Part 1

LÄNNEN TÄHTIEN ALLA

Kirj.

ZANE GREY

Suomentanut

A. J. Salonen

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1920.

SISÄLLYS:

Laidunten herrasmies. Matkustus auringonnoususta auringonlaskuun. Karjantarkastus. Eräs lahja ja kauppa. Hänen Majesteettinsa karjatalo. Uusi päällysmies. Guerillajoukkio. Ystäviä Idästä. Rosvoja. Kallionhuiput. Don Carlos. El Cajonin sheriffi. Salaisuus. Matkan päässä.

Laidunten herrasmies

Kun Madeline Hammond astui junasta El Cajonissa, Uudessa Meksikossa, oli jo melkein puoliyö. Tällöin hän sai ensivaikutelmansa paikasta: vaaleina vilkkuvien tähtien alla näkyi pimeästä vain kylmätuulinen ja eloton seutu.

"Neiti, täällä ei ole ketään teitä vastassa", sanoi junailija jokseenkin levottomasti.

"Minä sähkötin veljelleni", vastasi Madeline. "Kun juna myöhästyi tällä tavoin, hän ehkä väsyi odottamiseen. Hän on täällä kohta. Mutta ellei hän tulisi -- kai minä löydän hotellin?"

"Täällä on asuntoja saatavana. Hakekaa asemapäällikkö näyttämään teille. Suonette anteeksi, mutta tämä ei ole teidän kaltaisellenne naiselle sopiva paikka olla yöllä yksin. Tämä on alkeellinen pieni kaupunki -- enimmäkseen meksikolaisia, kaivosmiehiä ja cowboyta. Ja he pitävät kemuja koko lailla. Sen lisäksi on vallankumous rajan toisella puolen herättänyt jonkin verran levottomuutta pitkin rajaviivaa. Neiti, arvatakseni olette kyllin turvassa, jos..."

"Kiitos. En pelkää ollenkaan."

Kun juna lähti taas liikkeelle, käveli neiti Hammond niukasti valaistua asemaa kohti. Kun hän oli aikeissa astua sisään, kohtasi hän meksikolaisen, jonka kasvot olivat piilossa leveäreunaisen sombreron alla ja jolla oli peite heitettynä hartioille.

"Onko täällä ketään ottamassa vastaan neiti Hammondia?" kysyi nuori nainen.

"En tiedä", vastasi toinen peitteen alta ja laahusti varjojen sekaan.

Neiti Hammond astui tyhjään odotushuoneeseen. Öljylampusta virtasi samea keltainen valo. Lippuluukku oli auki ja sen lävitse hän näki, ettei pienessä huoneessa sen takana ollut asemapäällikköä eikä sähköttäjää. Sähkölennätin naputteli heikosti.

Madeline Hammond seisoi koputtaen sievällä jalallaan lattiaa ja vertasi huvikseen vastaanottoaan El Cajonissa siihen, mikä hänellä oli ollut lähtiessään junasta Grand Centralissa. Ainoa kerta, jolloin hän saattoi muistaa milloinkaan olleensa näin yksin, oli kerran, kun hän ei kohdannut kamarineitoansa ja junaansa muutamassa paikassa Versailles'n ulkopuolella -- seikkailu, joka oli muodostanut romaanin ja miellyttävän keskeytyksen hänen tarkasti vartioidun elämänsä kulussa. Hän meni odotussalin yli ikkunan luo ja katseli ulos pitäen huntuaan sivulla. Alussa hän saattoi erottaa vain muutamia himmeitä valoja, mutta kun hänen silmänsä tottuivat pimeyteen, näki hän jalomuotoisen hevosen seisovan lähellä ikkunaa. Toisella puolen oli autio tori. Tai jos se oli katu, oli se laajin, minkä Madeline oli milloinkaan nähnyt. Himmeät valot loistivat matalista laakeakattoisista rakennuksista. Hän saattoi erottaa monen hevosen tummat hahmot, jotka seisoivat liikkumattomina. Ikkunalasissa olevan aukon kautta tuli kylmä viima ja sen mukana virtaili sisään ääni, joka tuntui törkeältä hänen korvissaan -- se oli epäsointuinen sekoitus naurua ja huutoa sekä kenkien kopinaa gramofonin äänekkään musiikin tahdissa.

"Lännen ilonpitoa", mietti neiti Hammond lähtiessään ikkunan luota. "Mutta mitä tehdä? Minä odotan täällä. Ehkä asemapäällikkö palaa pian tai Alfred tulee minua hakemaan."

Kun hän istuutui odottamaan, muisteli hän mielessään syitä, jotka olivat aiheuttaneet tämän tilanteen. Että Madeline Hammond olisi yksin myöhäisellä hetkellä pienellä, likaisella Lännen rautatieasemalla, oli tosiaankin merkillistä.

Hänen tyttövuosiensa viimeisiä aikoja oli häirinnyt hänen elämänsä ainoa onneton kokemus -- hänen veljensä joutui vanhempiensa epäsuosioon ja lähti kotoa. Hän laski eräänlaisen mietiskelevän mielenlaadun alkaneen tästä ajasta, samoin tyytymättömyytensä siihen loistavaan elämään, jonka yhteiskunta tarjosi hänelle. Vaihdos oli ollut niin asteittainen ja tasainen ennen kuin hän huomasi sen. Jonkin aikaa toimelias ulkoilmaelämä -- golf-peli, tennis ja purjehtiminen -- esti tätä huomiota tulemasta sairaalloiseksi itsetutkisteluksi. Tuli aika, jolloin huvituksetkin kadottivat viehätyksensä ja silloin hän luuli olevansa tosiaan henkisesti sairas. Matkustaminenkaan ei auttanut häntä.

Seurasi kuukausimäärin levottomuutta ja uteliaan tuskallista mietiskelyä siitä, ettei hänen asemansa, hänen rikkautensa, hänen saavuttamansa suosio tyydyttänyt häntä. Hän luuli eläneensä kaikki tytön haaveet tullakseen maailmannaiseksi. Ja hän oli jatkanut niin kuin ennenkin kimaltelevaa näytelmää, mutta ei enää totuudelle sokeana -- että nimittäin hänen ylellisessä elämässään ei ollut mitään, joka olisi tehnyt sen merkittäväksi.

Kun näyttämö muuttui, kadotti hän tuon uuden epämääräisen rauhan tunteen ja kääntyi ärtyneenä poispäin näyttämöltä. Hän katseli pitkää, kaarevaa aitioriviä, joka edusti hänen maailmaansa. Se oli hienoa ja loistavaa maailmaa -- sen muodosti rikkaus, hienostuneisuus, sivistys, kauneus ja hyvä syntyperä. Hän, Madeline Hammond, oli osa siitä. Hän hymyili, hän kuunteli, hän puhui miehille, jotka silloin tällöin tulivat Hammondin aitioon, ja hän tunsi, ettei ollut hetkeäkään itselleen luonnollinen ja uskollinen. Hän mietiskeli, miksi nämä ihmiset eivät voineet olla jollakin tavoir toisenlaisia. Mutta hän ei voinut sanoa, minkälaisia här tahtoi heidän olevan. Jos he olisivat olleet erilaisia, eivät he olisi sopineet tähän paikkaan -- niin, he eivät olisi olleet siellä ollenkaan. Mutta kuitenkin heiltä puuttui jotakin.

Ja huomatessaan, että hän menisi jollekulle näistä miehistä, jos hän ei nousisi kapinaan, oli hänet vallannut suuri väsymys, jäätävä ja sairaaksi tekevä tunne, että elämä oli tullut hänelle vastenmieliseksi. Hän oli väsynyt hienoon seurapiiriin. Hän oli väsynyt huolettomiin miehiin, jotka vain halusivat miellyttää häntä. Hän oli väsynyt siihen, että häntä juhlittiin, ihailtiin ja rakastettiin. Hän oli väsynyt ihmisiin, meluun ja ylellisyyteen. Hän oli väsynyt itseensä!

Rohkeasti maalatun lavastuksen autiudessa ja kiihkottomissa tähdissä hän oli väläykseltä nähnyt jotakin, joka vaikutti hänen sieluunsa. Tunne ei ollut kestävä. Hän ei voinut uudistaa sitä. Hän kuvitteli, että itse näyttämön rohkeus oli vedonnut häneen. Hän arvasi, että maalari oli löytänyt innoitusta, iloa, voimaa ja tyyneyttä karussa luonnossa. Ja vihdoinkin hän tiesi, mitä hän tarvitsi: olla yksin, miettiä pitkiä tunteja, katsella yksinäisiin, hiljaisiin, pimeneviin avaruuksiin, tarkastella tähtiä, tutkia sieluaan ja löytää todellinen itsensä.

Vasta silloin hän oli ajatellut mennä katsomaan veljeään, joka oli mennyt länteen koettamaan onneaan karjanhoitajana. Sattui siten, että hänellä oli ystäviä, jotka aikoivat juuri lähteä Kaliforniaan, ja hän teki nopean päätöksen mennä heidän mukanaan. Kun hän rauhallisesti ilmoitti aikomuksensa, oli hänen äitinsä huudahtanut säikähdyksissään ja hänen isänsä tuijottanut häneen jouduttuaan muistamaan perheen mustaa lammasta.

"Mitä, Madeline! Sinä tahdot nähdä sen villin pojan!"

Sitten hän oli taas joutunut sen vihan valtaan, jota hän yhä tunsi itsepäistä poikaansa kohtaan. Hän oli kieltänyt Madelinea menemästä. Mutta Madeline oli osoittanut tahdonlujuutta, jota hänen ei koskaan tiedetty omanneen. Hän pysyi kannallaan ja muistutti olevansa kaksikymmentäneljä vuotta vanha ja oma määrääjänsä. Lopuksi hän oli päässyt voitolle.

Hänen päätöksensä käydä tervehtimässä veljeä oli liian kiireisesti tehty ja vaikutti sen, ettei hän voinut kirjoittaa veljelle. Niinpä hän oli sähköttänyt tälle New Yorkista ja samaten päivää myöhemmin Chicagosta. Ei mikään olisi saanut häntä kääntymään takaisin. Madeline oli suunnitellut saapuvansa El Cajoniin kolmantena päivänä lokakuuta, veljensä syntymäpäivänä, ja hän oli onnistunut aikeessaan, vaikka hän tulikin viime hetkellä. Juna oli myöhästynyt useita tunteja. Oliko hänen tiedonantonsa tullut Alfredille vai ei, sitä hän ei voinut sanoa. Tosiasia oli se, että hän oli saapunut, mutta veli ei ollut ottamassa vastaan.

Ei tarvittu pitkää aikaa, kun menneisyyden ajatukset väistyivät hetken todellisuuden tieltä.

"Toivon ettei Alfredille ole tapahtunut mitään pahaa", sanoi hän itsekseen. "Hän jaksaa hyvin ja menestyy loistavasti, kirjoitti hän. Tosin se tapahtui kauan sitten, mutta hänhän ei kirjoita usein. Hänen on hyvä olla. Pian hän tulee, ja miten iloiseksi minä silloin tulenkaan! Onkohan hän mahtanut muuttua?"

Madelinen istuessa odottamassa keltaisessa hämärässä hän kuuli lennätinkoneen heikon, ajoittain kuuluvan nakutuksen, lankojen matalan surinan, rautakenkäisen kavion polkaisun ja etäistä naurua, joka nousi tanssin äänten yli. Nämä jokapäiväiset asiat olivat hänelle uusia. Ja tässä hän istui pienellä likaisella asemalla sähkölankojen valittaen suristessa yksinäistä lauluaan tuulessa.

Heikko ääni, joka muistutti ohuiden ketjujen kilinää, veti puoleensa Madelinen huomion. Sitten kuului astuntaa. Ovi lennähti auki ja sisään astui suuri mies. Madeline huomasi, että kilinä tuli miehen kannuksista. Mies oli cowboy.

"Olisitteko hyvä ja neuvoisitte minut hotelliin?" kysyi Madeline nousten.

Cowboy otti sombreron päästään ja heilauksessa, jonka hän sillä teki, sekä sitä seuraavassa kumarruksessa oli eräänlaista karkeata kohteliaisuutta huolimatta niiden liioitellusta sävystä. Hän astui kaksi pitkää harppausta tyttöä kohti.

"Lady, oletteko naimisissa?"

Menneinä aikoina oli neiti Hammondin huumorintaju auttanut häntä usein pahastumasta arveluttavissa tilanteissa. Hän pysyi hiljaa ja kuvitteli, miten hyvä oli että huntu peitti hänen kasvonsa. Häntä oli valmisteltu siihen, että cowboyt olivat jokseenkin kummastuttavia, ja häntä oli varoitettu nauramasta heille.

Tämä herrasmies kumartui varovasti ja nosti tytön vasemman käden. Ennen kuin tämä tointui ällistyksestään, oli toinen vetänyt pois hänen hansikkaansa.

"Hieno käsi, mutta ei vihkimäsormusta", puhui mies venytellen sanoja. "Lady, olen iloinen huomatessani, ettette ole naimisissa."

Hän päästi tytön käden ja antoi käsineen takaisin.

"Ymmärrättehän, tämän kaupungin ainoa hotelli ei kernaasti ota vastaan naimisissa olevia naisia."

"Todellakin?" sanoi Madeline koettaen älytä tilanteen.

"Varmasti", jatkoi mies. "Vaikeata hotellille pitää naimisissa olevia naisia. Karkottaa pojat pois. Ymmärrättehän, tämä ei ole Reno."

Sitten hän nauroi poikamaisesti. Silloin huomasi Madeline, että hän oli puolijuovuksissa. Kun tyttö vaistomaisesti perääntyi, ei hän ainoastaan katsonut miestä terävämmin, vaan asettui niin, että valo loisti paremmin tämän kasvoille. Ne olivat kuin punaista pronssia, lohkeat, karkeat ja terävät. Mies nauroi taas kuin hyvillään ja nauru tuskin muutti hänen piirteittensä kovaa ilmettä. Cowboy oli loukannut häntä, mutta mitä miehen mielessä olikaan, ei tarkoituksena ollut kuitenkaan häväistä.

"Olen hyvin kiitollinen, jos neuvotte minut hotelliin", sanoi tyttö.

"Lady, te odotatte täällä", vastasi toinen hitaasti. "Minä menen hakemaan kantajaa."

Tyttö kiitti ja kun mies meni ulos sulkien oven, istuutui hän tuntien helpotusta. Odottaessaan hän huomasi taas kuuntelevansa langoissa valittavaa tuulta. Ulkopuolella seisova hevonen alkoi tömistellä ja hirnahti. Sitten kuuli Madeline nopeata kopinaa, ensin matalana ja sitten äänekkäämpänä, kunnes tunsi sen hevosten laukkaamiseksi. Hän meni ikkunan luo toivoen että hänen veljensä oli tullut. Mutta kopina kasvoi meluksi, varjoja lensi ohitse -- laihoja hevosia, liehuvia harjoja ja häntiä, ratsastajilla sombrerot päässä, kaikki omituisen villejä hänen silmissään. Muistaen junailijan sanat hän oli hieman levoton. Tomupilvet varjostivat himmeät valot ikkunoista. Sitten tuli hämäryydestä näkyviin kaksi olentoa, toinen suurikokoinen ja toinen hoikka. Cowboy palasi kantajan kanssa.

Raskaita askelia kuului ja sitten ovi äkkiä avautui kirskuen. Cowboy astui sisään vetäen mukanaan olentoa, jonka ulkoasu oli sekaisin -- pappia, jonka viitta oli ilmeisesti joutunut epäkuntoon kiinniottajan tempauksesta. Oli selvää että padre oli kauhistunut.

Madeline Hammond tuijotti pikku miestä, joka oli kalpea ja kauhuissaan, ja vastalause värisi hänen huulillaan. Mutta sitä ei lausuttu, sillä puolijuopunut cowboy näytti nyt kylmältä, julmasti hymyilevältä paholaiselta ja ojentaen pitkän käsivartensa hän tarttui tyttöön lennättäen hänet takaisin penkille.

"Te pysytte siinä!" määräsi hän.

Vaikka hänen äänensä ei ollut tyly, sai se tytön tuntemaan itsensä voimattomaksi. Ei kukaan ollut milloinkaan puhutellut häntä sellaisella äänellä. Nainen hänessä totteli -- ei ylpeä Madeline Hammond semmoisenaan.

Padre kohotti ristissä olevat kätensä kuin rukoillen henkensä puolesta ja alkoi kiireesti puhua espanjaa. Madeline ei ymmärtänyt. Cowboy veti esiin suuren revolverin ja heilutteli sitä papin kasvojen edessä. Sitten hän laski sen ilmeisesti tähdätäkseen papin jalkoihin. Näkyi punainen leimahdus ja sitten kuului laukaus, joka tyrmistytti Madelinen. Huone täyttyi savusta ja ruudinhajusta. Madeline ei pyörtynyt eikä edes sulkenut silmiään, mutta hän tunsi olevansa kiinni kylmissä pihdeissä. Kun hän saattoi nähdä selvästi savun lävitse, tunsi hän helpotuksen tunnetta siitä, ettei cowboy ollut ampunut padrea. Mutta mies heilutteli yhä asettaan ja laahasi uhriaan tytön luokse. Mikä saattoikaan olla juopuneen tarkoitus? Sen täytyi olla -- varmasti se oli kuje. Madelinella oli hämärä muisto Alfredin ensimmäisistä kirjeistä, jotka kuvailivat cowboyien erikoisenlaatuisia huveja. Sitten hän muisti erään elokuvan, jonka oli nähnyt: cowboyt tekemässä eriskummallista pilaa yksinäiselle koulunopettajalle. Heti kun Madeline ajatteli sitä, hän oli varma siitä, että Alfred valmisti hänelle pienen, hurjan Lännen hauskutuksen. Hän saattoi tuskin uskoa siihen, mutta sen täytyi olla totta. Alfred luultavasti seisoi nyt oven tai ikkunan ulkopuolella nauraen sisaren hämmennystä.

Suuttumus hillitsi Madelinen kauhun. Hän nousi pystyyn ja lähti ovea kohti. Mutta cowboy sulki hänen tiensä -- tarttui hänen käsivarsiinsa. Silloin Madeline arvasi, ettei hänen veljellään voinut olla mitään osuutta tässä. Tämä ei ollut mikään kuje. Tämä oli jotakin, joka tosiaan tapahtui, joka oli todellista, joka uhkasi. Hän koetti vääntäytyä irti tuntien tulistuneensa siitä, että juopunut lurjus koski häneen. Tasapaino, arvokkuus, sivistys -- kaikki hankitut ominaisuudet pakenivat taisteluhalua. Hän oli voimakas. Hän taisteli epätoivoisesti. Mutta mies pakotti hänet takaisin. Madeline ei ollut milloinkaan tiennyt, että ihminen saattaisi olla noin vahva. Ja sitten miehen kylmästi hymyilevät kasvot heikonsivat Madelinea, kunnes hän vaipui vavisten penkkiä vasten.

"Mitä -- te -- tarkoitatte?" läähätti hän.

"Kultaseni, hellitähän vähän suitsia", vastasi toinen rattoisasti.

Madeline luuli näkevänsä unta. Hän ei voinut ajatella selvästi. Kaikki oli ollut liian nopeata, liian kauheata hänen ymmärtääkseen. Mutta hän ei ainoastaan nähnyt miestä, vaan myös tunsi hänen voimakkaan läsnäolonsa. Ja vapiseva pappi, sininen savuhattara, ruudinhaju -- ne eivät olleet epätodellisia.

Sitten leimahti aivan hänen silmiensä edessä toinen sokaiseva liekki ja hänen korvansa juurella jyrisi toinen laukaus. Kykenemättä seisomaan liukui Madeline penkille. Hänen havaintokykynsä kieltäytyi tekemästä selkoa siitä mitä tapahtui muutamien seuraavien hetkien aikana, mutta kun hänen mielensä vähän tasaantui, kuuli hän kuin unessa padren sanelevan kiireisesti vieraita sanoja. Se loppui ja sitten cowboyn ääni herätti hänet.

"Lady, sanokaa 'kyllä'. Sanokaa se -- nopeaan! Sanokaa se -- kyllä."

Pelkän mielijohteen takia, vastustamattoman voiman takia hän lausui sanan 'kyllä'.

"Ja nyt, lady -- voidaksemme lopettaa tämän sopivalla tavalla -- mikä on nimenne?"

Yhä totellen konemaisesti hän sanoi sen miehelle.

Mies tuijotti hetken ikään kuin nimi olisi herättänyt mielikuvayhtymiä hiukan sumentuneessa mielessä. Hän nojautui taaksepäin epävarmasti. Madeline kuuli hänen hengityksensä aiheuttaman puhalluksen, jonkinlaisen kovan puuskan.

"Mikä nimi?" kysyi mies.

"Madeline Hammond. Minä olen Alfred Hammondin sisar."

Mies nosti kätensä ja pyyhki pois jotakin kuviteltua silmiensä edestä. Sitten hän kumartui Madelinen yli käsi vavisten ja tapaili hänen huntuaan. Mutta ennen kuin hän saattoi koskettaa sitä, sysäisi tyttö sen syrjään paljastaen kasvonsa.

"Ette kai -- ole -- Majesty Hammond?"

Miten ihmeellistä -- ihmeellisempää kuin mikään mitä Madelinelle oli tapahtunut -- oli kuulla tuo nimi cowboyn huulilta! Sillä nimellä hän oli tuttavapiireissä tunnettu, vaikka vain hänen läheisimmillään ja rakkaimmillaan oli oikeus käyttää sitä. Nyt se sai eloon hänen tylsyneen havaintokykynsä ja hän sai ponnistellen taas hallituksi itsensä.

"Te olette Majesty Hammond", vastasi mies ja tällä kertaa hän pikemmin vakuutti kuin kysyi.

Madeline nousi ja katseli toista kasvoihin.

"Niin olen."

Mies työnsi aseensa takaisin koteloon.

"No luulenpa ettemme jatka tätä sitten."

"Mitä? Ja miksi pakotitte minut sanomaan papille 'kyllä'."

"Se oli keino, johon turvauduin näyttääkseni hänelle, että te olitte halukas menemään naimisiin."

"Oh! -- Te -- te ..!" Madelinelta puuttui sanoja.

Tämä sai cowboyn toimimaan. Hän tarttui padreen ja veti häntä ovea kohti kiroillen ja uhaten, epäilemättä käskien häntä salaamaan jotakin. Sitten hän tyrkkäsi papin kynnyksen yli ja jäi seisomaan.

"Tässä -- odottakaa -- odottakaa minuutti, neiti -- neiti Hammond", sanoi hän käheästi. "Te voisitte joutua huonompaankin seuraan kuin minun. -- Vaikka luulen, ettette varmasti ajattele niin. Odottakaahan minuutti."

Madeline seisoi vavisten ja hehkuen vihasta. Ovesta hän näki valkoiset tähdet tummansinisellä taivaalla. Ne näyttivät hänestä yhtä epätodellisilta kuin kaikki muukin tänä merkillisenä yönä. Ne olivat kylmiä, loistavia, korkealla ja kaukana, ja katsoessaan niihin hän tunsi vihansa vähenevän ja tekevän hänet rauhalliseksi.

Cowboy kääntyi ja alkoi puhua:

"Tehän huomaatte -- minä olin kokolailla sekaisin. Täällä oli juhlat -- ja häät. Minä teen hulluja tekoja, kun olen päissäni. Löin vedon, että menen naimisiin ensimmäisen tytön kanssa, joka tulee kaupunkiin. Jos teillä ei olisi ollut huntua -- toverit tekivät pilaa minusta..."

Hän ei voinut seisoa hiljaa: hiki nousi helminä hänen otsalleen; hän pyyhki pyyhkimistään kasvojaan kaulaliinallaan ja hengitti niin kuin mies, joka on kestänyt kovia ponnistuksia.

"Tehän huomaatte -- minä olin kelpo..." aloitti hän.

"Selitykset eivät ole tarpeellisia", keskeytti toinen. "Olen hyvin väsynyt -- pulassa. Aika on myöhäinen. Onko teillä pienintäkään aavistusta siitä, mitä tarkoittaa olla herrasmies?"

Miehen pronssiset kasvot hehkuivat liekehtivän punaisina.

"Onko veljeni täällä kaupungissa tänä yönä?" jatkoi Madeline.

"Ei, hän on karjatalollaan."

"Mutta minä sähkötin hänelle."

"Luultavasti on sanoma hänen laatikossaan postitoimistossa. Hän tulee kaupunkiin huomenna. Hän laivaa karjaa Stillwellille."

"Sitten minun täytyy mennä hotelliin. Oletteko niin ystävällinen..."

Jos toinen kuuli hänen viimeiset sanansa, ei hän ainakaan näyttänyt kuulleen niitä. Ulkopuolelta kuuluva melu oli saanut hänen huomionsa puoleensa. Miesten ja naisen ääniä kuului avoimen oven lävitse. Sitten naisen ääni, joka kiireisenä ja katkonaisena kohosi korkeammalle, kuului kuin vetoaisi turhaan.

Cowboyn käytös sai Madelinen hätkähtäen odottamaan jotakin pelottavaa. Hän ei pettynytkään. Ulkoa kuului meteliä -- tukahdutettu laukaus, ähkinää, kaatuvan ruumiin jysähdys, naisen matala huudahdus ja askelia, jotka menivät poispäin kuin paeten.

Madeline Hammond nojautui voimattomana taaksepäin istuimellaan, kylmänä ja sairaana, ja hetken ajan hänen korvansa jyskyttivät toisella puolella tietä olevain tanssijain poljennan sekä kehnon musiikin tahdissa. Sitten ilmestyivät avonaiselle ovelle tytön kärsivät kasvot mustien hiusten kehystäminä. Tyttö tarttui ruskealla kädellä ovenpieleen ja piteli siitä kuin kannattaakseen itseään pystyssä.

"Señor -- Gene!" huudahti hän ja hämmästynyt, iloinen jälleentunteminen karkotti äkkiä hänen kauhunsa.

"Bonita!" Cowboy juoksi tytön luo. "Oletko loukkaantunut?"

"En!"

Mies tarttui tyttöön:

"Minä kuulin -- jotakuta ammuttiin. Oliko se Danny?"

"Ei."

"Ampuiko Danny? Sano minulle."

"Ei."

"Olenpa sitten iloinen. Ajattelin, että Danny oli sekaantunut tähän. Hänellä oli Stillwellin rahoja pojille -- pelkäsin... Sano, Bonita, muuten joudut ikävyyksiin. Kuka oli kanssasi? Mitä te teitte?"

"Ne riitelivät minusta. Minä vain tanssin vähän, hymyilin vähän ja he riitelivät. Minä pyysin niitä olemaan siivosti..."

"Ota minun hevoseni ja mene Peloncilloon päin. Bonita, lupaa pysyä poissa El Cajonista."

Mies vei hänet ulos. Madeline kuuli hevosen korskuvan ja purevan kuolaimiaan. Cowboy puhui matalalla äänellä. Vain muutamia sanoja saattoi ymmärtää:

"Jalustimet -- odota -- pois kaupungista -- vuori -- polku -- nyt ratsasta!"

Seurasi hetken hiljaisuus ja sen rikkoi kavioiden töminä ja hiekan narskunta. Sitten Madeline näki vilaukselta tuulen liehuttaman kaulaliinan ja tukan sekä pienen olennon satulassa. Hevonen erottautui mustana himmeätä valojuovaa vasten. Sen juoksussa oli jotakin villiä ja loistavaa.

Seuraavassa tuokiossa cowboy ilmestyi taas ovelle.

"Neiti Hammond, luulen että meidän täytyy lähteä nopeasti tiehemme täältä. On sattunut huonoja asioita. Ja juna on tulossa."

Madeline kiiruhti ulos uskaltamatta katsoa taakseen tai sivullensa. Hänen oppaansa astui nopeasti. Tytön oli miltei juostava pysyäkseen rinnalla. Monet mielenliikutukset hämmensivät häntä.

Huomatessaan että hänet oli viety talorivin taakse sanoi hän:

"Mihin te viette minut?"

"Florence Kingsleyn luo", vastasi mies.

"Kuka hän on?"

"Luulenpa, että hän on veljenne paras ystävä täällä."

Madeline pysyi vielä muutamia hetkiä cowboyn rinnalla ja sitten hän pysähtyi. Yhtäkkiä hän huomasi, kuinka vähän hyötyä hänellä oli ollut kasvatuksestaan tämänlaisia kokemuksia varten. Cowboy, joka ei nähnyt häntä, astui takaisin muutamat välillä olevat askelet. Sitten hän odotti, yhä vaiteliaana.

"On niin pimeätä, niin yksinäistä", sopersi tyttö. "Miten minä tiedän... Minkä vakuuden voitte antaa minulle, ettette -- ettei minulle tapahdu mitään ikävyyksiä, jos menen eteenpäin."

"En mitään vakuutta, neiti Hammond, paitsi että olen nähnyt kasvonne."

Tästä omituisesta vastauksesta sai Madeline luottamusta mennäkseen eteenpäin cowboyn kanssa. Mikä vastaus tahansa olisi kelvannut hänelle, jos se olisi ollut ystävällinen. Hän värisi ajatellessaan, että pitäisi palata asemalle, jossa hän luuli tapahtuneen murhan, eikä hän tuntenut halua kuljeskella yksin pimeässä.

Opas kääntyi polulta ja koputti erään matalakattoisen talon ovelle.

"Halloo -- kuka siellä?" kuului syvä ääni.

"Gene Stewart", sanoi cowboy. "Kutsukaa Florence -- pian!"

Seurasi askelten kolinaa sekä ihmisten ääniä. Madeline kuuli naisen huudahtavan:

"Gene täällä, vaikka kaupungissa on tanssit! Jokin on hullusti."

Valo leimahti ja loisti kirkkaasti. Ovi aukeni ja nainen piti lamppua.

"Gene! Al ei ole..."

"Alilla ei ole hätää", keskeytti cowboy.

Madelinella oli silloin kaksi tunnetta; toinen ihmetteli naisen äänessä ilmenevän pelästyksen ja rakkauden sävyä ja toinen oli sanomaton helpotus siitä että hän oli turvassa veljensä ystävän luona.

"Täällä on Alin sisar -- tuli tämäniltaisessa junassa", sanoi cowboy. "Minä satuin olemaan asemalla ja toin hänet sinun luoksesi."

Madeline tuli esiin varjosta.

"Onko -- onko hän todellakin Majesty Hammond!" huudahti Florence Kingsley.

Hän miltei pudotti lampun ja katsoi niin hämmästyneenä, ettei voinut uskoa silmiään.

"Kyllä minä olen", vastasi Madeline. "Juna myöhästyi ja samasta syystä ei Alfred tavannut minua. Mr Stewart katsoi sopivaksi tuoda minut teidän luoksenne sen sijaan että olisi vienyt minut hotelliin."