Part 7

Nuo sanat, kun ne olivat ensimmäiset, jotka Jeanne lausui, tuntuivat minusta hänen ajatuksensa täsmälliseltä heijastukselta. Käsitin, että hän oli ennen nukkumistaan tehnyt päätöksensä, jota unen hetket eivät olleet heikentäneet, eikä siis enää ollut mitään toivomista. Päinvastoin, mikäli aikaa kuluisi, hän loittonisi minusta vielä enemmän. Niinpä olin yksin. Se oli niin korvaamatonta, etten kyennyt tuntemaan edes mitään liikutusta, vaan olin tyyni. Hän oli noussut istualleen sängyssä. Vaikka hän varmaankin oli liikutettu, ojensi hän käsivartensa koettaakseen sääriään notkistamatta koskettaa varpaitaan.

Sitten hän, kääntyen äkkiä minuun päin, pyysi minua nousemaan, jottei hänen tarvitsisi sängystä lähtiessään harpata minun ylitseni. Täytin hänen pyyntönsä. Samaan tapaan kuin silloin, kun hän astuu portaita alas, tarjosin hänelle käteni. Hän tarttui siihen, puristi sitä lujasti, mutta päästi sen heti irti, kun oli astunut jalallaan lattialle.

Sitten panin jälleen maata lakanoiden keskelle molempien lämpimien sijojemme väliin. Vedin paidanhihani alas, koska minua viluttaa, jos käsivarteni ovat paljaat.

Niska nojattuna pielusta vasten katselin hänen pukeutumistaan. Hän ei puhunut silloinkaan, kun hän minuutin verran etsi toista sukkaansa, ei silloinkaan, kun hän pudotti hameensa. Hän liikuskeli epäröimättä huoneesta toiseen, jättäen ovet sillä välin auki.

Kun hän oli valmis, meni hän saliin. Sitten en häntä enää kuullut.

YHDESTOISTA LUKU

Nousin makuulta ja astelin kantapäilläni tohvelieni luo, joita Jeanne ei tällä kertaa ollut pannut vieretysten.

Vaatteeni riippuivat tuoleilla, jotka Jeannen pukeutumisen jälkeen olivat puoliksi tyhjät. Aiheuttaen vielä vähemmän melua kuin eilenillalla riisuessani, koska avaimet ja rahat olivat luisuneet taskujen pohjaan, puin ne yksitellen siinä järjestyksessä kuin olin tottunut.

Niissä oli tänä aamuna jokapäiväisen elämän tuntu. Tuskin olin niihin koskenut, kun ne painoivat raskaasti sormissani. Niiden aukilevittäminen Jeannen olematta saapuvilla muistutti minulle entistä yksinäisyyttäni. Hän oli jättänyt oman onnensa nojaan napit, vuorit, saumat, kaikki, mikä on kuosista riippumatonta.

Ravistin lakanoita tuulettaakseni vuodetta. Panin pielukset jalkopäähän, niinkuin päivällä nukkuessani.

Nyt olin vuorostani valmis. Vaikka olin juuri noussut, haukottelin kuitenkin. Seinän läpi, johon tavallisesti naputimme kolme kertaa, toisiamme kutsuaksemme, erotin sanomalehden kahinaa, mutta levottomuudessani epäilin myöskin, että Jeanne piteli kirjettä.

En rohjennut astua saliin, jossa ei ollut mitään epäjärjestystä, ei vettä, ei kangasta, ei mitään, mikä olisi kyynelten kaltaista, ei mitään, mikä olisi voinut ne salata, ikäänkuin imeä itseensä, ja jossa oli kirkkaampaa ja minun siis täytyi olla selväpiirteisempi.

Vihdoin kuitenkin päätin työntää ovea. Astuin askelen, sitten toisen.

Keskellä huonetta istui Jeanne eräässä niistä nojatuoleista, jotka tavallisesti ovat sijoitettuina seinustoille.

Aloin kävellä ympäri salia. Välistä pysähdyin puoliväliin ja käännyin vaistomaisesti pelosta, että päätäni pyörryttäisi. Sivuuttaessani hänet takaapäin näin tuolin selkämystän olevan päällystetyn kankaalla, jota en siihen asti ollut koskaan pannut merkille.

Että ennen huomaamaton pikkuseikka näin vakavalla hetkellä pisti silmääni, säikähdytti minua. Sitä ehkä seuraisi sarja toisia, kunnes ne olisivat kyllin lukuisat muuttaakseen elämäni.

Ainoa melu, jonka nyt erotin, johtui askeleistani, kovempana silloin, kun poljin lattiaan oikean jalkani, joka samoin kuin oikea käsivartenikin on tanakampi.

Lukiko Jeanne sanomalehteä, joka hänellä oli käsissään? Ajatteliko hän? Odottiko hän tilaisuutta minua puhutellakseen?

Pysähdyin ikkunan luo. Kohottaessani päätäni, laskien asuntoamme vastassa olevan rakennuksen kerroksia, sittenkun olin muistanut, että asuimme kolmannessa, huomasin hiukan päivänpaistetta kultaamassa kattojen rinteitä ja palasen samaa yötaivasta, joka ei ollut lyhyen uneni aikana ehtinyt muuttua.

Viimein käännyin. Pianolle oli heitetty huivi, niin että yksi sen kulmista riippui lattiaan asti.

Äkkiä Jeanne nousi.

Tässä huoneessa, jossa tavallisesti liikuimme kolmeen suuntaan, seisoimme nyt hievahtamatta kasvot vastatusten.

»Armand!»

Vilkaisin häneen. Hän oli tyyni, mutta vältti silmiäni. Hän epäröi hetkisen, tuijottaen minuun, ja sanoi sitten:

»Parempi on, että eroamme.»

Se ei järkyttänyt minua. Sensijaan että tuo lause olisi masentanut minut, valoi se sieluuni syvällistä huojennusta. Mitään pahempaa ei minulle olisi voinut tapahtua, mutta kuitenkin pysyin samana. Mitään ei ollut muuttunut senjälkeen kun hän oli minulle puhunut. Niinkuin unessa pudottaessa alistuin kohtalooni, odottaen tärähdystä, jonka vielä tunsin olevan kaukana.

Usein olin kysynyt itseltäni, voisiko sielullista tuskaa kestää paremmin kuin ruumiillista. Minusta ei siltä näyttänyt siihen hetkeen asti, kun olin täysin tietoinen hädästäni.

»Niin, Armand, se on järkevämpää. Minä olen miettinyt pitkälti. Sinä olet lapsi. Minä olen sinua vanhempi. Sinulla on elämä edessäsi. Hyvinkin käsitän, ettet sinä voi rakastaa minunlaisiani naista.»

Jeanne oli uupunut. Hän puhui totellakseen käskyä, jonka oli itselleen antanut useita tunteja sitten. Hänen äänensä lempeys verhosi sanojen kovuuden.

»Sinun pitää täältä lähteä, Armand!»

Liikutus, jota tunsin, oli niin voimakas, että väkisinkin ajattelin sen lyhentävän elämääni muutamilla viikoilla. Minut oli jätetty omiin hoteisiini. Kukaan ei minua lohduttaisi. Jäisin yksikseni, niinkuin ennen.

Kädet ojennettuina lähestyin Jeannea. Hän näki minun tulevan eikä peräytynyt.

»Jeanne!»

»Mikä sinun on?»

En voinut lausua sanaakaan. Yksi ainoa kyynel, ikäänkuin kylmän pusertama, vierähti toisesta silmästäni. Korviani kuumotti. Ne eivät erottaneet mitään ääntä, vaikka näin Jeannen huulien liikkuvan. Sormeni vapisivat, varsinkin pikkusormi, koska se on heikoin.

Ovet olivat avoinna. Kamarimme ovi, jota oli käytetty enemmän kuin muita, olisi sulkeutunut pienimmästäkin ilmanvedosta. Ikkunaverhoja ei ollut vedetty ylös asti. Jeanne oli siinä pysähtynyt heti, kun hiukan valoa oli tunkeutunut saliin.

Hän seisoi suorana huoneen keskellä. Hän oli minua heikompi. Jos olisin tahtonut, ei hän olisi voinut minua ajaa pois, jollei olisi kutsunut naapureita avuksi. Hänen poskensa olivat valkoiset, hänen suunsa niin kalpea, että hänen sivelemänsä punainen maali sitä vain tahrasi eikä kaunistanut. Vaikka huonekalut olivat tavallisilla paikoillaan, näyttivät ne olevan kauempana toisistaan.

Olin ihan lähellä häntä. Astumalla vielä askelen olisin koskettanut hänen ruumistaan.

Hänen näkemisensä kylmän tyynenä ja liikkumattomana silloin, kun olisin voinut puristaa häntä itseäni vasten, järkytti minua.

Laskeuduin polvilleni hänen jalkojensa juureen. Katse ylöspäin kohotettuna rukoilin häntä. Koska hänen vasen kätensä oli lähempänä minua, tartuin siihen. Se oli tavallista lämpimämpi. Mutta sen lämpö ei minua enää tehnyt levottomaksi enempää kuin vieraan käsi, ei saanut minua tiedustelemaan ystävättäreni terveydentilaa.

Jeanne kumarsi päätänsä. Toisella kädellään hän siveli lempeästi hiuksiani, jotteivät ne törröttäisi pystyssä niinkuin silloin, kun huvikseni matkin klovnia, ja jotta kaikista yhteisistä hommistamme jäisi jäljelle vain muisto.

»Jeanne, anna minulle anteeksi!»

Hän vältti koskettamasta päätäni, leikkien ainoastaan hiuksillani, ikäänkuin ne olisivat vain kuuluneet minulle, ikäänkuin ne eivät olisi osa minusta.

»Minulla ei ole sinulle mitään anteeksi annettavaa, Armandini. Sinä et ole tehnyt mitään pahaa. Te olitte molemmat nuoria. Sen, mikä tapahtui, täytyi tapahtua. Minun olisi pitänyt se aavistaa, mutta mitä sille voi, minä luotin sinuun.»

Päästin hänen kätensä, joka putosi takaisin hänen sivulleen. Siitä huolimatta hän katseli minua edelleen yhtä säälivästi.

Sitten nousin taas pystyyn. Minusta tuntui, että äkkiä olimme alkaneet rakastaa toisiamme niinkuin ennenkin.

Toivoin mahdotonta. Ehkä hän purskahtaisi nyyhkytyksiin, pyytäisi minua jäämään!

Ah, jos hän olisi sen sanonut, en tiedä, mitä olisinkaan onneni hurmiossa tehnyt. Varmaankin olisin heittäytynyt hänen jalkojensa juureen, särkenyt maljakoita, tuolien pienoja, ulvonut. Sitten olisin äkkiä vaiennut, sillä aina pelkään, että riehahtelussani menen liian pitkälle. Kunhan vain kykenen hillitsemään itseni puhetoverieni edessä, kunhan näytän heistä tyyneltä, saan kyllä pian kylmäverisyyteni takaisin.

Odotin pistosta kyljessäni liikutuksen vuoksi, samaa pistosta, jonka tunsin lapsena juostessani ja nuorena miehenä nopeasti kävellessäni. Koetin salata läähättävää hengitystäni pitämällä suuni raollaan.

»Armand, sinun täytyy nyt lähteä.»

Minusta näytti, että hän nämä sanat lausuessaan heltyi, ettei hänellä enää ollut voimia minusta erota. Ikäänkuin olisi pitänyt miellyttää jotakin johtajaa, tunsin, että jos saisin viipyä hänen luonaan vielä tunnin, niin hän antaisi minulle anteeksi. Tahdoin puhua.

»No, Armand, ole järkevä.»

Koetin voittaa aikaa. Mutta kaikesta lempeydestään huolimatta hän näytti minusta päättäväiseltä. Olin siis erehtynyt. Tunnin päästä hän ääntänsä enempää korottamatta taas pyytäisi minua lähtemään.

Silloin käsitin, että kaikki oli lopussa. Minut valtasi äkkiä sama yksinäisyydentunne kuin ystävän kuoltua.

Hyppysilläni kosketin pöytää. Se ei estänyt minua ajattelemasta. Yhä olin kaukana Jeannesta. Muistoja heräsi yksitellen mielessäni.

Näin itseni jälleen lapsena, näin liian ohuet kynteni, jotta vanhempani olisivat voineet niitä hoitaa, vaaleat hiukseni, joista minulla oli vieläkin suortuva jäljellä; sitten näin itseni poikana, joka oli syntynyt muutamaa vuotta ennen vuosilukua 1900, jota kiehtoivat näyttelyt ja kansalliset juhlat ja jonka mieli synkistyi siitä ajatuksesta, että hän kuolisi ennenkuin saisi nauttia vuoden 2000 riemusta; joka pelkäsi, että hänen äitinsä erehtyisi kirvelistä ja katkosta; joka ei koskaan salavihkaa nauranut silmälasipäisille opettajille; joka rakasti tuulenhalkaisijalla varustettuja vetureita; joka etsi lukemisessaan kuvauksia rangaistuksista ja kärsimyksistä, kuten myöhemmin lemmenkohtauksia; joka piti historiasta ja maantieteestä ennen muita aineita ja jonka tovereista toiset nykyään ilmestyivät muistiini, kasvoista kasvoihin ja toiset, elämässä onnistuneet, sivukuvina.

Samoin näin jälleen kirjat, joiden sivuja leikkelin auki, jotta näyttäisin ahkeralta; isäni, jolla ei olisi ollut leukaa jos hän olisi ajellut partansa; äitini jalokivet ja asekokoelmien pienimmät vaakunat, jotka möin, ynnä nuoren veljeni, jota en koskaan iskenyt selkään.

Näin myös itseni sotilaana, joka mieluummin olisi menettänyt toisen käsivartensa kuin säären, molemmat käsivarret mieluummin kuin nenän, käsivarret ja toisen säären mieluummin kuin silmät; joka pelkäsi, että kranaatit räjähtäisivät ennen ohjeenmukaisia sekunteja; joka ei huvikseen koskaan tähdännyt ketään; jolta muuan toveri ei milloinkaan kieltänyt savukkeita ennen kello kolmea ja jonka toinen toveri oli syntynyt samana päivänä ja samana vuonna, mutta kuten hänkään ei tiennyt sen tapahtuman tuntia tai paikkaa.

Tuo menneisyys, jonka Jeanne tunsi, jota hän oli minua usein pyytänyt itselleen kertomaan ja joka näkyi hänelle olleen mielenkiintoinen, ei häntä enää liikuttanut.

Kaikki oli lopussa. Aioin hänelle sanoa, että minulla oli heikot keuhkot, että olin häneltä aina salannut elättäväni taskurahoillani köyhää äitiä, kertoa hänelle mitä tahansa häntä hellyttääkseni, päästäen samalla kyynelet valumaan, tunnustaa hänelle sekaisin mitä ylevimpiä ja halpamaisimpia tekoja, vaikken ollut kumpiakaan tehnyt, jotta hämmästys pakottaisi hänet tarkkaamaan minussa jotakin uutta puolta.

Mutta samalla tunsin, että sekin olisi hyödytöntä.

Astahdin askelen. Siitä asti kun hän oli noussut, käänsin nyt ensi kertaa hänelle selkäni yhtä koruttomasti kuin jokapäiväisen hyvästin jälkeen. Varjoni ei kääntynyt minun kerallani. Sitten jäin seisomaan yksinäni eteisen puoliavoimen oven eteen ja näin siellä miehen mittaa korkeammalla riippuvat vaatteet.

Etenin vielä askeleen, lyhyemmän kuin äsken ja harkitun, ikäänkuin portaiden yläpäätä lähestyen. Kaikki, mikä oli edessäni, pysyi itsepäisesti surullisena.

En voinut jatkaa. Käännyin ja tulin huoneen keskelle, pysähtyen seiniä kultaavan päivänpaisteen eteen, ikäänkuin minun tällaisella hetkellä pitäisi karttaa valoa.

Jeanne ei ollut hievahtanut. Hän vilkaisi siihen kohtaan, jossa arvasi minun olevan.

»Sinä ajat siis minut pois, Jeanne?»

Hän kiinnitti katseensa kasvojeni herkimmin liikutusta osoittaviin kohtiin, silmiini, sieraimiini, huuliini.

»Ei, Armand, minä vain pyydän sinua lähtemään.»

Panin merkille kuin salamanvälähdyksessä, ettei kumpikaan meistä ollut lausunut sanaakaan mainitsematta ristimänimeä. Eromme hetkellä nuo nimet saivat uuden merkityksen. Ne yksinään jäivät jäljelle siitä yhteisyydestä, joka nyt loppuisi.

Alistuin kohtalooni. Eräinä hetkinä ei mikään sana, mikään katumus, mikään epätoivon työ liikuta, vaan pysymme yhtä voimattomina ihmisolennon kuin tunnottoman esineen edessä.

Katsahdin häneen. Tuon edessäni seisovan naisen jättäisin ainiaaksi. Hänen ruumiinsa sai jo hahmon, joka sillä oli ollut ennenkuin se kuului minulle. Sen puutteellisuudet, joita olin usein ajatellut, hävisivät. Se näytti yhtä täydelliseltä kuin niiden naisten, jotka minulle ovat vieraita.

Lähdin liikkeelle takaperoa.

Vielä viimeisen kerran pysähdyin eteisessä. Hän oli seurannut minua katseellaan. Mikään huonekalu ei meitä erottanut. En ollut astunut portaita alas. Me olimme vielä samalla tasolla.

Ojensin käteni häntä kohti, oikean käteni, joka on toista pitempi. Hän teki päällänsä kieltävän eleen. Kaikki oli hänessä selväpiirteistä. Silmät ummessa olisin voinut häntä lähestyä ja suudella hänen huuliaan.

Kuten aamulla herättäessä, eivät edes uutimet liikahdelleet. Kuulin jo rytinää portailta. Muuan naapuri palasi asuntoonsa. Mies näytti miettiväiseltä. Hän oli tyyni.

Sitten en enää nähnyt enkä kuullut mitään. Mutta koska vielä kykenin puhumaan, mutisin:

»Hyvästi, Jeanne!»

KAHDESTOISTA LUKU

Päästyäni ulos käännyin oikealle, ilman aikojani, koska yksikseni jääneenä kävelin oikealle päin niinkuin metsässä.

Valkoisia pilvenhattaroita, niin pieniä, että niiden koko varjo mahtui liikkumaan kaduilla, ajelehti nyt taivaalla toisiaan koskettamatta.

Oli sunnuntai. En olisi sitä tiennyt, jolleivät hiljaiset talot, lasten uudet hatut, lierit ylös- tai alaspäin käännettyinä vastoin heidän makuaan ja katukäytävien vierustoilla orpoina lirisevät kirkkaat puroset olisi sitä minulle ilmoittaneet.

Oli aikaista. Kellot soivat kuitenkin kauan, kuten keskipäivällä, erehdyttäen hetkestä, yhtä juhlallisesti kuin tykki, kun se kumahtaa riemuitsemisen merkiksi.

Käännyin eräälle puistikkokadulle. Se vei aavistamattani sitä korttelia kohti, jossa olin asunut köyhänä ja yksinäisenä.

Talot kävivät tutunomaisiksi. Muuan porttiholvi muistutti minulle myrskyä. Tästä hetkestä asti yritin elvyttää kaikkia muistoja, jotka tämä puistikkokatu herätti, kävellen hitaasti, jotta ne johtuisivat mieleeni, ennenkuin ehtisin asianomaisten paikkojen ohi.

Tuon sokerileipomon edustalle olin uudenvuoden päivänä pysähtynyt lastenseimen vuoksi. Tuolla penkillä istuin eräänä iltana julkeasti, sääret sisäänpäin vedettyinä, nojatakseni selkälautaan. Tuon sanomalehtikioskin ympärillä olin kiertänyt, peläten joka kerta, että se olisi suljettu. Tuosta ikkunasta oli muuan nainen kevätiltana minua katsellut kasvinnuppujen keveiden höytyjen lennellessä ilmassa.

Sytytin savukkeen niin kömpelösti, että lieska nokesi sen puoliväliin asti. Minun ei ollut nälkä. Kuitenkin tunsin vatsassani onttoutta, jota vältin pahentamasta sylkeä nieleskelemällä.

Koska olin tuskin ollenkaan nukkunut, olivat käteni kuivat ja harmaat niinkuin matkan jälkeen ja kynteni verhotut valkoisilla nahkaheltoilla, joita en halua läheltä katsella.

Ajattelin Jeannea, yrittäen arvata, mitä hän tällä hetkellä puuhaili. Mielessäni välähti ajatus palata hänen luokseen, vieläkin rukoilla häntä pitämään minua luonaan. Kenties hän katui, että oli minut karkoittanut. Niinkuin kaikki muutkin, olen usein taipuvainen uskomaan ihmisten katuvan, että he ovat tuottaneet jollekulle kärsimystä.

Olisin halunnut häntä vaania oven taakse piiloutuneena, mutta ei soittokellon puolelle, jotten ketään häiritsisi, odottaa tuntikausia, päiväkausia, seurata häntä toisella katukäytävällä, tuoda portinvartijattaren perille toimitettavaksi merkittömiä kukkavihkoja, lahjoja ilman myymälän rihkamaa, jottei hän erehtyisi, postimerkillä varustettuja kirjeitä, jotta hän luulisi niiden saapuneen postissa ja kirjeenkantajan unohtaneen ne makuloida.

Olisin järjestänyt niin, että hän saisi nähdä minut kaukaa. Hän ei olisi sitten minua enää tuntevinaan. Kuukauden päästä hän heltyisi. Eräänä päivänä hän lähestyisi minua, antaisi minulle anteeksi ja pyytäisi minua palaamaan luokseen. Ja hän olisi pannut tavarani paikkoihin, jotka niillä oli ollut ennen lähtöäni, jotta minun mahdollisesti jättämäni jäljet olisivat samalla kohdalla.

Erään porvarillisen talon edustalle, jossa, kun kerran iltapäivällä Jeannen kanssa kävelin siitä ohi, olin väittänyt syntyneeni, pysähdyin hetkiseksi.

Kello, joka löi neljännestä vaille kaksitoista, muistutti minulle iltoja, jolloin me molemmat palasimme elokuvista. Koska minulla ei ollut mitään kannettavaa, koska olin puettuna niinkuin tavallisesti ja koska aamuisin lähdettyäni liikkeelle palasin vasta kello yhdeltä minua odottavaan aamiaispöytään, en vielä oikein tajunnut, mitä oli tapahtunut.

Ehkä siksi, että muuan nuori nainen katsahti minuun, tai ehkä liikkumattomuuteni takia, jota mikään ei häirinnyt, käsitin kadun vilinässä äkkiä täydellisesti, että kaikki oli lopussa, että nyt olin ilman keinoja ja varoja, yhtä yksinäisenä kuin vakavan taudin uhatessa.

Hengitykseni salpautui niinkuin unessa, kun kamppailen jonkun itseäni voimakkaamman miehen kanssa. Päätäni pyörrytti. Lähdin jälleen liikkeelle tietämättä, kävelinkö suoraan, ja mielessäni oli se vaikutelma, että jäljet takanani ilmaisivat kaikille käyntini epävarmuuden.

Ei käynyt tuuli. Pakkasta oli vähemmän. Ennen pitkää toinnuin taas. Laskin, etten ollut kahteenkymmeneenyhteen tuntiin mitään syönyt, etten ollut kahteenkymmeneenkuuteen tuntiin juonut kahvia.

Ajatus lähteä Margueriten tai Lucienin luo välähti aivoissani, mutta en tuntenut itselläni olevan rohkeutta vihoitteluun tai torumiseenkaan.

Toisinaan käännyin toivoen, että Jeanne olisi minua seurannut. Hyvin helppoahan oli kääntyä, ja minulle olisi tuottanut hyvin suuren riemun, jos olisin hänet nähnyt. Mutta en kertaakaan nähnyt häntä. Siitä huolimatta vältin liian vilkasliikkeisiä katuja, jottei hän eksyisi jäljiltäni.

Nyt olin keskellä sitä kaupunginosaa, jossa olin elänyt niin onnettomana.

Sinne en ollut palannut senjälkeen, kun olin tutustunut Jeanneen, jotta jälleennäkeminen myöhemmin tuottaisi minulle sitä suurempaa iloa. Ja myöskin siksi, että vaistomaisesti pelkäsin, mitä oli tapahtunut, ja että minulle tulisi ainakin ilo jälleen syventyä koskemattomiin muistoihin, kun taas kerran olisin yksinäni.

Sivuutin majapaikan, jossa olin asunut kolmannenkymmenennen ja neljännenkymmenennen numeron välillä merkityssä huoneessa, ravintolan, jossa oli ollut tapani juoda kahvini metallikorvaisesta kupista, kun sen entinen korva oli särkynyt, kansansaunan, jossa täytyi odottaa ristitangonkin ohi astuttuaan, elokuvateatterin, jossa meitä oli vain kolme viimeisinä nousemassa, pieneltä torilta kohoavan muistopatsaan, jonka vihkimistä sen nähdessäni aina ajattelin, koska olin siinä ollut saapuvilla, ja postikonttorin, jonka ovi ketään hämmästyttämättä ritisee ja jossa voi pyytää postimerkkejä kaikilta luukuilta.

Mikään ei ollut vanhentunut. Aitaus verhosi ränstynyttä rakennusta, jota revittiin. Poissaollessani oli muuan kauppias pannut myymälänsä uuteen kuntoon, muuan katu oli laskettu sepelikivillä, eräs kahvila oli laajennettu.

Elämä oli jatkunut. Täällä tunsin kaikissa kärsivällisen pyrkimyksen lisätä sen hauskuutta, mutta kun juuri nyt piti jälleen aloittaa elämäni entiseen tapaan ja muista myöhästyneenä, painui mieleni suureen alakuloisuuteen.

Astuin ravintolaan ja kuten aina, kuten koulussa opettajan vieressä, kuten rykmentissä korpraalin vieressä, haluten tuntea arvovaltaa lähelläni, istahdin lähelle kassaa. Riisuin päällystakkini, heiluttelin sitä ennenkuin laskin sen tuolille, jottei se rypistyisi. Söin aamiaista ääneti ilman ruokahalua ja niin nopeasti, että lähtiessäni näin vielä istumassa henkilöitä, jotka olivat aloittaneet ennen minua.

Kadut olivat autiot. Niitä hivelevä auringonvalo vaaleni katoamatta. Kuu, niin lähellä aurinkoa kuin se suinkin voi olla, oli läpikuultava ja niin heikon sinervä, ettei sitä voinut etsimättä havaita.

Edessäni kohosi suora katu.

Mielelläni olen korkealla jonkin laajan tilan edessä. Minulla on toisinaan tarvis nähdä niin kauas kuin silmäni kantavat, nähdä niin pitkälle kuin hengittämäni ilma ulottuu. Silloin tuskani lievenee. Se sekaantuu vähitellen kaikkien niiden tuskaan, jotka minua ympäröivät. En ole enää yksinäni kärsimässä. Se ajatus, että jossakin noista silmänkantamattomiin ulottuvista taloista ehkä asuu joku kaltaiseni ihminen, lohduttaa minua. Maailma näyttää minusta silloin vähemmän etäiseltä, sen ilot ja surut syvemmiltä ja yhtenäisemmiltä.

Astuin kohoavalle kadulle. Siellä leikki lapsia pallosilla, pienemmät yläpuolella ja isommat alhaalla, jotta heidän voittomahdollisuutensa olisivat yhtä suuret.