikki hyvin?"

"Ei. Rosvot pysyvät piilossa. He ovat varmasti huomanneet, että olemme varuillamme. Mutta olen varma, että me saamme teidät ja ystävänne pois ennen kuin kahakka alkaa. Halusin sanoa teille, että olen puhunut palvelijoittenne kanssa. He tulevat takaisin huomenna heti kun Bill pääsee eroon tästä joukosta. Teidän ei tarvitse olla levoton."

"Onko teillä aavistusta siitä, kuka piilottelee talossa?"

"Minä olin aluksi huolissani siitä. Luulen että pelokas kourallinen rajalta tulleita lainsuojattomia hylkiöitä on kätkeytynyt taloon, enemmän sattumalta kuin tarkoituksesta. Me annamme niiden mennä -- me pääsemme niistä laukaustakaan ampumatta."

"Stewart, te olette väärässä", sanoi Madeline.

Toinen hätkähti. Hänen silmiensä ilme muuttui. Hän sanoi:

"Miten niin?"

"Näin yhden rosvon. Tunsin hänet selvästi."

"Kuka hän oli?" kysyi Stewart.

"Don Carlos."

Cowboy mutisi matalasti ja kysyi sitten:

"Oletteko varma?"

"Ehdottomasti. Minä näin hänet kahdesti eteishuoneessa. En voisi milloinkaan erehtyä hänen silmistään."

"Tiesikö hän, että näitte?"

"En ole varma, mutta luulen. Kyllä varmasti tiesi! Minä seisoin valossa. Olin astunut sisään ja menin sitten tahallani ulos. Hänen kasvonsa näkyivät nurkan takaa ja vilahtivat nopeasti näkyvistä."

Madeline tunsi että Stewartissa tapahtui muutos. Hän näki yhtä hyvin kuin tunsikin sen raivoisan intohimon, joka muutti miehen.

"Kutsukaa ystävänne -- tuokaa heidät tänne!" määräsi cowboy jyrkästi ja pyörähti ovea kohti.

"Stewart, odottakaa", sanoi Madeline.

Toinen kääntyi. Hänen palavat silmänsä, hänen käytöksensä vaikutti Madelineen omituisesti ja heikensi tätä.

"Mitä aiotte tehdä?" kysyi Madeline.

"Teidän ei tarvitse välittää siitä. Tuokaa vieraat tänne. Teljetkää ikkunat ja lukitkaa ovet. Te olette turvassa."

"Stewart! Sanokaa mitä aiotte tehdä!"

"En sano teille", vastasi cowboy ja kääntyi pois.

"Mutta minä tahdon tietää!"

Käsi Stewartin käsivarrella hän pidätti tätä ja näki miten mies pysähtyi -- tunsi vavahduksen Stewartissa koskettaessaan häntä. "Minä tiedän. Te aiotte tapella!"