Part 6

"Se on sangen hyvä, herra Hayston, Bucklaw'n kartanon isäntä", vastasi Ravenswood mitä vakavimmalla, huolettomimmalla äänellä. "Mutta minulla ei ole mitään riitaa teidän kanssanne enkä tahdokaan semmoista. Meidän tiemme kotiin päin, samoin kuin myös elämäntiemme, käyvät eri suuntiin; meillä ei ole aihetta olla toistemme tiellä."

"Eikö ole?" tiuskaisi Bucklaw pikaisesti. "Niin totta kuin tuolla on taivas, onpa sentään, sanon minä! -- Te haukuitte meitä vehkeileviksi maankiertäjiksi!"

"Muistakaa tarkemmin, herra Bucklaw; sillä nimellä tarkoitin vain teidän kumppanianne, ja te tiedätte itsekin, ettei hän ole mikään sen parempi."

"Entäs sitten! Hän oli silloin minun kumppanini, eikä kukaan saa haukkua minun kumppaniani, ei syystä eikä syyttömästi, niin kauan kuin hän on minun seurassani."

"Jos niin on, herra Bucklaw", vastasi Ravenswood yhä yhtä vakavasti, "niin teidän pitäisi olla tarkempi seuralaistenne valitsemisessa, tai saatte liiaksi tekemistä kaikkia puolustellessanne. Menkää kotiin nukkumaan, herra, ja olkaa huomenaamulla järkevämpi vihassanne."

"Ei niin, herra Ravenswood, minä en ole sellainen kuin te luulette. Ylpeät silmänluonnit ja viisaat sananparret eivät tässä lopeta asiata. Sitä paitsi te haukuitte minua puukkojunkkariksi, ja teidän pitää peruuttaa se sana ennenkuin me eroamme."

"Sitä tuskin voinen", virkkoi Ravenswood, "jollen saa parempaa syytä huomata erehdystäni kuin mitä te nyt annatte."

"No sitten, herra Ravenswood", sanoi Bucklaw, "koska te ette tahdo selittää loukkaustanne tai peruuttaa sitä ettekä myös määrää kaksintaistelupaikkaa, niin täytyypä -- joskin vastahakoisesti siten kohtelen teidän laatuistanne miestä -- teidän nyt saada minulta kova sana ja kova korvapuusti."

"Kumpaakaan ei tarvita", vastasi Ravenswood. "Minä olen jo kylläksi koettanut välttää kahakkaa teidän kanssanne. Mutta jos se on teidän tosi tahtonne, niin tämä paikka on yhtä sopiva kuin joku muukin."

"Alas hevosen selästä sitten ja tempaiskaa miekka tupesta", sanoi Bucklaw, itsekin samoin tehden. "Minä olen aina pitänyt ja sanonut teitä kelpo mieheksi; mieleni olisi paha, jos minun täytyisi muuttaa ajatukseni."

"Siihen ette saa syytä, herra", vastasi Ravenswood hypäten alas hevosensa selästä ja asettuen puolustusasentoon.

Heidän miekkansa kilahti yhteen, ja Bucklaw alkoi taistelun suurella kiivaudella. Hän oli sangen tottunut tämmöisiin asioihin ja kuuluisa taidostaan ja nopeudestaan aseensa käyttämisessä. Tässä tilaisuudessa ei kuitenkaan hänellä ollut etua taidostansa. Sillä hän oli närkästyksissään huolettomasta, ylenkatseellisesta tavasta, jolla Ravenswoodin nuoriherra kauan aikaa oli kieltäytynyt tappelusta ja viimein siihen suostunut. Suuttumuksestaan yltyneenä Bucklaw siis ajattelemattoman kiivaasti alkoi hyökkäyksensä. Ravenswood puolestaan, jonka taito oli yhtä suuri ja mieli paljon tyynempi, tyytyi pääasiallisesti suojelemaan itseään eikä edes käyttänyt hyväkseen paria edullista tilaisuutta, jotka vastustajan kiivaus olisi hänelle tarjonnut. Viimein Bucklaw teki hurjan rynnäkön aikoen lopettaa koko leikin; mutta siinä yrityksessä hänen jalkansa horjahti, ja hän kaatui lyhytruohoiselle nurmikolle, jolla he taistelivat. "Pitäkää henkenne, herra", lausui nuori Ravenswood, "ja parantakaa elämänne, jos voitte."

"Se olisi vain rajasuutarin paikkaustyötä, pelkään minä", virkkoi Bucklaw hitaasti kohoutuen maasta ja ottaen miekkansa. Hän oli paljon vähemmin hämmästyksissään vastustajansa voitosta kuin mitä niin maltittomasta miehestä olisi luullut. "Kiitoksia hengestäni, herra", jatkoi hän. "Tässä on käteni, en kanna teille vihaa, en kovan onneni enkä teidän paremman miekkailutaitonne vuoksi."

Ravenswood katsoi hetken aikaa häneen kiinteästi, sitten hän ojensi hänelle kätensä. "Bucklaw", lausui hän "te olette kelposydäminen poika, ja minä olen tuominnut teitä väärin. Hartaasti pyydän teiltä anteeksi sitä sanaa, joka teitä loukkasi. Virkoin sen ajattelemattomasti ja varomattomasti ja nyt uskon varmaan, että se sattui aivan väärään paikkaan."

"Uskotteko niin todellakin, herra Ravenswood?" kysyi Bucklaw, ja hänen kasvonsa saivat samassa jälleen luonnollisen, iloisesti huolettoman ja rohkean näkönsä. "Sepä on enemmän kuin teiltä toivonkaan. Sillä teidän laatuisenne miehet, herra, eivät juuri helpolla peruuta ajatuksiansa eikä sanojaan."

"Sitä en teekään, kun kerran olen ne tarkkaan punninnut", sanoi Ravenswood.

"Sitten te olette hiukan viisaampi kuin minä, sillä minä käyn aina ensin kaksintaisteluun ystävieni kanssa ja perästäpäin vasta selvittelemisiin. Jos toinen meistä kaatuu, niin asia on kuitti; jollei, niin ihmiset ovat aina sodan jälkeen taipuvaisimmat rauhaan. -- Mutta mitä tuo hoilaava poikanulikka tahtonee?" lisäsi Bucklaw. "Kunpa Jumala olisi lähettänyt hänet tänne muutamia minuutteja aikaisemmin! Mutta pitihän sentään leikistä joskus tulla loppu, ja saattaahan tämä kenties olla yhtä hyvä kuin toinenkin."

Hänen puhuessaan poika läheni ruoskien aasia, jonka selässä istui, niin että juhta kipaisi parasta vauhtiansa, ja hoilautti, niinkuin joku Ossianin sankareista, heille äänensä edeltäkäsin: "Herrat! -- Herrat, paetkaa! Emäntä käski sanoa teille, että hänen talossaan oli miehiä, jotka ovat ottaneet kapteeni Craigengeltin vangiksi ja etsivät Bucklaw'ta ja teidän pitää, sanoi hän, ratsastaa minkä jaksatte."

"Totta tosiaan, se on aivan oikein, poikaseni", sanoi Bucklaw, "tässä on sinulle hopeinen kuudenpennyn raha sanomasta; ja antaisin kaksi sen vertaa kenelle hyvänsä, joka ilmoittaisi minulle minnepäin minun pitää ratsastaa."

"Sen saatte tietää minulta, Bucklaw", virkkoi Ravenswood, "tulkaa minun kotiini Wolfs Cragiin. On siinä vanhassa tornissa paikkoja, missä voitte olla hyvässä piilossa, vaikka tuhat miestä tulisi teitä etsimään."

"Mutta siitä koituisi teille itsellenne vastusta, herra Ravenswood. Ja jollette jo kenties liene takertunut meidän jakobiittirettelöömme, niin on tarpeetonta, että minä vedän teidät perässäni siihen pulmaan."

"Vielä mitä, ei minulla ole mitään pelkäämistä."

"No sitten seuraan teitä mielelläni; sillä, totta puhuen, en tunne sitä lymypaikkaa, mihin Craigie-veli aikoi viedä meidät täksi yöksi. Ja olen varma siitä, että hän, jos hän joutuu kiinni, ilmaisee kaiken toden minusta ja kaksikymmentä valhetta teistä päälliseksi pelastaaksensa itsensä pulasta."

He nousivat nyt hevosten selkään ja läksivät yhdessä ratsastamaan poiketen maantieltä ja seuraten harvoin käytyjä, raivaamattomia kangaspolkuja. Nämä herrat olivat tämmöisiin metsästysretkillään hyvin tottuneet; muiden olisi ollut sangen vaikea saada niistä selvää. He ratsastivat jonkin aikaa ääneti, kulkien niin joutuisasti kuin Ravenswoodin ratsun väsymys sieti, kunnes yö vähitellen oli luonut pimeänsä heidän ympärilleen. Silloin he hidastuttivat kulkuaan siitä syystä, että oli vaikea pitää tietä silmällä, ja myös siinä toivossa, etteivät he enää olleet takaa-ajajien nähtävissä tai saavutettavissa.

"Ja nyt, kun olemme vetäneet suitset tiukemmalle", virkkoi Bucklaw, "niin mielelläni kysyisin jotakin teiltä, herra Ravenswood."

"Kysykää vain, olkaa hyvä", sanoi Ravenswood, "mutta älkää panko pahaksi, jollen vastaa kysymykseen siinä tapauksessa etten katso sitä sopivaksi."

"No niin, kysymykseni, suoraan puhuen, olisi tämmöinen", vastasi Bucklaw. "Mikä vanhan pirun nimessä on voinut saattaa teidät, joka pidätte niin pyhänä hyvää mainettanne, edes hetkeksikään antautumaan semmoisten veijarien ja heittiöiden pariin kuin Craigengelt ja Bucklaw ovat ihmisten silmissä?"

"Eipä mikään muu kuin se, että olin epätoivosta hurjistunut ja hain yhtä hurjien kumppanien seuraa."

"Entä mikä oli syynä siihen, että ihan viime hetkenä rikoitte liittomme?" kysyi Bucklaw vielä.

"Syynä oli se, että mieleni oli muuttunut", sanoi Ravenswood, "ja että olin päättänyt jättää yritykseni sikseen, ainakin toistaiseksi. Ja nyt kun minä olen suoraan ja selvään vastannut teidän kysymyksiinne, virkkakaa te vuorostanne, mikä on saattanut teidät yhteyteen Craigengeltin kanssa, joka on niin paljon halvempi teitä sekä sukuperän että sydämen puolesta?"

"Suoraan sanoen", vastasi Bucklaw, "syynä siihen on se, että olen hupsu, joka pelillä on nyt tehnyt lopun koko omaisuudestaan. Iso-tätini, rouva Girnington, on hankkinut itselleen vereksen hengenkipinän, luulen minä, ja ainoa toivoni oli, että vallankumouksella ehkä voisin voittaa jotakin. Craigie on jonkinmoinen kortinpeluuveikkoni; hän näki, minkälaisessa pulassa olin; hän --ainahan piru väijyy oven kynnyksellä -- syötti minulle sen seitsemän valhettansa Versailles'sta saadusta valtakirjastansa sekä vaikutusvaltaisista ystävistään S:t Germainissä; hän lupasi minulle kapteeninviran Pariisissa -- ja minä olin niin tuhma pöllö, että takerruin hänen paulaansa. Kylläpä hän nyt, sen vakuutan, varmaan on kielinyt kruununmiehille kelpo juttuja minusta. Ja sen hyvän sain siitä, kun olin tekemisissä viinin ja naisten ja arpanappulain, kukkojen, koirien ja hevosten kanssa."

"Niin on, Bucklaw", sanoi Ravenswood. "Itse te olette todellakin ruokkinut povellanne niitä käärmeitä, jotka nyt teitä pistelevät."

"Se sana sattui kohdalleen, herra Ravenswood", vastasi toinen. "Mutta älkää pahaksi panko, olettepa tekin ruokkinut omalla povellanne suurta, kelpo käärmettä, joka on syönyt suuhunsa kaikki muut ja on nielevä teidät itsennekin yhtä varmaan kuin minun puoli tusinaani käärmeitä on syövä putipuhtaaksi kaikki, mitä Bucklaw'lla vielä on tallella. Eikä hänellä ole muuta kuin mitä on hänen lakkinsa ja saapas-anturansa välillä."

"En saa", virkkoi Ravenswood, "paheksua tätä suoraa puhetta, koska itse sen panin alulle. Mikäpä, puhuaksemme vertauskuvitta, onkaan teidän mielestänne tuo himokas peto, jota minä muka hoitelen?"

"Kostonhimo, hyvä herra, kostonhimo, joka, jos lieneekin samaa aatelista syntisukuperää kuin viininryypiskeleminen ja kaikki mitä siihen kuuluu, kuitenkin on yhtä epäkristillinen, vieläpä vuodattaa verta, mitä yllämainitut synnit eivät tee. Parempi on murtaa aita päästäksensä väijymään kaurista tai kaunotarta kuin ampua vanha mies kuoliaaksi."

"Se ei ollutkaan mielessäni", sanoi Ravenswoodin nuoriherra. "Niin totta kuin elän, sitä en aikonut tehdä. Minä vain aioin ennen lähtöäni käydä tuon sortajan puheilla ja moittia häntä hänen omavaltaisista teoistaan sekä niiden seurauksista. Minä olisin luetellut minulle tehdyt vääryydet semmoisin sanoin, että olisin järkähdyttänyt sielun hänen rinnassaan."

"Aivan niin", jatkoi Bucklaw, "ja hän olisi tarttunut teitä kurkkuun ja huutanut apua, ja sitten te olisitte järkähdyttänyt sielun _ulos_ hänen rinnastaan. Yksin katseellanne ja käytöksellänne te jo olisitte säikähdyttänyt ukon kuoliaaksi."

"Muistakaa, kuinka suuret vihan syyt minulla oli", vastasi Ravenswood, "Muistakaa, mitä häviötä ja kenen kuolemankin hänen julmasydäminen kovuutensa on aiheuttanut -- hän on peräti hävittänyt vanhan aatelissuvun, murhannut rakkaan isäni! Olisipa muinaisina skotlantilais-aikoina sanottu miehestä, joka olisi semmoisia pahantekoja rauhallisesti kärsinyt: kas, hänestä ei ole ystävälle tukea eikä viholliselle vastusta."

"Aivan niin, herra Ravenswood, ja näenpä oikein ilolla, että perkele viekoittelee yhtä kavalasti muitakin ihmisiä kuin minua. Sillä kun minun tekee mieli tehdä jotakin hullutusta, niin hän heti vakuuttaa minulle sitä kaikkein tarpeellisimmaksi, jaloimmaksi, ritarillisimmaksi teoksi koko maan päällä, ja minä olen satulavyötä myöten upoksissa suossa ennenkuin huomaankaan, että pinta pettää. Ja niin teistäkin, herra Ravenswood, olisi voinut tulla murh -- -- ihmistappaja siitä syystä vain, että rakkaudella muistelette isävainajaanne."

"Teidän puheessanne, Bucklaw, on enemmän järkeä", virkkoi Ravenswood, "kuin mitä olisi luullut teidän käytöksestänne päättäen. Onhan se hyvinkin totta, että pahat himomme viekoitellessaan meitä pukeutuvat valepukuihin, jotka ovat yhtä ihanat kuin noiden häijyjen henkien, jotka taikauskoisen kansan luulon mukaan pyydystelevät ihmisiä ja joiden luonnollista häijyyttä ei voi havaita ennenkuin heidät on sulkenut syliinsä."

"Mutta saattaapa sentään torjua ne pois luotaan", sanoi Bucklaw, "ja niin aionkin tehdä hyvin pian -- se on: kun vanha rouva Girnington on kuollut."

"Oletteko koskaan kuullut, mitä eräs englantilainen pappi kerran sanoi?" kysyi Ravenswood. "Hän lausui: Helvetinpermanto on kokoonpantu hyvistä päätöksistä -- mikä taitaa tarkoittaa, että niitä useammin tehdään kuin pannaan toimeen."

"Niin on", vastasi Bucklaw. "Mutta minä aionkin tehdä alun tänä siunattuna yönä, ja olen päättänyt, etten juo enempää kuin yhden korttelin viiniä, jollei teidän claretinne vain liene aivan erinomaista lajia."

"Vähänpä kiusausta teille tulee Wolfs Cragissa, sanoi Ravenswood. En tiedä, voinenko luvata teille muuta kuin katoksen suojaksenne. Kaikki meidän viini- ja ruokavaramme, vieläpä enemmänkin, suli tyhjiin viime tilaisuudessa.

"Kulukoon pitkä aika ennenkuin taas tarvitaan viini- ja ruokavaroja samanlaista tilaisuutta varten", toivotti Bucklaw. "Mutta teidän ei olisi pitänyt juoda viimeistä pulloanne hautajaisissa; se tuottaa onnettomuutta."

"Onnettomuutta luullakseni tuottaa kaikki, mikä minuun kuuluu", sanoi Ravenswood. "Mutta tuossa jo onkin Wolfs Crag, ja kaikki, mitä se vielä sisältää, on teille tarjona."

Meren mainingin kohina oli jo kauan ilmaissut, että he lähenivät rantakallioita, joiden korkeimmalle kukkulalle tornin perustaja oli rakentanut asuntonsa niinkuin kotka pesänsä. Kalpea kuu, joka siihen saakka oli taistellut ajelevien pilvien kanssa, paistoi nyt ja näytti heille yksinäisen, paljaan tornin kukkulamaisella kalliolla, joka kallistihe Pohjanmereen. Kolmelta taholtaan tämä kallio oli äkkijyrkkä; neljäs, mantereelle päin oleva, oli ennen muinoin ollut kaivannon ja laskusillan suojelema. Mutta silta oli nyt hajallaan ja rappiolla ja kaivanto oli puoleksi ummessa, niin että hevosmies saattoi ratsastaa sen yli ahtaaseen pihaan. Oikealta ja vasemmalta puolelta rajoittivat pihaa matalat, puoleksi hajonneet tallit sekä muut ulkohuoneet; mantereen puolelta sen sulki matala, nastallinen muuri. Ja neliön neljännellä, perimmäisellä taholla kohosi itse torni, joka törrötti korkeana ja kaitaisena, rakennettuna harmaasta kivestä, kimallellen kuutamossa aivan kuin valkeaan kääriliinaansa puettu jättiläiskummitus. Autiomman, kolkomman näköistä asuinpaikkaa olisi ollut vaikea mielessään kuvitella. Ja meren synkkä, raskas kohina, kun laine toisensa perästä syöksyi syvässä syvyydessä kalliorantaa vastaan, vaikutti korvaan samalla tavalla kuin itse paikka silmään -- se ilmaisi lakkaamatonta, loppumatonta surua, johon osaksi sekaantui kauhua.

Vaikka ilta ei ollut vielä kovin myöhäinen, niin ei ollut mitään merkkiä, josta olisi voinut huomata, että tässä rappeutuneessa asunnossa oli elävä asukas; yhdestä ainoasta ikkunasta -- vaikka siellä täällä seinissä, eri korkeudella ja eri välimatkojen päässä toisistaan, näkyi hyvinkin monta pientä ikkunaa ilman mitään järjestystä -- pilkoitti hämärä valo.

"Tuossa", sanoi Ravenswood, "istuu ainoa miespalvelija, joka on jäänyt Ravenswoodin taloon; ja hyväpä, että edes hän on jäänyt, sillä muuten meillä ei olisi paljon toivoa saada valoa eikä lämmintä. Mutta ratsastakaa varovasti jäljestäni; tie on kapea, sille ei mahdu kahta hevosta rinnakkain."

Tie kulkikin nyt todella jonkinlaista kaitaista taipaletta myöten, jonka takana torni kohosi niemen päässä. Siitäkin näkyi, miten Skotlannin paronit määrätessään asuntonsa sekä aseman että rakennusmuodon aina olivat pitäneet silmällä yksinomaan sitä puolta, että siitä tulisi vahva turvapaikka, jättäen kaiken mukavuuden syrjäseikaksi.

Kulkien varovaisesti, niinkuin tämän jylhän asunnon isäntä oli käskenyt, he pääsivät onnellisesti pihalle. Mutta kesti kauan aikaa, ennenkuin Ravenswood ponnistuksistaan huolimatta sai vastauksen, vaikka hän kovasti kolkutteli matalakaariseen porttiin ja yhä uudelleen huusi Kalebia avaamaan ja päästämään heidät sisään.

"Ukko varmaan on lähtenyt pois", sanoi Ravenswood, "tai lieneekö saanut halvauksen. Olisihan tämmöisellä pauhinalla pitänyt saada kaikki seitsemän unikekoakin hereille!"

Viimein heikko, epäröivä ääni kuitenkin vastasi: "Nuoriherra -- Ravenswoodin nuoriherra, tekö se olette?"

"Niin, minä olen täällä, Kaleb, portti auki joutuisaan!"

"Mutta tekö tosiaan olette omassa lihassa ja luussa? Sillä mieluummin katsoisin viittäkymmentä pirua suoraan silmiin kuin oman herrani haamua tai kummitusta. -- Sentähden, vaikka olisittekin kymmenin kerroin herrani, korjautukaa tiehenne, jollette ole tullut elävässä ruumiissa, luissanne, lihoissanne."

"Minä tässä olen, sinä ukko hupakko", vastasi Ravenswood, "ruumiillisessa muodossa ja elävänä, paitsi että olen puolikuollut vilusta."

Valo katosi ylimmästä ikkunasta ja pilkoitti aukosta toisensa perästä, hitaasti aleten. Siitä näkyi, että sen kantaja varovaisesti astuskeli alas kiertorappusia myöten eräässä niistä pienistä torneista, jotka koristivat ison tornin kulmia. Ukon astumisen hitauden vuoksi päästi Ravenswood suustansa pari närkästynyttä sanaa, ja hänen kumppaninsa, joka oli vielä maltittomampi, aivan kuin elohopea, kirosi useampaan kertaan. Kaleb taas pysähtyi, kun salpa oli vedettävä ovelta, ja uudestaan kysyi, olivatko he tosiaan tämän maailman miehiä, kun näin yösydämellä pyrkivät sisään?

"Jos saisin sinut kynsiini, vanha hupsu", sanoi Bucklaw, "antaisinpa sinulle tuntuvia todistuksia siitä, että _minä_ olen luuta ja lihaa."

"Avaa ovi, Kaleb", virkkoi isäntä lempeämmällä äänellä, osaksi siitä syystä, ettei hän tahtonut loukata vanhaa, uskollista hovimestariansa, osaksi senvuoksi, ettei hän luullut kovista sanoista olevan paljoakaan apua niin kauan kuin Kaleb oli lujan, rautalevyllä vahvistetun tammisen oven takana.

Vihdoin viimein Kaleb vapisevin käsin työnsi syrjään salvat, avasi raskaan oven ja seisoi nyt heidän edessään. Lekottava lamppu, jota hän piti toisessa kädessään, toisella varjellen ja varjostaen sen liekkiä, valaisi hänen harvoja, harmaita hiuksiaan, hänen kaljua päälakeaan ja kulmikkaita, laihoja kasvojaan. Pelkäävä ja samalla kohtelias silmäys, jonka hän loi ympärilleen, valon ja varjon vaihtelu hänen harmaan tukkansa ja valaistujen kasvojen yllä, se kaikki olisi näyttänyt kauniilta maalauksessa. Mutta matkustajillamme oli siksi kiire päästä katoksen alle, nousevaa rajuilmaa pakoon, etteivät he malttaneet ihailla tuota maalauksellista kauneutta.

"Tekö se olette, herra kulta? Tekö se olettekin todella?" huusi vanha palvelija. "Minun on paha mieli, kun te niin kauan saitte seisoa ja odottaa oman ovenne edessä. Mutta kuinka voinkaan tietää, että niin pian näkisin teidät jälleen ja vielä vieraan herran, ja" -- (hän huusi nyt jollekulle tornin asukkaalle ikäänkuin erikseen, äänellä, jonka muka ei pitänyt kuulua pihalla-olijoille: 'Anna-Maija, tyttö hoi! Joudu minkä kerkiät ja lisää puita takkaan. Ota vanha kolmijalkainen tuoli, tai mitä muuta hyvänsä, josta mitä pikimmin saat hyvän loimun.'). "Pelkäänpä että me olemme sangen huonoissa varoissa, sillä emme luulleet teidän palaavan useampiin kuukausiin; muuten olisi teidät kyllä vastaanotettu säätynne mukaan, niinkuin oikeus ja kohtuus on. Mutta sittenkin --"

"Samantekevää, Kaleb", keskeytti Ravenswood, "meidän pitää saada hevosemme katoksen alle ja itsemme samaten miten parhaiten voimme. Toivonpa, ettet ole pahoilla mielin siitä, että tulin takaisin pikemmin kuin luulit?"

"Pahoilla mielinkö, korkea-arvoinen herra lordi? -- Minä olen varma, että kaikki kunnon ihmiset suovat teille lordin nimityksen, joka teidän jaloilla esi-isillänne on ollut kolmensadan vuoden kuluessa, eikä siihen kysytä kenenkään peruukin lupaa. Minäkö olisin pahoilla mielin siitä, että lordi Ravenswood käypi katsomassa yhtä omista kartanoistaan!" -- (Sitten hän taas puhui erikseen näkymättömälle, kulissientakaiselle kumppanilleen: 'Anna-Maija, tapa muniva kana arvelematta. Kullakin päivällä on huoli itsestään'). -- "En tahdo sanoa, että tämä olisi meidän paras kartanomme", lisäsi ukko kääntyen Bucklaw'n puoleen, "tämä on vain turvapaikka, missä lordi Ravenswood saattaa piillä -- tai ei juuri _piillä_, vaan olla poissa tieltä metelisinä aikoina niinkuin tätä nykyä, jolloin hänen ei sovi asua keskemmällä maassa missään paremmista, uhkeimmista kartanoistaan. Muuten ihmiset arvelevat Wolfs Cragin ulkomuodon sen muinaisaikuisen rakennustavan vuoksi ansaitsevankin tarkkaa katselemista."

"Ja sinä olet päättänyt, että meidän pitää nyt saada tilaisuus sitä oikein tarkkaan katsella", sanoi Ravenswood, jota suuresti huvitti nähdä, mitä kaikkia koukkuja vanhus keksi saadaksensa heidät viipymään ulkona kunnes hänen liittolaisensa Anna-Maija oli sisäpuolella valmistanut varustuksensa.

"No, vähätpä nyt kartanon ulkomuodosta, veli veikkonen!" sanoi Bucklaw. "Annapas vain meidän nähdä sisusta ja hevosten talli, se on pääasia."

"Aivan oikein, herra -- aivan niin, herra -- epäilemättä, herra -- kun minun herrani ja joku hänen korkea-arvoisista kumppaneistaan" --

"Mutta hevosemme, ukko kulta, meidän hevosemme -- ne saavat iänikuisen patin, jos niiden näin kovan ajon perästä täytyy seisoa tässä kylmässä, ja minun ratsuni on liian kallis, että antaisin sen pilattavaksi. Sentähden sanon vielä kerran: meidän hevosemme", huusi Bucklaw.

"Kyllä -- kyllä -- teidän hevosenne -- kyllä -- minä huudan tallirengit tänne." Ja miehen äänellä Kaleb huusi, niin että koko vanha torni kajahti: "Jussi -- Wille -- Santeri! -- Pojat ovat kylässä tai nukuksissa", sanoi hän vähän aikaa odotettuansa vastausta, jota, niinkuin hän hyvin tiesi, ei kuitenkaan ollut mahdollista saada. "Kaikki käy nurin, kun ei isäntä ole kotona. Mutta voinhan minä itsekin ottaa teidän elukkanne hoitooni."

"Kyllä se paras taitaa olla", virkkoi Ravenswood, "sillä muuten ei minulla ole juuri paljoa toivoa, että ne tulisivat hoidetuiksi."

"Hs, hyvä herra -- vaiti, Jumalan tähden", kuiskasi Kaleb rukoilevalla äänellä hiljaa isännälleen. "Vaikka te ette pidä mitään lukua omasta maineestanne, säästäkää toki minun hyvä nimeni. Ja täysi työ meille sittenkin tulee kaikista valheistani huolimatta saada tämä yö säädynmukaisesti vietetyksi."

"Hyvä, hyvä on, älä ole milläsikään", sanoi herra, "mene vain talliin. Lieneehän siellä heiniä ja kauroja, toivon minä?"

"On, on, runsaasti heiniä ja kauroja!" Näin hän lausui ääneen ja rohkeasti, mutta lisäsi hiljaa: "Onhan siellä pari kapallista rantakauroja sekä muutama vihko luhtaheiniä, jotka hautajaisista jäivät tähteiksi."

"Hyvä on", sanoi Ravenswood ottaen lampun palvelijansa vastahakoisesta kädestä. "Minä itse näytän vieraalle tulta rappusissa."

"Ei se suinkaan käy laatuun, hyvä herra -- malttakaa mieltänne vain viisi minuuttia tai kymmenen, taikka, jos oikein kauan viivyn, neljänneksen tuntia, ja katsokaa kuinka korealta Bass-lahti ja Pohjois-Berwickin alanko näyttää kuutamolla, kunnes olen korjannut hevoset. Minä tahtoisin saattaa teitä niinkuin teitä tulee saattaa, teitä, lordi Ravenswood, ja teidän korkea-arvoista vierastanne. Ja minulla on kaikki hopeiset kynttiläjalat lukon takana, ja tämä lamppu ei sovi -- --"

"Kylläpä se sillä välin kelpaa", sanoi Ravenswood, "eikä sinulle tule mitään vastusta tallissa valon puutteesta, sillä jos oikein muistan, on puoli kattoa poissa."

"Niin on, hyvä herra", vastasi uskollinen palvelija, heti kuitenkin kerkeällä neuvokkaisuudella lisäten, "ja ne laiskurit katonkattajat eivät vieläkään ole käyneet sitä korjaamassa, lordi Ravenswood."