Part 10

"Mitä on tapahtunut?"

"Eipä paljon mitään muille kuin teille. Siinä on -- siinä on juuri kova onni. Florence sai meidät kiinni rinteellä. Me olimme palaamassa palopaikalta. Olimme aivan uupuneita. Mutta pääsimme karjatalolle ennen kuin mitään vahinkoa oli tapahtunut. Meillä oli vaivaa ennen kuin löysimme jälkeäkään teistä. Nels keksi jäljet ikkunan alla. Ja silloin tiesimme asian. Minulla oli onnea saavuttaakseni rosvojoukon niin pian. Olin arvannut oikein. Tunsin sen guerillapäällikön. Hän on meksikolainen rosvo. Mutta hän taisteli Maderon puolesta ja minä olin hänen kanssaan koko paljon."

"Miten saitte minut vapaaksi?"

"Tarjosin rahaa. Sitä kaikki kapinalliset haluavat."

"Kuinka paljon?"

"Kaksituhatta Meksikon dollaria. Minä annoin sanani. Minun on hankittava rahat. Sanoin heille, milloin ja missä kohtaisin heidät."

"Hyvä! Olen iloinen että minulla on rahaa." Madeline nauroi. "Mutta sanokaa minulle: tuo kapinapäällikkö ei vaatinut rahaa?"

"Ei. Raha on hänen miehilleen."

"Mitä te sanoitte hänelle? Minä näin teidän kuiskaavan jotakin hänen korvaansa."

Stewart painoi päänsä alas ja katsoi pois.

"Me olimme tovereita. Eräänä päivänä vedin hänet ylös ampumahaudasta. Minä muistutin hänelle siitä. Sitten minä -- minä kerroin hänelle jotakin, jonka -- jonka luulin..."

"Stewart, minä tiedän siitä tavasta, jolla hän katseli minua, että te puhuitte minusta."

Mies ei ollut halukas vastaamaan, eikä tyttö vaatinut sitä kivenkovaan.

"Minä kuulin Don Carlosin nimen useita kertoja. Mitä on Don Carlosilla ja hänen vaqueroillaan tekemistä tämän kanssa?"

"Siitä sekarotuisesta saa koko asia alkunsa", vastasi Stewart synkästi. "Hän poltti karjatalonsa ja karja-aitauksensa estääkseen meitä saamasta niitä. Mutta hän teki sen myös saadakseen kaikki pojat pois teidän kotoanne. Heillä oli suurenmoinen suunnitelma. Minä jätin määräyksen, että jonkun piti pysyä teidän luonanne. Mutta Al ja Stillwell, jotka ovat kumpikin kuumapäisiä, ratsastivat pois tänä aamuna. Sitten tulivat guerillat."

"No mikä oli ajatuksena -- suunnitelmana -- niin kuin te sanoitte?"

"Saada teidät", sanoi toinen suoraan.

"Minut! Ettehän tarkoita, että minun kiinni ottamiseni oli jotakin muuta kuin pelkkä sattuma?"

"Minä tarkoitan sitä. Mutta Stillwell ja teidän veljenne luulevat, että guerillat halusivat rahaa ja aseita ja että he vain sattumalta veivät teidät mukanaan, koska juoksitte hevosen kuonon alle."

"Te ette hyväksy sitä ajatusta?"

"En. Eikä Nels ja Nick Steelekään. Tunnemme Don Carlosin ja sekarotuiset. Ajatelkaa, miten vaquerot ajoivat Florencea takaa teidän sijastanne!"

"Mitä te sitten ajattelette?"

"En mielelläni sanoisi sitä."

"Mutta minä haluaisin tietää. Jos se koskee minua, pitäisi minun tietää", vastusteli Madeline. "Mitä syytä on Nelsillä ja Nickillä epäillä Don Carlosia siitä, että hän suunnittelisi minun ryöstämistäni?"

"Luullakseni heillä ei ole mitään syytä, jonka te hyväksyisitte. Kerran kuulin Nelsin sanovan, että hän oli nähnyt sen sekarotuisen katsovan teihin ja että jos hän näkisi Donin tekevän sen uudestaan, ampuisi hän miehen."

"Mutta sehän on naurettavaa. Ampua mies, koska hän katsoo naiseen! Tämähän on sivistysmaa."

"Niin, ehkä semmoinen olisi naurettavaa sivistysmaassa. Sivistyksessä on muutamia kohtia, joista en välitä."

"Mikä esimerkiksi?"

"En esimerkiksi voi sietää sitä tapaa, jolla miehet sallivat toisten miesten kohtelevan naisia."

"Mutta tämä on omituista puhetta teiltä, joka sinä iltana, kun tulin..."

Toisen häpeämistä ei ollut hauska nähdä. Äkkiä Stewart nosti päänsä ja Madeline tunsi, että leimuavat silmät polttivat häntä.

"Otaksutaan, että olin juovuksissa. Otaksutaan, että olisin tavannut jonkun tavallisen tytön. Otaksutaan, että olisin todella saanut hänet naimisiin kanssani. Ettekö luule, että olisin lakannut juomasta ja ollut hänelle hyvä?"

"En tiedä, mitä ajattelisin teistä", vastasi Madeline.

Seurasi lyhyt hiljaisuus. Madeline näki laskevan auringon viimeisten kirkkaiden säteiden liukuvan kaukaisen kallionhuipun yli. Stewart suitsitti hevosen uudestaan ja tarkasti satulavyötä.

"Minä jouduin polulta pois. Don Carlosista sanon suoraan -- en sitä, mitä Nels ja Nick luulevat, vaan mitä itse tiedän. Don Carlos toivoi vievänsä teidät pois itseään varten ikään kuin te olisitte ollut orjatyttö. Ehkä hänellä oli suurempikin suunnitelma kuin mitä kapinallinen ystäväni minulle sanoi. Ehkä hän meni niinkin pitkälle, että toivoi Amerikan joukkojen ajavan häntä takaa. Kapinalliset koettavat saada Yhdysvallat liikkeelle. He pitäisivät sitä tervetulleena. Mutta olipa miten tahansa, sekarotuinen tarkoitti teille pahaa ja hän on tarkoittanut sitä siitä asti kun näki teidät ensimmäisen kerran. Siinä kaikki."

"Te olette tehnyt minulle ja perheellemme palveluksen, jota emme koskaan voi saada korvatuksi."

"Olen tehnyt teille palveluksen. Mutta älkää puhuko sen maksamisesta. On kuitenkin yksi ajatus, jonka haluaisin teidän tietävän ja jota minun on vaikea sanoa. Ja se on tämä. Sellaisen naisen kuin te ei olisi milloinkaan pitänyt tulla tähän Jumalan hylkäämään maahan, ellei hänen tarkoituksenaan ollut itsensä unohtaminen. Mutta koska te tulitte ja koska nuo paholaiset todella laahasivat teidät pois, haluan teidän tietävän, että kaikki rikkautenne, asemanne ja vaikutusvaltanne ei olisi milloinkaan pelastanut teitä helvetistä tänä yönä. Vain sellainen mies kuin Nels tai Nick Steele tai minä olisi voinut tehdä sen."

Madeline Hammond tunsi tämän totuuden. Mikä olikaan erotuksena hänen ja Stewartin välillä, mikä tahansa olikaan yhteiskuntaluokan ja sivistyksen väärien mittapuiden asettama erotus, totuus oli se, että täällä villissä vuoristossa hän oli vain nainen ja tuo toinen yksinkertaisesti mies. Miestä hän tarvitsi ja jos hänen valintansa olisi voitu ottaa huomioon tällä äärimmäisen hädän hetkellä, olisi se osunut siihen mieheen, joka oli juuri rohkeasti vastannut rauhallisesti.

"Luulen, että meidän olisi paras lähteä nyt", sanoi Stewart ja vei hevosen aivan lähelle suurta kalliota. "Tulkaa!"

Madeline tunsi heikot voimansa. Ensimmäisen kerran hän tunnusti itselleen, että häntä oli haavoitettu. Hän ei kuitenkaan tuntenut suurta tuskaa paitsi liikuttaessaan olkapäätään. Kun hän oli satulassa, johon Stewart nosti hänet, painui hän heikkona kokoon. Tie oli epätasainen; joka askel koski häneen, ja hän kallistui heikkona eteenpäin satulannuppia kohti.

"Tässä on polku", sanoi Stewart.

Madeline horjahti ja ellei Stewart olisi tukenut, olisi hän pudonnut satulasta. Hän kuuli miehen noituvan hiljaa.

"Kas niin, tämä ei käy", sanoi Stewart. "Työntäkää jalkanne satulanupin yli. Toinen -- tuohon."

Nousten sitten hevosen selkään hän pujottautui Madelinen taakse ja piti häntä vasemmalla käsivarrellaan siten, että hän oli poikittain Stewartin polvilla pää tämän olkapäätä vasten. Pian hän tunsi suurta huojennusta. Hetken aikaa hän tuntui olevan puoleksi juovuksissa kuin olisi heilunut riippumatossa. Punainen hehku vaaleni lännessä. Hän saattoi nähdä kunnaiden yli, missä hämätä laskeutui harmaana. Puut reunustivat polkua. Silloin tällöin suuren suuret likaisenharmaat kalliot kohosivat hänen ylitseen. Taivas oli kirkas ja teräksinen. Heikko tähti tuikki. Ja vihdoin hän näki lähellä itseään Stewartin kasvot, jotka taas olivat tummat ja tunteettomat.

Stewartin käsivarsi piti hänestä kiinni lujasti ja antoi hänen sovittautua hevosen liikunnan mukaan. Hän tunsi jänteet ja luun raskaana ja voimakkaana sekä lihaksien kimmoisuuden. Cowboy piti häntä kuin lasta. Paidan karkea pinta hieroi hänen leukaansa ja sen alla hän tunsi kostean kaulaliinan, jota Stewart oli käyttänyt hautoessaan hänen käsivarttaan, ja yhä syvemmällä sydämen säännöllisen tykytyksen. Hänen päänsä ei ollut milloinkaan ennen levännyt miehen rintaa vasten. Hän tunsi enemmän kuin ruumiillisen kosketuksen aiheuttaman aistimuksen. Jokin siinä ilmenevä luonnollisuus sai hänet ajattelemaan elämää. Kun viileä tuuli puhalsi alas kukkuloilta irrottaen hänen sekaannuksissa olevan tukkansa, näki hän että hiussuortuvat kiertyivät Stewartin kasvoille. Ja kun hän sulki silmänsä, tunsi hän irtautuneiden suortuvain liehuvan Stewartin poskia vasten.

Hän tunsi myös tomun hajua ja villiä tuoksua ilmassa.

Pensaikossa polun varrella tuuli huokaili matalasti ja suhisten. Äkkiä katkaisi hiljaisuuden arosuden terävä haukunta ja sitten kuului kaukaa pitkä valitus. Majestyn kavio helähti kiveä vasten.

Taas hän ihmetellen aprikoi, oliko tämä nainen, joka oli alkanut ajatella ja tuntea niin paljon, todellakin Madeline Hammond. Hänelle ei ollut milloinkaan tapahtunut mitään. Ja tässä leikitteli hänen kanssaan seikkailu, ehkä kuolema ja varmastikin elämä samoin kuin hänen hiuksensa leikittelivät Stewartin kasvoilla. Hän ei voinut uskoa todellisuutta.

Madeline avasi silmänsä ja huomasi, että yö oli tullut, taivas oli tummaa, samettista sineä, jossa valkoiset lähdet leimusivat. Viileä tuuli riuhtoi hänen hiuksiaan ja suortuviensa lävitse hän näki Stewartin kasvot rohkeina ja terävinä taivasta vasten.

Sitten, kun hän ei enää jaksanut vastustaa ruumiillista väsymystä, tuli hänen tilanteensa taas epätodelliseksi ja kummalliseksi. Raukeus alkoi peitteen tavoin hiipiä hänen ylitseen. Tuntien puoleksi tiedottomasti tykytystä korvassaan, jotakin saavuttamattoman suloista, syvä-äänistä ja omituista kuin kaukaa kuuluvan kellon äänen, hän vaipui uneen pää Stewartin rintaa vasten.

Ystäviä Idästä

Karjatalolle palaamisensa jälkeen ei Madeline voinut huomata mitään ruumiillista vammaa seikkailurikkaiden kokemustensa muistona. Se hämmästytti häntä, mutta ei läheskään niin paljon kuin se että muutamien viikkojen kuluttua hän huomasi tuskin muistavansa seikkailuja ollenkaan. Ellei hän olisi huomannut cowboydensa vartioivan, olisi hän miltei unohtanut Don Carlosin ja ryöstöretkeläiset.

Ei kulunut päivääkään, ettei jotakin mielenkiintoista ilmoitettu hänelle. Stillwell, joka oli lakkaamatta moittinut itseään siitä, että oli ratsastanut pois sinä aamuna, jolloin Madeline otettiin kiinni, muuttui enemmän huolekkaan isän kuin uskollisen ylipäällysmiehen tapaiseksi. Hän ei ollut milloinkaan levollinen emännästään, ellei ollut lähellä karjataloa tai jättänyt Stewartia sinne tai ainakin Nelsiä ja Nick Steeleä. Hän luotti Stewartiin enemmän kuin keneenkään muuhun.

"Neiti Majesty, Genen asiat ovat omituisesti", sanoi vanha karjanhoitaja saapastaessaan Madelinen toimistoon.

"Mikä on hätänä?" kysyi toinen.

"No, Gene on taas lähtenyt vuorille."

"Taas? Minä en tiennyt että hän meni. Minä annoin hänelle rahaa sitä guerillajoukkiota varten. Ehkä hän meni viemään sitä."

"Ei. Hän teki sen päivän tai pari sen jälkeen kun oli tuonut teidät takaisin kotiin. Sitten hän lähti noin viikon kuluttua uudestaan, ja hän pakkasi joitakin tavaroita mukaansa. Nyt hän on livahtanut taas ja Nels näki hänen kohtaavan jonkun, joka näytti Padre Marcosilta. No, minä menin alas kirkkoon ja totisesti padre Marcos oli tiessään. Mitä luulette tästä, neiti Majesty?"

"Ehkä Stewart on tulemassa uskonnolliseksi", nauroi Madeline. "Te sanoitte minulle kerran niin."

Stillwell puhisi ja pyyhki punaisia kasvojaan.

"Jos olisitte kuullut hänen kiroavan Montya tänä aamuna, ette milloinkaan arvaisi häntä uskonnolliseksi. Monty ja Nels ovat tuottaneet Genelle koko joukon huolta viime aikoina. He ovat ärtyneitä ja taistelutuulella siitä lähtien kun Don Carlos ryösti teidät. Varmaankin he tarttuvat asiaan pian ja silloin meillä on pari villiä härkää laitumella. Minulla on hyvällisesti vastuksia!"

"Tehköön Stewart vain salaperäisiä matkojaan vuoristoon. Tässä, Stillwell, on minulla teille uutisia, jotka saattavat antaa teille aihetta vastuksiin. Minulla on kirje kotoa. Sisareni on tulossa tänne luokseni mukanaan joukko ystäviä. He ovat ylhäisiä ihmisiä ja eräs on englantilainen lordi."

"No, neiti Majesty, luulen että me kaikki tulemme iloisiksi saadessamme nähdä heidät", sanoi Stillwell. "Paitsi jos he vievät teidät takaisin Itään."

"Se ei ole luultavaa", vastasi Madeline miettivästi. "Minun täytyy kumminkin mennä joskus takaisin."

Hän luki otteita sisarensa kirjeestä Stillwellille ja lisäsi:

"Helen tuo mukanaan vilkkaan joukon. He vaativat kiihotusta -- epätavallista. Pitäkäämme huolta, etteivät he pety. Te otatte pojat uskotuiksenne. Sanokaa heille, mitä on odotettavissa, ja sanokaa heille, miten kaikkeen on suhtauduttava. Minä autan teitä tässä. Haluan, että pojat käyttäytyvät hienoimmalla tavallaan. En välitä, mitä he tekevät, mihin toimenpiteisiin he ryhtyvät suojellakseen itseään, mitä kepposia he keksivät, kunhan eivät vain mene kohteliaisuuden rajojen yli. Haluan, että he näyttelevät osansa vakavasti ja luonnollisesti, ikään kuin he eivät olisi koskaan eläneet toisella tavoin. Vieraani odottavat huvitusta. Ottakaamme heidät vastaan huvittaen. No, mitä sanotte?"

Stillwell nousi kasvot säteillen:

"No, sanonpa että se on hieno ajatus."

"Tosiaan, olen iloinen, että pidätte siitä", jatkoi Madeline. "Tulkaa luokseni taas, Stillwell, kun olette puhunut pojille. Mutta nyt, kun olen ehdottanut sitä, olen hieman peloissani. Te tiedätte, mitä cowboyden huvittelu on. Ehkä..."

"Älkää jättäkö sitä ajatusta", keskeytti Stillwell. "Jättäkää pojat minulle. He eivät saata teitä häpeään, neiti Majesty. He tulevat olemaan suurenmoisia. Tämä tulee voittamaan kaikki näytelmät, mitä ikinä olette nähnyt."

"Luulen, että niin käy", vastasi Madeline. Hän oli yhä epätietoinen suunnitelmastaan, mutta vanhan karjanhoitajan innostus oli tarttuvaa. "Vieraani saapuvat toukokuun yhdeksäntenä. Varustakaamme sillä välin karjatalo kuntoon tätä hyökkäystä varten."

Iltapäivällä toukokuun yhdeksäntenä, ehkä puoli tuntia sen jälkeen kun Madeline oli saanut puhelintiedon, joka ilmoitti vieraiden tulleen El Cajoniin, kutsui Florence hänet kuistille. Stillwell oli siellä kasvot hymyn rypistäminä ja katsoi kaukaiseen laaksoon. Kaukana, ehkä kahdenkymmenen mailin päässä, nousi ohut valkoinen tomuviiru laakson pohjasta ja kohosi taivaalle.

"Katso!" sanoi Florence kiihtyneenä.

"Mikä nyt on?" kysyi Madeline.

"Auto!"

"Eihän toki! Onhan vain pari minuuttia siitä kun soitettiin ja sanottiin, että seurue oli juuri saapunut."

"Katsohan kaukoputkella", sanoi Florence.

Kaukoputki sai Madelinen vakuuttuneeksi, että Florence oli oikeassa.

"Stillwell!" huudahti hän. "Pelkään, että luovun aatteestani. Mikä sai minut ryhtymään siihen?"

"Teidän sisarenne halusi kokea jännitystä, eikö niin? Ja he kaikki halusivat sitä. Luulen että he ovat ruvenneet saamaan sitä", vastasi Stillwell.

Vähemmässä kuin puolessa tunnissa jälkeenpäin tuli Madeline taas kuistille ja tapasi Florencen siellä.

"Oi, sinä näytät tosiaan rakastettavalta!" huudahti Florence äkillisen mielijohteen kannustamana tuijottaessaan Madelinea silmät selällään. "Ja jollakin tavoin niin erilaiselta!"

Madeline hymyili hieman surullisesti. Ehkä silloin, kun hän oli pukeutunut tuohon hienonhienoon valkoiseen pukuun, hän oli omaksunut jotakin siitä käytöstavasta, joka sopi sen pitäjälle. Hän ei voinut vastustaa halua näyttää taas sorealta näiden erinomaisen tarkasti arvostelevien ystävien silmissä. Surullinen hymy oli tarkoittanut päiviä, jotka olivat menneet. Hän näet tiesi että se, mitä ylhäisö kerran oli suvainnut sanoa hänessä kauneudeksi, oli tullut kolminkertaiseksi sen jälkeen kuin se viimeksi oli nähty seurusteluhuoneessa. Madelinella ei ollut ollenkaan jalokiviä puvussaan, mutta hän oli kiinnittänyt vyötäisilleen kaksi suurta tulipunaista ruusua. Kuolleenomaista valkoista vasten kuvastui niissä erämaan elämä, tuli ja punaisuus.

"Link on mennyt vanhalle karjantarkastustielle", sanoi Florence, "ja, oi, hänhän totisesti osaa ajaa tuota autoa!"

Valkoinen täplä ja pitkä tomujuova näyttäytyivät alhaalla laaksossa. Ne suuntautuivat nyt melkein suoraan karjataloa kohti. Madeline huomasi sen kasvavan suuremmaksi hetki hetkeltä ja hänen intonsa kasvoi sitä mukaa. Sitten kavioiden kopse sai hänet kääntymään.

Stewart tuli ratsastaen mustalla hevosellaan. Hän oli ollut poissa tärkeän tehtävän takia, ja hänen asiansa oli vienyt hänet kansainväliselle rajaviivalle. Hänen tulonsa ennen odotettua aikaa oli Madelinelle mieluista, sillä se merkitsi, että hänen tehtävänsä oli saatu onnelliseen päätökseen. Musta hevonen pysähtyi väsyneenä ja tomuinen ratsastaja astui alas.

Madeline tuli portaille. Stewart kääntyi hänen puoleensa otettuaan kimpun papereita satulalaukusta. Tomua tulvahti miehen sombrerosta, kun hän otti sen päästään.

"Tässä ovat tiedonannot, neiti Hammond", ilmoitti hän.

Kun Madelinen terävä katse etsi Stewartin tomukuoren peittämiä kasvoja, kohtasi hän miehen peittelemättömän ja avomielisen katseen. Hänen oma katseensa ei väistynyt vaikka hän tunsi kuuman nousevan poskilleen. Madeline punastui hyvin harvoin. Ja nyt oikea punastus leimusi hänen kasvoillaan. Se oli ärsyttävää, koska se oli käsittämätöntä. Hän otti paperit vastaan Stewartilta ja kiitti. Toinen kumarsi ja vei sitten mustansa polkua alas karja-aitauksia kohti.

"Kun Stewart näyttää tuollaiselta, on hän ratsastanut", sanoi Florence. "Mutta kun hänen hevosensa näyttää tuollaiselta, on hän varmasti kulkenut kilpaa tuulen kanssa."

Madeline katseli, kun väsynyt hevonen ja ratsastaja menivät horjuen polkua alas. Mikä sai hänet miettiväksi? Enimmältä osaltaan oli se jotakin uutta, äkillistä tai selittämätöntä, joka nostatti hänen mielensä. Tällä hetkellä oli Stewartin katse vaikuttanut Madelineen. Stewart oli katsonut häneen, ja vanha polttava, selittämätön tuli, tummuus, oli kadonnut miehen silmistä. Ne olivat äkkiä olleet kauniit. Katse ei ollut kuvastanut hämmästystä tai ihailua, ei myöskään rakkautta. Madeline oli tottunut, liian tottunut noihin kaikkiin kolmeen. Se ei ollut intohimon tuijotusta, sillä semmoisessa ei ollut mitään kaunista. Madeline punnitsi asiaa ja huomasi, että Stewartin silmät olivat ilmaisseet omituista ylpeyden iloa. Sellaista ilmettä ei Madeline ollut milloinkaan ennen kohdannut kenenkään miehen katseessa. Luultavasti sen omituisuus oli syynä hänen punastumiseensa. Mitä kauemmin hän eli näiden ulkoilmaihmisten keskuudessa, sitä enemmän he hämmästyttivät häntä. Erityisesti, miten käsittämätön oli cowboy Stewart! Miksi tuon miehen piti tuntea ylpeyttä tai iloa nähdessään hänet?

Florencen huudahdus sai Madelinen taas tarkkaamaan lähestyvää autoa. Se oli nyt rinteellä kuljettuaan jonkin mailin pitkää, asteittain viettävää maata. Kaksi keltaista tomupilveä näytti syöksyvän esiin vaunun takaa ja vyöryvän ylös.

"Haluaisin tietää, miltä tuntuu kulkea maili minuutissa", sanoi Florence. "Varmasti tahdon, että Link ottaa minut mukaan. Oi, katsokaahan hänen tuloaan!"

Auto muistutti valkoista hirviötä ja ellei olisi ollut tomua, olisi se näyttänyt purjehtivan ilmassa. Matala, suriseva ääni kuului ja tuli kovemmaksi. Madeline erotti harmaan joukon ihmisiä, jotka oli sullottu vaunun sisälle. Paitsi ajajaa oli siellä seitsemän matkustajaa, jotka näyttivät olevan heräämässä elämään, liikkuen ja huudellen harsojen, vaippojen ja tomusuojusten alta. Madeline astui kuistin eteen.

Helen Hammond oli kolme vuotta nuorempi kuin Madeline. Hän oli hoikka ja sievä tyttö. Hän ei muistuttanut sisartaan muussa kuin ihon valkeudessa ja hienoudessa, koska hän oli enemmän ruskeasilmäistä, ruskeatukkaista tyyppiä. Päästyään hengästyksestään hän alkoi puhua.

"Majesty, ystäväiseni, minä olen täällä! Sinä olet aloittanut hyvin. Minä olen suorastaan typertynyt. Minä odotin löytäväni sinut vanhana ja homsumaisena. Majesty, sinä olet loistava ja vahva. Mitä sinulle on tapahtunut? Mikä on muuttanut sinut? Tämä kaunis huone, nuo ihanat ruusut tuolla ulkona! Luulen että olet valmistanut itsellesi kodin täällä. No niin, tunnustahan. Tiedän, että olen aina ollut itsekäs, mutta jos sinä olet onnellinen täällä, olen minä iloinen."

Madelinelle tuotti mielihyvää kuulla vierailtaan ylistyslauluja kauniista kodista sekä havaita lämmintä mielenkiintoa siihen.

Castleton oli ainoa, joka ei osoittanut hämmästystä. Hän tervehti Madelinea täsmälleen samalla tavoin kuin viimeksi nähdessään hänet Lontoossa. Madeline huomasi yllätyksekseen, että hänestä oli mieluista tämän miehen uudelleen kohtaaminen. Hän havaitsi pitävänsä tästä järkähtämättömästä englantilaisesta. Odottamatta nousi eloon hänen vanha tyttömäinen rakkautensa nuorempaa sisarta kohtaan ja sen mukana tuli mielenkiinto näihin puoleksi unohdettuihin ystäviin sekä lämmin kunnioitus Edith Waynea, kouluaikojen hyvää ystävää kohtaan.

Helenin seurue oli pienempi kuin Madeline oli odottanut. Helen oli huolellisesti valinnut joukon hyviä ystäviä, jotka Madeline tunsi hyvin. Edith Wayne oli ylimyksellinen tummaverikkö, vakava nainen. Rouva Carrollton Beck, yksinkertainen, vilkas henkilö, oli ollut seurueen "esiliinana". Neljäs ja viimeinen nainen oli neiti Dorothy Coombs -- Dot, joksi muut sanoivat häntä -- nuori nainen.

Ollakseen mies oli Castleton pienikokoinen. Punerva ihonväri, pienet kullanväriset viikset ja raskaat silmäluomet, jotka aina olivat alhaalla, saivat hänet näyttämään uneliaalta. Hän oli moitteeton ja turhantarkka. -- Robert Weede oli jokseenkin suuri, kukoistava nuori mies, joka oli huomattava vain hyvän luonteensa takia. Ottaen mukaan Boyd Harveyn, sievän, kalpeakasvoisen pojan, jolla oli sellaisen miehen huoleton hymy, jolle elämä oli ollut helppoa ja miellyttävää, oli seurue täydellinen.

Kun seurue kokoontui kuistille, oli kuumuus jo vähentynyt ja punainen aurinko oli laskemassa punaisen erämaan yli. Se ettei kuulunut puhetta ja että hiljaisuus vähitellen syveni, todisti auringonlaskun vaikuttaneen vieraisiin. Juuri kun punaisen juovan viimeinen kaarre hävisi hämärän Sierra Madresin taakse ja kultainen iltarusko alkoi leimuta kirkkaammin, katkaisi Helen hiljaisuuden.

"Tuolla kiipeää hevonen kukkulalle. Katsokaa, se on ylhäällä! Sillä on ratsastaja!"

Madeline tiesi ennen kuin katsoikaan, kuka ratsastaja oli. Mutta hän ei tiennyt, miten hänelle oli tullut tavaksi pitää miestä silmällä alati.

"Mitä hän tekee? Kuka hän on?" kysyi utelias Helen.

"Hän on Stewart, minun oikea käteni", vastasi Madeline. "Joka päivä, kun hän on karjatalolla, ratsastaa hän tuonne auringon laskiessa. Luulen että hän pitää ratsastuksesta ja näköalasta, mutta hän meneekin kai silmäilemään laaksossa olevaa karjaa."

"Onko hän cowboy?" kysyi Helen.

"Kyllä varmasti", vastasi Madeline naurahtaen. "Kunhan kuulet Stillwellin puhuvan..." Madeline huomasi välttämättömäksi selittää, kuka Stillwell oli ja mitä tämä ajatteli Stewartista. Ja kun hän kerran tuli puhuneeksi asiasta, lisäsi hän omasta aloitteestaan muutamia yksityiskohtia Stewartin maineesta.

"El Capitan. Kuinka mielenkiintoista!" mietiskeli Helen. "Millaiselta hän näyttää?"

"Hän on mainio."

Florence antoi kaukoputken Helenille ja pyysi häntä katsomaan.

"Kiitos", sanoi Helen. "Noin, nyt minä näen hänet. Mikä suurenmoinen hevonen! Miten hiljaa se seisoo! Sehän näyttää kiveen veistetyltä!"

"Annahan minun katsoa", sanoi Dorothy Coombs innokkaasti.

Helen antoi hänelle kaukoputken:

"Sinä voit katsoa, mutta siinä on kaikki. Hän on minun. Minä näin hänet ensiksi."

Sen jälkeen oli Madelinen naisvierailla kiistaa kaukoputkesta ja kolme heistä kerskui iloisesti, etteivät he välittäneet Helenin omavaltaisesti otetuista oikeuksista. Madeline nauroi muiden mukana tarkastaessaan Stewartin tummaa hahmoa ja hänen taivasta vasten kuvastuvia ääriviivojaan. Hänen mieleensä tuli ajatus, joka ei mitenkään ollut uusi tai omituinen -- hän ihmetteli, mitä Stewartilla oli mielessään, kun hän oli siinä yksinäisyydessä ja katseli erämaata sekä tummenevaa länttä. Pian cowboy käänsi hevosensa ja ratsasti alas varjoon.

"Majesty, oletko suunnitellut jotakin hauskaa, jotakin kiihottavaa meille", kysyi Helen.

Hän oli levoton ja hermostunut eikä näyttänyt voivan istua hiljaa hetkeäkään.

"Saat kyllä hauskaa, kun saan näytetyksi teille kaiken", vastasi Madeline.

"Mitä esimerkiksi?" kysyivät Helen, Dot ja rouva Beck yhteen ääneen.